Tagged: Daron Acemoglu
Hyvän ja pahan sijasta ihmiskunnan perimmäisessä vastakkainasettelussa on kyse vallasta
Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Lastensaduista uskontoihin ja poliittiseen propagandaan meillä on tapana esittää maailma hyvän ja pahan välisenä kamppailuna. Meidän uljas johtajamme vastaan niiden katala diktaattori, meidän urheat taistelijamme vastaan niiden ilkeät soturit, meidän oikeamieliset pommitukset vastaan niiden terroriteot. Myös tieteentekijät ovat taittaneet peistä ihmisen perusluonteesta vähintäänkin siitä lähtien kun Thomas Hobbes 1600-luvulla esitti, että luonnontilassa elävien ihmisten kesken vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan ja Jean-Jacques Rousseau vastasi väittämällä ihmisen olevan luonnostaan hyvä.
Uudenlainen ymmärrys ihmisyyden perimmäisestä kamppailusta on kuitenkin viime aikoina alkanut nostaa päätään yli tiederajojen. Tuoreessa kirjassaan Hyvän historia hollantilainen Rutger Bregman osoittaa, että ajatus siitä, että ohuen sivistyskerroksen alla ihminen olisi julma ja itsekäs peto, valmiina vahingoittamaan kanssaihmisiään, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Aihealueen tutkimusta vuosikymmenen seuranneena olen Bregmanin kanssa pitkälti samaa mieltä. Uusi konsensus ihmisyydestä on suunnilleen seuraava: Valtaosa ihmisistä on perusluonteeltaan hyväntahtoisia. Me välitämme toisistamme, haluamme auttaa hädänalaisia ja meillä on eläinkunnassa ennennäkemättömän vahva kyky asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Sosiaalipsykologit, aivotutkijat, evoluutiobiologit, metsästäjä-keräilijä-yhteisöjä tutkineet antropologit ja jopa taloustieteilijät ovat kukin tahoillaan löytäneet yhä vahvempaa todistusaineistoa ihmisen perustavan hyväntahtoisuuden puolesta.
Mutta ihminen on myös herkkä reagoimaan olosuhteisiin ja odotuksiin. Ihmisessä on valmius sekä hyvään että pahaan. Ja siinä missä turvalliset, rakastavat ja meitä arvostavat (kasvu)olosuhteet saavat meissä asuvan hyvän puhkeamaan kukkaan, oikeissa olosuhteissa kenestä tahansa meistä kuoriutuu itsekäs ja empatiakyvytön oman tai oman ryhmän edun tavoittelija. Ihmiskunnan suuri tragedia on siinä, että yksi parhaista tavoista kaivaa ihmisen itsekkyys ja empatiakyvyttömyys esiin on antaa hänelle pidäkkeetöntä valtaa.
Siksi ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä.
”Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Lord Actonin kuuluisa lausahdus on saanut tukea viimeaikaisesta tieteellisestä tutkimuksesta, joka on osoittanut, että valta tekee ihmisestä helposti itsekkäämmän, aggressiivisemman ja halukkaamman käyttämään toisia hyväksi. Siinä missä valtahierarkian alapäässä olevan on selviytyäkseen oltava jatkuvasti herkkänä siihen mitä muut ympärillä haluavat ja ajattelevat, on jopa aivokuvauksissa havaittu, että valta saa ihmisen peilaamaan vähemmän sitä mitä muut ajattelevat ja tekevät. Kun ihminen on asemassa, jossa hänen ei tarvitse lainkaan välittää tietyn ihmisryhmän tunteista, liian usein hän myös lakkaa niistä välittämästä.
Ihmiskunnan historia tiivistyy Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -kirjan kohtaukseen, jossa kirkkoherra Lauri Salpakari kutsuu torpparinsa, Koskelan Jussin, luokseen. Alussa oli ollut suo, kuokka – ja Jussi. Hartiavoimin Jussi oli vuosien uurastuksella raivannut soisesta maasta itselleen mittavat pellot ja rakentanut niiden viereen torpan, jossa kasvatti perhettään. Mutta maat eivät olleet hänen omiaan vaan pappilan. Ja nyt Salpakari on, vaimon vaatiman herraskaisen elämäntyylin ylläpitämiseksi, päätynyt ottamaan reilun kolmanneksen torpan maista, niistä Jussin itse suosta raivaamista, omaan käyttöönsä. Jussin ainoa vastaus ilmoitukseen on alistunut ”Jaa.” Sisäpuolella kiehuu mutta Jussi tietää, että laki – ja sitä kautta valtion väkivaltakoneisto – on kirkkoherran puolella. Kirkkoherra voi yksipuolisesti päättää Jussin elämästä, ottaa pellot tai ajaa koko perheen mieron tielle. Ei voi muuta kuin alistua.
Lauri Salpakari ei ole paha ihminen. Häntä harmittaa ottaa näin Jussilta hänen raivaamansa maat. Kyse ei siis ole hyvä vastaan paha -asetelmasta. Mutta Salpakarilla on pidäkkeetön valta suhteessa torppariinsa. Siksi hän voi toimia juuri niin epäoikeudenmukaisesti kuin haluaa. Salpakarin vaimon Ellenin argumentti tiivistää pidäkkeettömän vallan ongelmallisuuden: ”Miksi muuten meidän tässä asiassa tulisi ottaa Koskelan tunteita huomioon?” Miksi tosiaan ottaa alaisten tunteet huomioon, kun pidäkkeetön valta antaa oikeuden päättää Koskelan perheen elämästä ilman tarvetta huomioida heidän tarpeitaan tai tunteita?
Mitä enemmän annamme tietylle ryhmälle valtaa, 1) sitä vaikeampi tätä valtaa on enää ottaa heiltä pois, ja 2) sitä enemmän he keskittyvät omaan etuunsa muiden kustannuksella. Tämä on se pidäkkeettömän vallan kirous, joka ihmiskuntaa on viimeiset vuosituhannet vaivannut.
Hyvin laajalla pensselillä piirrettynä ihmiskunnan taistelu pidäkkeetöntä valtaa vastaan voidaan kertoa kolmessa erässä: Ensimmäinen, eli metsästäjä-keräilijä -aikakausi on näistä ylivoimaisesti pisin. Ja ehkä yllättäen myös tasa-arvoisin. Antropologiset aineistot osoittavat metsästäjä-keräilijä -yhdyskuntien olleen hyvinkin tarkkoja siitä että kukaan ei päässyt dominoimaan toisia. Aina oli niitä, jotka pyrkivät alistamaan muut, mutta antropologi David Boehm osoittaa kirjassaan Hierarchy in the Forest kuinka valtaosalla yhteisöistä oli hyvinkin tehokkaat keinot, joilla vallantavoittelijat onnistuttiin painamaan alas ja palauttamaan tasa-arvo yhteisöön – ääritapauksissa karkottamalla tai tappamalla vallantavoittelija. Parhailta metsästäjiltä otettiin luulot pois vähättelemällä heidän saaliitaan – tai sitten nuolet sekoitettiin ja sen jälkeen juhlistettiin henkilöä, jonka nuoli tappoi saaliseläimen, ei sitä henkilöä, joka nuolen ampui. Metsästäjä-keräilijöiden tasa-arvoisuus ei ollut itsestäänselvyys, vaan saavutus, joka perustui vahvoille tasa-arvoa ylläpitäville rakenteille.
Ihmiskunnan toinen vaihe alkoi maanviljelyn, pysyvän asutuksen ja kasvavien yhteiskuntien myötä. Nyt kuvioon astuivat jyrkät hierarkiat, joiden huipulla olevat faaraot ja keisarit hallitsivat suvereenisti armeijoidensa ansiosta. Antiikin Kreikan ja Rooman eliitin hyvä elämä rakennettiin orjuuden varaan. Venäläiset ja ranskalaiset keskiajan ruhtinaat elivät leveästi maaorjuuden ansiosta. Ruotsin kuningas lähetti suomalaisia tykinruoaksi sotiin, jotka palvelivat lähinnä eliitin etuja. Tällaiset jyrkkien hierarkioiden ja johtajan itsevaltiuden varaan rakennetut yhteiskuntajärjestelmät oli viritetty palvelemaan hierarkian huipulla olevaa eliittiä. Tavalliseen kansaan suhtauduttiin lähinnä välineenä ja resurssina, joilta riistää viljaa, hevosia, työvoimaa ja sotilaita palvelemaan omia tarpeita. Faaraoiden, keisareiden ja kuninkaiden historia on pitkälti pidäkkeettömän vallan historiaa – siksi se on myös riiston ja orjuuttamisen historiaa.
Kolmanteen vaiheeseen siirryttiin pikkuhiljaa Magna Cartan, vallan kolmijako-opin, Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain perustuslain kaltaisten hallitsijoiden valtaa rajoittavien uudistusten ansiosta. Pidäkkeettömästä vallasta otettiin askelia kohti kontrolloitua valtaa ja tämä kehitys huipentui 1900-luvulla aitojen demokratioiden syntyyn, joissa kaikki täysi-ikäiset kansalaiset pystyivät vaalien kautta päättämään johtajistaan ja näin tehokkaasti kontrolloimaan heidän valtaansa. Useampi tuhatta vuotta siihen meni, mutta vihdoin ihmiskunta onnistui keksimään järjestelmän, jossa vahva keskusvaltio yhdistyi johtajiin, joiden valta tuli kansalta ja oli näin vahvasti lakien, asetusten ja kansan kontrolloimaa.
Taloustieteilijät ja -historioitsijat Daron Acemoglu ja James Robinson ovat esittäneet hiljattain suomennetussa Narrow Corridor-kirjassaan, että ihmisyhteisöjen historia voidaan nähdä keskusvallan ja kansalaisyhteisön välisenä valtataisteluna. Kansalaisyhteisö pyrkii säilyttämään autonomiansa ja estämään liian vahvaa keskusvaltaa alistamasta heitä. Toisaalta ilman keskusvaltaa ja sen tuomaa rakennetta ja toimintamahdollisuuksia yhteiskunnat tuppaavat jäämään hyvin alkeelliselle tasolle. Vallan keskittäminen mahdollistaa veronkeräyksen, julkisen terveydenhuollon, yleisen koulutusjärjestelmän sekä muut modernin yhteiskunnan peruspilarit. Keskusvalta on välttämätöntä, jos emme halua palata metsästäjä-keräilijä -yhteisöihin. Mutta liian vahva keskusvalta tukahduttaa kansalaisyhteisön ja johtaa autoritarismiin, jossa keskusvalta onnistuneesti alistaa yksilöt palvelemaan omia pyrkimyksiään. Pohjois-Korea, Kiina ja muut autoritaariset valtiot, jotka jatkuvasti kehittävät uusia menetelmiä ihmisten kontrolloimiseksi ovat tästä varoittava esimerkki. Historia onkin Acemoglun ja Robinsonin mukaan ollut jatkuvaa kilpajuoksua kansalaisyhteisön ja keskusvallan välillä, jossa paras lopputulos syntyy siinä kapeassa käytävässä, jossa vahva keskusvalta mahdollistaa isoja yhteiskunnallisia projekteja ja instituutioita mutta vahva kansalaisyhteisö pitää vallan aisoissa demokraattisten vaalien, mielenosoitusten, lakkojen ja riippumattoman lehdistön kaltaisten rakenteiden avulla.
Nyt olemme siis Suomen kaltaisissa vahvan demokratian tämän kilpajuoksun tämänhetkisessä huippupisteessä, jossa kansalaisten luottamus instituutioihin on poikkeuksellisen vahva, ja keskusvallan korruption aste poikkeuksellisen matala. Mutta kuten metsästäjä-keräilijä -aikana, myös nykyinen tasa-arvo on jatkuvasti uhattuna ja sen ylläpito vaatii tehokkaat rakenteet erilaisten vallankaappausyritysten tukahduttamiseksi. Unkarin, Puolan ja Turkin kaltaisissa maissa on viime vuosina otettu kriittisiä askeleita poispäin demokratiasta ja nyt jännitämme, onnistuuko ”maailman vanhimmassa demokratiassa” avoimesti demokratiaa halveksiva ehdokas uusimaan presidenttiytensä ja jatkamaan hyökkäystään järjestelmää vastaan. Politiikan tutkija Yascha Mounk esittää The People vs. Democracy –kirjassaan, että nykyinen demokratian kriisi on seurausta toisaalta siitä, että vauraissa länsimaissa talouskasvun hedelmät ovat viime vuosikymmeninä hyödyttäneet lähinnä kapeaa eliittiä ja toisaalta sosiaalisen median tarjoamasta nosteesta polarisaatiota, epäluuloa ja salaliittoja viljeleville näkemyksille. Jos demokratiat eivät onnistu uudelleenlunastamaan kansalaisten luottamusta ja luomaan nykyaikaan toimivia rakenteita, on vaarana valuminen takaisin totalitarismiin.
Unohdetaan siis hyvän ja pahan välinen taistelu. Se on eliitin keksimä valhe, jolla meitä pyritään saamaan taistelemaan eliitin etuja hyödyttäviä sotia. Keskitytään mieluummin siihen taisteluun, joka oikeasti ratkaisee mahdollisuutemme elää hyvää elämää vapaina kansalaisina. Niin kauan kuin on ihmisyhteisöjä, jatkuu kamppailu kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä. Nykyinen demokraattinen tapa kontrolloida valtaa ei ole itsestäänselvyys vaan vuosisatojen taistelun tulos. Ja edelleen uhattuna sekä meillä että muualla autoritääristen, valtaa tavoittelevien populistien toimesta. Muistetaan siis pysyä varuillamme ja taistellaan yhdessä sen puolesta, että myös lapsemme ja lapsenlapsemme saisivat elää vapaina eliitin riistolta. Se vaatii meiltä yhdessä pyrkimystä uudistaa demokraattista järjestelmäämme vastaamaan nykypäivän haasteisiin. Yksilöinä se vaatii meiltä jokaiselta aktiivista kansalaisuutta, jossa sitoudumme ja teemme oman osuutemme demokratian puolustamiseksi niin verkossa kuin omissa yhteisöissämme.
Miksi Suomi on rikas, mutta Venäjä köyhä? #whynationsfail
Suomen ja Venäjän rajalla on yksi maailman isoimmista elintasokuiluista. Suomen bruttokansantuote per henkilö (49 000 dollaria) on yli kolme kertaa suurempi kuin Venäjän (15 000). Yhtä mittava elintasokuilu on Yhdysvaltain (53 000) ja Meksikon (10 000) välillä, mutta myös Etelä- ja Pohjois-Korean välinen kuilu (26 000 vs. 1 000) ansaitsee kunniamaininnan.
Mikä selittää nämä erot?
Kysymys on monimutkainen mutta siihen on olemassa vastaus: ”Tasavertaiset taloudelliset instituutiot ruokkivat taloudellista aktiivisuutta, tuottavuuden kasvua ja vaurautta. … Ne valtiot epäonnistuvat, joiden riistävät taloudelliset instituutiot eivät kannusta ihmisiä säästämään, investoimaan ja innovoimaan.”
Kirjassaan Why Nations Fail, taloustieteen professorit Daron Acemoglu ja James Robinson osoittavat vakuuttavasti, että instituutiot ovat tärkein selittävä tekijä elintasoeroja tarkasteltaessa. He tekevät kaksi erottelua:
1) Poliittinen järjestelmä voi olla joko laajapohjainen tai kapea. Laajapohjaisessa poliittisessa järjestelmässä valtaosalla kansakuntaa on mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Tavallisesti tämä tarkoittaa demokraattisia instituutioita ja niiden rinnalla sellaisia perusasioita kuin sanan- ja lehdistönvapaus, puolueeton oikeuslaitos sekä kaikkien ihmisten kohteleminen samanarvoisina lain edessä.
Kapea poliittinen järjestelmä perustuu vallanpitäjän tai kapean eliitin mielivaltaan. Hän tai he voivat tehdä päätöksiä piittaamatta muun kansan mielipiteestä, koska poliittinen järjestelmä ei anna muille mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Jos jokin laki ei heitä miellytä, niin se voidaan aina muuttaa tai unohtaa.
Ennen Yhdysvaltain itsenäistymistä ja Ranskan vallankumousta ei maailmassa käytännössä ollut yhtäkään laajapohjaista poliittista järjestelmää. Kaikki yhteiskunnat perustuivat valtaryhmän kykyyn alistaa muu kansa. Maasta riippuen vallassa oli yksinvaltainen heimopäällikkö, kuningas, keisari, tsaari tai tietty kapea yhteiskuntaluokka (aateliset Euroopassa tai valkoihoiset siirtomaissa). Laajapohjainen poliittinen järjestelmä on historiallisesti katsottuna harvinaisuus, mutta se on levinnyt viimeisen parin sadan vuoden aikana laajalle johtuen siitä, että se on niin toimiva – sekä ihmisten hyvinvoinnin että talouden näkökulmasta.
2) Taloudellinen järjestelmä voi olla joko tasavertainen tai riistävä. Ensinmainittu järjestelmä antaa kaikille syntyperästä riippumatta mahdollisuuden menestyä, laki on kaikille sama ja omistusoikeus on vakaa. Riistävässä järjestelmässä menestyksen hedelmät voidaan koska tahansa takavarikoida eliitin käyttöön ja eliitti kykenee jatkuvasti muuttamaan pelin sääntöjä niin, että se suosii heitä itseään.
Riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa talouskasvun kahdesta syystä. Ensinnäkin eliitin kannalta muutos on uhka, joten kaikenlainen innovaatioille välttämätön ”luova tuho” on mahdotonta. Uudet keksinnöt ja uusrikkaat horjuttavat olemassaolevaa valta-asetelmaa ja siksi ne pyritään aktiivisesti estämään. Vuonna 1589 William Lee niminen pappi keksi neulomiskoneen, joka moninkertaisti neulomisen tuottavuuden. Mutta Englannin kuningatar esti häntä käyttämästä konetta, koska hän pelkäsi sen johtavan poliittiseen epävakauteen. Sen aikainen talous perustui kruunun myöntämiin monopoleihin ja kuningattarella ei ollut mitään intressiä vaarantaa suosikkiensa bisneksiä. Vielä huonommin kävi Dionysius Papinille, joka kehitti maailman ensimmäisen höyrylaivan vuonna 1705 Saksassa. Paikalliset venekuskit, eliitin suostumuksella, hakkasivat veneen palasiksi ja Papin kuoli köyhänä ja unohdettuna.
Ei siis riitä, että keksii innovaation. Täytyy myös elää maassa, jonka taloudellinen järjestelmä suostuu vastaanottamaan innovaation. Mainio vallankumous Britanniassa vuonna 1689 ja vallankumous Ranskassa vuonna 1789 loivat näihin maihin laajapohjaisen poliittisen järjestelmän ja suhteellisen tasavertaisen talousjärjestelmän. Sen vuoksi teollinen vallankumous lähti käyntiin juuri näissä maissa. Yhdysvalloissa ja Australiassa oli myös laajapohjainen poliittinen järjestelmä, joten ne kykenivät nopeasti lähtemään mukaan teollistumiseen. Aikansa mahtivaltio, Itävalta-Unkari oli vuorostaan yksinvaltainen. Ei siis ihme, että keisari Francis I näki teollistumisen uhkana. Vuonna 1802 hän kielsi suoraan uusien tehtaiden perustamisen Wieniin ja hän vastusti myös rautateiden rakentamista. Kun valta on kapealla eliitillä, on heillä tapana vastustaa aktiivisesti uusia innovaatiota ja teknologista kehitystä.
Toiseksi, riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa kasvun, koska ihmisiltä puuttuu motiivi kehittää toimintaansa ja investoida tulevaisuuteen. Kun valtaeliitti voi koska tahansa takavarikoida kaiken, on ihan turha yrittää hankkia itselleen enempää kuin mitä hengissäpysymiseen tarvitaan. Kun Portugalilaiset saapuivat Kongoon 1483, oli maa keskusvaltainen ja kehittynyt valtio, jonka pääkaupunki Mbanza oli suurempi kuin Lontoo. Kongolaiset omaksuivat nopeasti monia läntisiä teknologioita kuten aseiden käytön. Mutta auraa he eivät ottaneet käyttöön. Syy ei liittynyt kulttuuriin vaan instituutioihin: Viljelijät tiesivät, että yksinvaltainen kuningas kätyreineen verottaa kaiken ylimääräisen viljan itselleen, joten ei ollut mitään järkeä viljellä yhtään enempää kuin mitä oli pakko. Samoin Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa viljelijöiltä puuttui motiivi viljellä, joten tuotanto laski.
Erityisen kuvaava esimerkki instituutioiden tukahduttavasta vaikutuksesta tulee Etelä-Afrikasta 1800-luvun loppupuolelta. Eurooppalaisten uudisasukkaiden läsnäolo mullisti paikallisten heimojen elämän. Perinteiset heimopäälliköt menettivät valtaansa – erityisesti omistusoikeutensa maahan – ja yhtäkkiä maa oli täynnä afrikkalaisia oman maansa omistavia pienviljelijöitä. Heillä oli nyt motiivi viljellä ja kehitys oli nopeaa. Aura ja muu eurooppalainen teknologia otettiin käyttöön ja vuonna 1876 komissaari John Hemmings hämmästeli kuinka Fingo-heimon jäsenet olivat muutamassa vuodessa raivanneet viljelyskäyttöön kaiken mahdollisen maan jokilaaksoista vuorten rinteisiin. Kivi- ja tiilitaloja rakennettiin ja kastelujärjestelmiä kehitettiin. Heimopäälliköt yrittivät (tietysti) aktiivisesti estää omaa valtaansa heikentävää kehitystä, mutta eivät siinä onnistuneet, koska ylin valta oli siirtynyt heidän käsistään eurooppalaisille kolonialisteille. Tulevaisuus näytti valoisalta heimopäälliköiden sortovallan alta vapautuneille afrikkalaisille.
”No longer afraid of the jealousy of the chief … the Fingo clansman … is a progressive man. Still remaining a peasant farmer he owns wagons and ploughs; he opens water furroughs for irrigation; he is the owner of a flock of sheep.” – Eurooppalainen tarkkailija Fingomaassa vuonna 1884
Valitettavasti mustien Etelä-Afrikkalaisten viljelijöiden vapaus ja siitä seuraava taloudellinen kehitys jäi lyhytaikaiseksi. Eurooppalaiset viljelijät eivät pitäneet kilpailusta ja eurooppalaiset kaivokset tarvitsivat halpaa työvoimaa. Niinpä afrikkalaisilta vietiin heidän maansa ja heidät työnnettiin ahtaisiin reserveihin, joissa maanomistus annettiin takaisin heimopäälliköiden käsiin. Ylipäänsä uudet lait estivät mustia osallistumasta mihinkään itsenäiseen taloudelliseen toimintaan. Näin heistä saatiin halpaa, kouluttamatonta työvoimaa eurooppalaisten tarpeisiin. Apartheidina myöhemmin tunnettu hallinnon tavoitteena oli siis aktiivisesti estää mustien afrikkalaisten taloudellinen kehitys.
Tämä esimerkki osoittaa myös hyvin, että kulttuuri ei selitä taloudellisia eroja läheskään yhtä hyvin kuin instituutiot. Afrikkalaiset eivät ole perusluonteeltaan ’laiskoja’ tai protestanttiset pohjois-eurooppalaiset ’ahkeria’. He ovat mitä ovat riippuen siitä, kannustaako taloudellinen järjestelmä ahkeruuteen vai ei.
Vielä suoremmin instituutioiden merkityksen todistaa kaksi luonnollista koeasetelmaa, joissa tietyn kulttuurin edustajat on jaettu kahteen osaan ja sitten laitettu viideksikymmeneksi vuodeksi eri instituutioiden alaisiksi. Puhun tietysti Itä- ja Länsi-Saksasta sekä Pohjois- ja Etelä-Koreasta. Kummassakin tapauksessa valtion molemmat puolet olivat suhteellisen samanlaisia ennen jakoa. Kului 50 vuotta, jonka jälkeen Länsi-Saksa oli yksi Euroopan rikkaimmista maista ja Etelä-Korea yksi Aasian rikkaimmista maista. Itä-Saksa ja Pohjois-Korea vuorostaan olivat maanosansa köyhälistöä. Selitys oli instituutioissa: Molemmissa tapauksissa se maa, jossa oli laajapohjainen poliittinen järjestelmä ja tasavertainen talousjärjestelmä harppasi täysin eri luokkaan verrattuna rinnakkaismaahan, jossa kapea eliitti riisti kansaa.
Maat siis pysyvät köyhinä sen takia että ”niitä on hallinnut kapea eliitti, joka on organisoinut yhteiskunnan hyödyttämään heitä itseään kaikkien muiden kustannuksella”. On harhaista kuvitella, että tämä eliitti edes pyrkisi vahvistamaan maansa taloutta, jos se ei edistä heidän omia intressejään. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il käytti noin 800 000 dollaria vuodessa konjakkiin. Häntä ympäröivällä eliitillä oli (ja on) kaikki valta ja niin paljon rahaa ja mukavia asioita kuin mitä rahalla voi saada. Heillä menee hyvin. Ja heidän oman etunsa kannalta kehityksen jarruttaminen ja sortotoimet ovat järkeviä. Jos he alkaisivat lepsua, olisi uhkana vallankumous. Heidän kannaltaan parasta on siis estää kaikki, mikä voisi horjuttaa status quota. Kun Gorbatšov alkoi lepsuilla, Neuvostoliitto romahti. Tämän opetuksen kaikenmaailman diktaattorit kyllä muistavat. Parhaiten Vladimir Putin, jonka mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.
”Those controlling political power will eventually find it more beneficial to use their power to limit competition, to increase their share of the pie, or even to steal and loot from others rather than support economic progress.”
Hallitseva luokka ei siis tee kansantalouden kannalta huonoja päätöksiä sen takia että he olisivat tyhmiä tai tietämättömiä (vaikka toki tätäkin tapahtuu). Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kansakunnan etu ja heidän henkilökohtainen etunsa ovat usein eri asia, kun talousjärjestelmä on rakennettu riiston varaan. Heidän oman etunsa kannalta kansakunnan pitäminen köyhänä voi siis olla täysin järkevää toimintaa. Riistoon rakennetut instituutiot tuottavat riistoa riippumatta siitä kuka on sillä hetkellä hierarkian huipulla. Kun valta tällaisissa maissa vaihtuu, riisto saattaa saada uuden nimen. Feodalismi saattaa muuttua kommunismiksi tai vasemmisto-diktatuuri oikeisto-diktatuuriksi. Mutta niin kauan kuin instituutiot suosivat kapeaa eliittiä, riisto jatkuu ja kansa pysyy köyhänä.
Samaan aikaan Acemoglun ja Robinsonin teorian pohjalta voidaan katsoa myös nykyistä maailmaa ja sen tulevaisuutta.
Moni intoilee Kiinan talouskasvusta, joka toimii tällä hetkenä mallina monille kehitysmaiden johtajille. Kiina näyttää osoittaneen, että vahva talouskasvu on mahdollista ilman että poliittinen eliitti luopuu yksinvaltiudesta. Acemoglu ja Robinson vertaavat Kiinaa kuitenkin Neuvostoliittoon. Kun maa on täysin takapajuinen ja äärimmäisen köyhä maatalousyhteiskunta (kuten Kiina oli Maon jäljiltä ja Neuvostoliitto tsaarien jäljiltä), niin valtiojohtoinenkin teollistuminen voi johtaa talouskasvuun. Vuosien 1928 ja 1960 välillä Neuvostoliiton BKT kasvoi 6% prosentin vuositahdilla. Sitten se pysähtyi. Todellinen innovointi ja yritystoiminta on haastavaa, kun väärä innovaatio voi johtaa vankilaan tai kuolemantuomioon. Nykyiselle eliitille uudet innovaatiot ja uudet menestyjät ovat aina uhka, joten jos heillä on valta, he käyttävät sen näiden tukahduttamiseen. Niin kävi Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun teollistumisen matalalla roikkuvat hedelmät oli korjattu. Ja niin tulee käymään myös Kiinassa, jossa suuryritykset ovat edelleen tiukasti puolueen talutushihnassa ja mielivaltaiset pidätykset ilman oikeudenkäyntiä odottavat niitä, jotka menestyvät puolueen mielestä väärällä tavalla.
”You cannot force people to think and have good ideas by threatening to shoot them.”
Kiinan sijasta tulevaisuuden taloudellisia menestyjiä tulisi etsiä niistä maista, jotka hiljattain ovat onnistuneet stabiloimaan maansa poliittisen järjestelmän ja näin tarjoavat mahdollisuuden laajapohjaiseen kasvuun. Erityisesti Afrikassa on tältä osin käyttämätöntä potentiaa ja siksi seuraavien vuosikymmenien taloustiikerit tulevat todennäköisesti olemaan ne Afrikan maat, jotka onnistuvat luomaan toimivan institutionaalisen pohjan kasvulle. Hyvä esimerkki Afrikan potentiaalista on Botswana, joka itsenäistyi vuonna 1966 ja on siitä lähtien onnistunut ylläpitämään varsin toimivaa institutionaalista järjestelmää. Botswanan bruttokansantuote kasvoi nopeiten maailmassa vuodesta 1966 vuoteen 1999 ja jatkaa edelleen kasvuaan.
Ylipäänsä erilaisia kehitysmaita autettaessa on nykyään tapana pakottaa ne omaksumaan markkinatalous. Tällöin muna ja kana menevät sekaisin. Näennäisen vapaa talousjärjestelmä ei nimittäin auta, jos poliittinen järjestelmä on korruptoitunut. Se johtaa vain tilanteeseen, joissa poliittisen johtajan lähipiiri miehittää tärkeimmät yritykset ja kilpailu tukahdutetaan valtaeliittiä tukevilla lailla ja asetuksilla. Tai pistämällä epäsuosioon joutuneet yritysjohtajat vankilaan tai hautausmaalle. Tämä on maan tapa niin Venäjällä kuin lukuisissa muissakin maissa.
Kehitystä pitäisi tukea auttamalla maita ensiksi rakentamaan laajapohjainen poliittinen järjestelmä. Sanan- ja lehdistönvapaus, nykyhallitsijan suosiosta riippumaton oikeuslaitos ja korruptoimattomat vaalit ovat lopulta myös talouskasvun paras tae. Siksi ne on pistettävä kuntoon ensin ja vasta sitten kannattaa keskittyä talousjärjestelmän kehittämiseen. Tällaisessa laajapohjaisessa järjestelmässä jokaisen yksittäisen viran valtaa on rajoitettu siten, että kansan palveleminen on järkevää toimintaa myös senhetkiseltä hallitsijalle.
Yleisesti kirja muistuttaa siitä, kuinka historiallisesti poikkeuksellinen instituutio meidän vapaa ja kansanvaltainen valtio on. Laajapohjaiseen poliittiseen järjestelmään on päädytty, kun sarja onnekkaita sattumia on heikentänyt eliitin valtaa riittävästi. Valtiojärjestys, jossa instituutiot on rakennettu estämään kapean ryhmän mahdollisuus kaapata valta, on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä yhteiskunnallisista innovaatioista. Olkaamme kiitollisia, että saamme elää tällaisessa maassa. Ja olkaamme valmiita puolustamaan sitä demokratian vihollisia vastaan – niin ulkoisia kuin sisäisiäkin.
Edit: Kirja on tiettävästi myös suomennettu nimellä ’Miksi maat kaatuvat’ Terra Cognitan toimesta.
Frank Martela 