Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina
Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?
Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.
Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.
Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni
)
Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.
Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.
Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow
erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.
Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.
Frank Martela 
Ryhmä oli miellyttävä; useimmat läsnäolijat olivat innokkaita, ja jotkut harvat kuuntelivat vain saadakseen kumota kuulemansa. Kuunteleminen on sellainen taito, jota ei helposti saavuteta, mutta siihen sisältyy kauneutta ja syvää ymmärtämistä. Me kuuntelemme olemuksemme eri syvyyksiltä, mutta kuuntelemisemme pohjautuu aina ennakkokäsitykseen tai tiettyyn katsantokantaan. Emme kuuntele yksinkertaisesti; omien ajatustemme, päätelmiemme ja ennakkoluulojemme muodostama suojus on aina esteenä. Kuuntelemme mieltymyksellä tai vastustaen, tavoitellen tai torjuen, mutta se ei ole kuuntelemista. Kuunteleminen edellyttää sisäistä hiljaisuutta, vapautta saavuttamisen ponnistuksesta, jännittämätöntä tarkkaavaisuutta. [- -] Voidaksemme olla yhteydessä toisiimme sanahälinän tuollapuolen, meidän kuuntelemisemme täytyy olla valpasta passiivisuutta.
TykkääTykkää
Hyvä kirjoitus! Innostusnäkökulma saisi todellakin levitä ensisijaisemmaksi tulkintatavaksi suomalaisessa kulttuurissa.
TykkääTykkää
Ensimmäisenä tulee mieleen, että mielestäni kritiikki voi varsin hyvin olla innostavaa. Jos esitän jotain, ja toinen kritisoi sitä rakentavasti, voin oppia jotain eli tulla karvan verran viisaammaksi. Jos taas toinen ei kritisoisi sanomaani, jäisin yksin sen kanssa, ilman mahdollisuutta kasvaa. Niinpä hiljaisuus, välinpitämättömyys voi olla paljon pahempaa kuin kritiikki.
…
Hassua sinänsä on se, että oma kokemukseni on itseasiassa aika päinvastainen kanssasi. Olen tavannut useampiakin ihmisiä olennaisissa rooleissa, joiden toimintaa ja ajattelua voisi todellakin luonnehtia epärealistiseksi taivaanrannanmaalailuksi. Tämä ei olisi muutoin niin paha, mutta yleensä kun ruokaketjun yläpäässä ollaan epärealistisia, niin alemmilla tasoilla sitten kärsitään sen seuraamuksista. Ohjelmistosuunnittelijan työ useimmissa firmoissa koostuu pitkälti siitä, että heille annetaan jonkun ylemmän tahon mukainen visio toteutettavaksi. Hyvin usein nämä ideat ovat täysin mahdottomia toteuttaa kelvollisella tavalla niillä resursseilla, jotka siihen tarjotaan. Siitä syntyy valtavasti tuskaa. On tehtävä asioita sellaisella vauhdilla, että juuri koskaan ei voi olla ylpeä tekemästään – kaikki lopputulos on laadullisesti heikkoa ja eleganssista ei voida edes haaveilla.
Tottahan elegantit toteutukset ovat paremminkin akateemista estetiikkaa kuin hyvää businesta. Tai näin ainakin tykätään ajatella. Toisissa konteksteissa se on täysin totta, ja toisissa taas huonoimman mahdollisen tuloksen tuottava asenne – etenkin kaikilla hieman pidemmillä aikaväleillä.
Pahimmassa tapauksessa – eli aika usein – hutiloitu työ jää suunnittelijoiden taakaksi useiksi vuosiksi, koska sen päälle on pakko rakentaa lisää, eikä huonosti tehdyn korjaamiseen ole resursseja. Itseasiassa usein ei ole resursseja tehdä edes sitä uutta sen vanhan heikon päälle yhtään edellistä paremmin. Kun koko järjestelmä on aivan täyttä sontaa, sen kanssa työskentely alkaa muistuttaa enemmän luista ennustamista kuin loogista toimintaa. Syy-seuraus suhteet katoavat epäjohonmukaisesti toimivan systeemin syövereihin.
Noh, lopulta tuosta syntyy n.s. design dead code base, eli järjestelmä, jolle kukaan ei enää pysty tekemään yhtään mitään. On väitetty, että tähän pisteeseen pääseminen usein kestää n. 5 vuotta.
…pitkä rönsy, mutta arkielämän esimerkki siitä, ettei kukosta saa kampelaa käskemällä, vaikka kuinka olisi visio. Ehkä olen kaikkein epäkiitollisimmalla alalla töissä tällaisen `päätön kana’-visioinnin suhteen.
Eli koetan kai sanoa variaatiota tästä: ”It’s good to be open-minded, but not so that your brain falls off.”. Visionti on tärkeää, ja innostus essentiaalista, mutta kun molemmat jalat irtoavat maasta, siitä yleensä seuraa kärsimyksen lisääntymistä.
…
Kritiikkiäkin on niin monenlaista. Minä pidän kritiikistä, jonka tarkoituksena on yhdessä löytää uutta. Sitä ei tule kohdistaa persoonaan, vaan esitettyyn väitteeseen. Kritiikin kautta oikeassa kontekstissa saadaan valtavan hienoja asioita aikaan, jotka todella ovat emergenttejä – suurempia kuin mitä kukaan yksi osapuoli ryhmästä olisi voinut aikaansaada. Mielestäni kriittisyydellä on valoisa puolensa, jota on syytä juhlistaa – älkäämme nimetkö kaikkea kritiikkiä negatiiviseksi jurotukseksi !
Maailmassa on valtavan paljon asioita, joista voi innostua. Kuten nyt vaikka tähän blogiin kommentoimisesta, vaikka kai tiedänkin olevani hieman väärällä puolella pöytää tässä kontekstissa, ja varmaan saavani osakseni lähinnä turhautuneen olankohautuksen. Silti olen innostunut – innostunut siitä huolimatta – siitä riippumatta – haluaisiko joku latistaa innostukseni tai ei. Innostus on itseasiassa elämänvoimaa, elämäniloa, riemua siitä, että on vain täällä, ja saa innostua – mistä nyt milloinkin.
Minun on vaikea nähdä, että muiden latteus monessakaan tapauksessa pystyisi latistamaan omaa innostustani, kun se kirmaa keväiselle kedolleen tanssimaan kukkien ja perhosten kera. Minulle suurta on tulla omin päin samaan lopputulokseen kuin joku viisas on tullut vuosisatoja sitten – minulle riittää, että oivallan itse. Se on itsessään täydellisen kaunista. Onhan se harmi, että harvat osaavat jakaa innostuksiani – mutta ihmisiä on erilaisia ja senkin voi valita, kenen kanssa aikaansa viettää.
Tämä nyt tästä, tuli juuri email vastattavaksi tuosta maahanmuuttokysymyksestä – jääkööt tämä innostus nyt tällä kertaa toisen jalkoihin…. !!
TykkääTykkää