Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.

Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.

Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.

Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.

Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.

Brexit ja Trump.

Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.

Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.

Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.

Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.

On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.

Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.

”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.

Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.

Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.

Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.

Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.

* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.