Miksi Suomi on rikas, mutta Venäjä köyhä? #whynationsfail

Posted on February 2 2015 by frank

Suomen ja Venäjän rajalla on yksi maailman isoimmista elintasokuiluista. Suomen bruttokansantuote per henkilö (49 000 dollaria) on yli kolme kertaa suurempi kuin Venäjän (15 000). Yhtä mittava elintasokuilu on Yhdysvaltain (53 000) ja Meksikon (10 000) välillä, mutta myös Etelä- ja Pohjois-Korean välinen kuilu (26 000 vs. 1 000) ansaitsee kunniamaininnan.

Mikä selittää nämä erot?

Kysymys on monimutkainen mutta siihen on olemassa vastaus: ”Tasavertaiset taloudelliset instituutiot ruokkivat taloudellista aktiivisuutta, tuottavuuden kasvua ja vaurautta. … Ne valtiot epäonnistuvat, joiden riistävät taloudelliset instituutiot eivät kannusta ihmisiä säästämään, investoimaan ja innovoimaan.”

Kirjassaan Why Nations Fail, taloustieteen professorit Daron Acemoglu ja James Robinson osoittavat vakuuttavasti, että instituutiot ovat tärkein selittävä tekijä elintasoeroja tarkasteltaessa. He tekevät kaksi erottelua:

1) Poliittinen järjestelmä voi olla joko laajapohjainen tai kapea. Laajapohjaisessa poliittisessa järjestelmässä valtaosalla kansakuntaa on mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Tavallisesti tämä tarkoittaa demokraattisia instituutioita ja niiden rinnalla sellaisia perusasioita kuin sanan- ja lehdistönvapaus, puolueeton oikeuslaitos sekä kaikkien ihmisten kohteleminen samanarvoisina lain edessä.

Kapea poliittinen järjestelmä perustuu vallanpitäjän tai kapean eliitin mielivaltaan. Hän tai he voivat tehdä päätöksiä piittaamatta muun kansan mielipiteestä, koska poliittinen järjestelmä ei anna muille mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Jos jokin laki ei heitä miellytä, niin se voidaan aina muuttaa tai unohtaa.

Ennen Yhdysvaltain itsenäistymistä ja Ranskan vallankumousta ei maailmassa käytännössä ollut yhtäkään laajapohjaista poliittista järjestelmää. Kaikki yhteiskunnat perustuivat valtaryhmän kykyyn alistaa muu kansa. Maasta riippuen vallassa oli yksinvaltainen heimopäällikkö, kuningas, keisari, tsaari tai tietty kapea yhteiskuntaluokka (aateliset Euroopassa tai valkoihoiset siirtomaissa). Laajapohjainen poliittinen järjestelmä on historiallisesti katsottuna harvinaisuus, mutta se on levinnyt viimeisen parin sadan vuoden aikana laajalle johtuen siitä, että se on niin toimiva – sekä ihmisten hyvinvoinnin että talouden näkökulmasta.

2) Taloudellinen järjestelmä voi olla joko tasavertainen tai riistävä. Ensinmainittu järjestelmä antaa kaikille syntyperästä riippumatta mahdollisuuden menestyä, laki on kaikille sama ja omistusoikeus on vakaa. Riistävässä järjestelmässä menestyksen hedelmät voidaan koska tahansa takavarikoida eliitin käyttöön ja eliitti kykenee jatkuvasti muuttamaan pelin sääntöjä niin, että se suosii heitä itseään.

Riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa talouskasvun kahdesta syystä. Ensinnäkin eliitin kannalta muutos on uhka, joten kaikenlainen innovaatioille välttämätön ”luova tuho” on mahdotonta. Uudet keksinnöt ja uusrikkaat horjuttavat olemassaolevaa valta-asetelmaa ja siksi ne pyritään aktiivisesti estämään. Vuonna 1589 William Lee niminen pappi keksi neulomiskoneen, joka moninkertaisti neulomisen tuottavuuden. Mutta Englannin kuningatar esti häntä käyttämästä konetta, koska hän pelkäsi sen johtavan poliittiseen epävakauteen. Sen aikainen talous perustui kruunun myöntämiin monopoleihin ja kuningattarella ei ollut mitään intressiä vaarantaa suosikkiensa bisneksiä. Vielä huonommin kävi Dionysius Papinille, joka kehitti maailman ensimmäisen höyrylaivan vuonna 1705 Saksassa. Paikalliset venekuskit, eliitin suostumuksella, hakkasivat veneen palasiksi ja Papin kuoli köyhänä ja unohdettuna.

Ei siis riitä, että keksii innovaation. Täytyy myös elää maassa, jonka taloudellinen järjestelmä suostuu vastaanottamaan innovaation. Mainio vallankumous Britanniassa vuonna 1689 ja vallankumous Ranskassa vuonna 1789 loivat näihin maihin laajapohjaisen poliittisen järjestelmän ja suhteellisen tasavertaisen talousjärjestelmän. Sen vuoksi teollinen vallankumous lähti käyntiin juuri näissä maissa. Yhdysvalloissa ja Australiassa oli myös laajapohjainen poliittinen järjestelmä, joten ne kykenivät nopeasti lähtemään mukaan teollistumiseen. Aikansa mahtivaltio, Itävalta-Unkari oli vuorostaan yksinvaltainen. Ei siis ihme, että keisari Francis I näki teollistumisen uhkana. Vuonna 1802 hän kielsi suoraan uusien tehtaiden perustamisen Wieniin ja hän vastusti myös rautateiden rakentamista. Kun valta on kapealla eliitillä, on heillä tapana vastustaa aktiivisesti uusia innovaatiota ja teknologista kehitystä.

Toiseksi, riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa kasvun, koska ihmisiltä puuttuu motiivi kehittää toimintaansa ja investoida tulevaisuuteen. Kun valtaeliitti voi koska tahansa takavarikoida kaiken, on ihan turha yrittää hankkia itselleen enempää kuin mitä hengissäpysymiseen tarvitaan. Kun Portugalilaiset saapuivat Kongoon 1483, oli maa keskusvaltainen ja kehittynyt valtio, jonka pääkaupunki Mbanza oli suurempi kuin Lontoo. Kongolaiset omaksuivat nopeasti monia läntisiä teknologioita kuten aseiden käytön. Mutta auraa he eivät ottaneet käyttöön. Syy ei liittynyt kulttuuriin vaan instituutioihin: Viljelijät tiesivät, että yksinvaltainen kuningas kätyreineen verottaa kaiken ylimääräisen viljan itselleen, joten ei ollut mitään järkeä viljellä yhtään enempää kuin mitä oli pakko. Samoin Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa viljelijöiltä puuttui motiivi viljellä, joten tuotanto laski.

Erityisen kuvaava esimerkki instituutioiden tukahduttavasta vaikutuksesta tulee Etelä-Afrikasta 1800-luvun loppupuolelta. Eurooppalaisten uudisasukkaiden läsnäolo mullisti paikallisten heimojen elämän. Perinteiset heimopäälliköt menettivät valtaansa – erityisesti omistusoikeutensa maahan – ja yhtäkkiä maa oli täynnä afrikkalaisia oman maansa omistavia pienviljelijöitä. Heillä oli nyt motiivi viljellä ja kehitys oli nopeaa. Aura ja muu eurooppalainen teknologia otettiin käyttöön ja vuonna 1876 komissaari John Hemmings hämmästeli kuinka Fingo-heimon jäsenet olivat muutamassa vuodessa raivanneet viljelyskäyttöön kaiken mahdollisen maan jokilaaksoista vuorten rinteisiin. Kivi- ja tiilitaloja rakennettiin ja kastelujärjestelmiä kehitettiin. Heimopäälliköt yrittivät (tietysti) aktiivisesti estää omaa valtaansa heikentävää kehitystä, mutta eivät siinä onnistuneet, koska ylin valta oli siirtynyt heidän käsistään eurooppalaisille kolonialisteille. Tulevaisuus näytti valoisalta heimopäälliköiden sortovallan alta vapautuneille afrikkalaisille.

”No longer afraid of the jealousy of the chief … the Fingo clansman … is a progressive man. Still remaining a peasant farmer he owns wagons and ploughs; he opens water furroughs for irrigation; he is the owner of a flock of sheep.” – Eurooppalainen tarkkailija Fingomaassa vuonna 1884

Valitettavasti mustien Etelä-Afrikkalaisten viljelijöiden vapaus ja siitä seuraava taloudellinen kehitys jäi lyhytaikaiseksi. Eurooppalaiset viljelijät eivät pitäneet kilpailusta ja eurooppalaiset kaivokset tarvitsivat halpaa työvoimaa. Niinpä afrikkalaisilta vietiin heidän maansa ja heidät työnnettiin ahtaisiin reserveihin, joissa maanomistus annettiin takaisin heimopäälliköiden käsiin. Ylipäänsä uudet lait estivät mustia osallistumasta mihinkään itsenäiseen taloudelliseen toimintaan. Näin heistä saatiin halpaa, kouluttamatonta työvoimaa eurooppalaisten tarpeisiin. Apartheidina myöhemmin tunnettu hallinnon tavoitteena oli siis aktiivisesti estää mustien afrikkalaisten taloudellinen kehitys.

Tämä esimerkki osoittaa myös hyvin, että kulttuuri ei selitä taloudellisia eroja läheskään yhtä hyvin kuin instituutiot. Afrikkalaiset eivät ole perusluonteeltaan ’laiskoja’ tai protestanttiset pohjois-eurooppalaiset ’ahkeria’. He ovat mitä ovat riippuen siitä, kannustaako taloudellinen järjestelmä ahkeruuteen vai ei.

Vielä suoremmin instituutioiden merkityksen todistaa kaksi luonnollista koeasetelmaa, joissa tietyn kulttuurin edustajat on jaettu kahteen osaan ja sitten laitettu viideksikymmeneksi vuodeksi eri instituutioiden alaisiksi. Puhun tietysti Itä- ja Länsi-Saksasta sekä Pohjois- ja Etelä-Koreasta. Kummassakin tapauksessa valtion molemmat puolet olivat suhteellisen samanlaisia ennen jakoa. Kului 50 vuotta, jonka jälkeen Länsi-Saksa oli yksi Euroopan rikkaimmista maista ja Etelä-Korea yksi Aasian rikkaimmista maista. Itä-Saksa ja Pohjois-Korea vuorostaan olivat maanosansa köyhälistöä. Selitys oli instituutioissa: Molemmissa tapauksissa se maa, jossa oli laajapohjainen poliittinen järjestelmä ja tasavertainen talousjärjestelmä harppasi täysin eri luokkaan verrattuna rinnakkaismaahan, jossa kapea eliitti riisti kansaa.

Maat siis pysyvät köyhinä sen takia että ”niitä on hallinnut kapea eliitti, joka on organisoinut yhteiskunnan hyödyttämään heitä itseään kaikkien muiden kustannuksella”. On harhaista kuvitella, että tämä eliitti edes pyrkisi vahvistamaan maansa taloutta, jos se ei edistä heidän omia intressejään. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il käytti noin 800 000 dollaria vuodessa konjakkiin. Häntä ympäröivällä eliitillä oli (ja on) kaikki valta ja niin paljon rahaa ja mukavia asioita kuin mitä rahalla voi saada. Heillä menee hyvin. Ja heidän oman etunsa kannalta kehityksen jarruttaminen ja sortotoimet ovat järkeviä. Jos he alkaisivat lepsua, olisi uhkana vallankumous. Heidän kannaltaan parasta on siis estää kaikki, mikä voisi horjuttaa status quota. Kun Gorbatšov alkoi lepsuilla, Neuvostoliitto romahti. Tämän opetuksen kaikenmaailman diktaattorit kyllä muistavat. Parhaiten Vladimir Putin, jonka mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.

”Those controlling political power will eventually find it more beneficial to use their power to limit competition, to increase their share of the pie, or even to steal and loot from others rather than support economic progress.”

Hallitseva luokka ei siis tee kansantalouden kannalta huonoja päätöksiä sen takia että he olisivat tyhmiä tai tietämättömiä (vaikka toki tätäkin tapahtuu). Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kansakunnan etu ja heidän henkilökohtainen etunsa ovat usein eri asia, kun talousjärjestelmä on rakennettu riiston varaan. Heidän oman etunsa kannalta kansakunnan pitäminen köyhänä voi siis olla täysin järkevää toimintaa. Riistoon rakennetut instituutiot tuottavat riistoa riippumatta siitä kuka on sillä hetkellä hierarkian huipulla. Kun valta tällaisissa maissa vaihtuu, riisto saattaa saada uuden nimen. Feodalismi saattaa muuttua kommunismiksi tai vasemmisto-diktatuuri oikeisto-diktatuuriksi. Mutta niin kauan kuin instituutiot suosivat kapeaa eliittiä, riisto jatkuu ja kansa pysyy köyhänä.



Samaan aikaan Acemoglun ja Robinsonin teorian pohjalta voidaan katsoa myös nykyistä maailmaa ja sen tulevaisuutta.

Moni intoilee Kiinan talouskasvusta, joka toimii tällä hetkenä mallina monille kehitysmaiden johtajille. Kiina näyttää osoittaneen, että vahva talouskasvu on mahdollista ilman että poliittinen eliitti luopuu yksinvaltiudesta. Acemoglu ja Robinson vertaavat Kiinaa kuitenkin Neuvostoliittoon. Kun maa on täysin takapajuinen ja äärimmäisen köyhä maatalousyhteiskunta (kuten Kiina oli Maon jäljiltä ja Neuvostoliitto tsaarien jäljiltä), niin valtiojohtoinenkin teollistuminen voi johtaa talouskasvuun. Vuosien 1928 ja 1960 välillä Neuvostoliiton BKT kasvoi 6% prosentin vuositahdilla. Sitten se pysähtyi. Todellinen innovointi ja yritystoiminta on haastavaa, kun väärä innovaatio voi johtaa vankilaan tai kuolemantuomioon. Nykyiselle eliitille uudet innovaatiot ja uudet menestyjät ovat aina uhka, joten jos heillä on valta, he käyttävät sen näiden tukahduttamiseen. Niin kävi Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun teollistumisen matalalla roikkuvat hedelmät oli korjattu. Ja niin tulee käymään myös Kiinassa, jossa suuryritykset ovat edelleen tiukasti puolueen talutushihnassa ja mielivaltaiset pidätykset ilman oikeudenkäyntiä odottavat niitä, jotka menestyvät puolueen mielestä väärällä tavalla.

”You cannot force people to think and have good ideas by threatening to shoot them.”

Kiinan sijasta tulevaisuuden taloudellisia menestyjiä tulisi etsiä niistä maista, jotka hiljattain ovat onnistuneet stabiloimaan maansa poliittisen järjestelmän ja näin tarjoavat mahdollisuuden laajapohjaiseen kasvuun. Erityisesti Afrikassa on tältä osin käyttämätöntä potentiaa ja siksi seuraavien vuosikymmenien taloustiikerit tulevat todennäköisesti olemaan ne Afrikan maat, jotka onnistuvat luomaan toimivan institutionaalisen pohjan kasvulle. Hyvä esimerkki Afrikan potentiaalista on Botswana, joka itsenäistyi vuonna 1966 ja on siitä lähtien onnistunut ylläpitämään varsin toimivaa institutionaalista järjestelmää. Botswanan bruttokansantuote kasvoi nopeiten maailmassa vuodesta 1966 vuoteen 1999 ja jatkaa edelleen kasvuaan.

Ylipäänsä erilaisia kehitysmaita autettaessa on nykyään tapana pakottaa ne omaksumaan markkinatalous. Tällöin muna ja kana menevät sekaisin. Näennäisen vapaa talousjärjestelmä ei nimittäin auta, jos poliittinen järjestelmä on korruptoitunut. Se johtaa vain tilanteeseen, joissa poliittisen johtajan lähipiiri miehittää tärkeimmät yritykset ja kilpailu tukahdutetaan valtaeliittiä tukevilla lailla ja asetuksilla. Tai pistämällä epäsuosioon joutuneet yritysjohtajat vankilaan tai hautausmaalle. Tämä on maan tapa niin Venäjällä kuin lukuisissa muissakin maissa.

Kehitystä pitäisi tukea auttamalla maita ensiksi rakentamaan laajapohjainen poliittinen järjestelmä. Sanan- ja lehdistönvapaus, nykyhallitsijan suosiosta riippumaton oikeuslaitos ja korruptoimattomat vaalit ovat lopulta myös talouskasvun paras tae. Siksi ne on pistettävä kuntoon ensin ja vasta sitten kannattaa keskittyä talousjärjestelmän kehittämiseen. Tällaisessa laajapohjaisessa järjestelmässä jokaisen yksittäisen viran valtaa on rajoitettu siten, että kansan palveleminen on järkevää toimintaa myös senhetkiseltä hallitsijalle.

Yleisesti kirja muistuttaa siitä, kuinka historiallisesti poikkeuksellinen instituutio meidän vapaa ja kansanvaltainen valtio on. Laajapohjaiseen poliittiseen järjestelmään on päädytty, kun sarja onnekkaita sattumia on heikentänyt eliitin valtaa riittävästi. Valtiojärjestys, jossa instituutiot on rakennettu estämään kapean ryhmän mahdollisuus kaapata valta, on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä yhteiskunnallisista innovaatioista. Olkaamme kiitollisia, että saamme elää tällaisessa maassa. Ja olkaamme valmiita puolustamaan sitä demokratian vihollisia vastaan – niin ulkoisia kuin sisäisiäkin.

Edit: Kirja on tiettävästi myös suomennettu nimellä ‘Miksi maat kaatuvat’ Terra Cognitan toimesta.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

2 responses to “Miksi Suomi on rikas, mutta Venäjä köyhä? #whynationsfail”

  1. Lauri Pullinen says:

    Omanin sulttaani on poikkeus kapean valtakeskittymän heikkouksissa. Sulttaani on kuin satujen maata rakastava kuningas. Kehittynyt yhteiskunta.

  2. frank says:

    P.S. Kirja vastaa suoraan kysymykseen siitä, miksi Venäjä on köyhä: Poliittinen järjestelmä on ollut kapea ja riistävä, riippumatta siitä, onko järjestelmää kutsuttu tsaarin vallaksi, kommunismiksi, vai putinismiksi. Mutta yllättävää on, että vaikka kirja poimii esimerkkejä ympäri maailman Inkoista Sierra Leoneen, Ottomaaneista Kongoon, pohjoismaita ei mainita kertaakaan koko kirjassa. Vastaus on helppo arvata: Suomi ja muut Pohjoismaat ovat rikkaita sen takia, että meillä omaksuttiin aikaisin laajapohjainen poliittinen järjestelmä ja tasavertainen taloudellinen järjestelmä. Pohjoismaat ovat olleet suhteellisen vakaita demokratioita melkein sata vuotta ja jo sitä ennen niiden kehitys kohti laajapohjaista hallintoa oli edellä valtaosaa maailmaa. Tämän vuoksi uusi yritystoiminta ja uusien teknologioiden käyttöönotto ei uhannut kenenkään valtaa ja taloudellinen toimeliaisuus oli mahdollista. Vakaa demokratia ja toimiva poliittinen järjestelmä on syy siihen, että Suomi ja muut Pohjoismaat ovat yksiä maailman rikkaimmista maista.

    Mutta miksi näin oli? Miksi maaorjuus lakkautettiin Tanskassa jo 1700-luvun lopulla ja miksi sitä ei koskaan otettu käyttöön Ruotsi-Suomessa? Miten vuoden 1719 valtiopäivät onnistuivat lopettamaan kuninkaan yksinvaltiuden ja keskittämään vallan valtiopäiville (poislukien Kustaa III:en aika)? Ja miksi talonpojatkin otettiin mukaan valtiopäiville yhtenä säätynä? En ole historian asiantuntija, joten mielelläni kuulen näihin vastauksia.

    Yksi kiintoisa ehdotus kirjasta kuitenkin löytyy, jota voisi ehkäpä soveltaa myös tänne Pohjolaan. Selventäessään niitä syitä miksi Yhdysvallat ja Australia omaksuivat tasavertaiset taloudelliset instituutiot, mutta Etelä-Amerikka riistävät, kirja keskittyy siihen mitä nämä maat tarjosivat eurooppalaisille kolonialisteille: Toisin kuin Etelä- ja Väli-Amerikassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa ”ei ollut runsaslukuista alkuperäisväestöä, jota hyödyntää, ei ollut tarjolla kultaa tai hopeaa, eikä maaperää ja viljelyskasveja, joiden ympärille voisi rakentaa taloudellisesti kannattavia orjaplantaaseja.” Toisin sanoen, ”olosuhteet eivät mahdollistaneet riistoon perustuvien kolonialististen instituutioiden rakentamista.”

    Samaa logiikkaa voisi soveltaa myös Ruotsin kuninkaan valtakuntaan. Hänellä oli valtaa, mutta maa oli niin harvaanasuttua, että puhdas riisto ei ollut kannattavaa. Eikä näin pohjoisessa kasvanut myöskään sellaisia viljelyskasveja, joiden ympärille rakentaa orjapohjaista taloutta. Ehkä olosuhteiden karuus siis pelasti meidät kaikkein karuimmilta yhteiskunnallisilta instituutioilta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *