Tagged: Trump
Vahva johtaja tuo lohtua kolmesta suunnasta uhatuille ihmisille – Syyt Trumpin valinnan takana
Pitääkö lasten olla huomaavaisia vai hyvätapaisia? Tämä kysymys ennustaa hämmentävän hyvin sitä, ketkä kannattivat Donald Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Kysymys mittaa ihmisen autoritarismia eli kuinka paljon hän arvostaa kuria ja järjestystä, kaipaa voimakasta johtajaa ja on hyökkäävä omaan ryhmäänsä kuulumattomia kohtaan. Jo tammikuun puolessavälissä autoritarismia tutkiva Matthew MacWilliams katsoi tilastoja Yhdysvalloissa vahvistuneesta autoritarismin kaipuusta ja ennusti, että se tulee siivittämään silloin vasta Republikaanipuolueen ehdokkuudesta kilpailleen Trumpin presidentiksi asti.
Ketkä Trumpia sitten äänestivät? CNN:n julkaisemien exit poll -tilastojen pohjalta 1) vanhat 2) valkoihoiset 3) collegen käymättömät 4) miehet 5) maaseudulta olivat vahviten Trumpin takana*. Kaikkia näitä viittä ryhmää yhdistää kaksi seikkaa: Ensinnäkin heillä on konservatiivisemmat arvot kuin vastinparillaan. Ja toiseksi monilla heistä on tunne siitä, että heidän elämäntapansa on katoamassa ja heidän kaltaisiaan ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Globalisaatio ja automatisaatio on iskenyt pahiten entisille tehdaspaikkakunnille ja juuri nämä Demokraattiselle puolueelle perinteisesti uskolliset ’Rusty Belt’ -osavaltiot kuten Michican, Pennsylvania ja Wisconsin olivat avainasemassa Trumpin voitossa. Talouskasvun hedelmät ovat jo parin vuosikymmenen ajan tippuneet koulutettujen kaupunkilaisten syliin, kun muiden palkkakehitys on polkenut paikallaan tai laskenut samalla kun oman alan työn saanti on ylipäänsä muuttunut yhä epävarmemmaksi.
Talouden lisäksi samat ihmiset kokevat olevansa hyökkäyksen kohteena kahdella muullakin rintamalla. Ensinnäkin valkoihoisten määrä Yhdysvalloissa kutistuu, kun erityisesti latinoiden määrä kasvaa voimakkaasti. Trumpin suosio olikin kovinta niiden valkoihoisten keskuudessa, jotka asuivat sellaisilla paikkakunnilla, joiden latinoväestön määrä oli kasvanut voimakkaimmin.
Kaiken lisäksi myös kulttuuri on hylännyt nämä ihmiset. Samalla kun kaupungit ja kulttuurieliitti ovat muuttuneet yhä suvaitsevimmiksi etnisiä vähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä ja muunlaista ’erilaisuutta’ kohtaan, kouluttamaton maaseudun väki kokee joutuneensa alakynteen. Tyhjentyvillä paikkakunnilla he katsovat kun työt katoavat ja kokevat, että valtaapitävät ovat kyllä kovasti huolissaan latinoista ja mustista, mutta kukaan ei välitä heistä. ”Hard-working ordinary man”, joka ei mitään muuta halua kuin elättää perheensä kunniakkaasti, ei löydä paikkaansa uudessa taloudessa ja kulttuurissa.
Mikä on johtajan funktio? Mitä tarkoitusta varten ihminen tarvitsee johtajan? Tätä kysymystä kysytään aivan liian harvoin organisaatiotutkimuksessa, mutta se tulisi muistaa kysyä myös poliittisten vaalien yhteydessä. Organisaatioissa johtajan toimintaa tavataan katsoa klassisen leadership-management -jaottelun kautta. Johtajan tehtävä on toisaalta johtaa asioita eli esimerkiksi koordinoida työtehtäviä ja tehdä vaikeita valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Toisaalta hänen tehtävänsä on johtaa ihmisiä eli inspiroida, sparrata ja ylipäänsä huomioida alaisensa ihmisinä.
Kun ihmiset valitsivat Trumpin johtajakseen, mihin funktioon he hänet valitsivat? Lienee selvää, että eivät ainakaan asioiden johtamiseen. Jos ihminen etsi ensi sijassa pätevää asioiden hoitajaa, kävi Trumpin vastauksista nopeasti selväksi, että häneltä puuttui kaikki asiantuntemus ottaa kantaa moniin keskeisiin asioihin. Asiajohtajaa etsivää ihmistä voisi myös arveluttaa valita näin tärkeään tehtävään henkilö, jolla ei ole käytännössä lainkaan kokemusta poliittisten asioiden hoitamisesta ja jonka ympäriltä puuttuvat tarvittavat asiantuntijat. Trumpia ei siis valittu ensisijassa hoitamaan asioita, vaan ihmiset etsivät itselleen johtajaa nimenomaan leadership-mielessä.
Trumpin funktio lieneekin ensisijassa psykologinen. Hän oli vastaus ihmisten tiettyihin psykologisiin tarpeisiin eikä ’rationaalinen’ valinta, jolla henkilö pyrki maksimoimaan oman taloudellisen etunsa. Ensinnäkin Trump toimi ukkosenjohdattimena kaikelle sille katkeruudelle ja ahdistukselle, jota katoavan elämäntapansa puolesta taistelevat tunsivat. Hän oli kuin valtava keskisormi, joka vihdoin haukkui ääneen kaikki ne valtaapitävät tahot, jotka olivat pettäneet nämä ihmiset.
Toiseksi, hän antoi monille arvokonservatiiveille kadonneen kunniantuntonsa takaisin. Puhumalla samaa kieltä ja käyttäytymällä samalla antielitistisellä tavalla Trump kertoi kannattajilleen että sinulla ja minulla – meidänkaltaisillamme – on väliä. Meitä ei ole unohdettu.
Kolmanneksi, hän osoitti yhteisen vihollisen. Historiallisista aineistoista on havaittu, että talouskriisit johtavat äärioikeistolaisen liikehdinnän tuntuvaan kasvuun. Ahdistus taloudellisesta turvattomuudesta, oman elämäntavan katoamisesta ja arvottomuudesta on niin musertava, että se on helppo kanavoida vihaksi erilaisuutta ja ’syyllisiä’ kohtaan. Populistit läpi historian Hitleristä Putiniin ovat talousvaikeuden hetkellä kääntäneet huomion yhteiseen viholliseen – Hitlerillä juutalaiset, Putinilla homoseksuaalit – ja Trump on puheillaan raiskaavista meksikolaisitsa ja väkivaltaan yllyttämisellään osoittanut olevansa heidän oppipoikansa. Kun Trumpille kerrottiin, että kaksi hänen kannattajaansa oli hakannut kodittoman meksikolaismiehen henkihieveriin, hän ei tuominnut väkivaltaa, vaan totesi: ”Kannattajani ovat hyvin tunteikkaita. He rakastavat tätä maata ja haluavat tehdä siitä jälleen hienon.” Make America great again!
Trumpin funktio johtajan on siis siinä, että hän sanoo ihmisille että se että sinulla on turvaton ja arvoton olo ei ole sinun oma vikasi. Vika on muissa – erityisesti kieroutuneissa poliitikoissa ja maahanmuuttajissa. Ihmisellä on niin perustava tarve tuntea, että hän on arvokas, että kun hän on liian kauan joutunut painimaan arvottomuuden kokemuksen kanssa, on hän valmis seuraamaan ketä tahansa johtajaa, joka antaa hänelle hänen arvokkuuden tunteensa takaisin.
Nykyään psykologiaa opiskeleva kaverini Hanna kiteytti asian hyvin: Parantumattomaan syöpään sairastunut on valmis kokeilemaan yksisarvishoitoa. Ei sen takia, että järki kertoisi sen olevan toimiva. Vaan sen takia, että hänellä on niin pakottava tarve tuntea toivoa, että hän tarttuu mihin tahansa toivoa antavaan oljenkorteen. Kun ihminen kokee olevansa uhattuna – oikeista syistä tai oikeanlaisen median lietsomana – syntyy psykologinen tarve, jonka täyttämiseen autoritaarinen johtaja sopii kuin nyrkki silmään. Siksi Trump.
Julkaistu alunperin suomalaisten johtajuustutkijoiden ’Johtajuuden kaipuu’-blogissa.
* CNN:n raportoimien exit pollsien mukaan valkoisista miehistä peräti kaksi kolmesta äänesti Trumpia (63% vs 31%) ja valkoisista naisistakin enemmistö (53% vs. 43 %) oli hänen takanaan. Vielä vahvempi oli kuitenkin Trumpin suosio collegen käymättömien valkoisten joukossa. Peräti 67% heistä antoi äänensä Trumpille ja vain 28% Clintonille. Yli 45-vuotiaiden joukossa Trump voitti Clintonin 53% vs. 44%, kun taas alle kolmekymppisten joukossa Clinton voitti yli 15 prosentin marginaalilla. Vaalikarttaa katsomalla selviää myös, että Clinton voitti selvästi kaupungit, kun taas taajamaat olivat Trumpin valtakuntaa.
Tietysti kaikki yritykset redusoida Trumpin kannatus ja voitto yhteen syyhyn eivät tee oikeutta todellisuuden monisyisyydelle. Trumpia äänestivät ainakin seuraavat vähemmän tai enemmän toisiinsa yhdistyvät ryhmät:
- He jotka äänestävät aina republikaaneja.
- Rasistit ja maahanmuuttoa vastustavat tahot, jotka vihdoin saivat itselleen äänitorven.
- Arvokonservatiivit, nykypolitiikkaan pettyneet ja muut tahot, joille tärkeintä oli äänestää Clintonia vastaan.
- Elämäntapansa uhatuksi kokevat, joihin tässä kirjoituksessa keskityin.
Vaikka kaikki nämä ryhmät eivät suhtaudu vihamielisesti maahanmuuttajiin, on kuitenkin huomattava, että kaikki olivat vähintään valmiita katsomaan sormiensa lävitse Trumpin vihanlietsontapuheita, koska näkivät hänessä muita hyviä puolia. Eli Trumpin puheet eivät muodostaneet heille ylitsepääsemätöntä estettä äänestää häntä.
Lisäksi on keskeistä huomata, että monin paikoin kyse ei ollut siitä, että enemmän ihmisiä olisi äänestänyt Trumpia, vaan siitä että vähemmän ihmisiä äänesti Clintonia. Jotkut gallup-tulokset ovat olleet osoittavinaan, että kyseessä oli kaksi epäsuosituinta ehdokasta vuosikymmeniin ja Clinton ei onnistunut vakuuttamaan monia sellaisia demografisia ryhmiä, jotka olivat vahvasti Obaman takana neljä ja kahdeksan vuotta sitten. Eli yllä kertomani tarina ei tietenkään kerro kaikkea ilmiöstä nimeltä Trump. Mutta uskon sen kertovan jotakin olennaista siitä, miksi Trump sai niin paljon ääniä kuin hän lopulta sai. Ja sama malli on selitysvoimainen myös kun haluamme ymmärtää Brexit-äänestyksen tulosta tai Suomessa tapahtunutta jytkyä. Kaikissa samankaltainen automatisaation ja globalisaation myötä työpaikkansa ja elämäntapansa uhatuksi kokenut ryhmä halusi sekä protestoida valtaapitäviä vastaan että suuntasi vihaansa maahanmuuttajia kohtaan.
Kuusi pointtia Trumpin voitosta
Kuten niin moni tänään, yritän ymmärtää Trumpia: Miksi hänet valittiin ja mitä hänen valintansa tarkoittaa? Tässä muutamia erillisiä ja jalostusta kaipaavia ajatuksia keskustelua avaamaan:
1. Muukalaisvihamielisyys on merkittävä poliittinen voima – halusimme tai emme
Vihamielinen suhtautuminen erilaisuuteen – erivärisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, usein myös naisiin – on merkittävämpi voima länsimaissa kuin on aiemmin haluttu tiedostaa. En usko että vihamielisyys itsessään on hirveästi lisääntynyt, sillä ei vain aiemmin ole ollut poliittista purkautumistietä. Monipuoluejärjestelmiin tukeutuvissa Euroopan maissa populistiset puolueet ovat jo aiemmin löytäneet muihin uskontoihin ja kulttuureihin nuivasti suhtautuvista itselleen uskollisen kannattajakunnan. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä vasta puolueen ulkopuolelta tuleva Trump antoi äänen kaikille niille, joille ’make America great again’ on sama asia kuin ’make America white again.’
Huom: En tarkoita että muukalaisvihamielisyys on ainoa selittävä tekijä. Moni äänesti Trumpia aivan muista syistä. Mutta kyllä se on yksi merkittävä tekijä, jolla Trump kaappasi uusia kannattajia itselleen.
2. Perinteisen median portinvartijan roolia kaivattaisiin estämään vihapuhetta ja paskapuhetta
Voimme osittain kiittää perinteistä mediaa siitä, että vihapuheella ei ole aiemmin ratsastettu vaalivoittoihin. Muutama vuosikymmen sitten medialla oli valta päättää ketkä saavat äänensä kuuluviin. Ne käyttivät valtaansa marginalisoimalla vihapuhetta suoltavat kansankiihottajat ja rankaisemalla valehtelijoita.
Sosiaalinen media on murtanut tämän vallan. Vihapuhe leviää verkossa sellaisella innolla, että monien käsitykset toisista kansanryhmistä etääntyvät yhä kauemmaksi todellisuudesta. Avoin rasismi ja fantasiat vääräuskoisten sekä väärinajattelevien tappamisesta tai raiskaamisesta saavat kukkia. Ihmiset lietsovat toinen toistaan yhä sokeampaan vihaan. Valitettavasti monet mediat klikkejä kalastellakseen ruokkivat tätä vihaa. Ja monet poliitikot ratsastavat tällä vihalla nyt kun siitä on tullut salonkikelpoista.
Poliitikot ovat myös oppineet, että valehtelusta ei enää rangaista. Kun sekä polarisoitunut perinteinen media että sosiaalinen media antavat foorumin, jossa voi jatkaa valehtelua kiinnijäämisen jälkeenkin ilman rangaistuksia, ovat monet poliitikot niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan. Miksi välittää totuudesta, kun omat äänestäjät eivät siitä välitä?
Filosofi Harry Frankfurtin kuuluisan analyysin mukaan valehtelu on tietoista väärän tiedon esittämistä. Hevosenpaska (bullshit) on sitä että puhuu mitä sylki suuhun tuo täysin piittamaatta siitä onko asia totta vai tarua. Trump osoitti kampanjansa aikana, että potaskaa voi puhua ilman että kukaan ottaa liian tosissaan tosi-tv-tähden sanomisia. Vastapuoli närkästyy, kun pikkuisen haukkuu vähemmistöjä, mutta omat vain hymähtelevät. ’Muuri Meksikoon’ ei liene realistinen poliittinen linja, vaan enemmänkin tietyn katkeruutta täynnä olevan tunteen pukemista sanoiksi.
Meidän on opittava rakentamaan instituutioita, jotka ylläpitävät poliittisen debatin tasoa myös sosiaalisen median aikakaudella. Muuten koko demokraattinen järjestelmä on aidosti vaarassa tulla tiensä päähän.
3. Kolmannen maailmansodan todennäköisyys kasvoi huomattavasti
Putin on ulkopoliittisesti nopeasti toimiva opportunisti. Trumpin keskittymiskyvyn puute ja arvaamaton käytös yllättävät usein myös hänet itsensä. Heidän välinen vastakkainasettelunsa voi pahimmillaan johtaa jonkinlaisen nahistelun eskaloitumiseen. Kumpikin miettii vain seuraavaa siirtoaan, bluffaa jollakin uhkauksella ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, josta kumpikaan ei voi perääntyä ilman että menettää kunniaansa.
En todellakaan halua nähdä tilannetta, jossa Trumpin tai Putinin egolla varustettujen miesten pitää valita kumman uhraavat: oman miehisen kunniansa vai maailmanrauhan?
Pahimmillaan voidaan päätyä sotaan, jota kukaan ei halunnut. Hillary ei ollut välttämättä mikään rauhannainen, mutta hänellä on sentään harkintakykyä. Toivottavasti maapallon tulevaisuus ei ole seuraavan neljän vuoden aikana kiinni jostakusta kenraalista, joka kieltäytyy noudattamasta ylipäällikön käskyä laukaista ydinase.
4. Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni – ja Putin tietää sen
Vaalipuheistaan huolimatta Trumpin voi olla vaikea irtautua niistä velvoitteista, joita Yhdysvalloilla on muita Nato-maita kohtaan. Mutta hänen ’Yhdysvallat ensin’ -ulkopoliittikkansa tarkoittaa sitä, että kynnys rientää Suomen avuksi on nyt korkeampi. Ei tämä mikään akuutti riski välttämättä ole, mutta on hyvä tiedostaa, että Trumpin valta-aikana ei kannata luottaa siihen, että kyllä Yhdysvallat meidät pelastaa.
5. Nyt testataan Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän kestävyys
Harvoin lienee Yhdysvaltain johtoon noussut miestä, joka on suhtautunut näin avoimen halveksuvasti demokratiaan instituutiona. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on viime vuosina nähty kuinka alunperin demokraattisesti valtaan noussut valtaeliitti voi rikkoa perustuslakia, ihmisoikeuksia ja kansanvallan perussääntöjä pönkittääkseen omaa valtaansa ja viedä maataan asteittain kohti diktatuuria.
Yhdysvalloissa on yksi pisimmistä demokratian traditioista. Pahin skenaario on siinä, että Trump alkaa asteittain nakertaa tätä traditiota. Klassinen, toimivaksi havaittu kaava on kohdistaa sortotoimenpiteet ensiksi erilaisiin vähemmistöihin. Valtaväestö hyväksyy hiljaisena. Siinä vaiheessa, kun suojelupoliisi ilmestyy omalle ovelle, on jo liian myöhäistä.
En haluaisi uskoa tämän olevan mahdollista. Vallanjako Yhdysvalloissa senaatin, korkeimman oikeuden ja presidentin välillä toimii kohtuullisen hyvin ja poliittisilla instituutioilla pitäisi olla voimaa suojata Yhdysvaltoja sisäiseltä vallankaappausyritykseltä. Jos hyvin käy, Trump ei edes yritä tällaista. Mutta en luottaisi tässä hänen hyväntahtoisuuteensa, koska vallalla on tapana turmella – myös valmiiksi turmeltuneetkin.
6. Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä sai mitä ansaitsi
Lopulta on kuitenkin todettava, että Yhdysvaltojen poliitinen eliitti on ollut niin irtautunut tavallisesta kansasta, että se sai mitä ansaitsi. Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on pohjamudissa. Jo vuonna 2013 kongressin toiminnan hyväksyi ihmisistä vain 14 %. Kolme neljästä kansalaisesta uskoo puolestaan hallinnon ajavan ensisijassa vain erityisryhmien etua. Ja epäluulo on aivan perusteltua. Professorit Martin Giles ja Benjamin Page analysoivat 1779 poliittista päätöstä vuosien 1981 ja 2002 välillä. He havaitsivat, ettei tavallisten kansalaisten mielipiteellä ollut mitään väliä. Sen sijaan päätökset myötäilivät rikkaimman 10% ja tiettyjen intressiryhmien mielipiteitä. BBC otsikoi tutkimuksesta kertovan uutisensa toteamalla, että ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia.” On siis aivan perusteltua väittää, että poliittinen eliitti ajaa lähinnä eliitin etua. Rahavalta on tunkeutunut aivan liian syvälle politiikkaan sekä vaalirahoituksen että muiden kytkösten kautta. Kun siis Trump syytti muita ehdokkaita Wall Streetin talutusnuorassa olemisesta, hän oli enimmäkseen täysin oikeassa.
Eli oli jo aikakin, että joku keikuttaa poliittisen eliitin venettä oikein kunnolla.
Olisin toki toivonut, että murroksen saa aikaan joku, joka on liikkeellä jalommista motiiveista käsin kuin Trump. Mutta sen aika ei ollut vielä. Toivon mukaan vastareaktiona Trumpille saamme neljän vuoden päästä todellisen puhdistajapresidentin, joka kampanjassaan lupaa siivota järjestelmän rakenteellisesta korruptiosta ja rahan ylivallasta – ja jolla on myös joku suunnitelma sille, miten hän tämän tekee.
Mitä nyt tapahtuu?
Todennäköisimmin suuria muutoksia tapahtuu vähemmän mitä pelätään. Katastrofien todennäköisyys kasvaa, mutta toimivassa poliittisessa järjestelmässä yksi ihminen ei pysty saamaan liian radikaaleja asioita aikaan. Edes presidentti. Politiikka on varmasti republikaanisempaa kuin mitä se olisi kuin jos Clinton olisi voittanut, mutta ei välttämättä yhtään erityisempää kuin mitä joku ’perinteisempi’ republikaani olisi harjoittanut.
Trumpilla ei ole näyttänyt olevan retoriikkansa takana mitään erityisen selkeää agendaa. Parhaimmillaan hänestä tulee pragmaattinen presidentti, joka antaa avustajiensa päättää varsinaisista sisällöistä ja keskittyy itse keulakuvana patsastelemiseen.
Kriittinen kysymys seuraavaksi on katsoa, ketä Trump nimittää kabinettiinsa ja politiikan avainpaikoille. Nämä nimitykset tulevat kertomaan retoriikkaa enemmän siitä, mihin suuntaan Trump todellisuudessa tulee maata seuraavan neljän vuoden aikana viemään.
Siihen asti ajattelin lohduttautua katsomalla tätä videota. Voitonpuheessaan Trump otti maltillisen linjan: kehui Hillarya ja ilmoitti että hän haluaa olla koko kansan presidentti yli rodullisten rajojen. Toivotaan että nyt valtaan päästyään hän höllentää retoriikkaansa ja keskittyy oleskelemaan moitteetta valtionpäämiehen roolissa. Tässä videossa hän näyttää jopa osaavan nauraa itselleen. Se on jotenkin lohdullista:
Yhdysvaltojen politiikka ei ole ala, jonka osalta voisin sanoa olevani mikään valtava asiantuntija. Voi siis olla että analyysini ovat osittain pielessä. Kuulen mielelläni perusteltuja mielipiteitä siitä, mitä nyt Trumpista pitäisi lopulta ajatella.
Havahduin: Vakaat länsimaat voivat romahtaa ja Suomi joutua sotaan omana elinaikanani
Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.
Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.
Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.
Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.
Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.
Brexit ja Trump.
Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.
Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.
Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.
Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.
On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.
Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.
”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.
Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.
Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.
Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.
Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.
* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.
Frank Martela 