Tagged: innostus

Nelivuotias kohtasi autokorjaamolla Immanuel Kantin – Selvisi miksi moni johtaa ihmistä väärin

Seurasimme poikieni kanssa renkaidenvaihtotoimitusta Roihuvuoren autokorjaamolla, kun neljävuotias huusi yhtäkkiä kovalla äänellä: ”Hei työmiehet, tehkää vauhdilla nyt!” Miehet onneksi vain hymyilivät – erityisesti kun minun mielestäni he olivat tehneet työtään kiitettävän rivakkaa tahtia. En itsekään voinut kuin nauraa: Saarnaan työkseni valmentavan johtamisen ja tasavertaisen työelämän puolesta, mutta samaan aikaan oma poikani antoi hyvän esimerkin vanhanaikaisesta autoritäärisestä johtamismallista.

Mutta lopulta nelivuotiaan reaktio oli hyvin luonnollinen. Alkuinnostuksen jälkeen hän alkoi kyllästyä renkaanvaihdon toljottamiseen ja halusi päästä eteenpäin. Joten on vain loogista, että hän ilmaisi tarpeensa työntekijöille: Tehkää homma nopeammin. Jos se on tavoite, niin miksi ei sanoa sitä ääneen?

Kun puhun ihmisille sisäisen motivaation johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja itsensä johtamisesta niin usein kuulen saman kysymyksen: Juuri näin kuuluisi toimia, mutta miksi ihmeessä useampi ei toimi näin? Uskon että siihen on ainakin kaksi vastausta. Ja autokorjaamo tarjosi niistä toisen.

Komennamme ja kontrolloimme koska se on loogista. Haluan saada tietyn tuloksen. Siksi käsken jotakin tekemään kyseisen asian. Jos hän ei tee sitä tarpeeksi nopeasti, käsken häntä tekemään sen nopeammin. Siinä hetkessä uskon, että ainoa syy miksi ihminen ei tehnyt asiaa nopeammin oli se, etten ollut sanonut hänelle että se on tehtävä nopeammin.

Käsky -> Tulos

Tämä malli toimii, jos johtaa koneita. Kun painat pesukoneen käynnistysnappia, se alkaa saman tien hommiin ja 90 minuuttia myöhemmin pyykki on puhdasta. Ihmisten kanssa komentaminen toimii harvemmin, erityisesti mitä kauemmaksi mennään mekaanisesta liukuhihnatyöstä. Työhönsä lopen kyllästynyt hanslankari saattaa tehdä vain sen mikä käsketään, mutta hänen työnsä automatisoitiin jo pari vuosikymmentä sitten. Työstään motivoitunut asiantuntija sen sijaan tekee jo valmiiksi työnsä juuri niin hyvin kuin tekee, jolloin pomottelu ja komentelu lähinnä ärsyttävät ja näivettävät motivaatiota.

Ihmisiä johdettaessa olisikin hyvä muistaa Immanuel Kantin kategorinen johtamisimperatiivi: ”Kohtele aina työntekijöitä kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.” Älä siis kuvittele heidän olevan mekaanisia koneita, joita ohjataan parhaiten töksähtävillä käskylauseilla. Kun tiedostat heidän olevan ihmisiä, joudut ottamaan heidän psykologiansa huomioon. Se tekee johtamisesta monimutkaisempaa, koska joudut ottamaan kantaa toisen ihmisyyteen ja miettimään käskyjesi vaikutuksia hänen sisäisiin tiloihinsa. Kun otat heidät huomioon ihmisinä, joudut ymmärtämään että joskus käskyä parempi tapa saada ihminen antamaan parhaansa on kannustaminen, joskus ystävällinen neuvo, joskus vihainen töksäytys ja joskus se, että menet vain pois tieltä. Ihminen on monimutkainen ja siksi parhaat tavat johtaa häntä ovat myös moninaiset ja tilannekohtaiset. Lonkalta ammutun käskyn sijasta ihmisen johtaminen vaatii ajattelutyötä.

Koneita olisi suoraviivaisempaa johtaa. Valitettavasti, jos johdat asiantuntijoita, he ovat ihmisiä. Kohtele siis heitä sellaisina.

Leikki on aikuisten työtä

Lapset leikkivät. Aikuiset tekevät työtä. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Näin meille usein opetetaan. Valitettavasti tämä opetus on vahingollista sekä hyvinvoinnillemme että myös työnteollemme.

Leikki on määritelmällisesti vapaaehtoista ja siten itsessään motivoivaa. Emme leiki jonkin leikistä erillisen päämäärän vuoksi. Vaan leikimme, koska leikkiminen on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa. Leikki tuntuu hyvältä, ei siihen mitään sen kummempaa perustetta tarvita.

Samaan aikaan leikki on lasten työtä siinä mielessä, että leikkiminen on lapsen kehityksen kannalta aivan olennaisen tärkeää. Kiipeillessään, painiessaan ja potkiessaan palloa lapsi voimistuu ja oppii koordinoimaan kehoaan. Leikkiessään kotia tai kauppaa lapsi oppii vuorovaikutustaitojen lisäksi ottamaan erilaisia sosiaalisia rooleja ja katsomaan maailmaa toisesta perspektiivistä. Siksi meidän aikuisten on tärkeää antaa lapsille tilaa leikkiä. Erityisen tärkeää on ymmärtää, että liiat ohjatut harrastukset eivät ole lapsen kehitykselle hyväksi, koska erityisen arvokasta on mahdollisuus vapaaseen leikkiin, jossa lapset itse päättävät mitä tekevät ja millä säännöillä.

Keskeistä on, että leikissä leikki itsessään on oma päämääränsä ja kaikki hyvä, mitä se lapselle tuottaa, on lopulta vain sivutuote.

Työn ajatellaan usein olevan tämän vastakohta: jotakin, jota teemme vain, koska on pakko tehdä töitä hankkiakseen elantonsa. Joskus tilanne on näin ikävä ja työ pelkkä taakka. Mutta näin ei ole pakko olla. Monille työ itsessään tai ainakin osa työtehtävistä on innostavia ja itsessään motivoivia. Pohjimmiltaan kaikessa työssä on läsnä sekä innostavia elementtejä että tylsiä, mutta pakollisia elementtejä. Keskeinen kysymys on, miten lisätä edeltäviä ja vähentää jälkimmäisiä.

Nyt tulee keskeinen pointti: mitä enemmän työstä onnistuu tekemään leikinkaltaisen, sitä parempia tuloksia ihminen työssään saa.

Embed from Getty Images

Psykologiassa puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta: sisäinen motivaatio tarkoittaa nimenomaan sitä, että tehtävä itsessään innostaa ja kiinnostaa. Ja ulkoinen motivaatio sitä, että ainoa syy tehtävän tekemiseen on jokin tehtävän ulkopuolinen palkkio tai rangaistus. Tutkimukset osoittavat, että sisäinen motivaatio on vähemmän kuluttavaa, johtaa kokonaisvaltaisempaan vastuunottoon omasta työtehtävästä, parempiin oppimistuloksiin, luovempiin ratkaisuihin ja ylipäänsä parempaan ja laadukkaampaan lopputulokseen.

Mitä enemmän työelämässä automatisaation myötä siirrytään rutiinitehtävistä työtehtäviin, jotka vaativat luovuutta ja omaehtoista päättelyä, sitä tärkeämmäksi tulostekijäksi sisäinen motivaatio eli työn leikinkaltaisuus muodostuu. Siksi vain leikkivät työntekijät pärjäävät tulevaisuuden työelämässä.

Kun siis työ on enemmän leikinkaltaista ja itsessään innostavaa, on se mukavampaa itse työntekijälle. Mutta johtaa sivutuotteena parempaan lopputulokseen.

Ihminen on leikkivä eläin. Vähän niin kuin koira on leikkivä susi. Meidän kannattaa vaalia leikinomaisuutta elämässä kaikin tavoin. Ei vain siksi, että se johtaa parempiin tuloksiin niin lapsenkasvatuksessa kuin työpaikoillakin. Vaan siksi, että leikkiessämme toteutamme lopulta ihmisenä olemisen syvintä olemusta.

Julkaistu alunperin Koko Suomi leikkii -hankkeen sivuilla 1.3.2016. Sisäisestä motivaatiosta työelämässä olemme myös yhdessä Karoliina Jarenkon kanssa kirjoittaneet kirjan Draivi – Voiko Sisäistä motivaatiota johtaa?

Tavallinen työnantaja mittaa tyytyväisyyttä, innovatiivinen mittaa innostusta

Kuinka tyytyväinen olet työhösi, asteikolla 1-10?

Perinteinen keskustelu työntekijöiden psykologisista voimavaroista typistyy helposti työtyytyväisyyden tarkastelemiseksi. Henkilöstötyytyväisyyskyselyissä kysytään kuinka tyytyväisiä henkilöt ovat työhönsä, asteikolla 1-10. Näitä tyytyväisyyslukuja johtajat sitten seuraavat ja käyttävät päätöksentekonsa tukena. Esimerkiksi Matti Alahuhta, ollessaan vielä Koneen toimitusjohtaja, korosti, että ”tyytyväinen henkilöstö on sitoutunut yrityksen tavoitteisiin”. Niinpä ”Kone mittaa sekä asiakastyytyväisyyttä että henkilöstön tyytyväisyyttä kerran vuodessa. Nämä ovat parhaita indikaattoreita siitä, miten liiketoiminta jatkossa kehittyy.”

Tieteen puolella debatti työtyytyväisyyden ja tuottavuuden välisestä suhteesta on käynyt kuumana jo vuosikymmeniä. Aiheesta on tehty tuhansia tutkimuksia ja tulokset ovat osittain keskenään ristiriitaisia. Yleinen konsensus tuntuu kuitenkin olevan, että työtyytyväisyydellä on jonkinlainen myönteinen vaikutus organisaation tulokseen, mutta ei välttämättä kovinkaan suuri.

Tyytyväisyyteen keskittyminen on kuitenkin kapea näkökulma, joka ei tavoita olennaista.

Kun työntekijä merkitsee työtyytyväisyydekseen 9, voi se tarkoittaa että “hommat on ihan ok, ei tartte tehdä liikaa asioita, kahvihuoneessa on hauska heittää herjaa, palkka juoksee ja kotiin pääsee ajoissa.” Vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa että “tiimimme uusin projekti on innostava ja uskon että kovalla panostuksella saamme aikaan häkellyttävän läpimurron kuukauden sisällä.”

Edellinen työntekijä on passiivisen tyytyväinen työhönsä, mutta työ itsessään ei erityisemmin häntä energisoi. Se on välttämätön paha, jonka hoitaminen nykyisessä työpaikassa onnistuu varsin kivuttomasti. Jälkimmäinen taas on aidosti innoissaan työstään ja valmiina valjastamaan koko kapasiteettinsa projektin onnistumisen puolesta. Ei ole vaikea arvata, kumpi työntekijä on organisaatiolle arvokkaampi, passiivinen ok-henkilö vai tekemisestään innostunut puurtaja. Eikä ole vaikeata myöskään nähdä, että johto voisi halutessaan suuresti vaikuttaa siihen, kummanlaisia työntekijöitä heidän organisaatiostaan löytyy.

Ongelmana on, että tyytyväisyys mittarina ei kykene erottamaan näitä kahta toisistaan. Ja ilman toimivaa mittaria ongelma voi helposti jäädä näkymättömäksi johtoportaalle. Ei siis ihme, että työtyytyväisyyden tuottavuuden väliltä ei ole löydetty kovinkaan vahvaa myönteistä suhdetta.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jari Hakanen on osuvasti havainnollistanut tyytyväisyyden riittämättömyyttä mittarina yllä olevan kuvion avulla. Kun katsomme ihmisen psykologista tilaa työssä, on tyytyväisyyden ja tyytymättömyyden välinen kahtiajako vain yksi ulottuvuus. Yhtä tärkeä ulottuvuus on jaottelu aktiivisen ja passiivisen vireystilan välillä. Taustalla tässä jaottelussa on psykologisen tunnetutkimuksen perushavainto siitä että tunteita on parasta tarkastella kahdella akselilla, myönteisyyden ja kielteisyyden lisäksi myös aktivaatioasteen suhteen.

Kun yhdistämme nämä kaksi dimensiota, saamme neljä erilaista perusulottuvuutta, joilla ihminen voi työssään olla: leipääntyminen, stressitila, tyytyväisyys ja työn imu. Leipääntyminen ja tyytyväisyys ovat molemmat matalan aktivaatiotason tiloja, mutta tyytyväinen työntekijä suhtautuu sentään työhönsä myönteisesti. Leipääntynyt työntekijä on paitsi passiivinen, myös ahdistunut. Korkean aktivaatiotason tilat eroavat myöskin tunnevärinsä ja motivaationsa osalta: stressaantunut työntekijä on hälytystilassa ja tekee tulosta välttääkseen olemassa olevia tai kuviteltuja uhkia. Innostunut työntekijä on aktiivinen, mutta myös hyvinvoiva.

Näin tarkasteltuna tyytyväisyys on toki parempi asia kuin työhön leipääntyminen. Ja pitkällä tähtäimellä se on kestävämpi tila kuin stressi ja työholismi, joka hetkellisestä tehokkuudestaan huolimatta johtaa kapeakatseiseen puurtamiseen ja erilaiseen henkiseen ja fyysiseen oireiluun. Mutta tyytyväisyys on alhaisen aktivaatiotason tila, kun taas innostus yhdistää sekä myönteisen tunnekokemuksen että korkean aktivaatiotason.

Siksi uskon, että innostus on optimaalinen tila sekä työntekijän että työnantajan näkökulmasta. Innostunut työntekijä voi hyvin, mutta on myös tuottavimmillaan.

On näyttöä siitä, että innostus ennustaa tuloksellisuutta paremmin kuin työtyytyväisyys. Samalla se on kestävämpi tuottavuuden tila kuin stressi, joka kuluttaa yksilön resursseja, haittaa luovuutta ja on pitkällä tähtäimellä merkittävä terveysriski. Innostunut tehokkuus on kestävää tehokkuutta. Sen avulla työntekijä ei tee hyvää tulosta vain tänään, vaan tulee töihin mielellään myös huomenna. Työnantajalle innostunut työntekijä näyttäytyy tehokkaana, omistautuneena ja valmiina panostamaan työhön koko tarmonsa ja tekemään enemmän kuin mitä häneltä vaaditaan. Työntekijälle mahdollisuus olla innostunut on merkittävä hyvinvoinnin ja paremman elämänlaadun lähde, jonka myönteiset vaikutukset säteilevät myös vapaa-ajalle.

Innostus on siis harvinaisen selkeä win-win –tilanne, jossa sekä työnantaja että työntekijä voittavat. Siksi seuraavat kolme suositusta:

1) Rekrytoidessa älä katso vain tämänhetkistä osaamista, vaan pyri tunnistamaan kuinka innostunut työntekijä on tehtäväänsä kohtaan. Innostunut työntekijä myös oppii enemmän.

2) Panosta niihin neljään tekijään, jotka tutkitusti sisäistä motivaatiota ja innostusta vahvistavat: Vapaaehtoisuuteen, kyvykkyyteen ja yhteenkuuluvuuteen ja hyväntekemiseen. Ks lisää alla olevasta raportista.

3) Mittaa innostusta. Kehitä sellaiset mittarit, joiden avulla voit seurata miten tämä yrityksesi keskeinen tuottavuustekijä kehittyy. What you measure is what you get. Myös innostuksen kohdalla.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Liikesivistysrahaston Stipendiblogissa. Lue aiheesta lisää Frank Martelan ja Karoliina Jarenkon viime keväänä ilmestyneestä Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisemasta raportista ”Sisäinen motivaatio – Tulevaisuuden työssä tuottavuus ja innostus kohtaavat.” Samoista teemoista kertoo myös tuore kirjani Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja.

Miltä tuntuu tehdä kutsumuksellista työtä? Henkilökohtaisia paljastuksia

Sanotaan se ääneen heti kättelyssä: Rakastan työtäni. Herätessäni aamulla olen innostunut niistä asioista, mitä pääsen tänään työssäni tekemään. Lähes päivittäin koen työssäni hetkiä, joissa silmäni kiiluvat ja aika unohtuu. Uppoudun siihen mitä teen ja palan halusta tehdä lisää. Koen siis työni vahvasti kutsumuksellisena.

Mikä sitten on oma kutsumukseni? Olen jonkinlainen ihmisyyden tutkija tai filosofi. Ihmisenä olemisen peruskysymyksistä kirjoittaminen on jotakin, jota haluan palavasti tehdä. Kirjojen lukemisen, kollegiaalisten keskusteluiden ja yksinäisen kirjoittamisen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen syventymisen hetket ovat jotakin, jonka vuoksi elän, joka ruokkii sisäistä liekkiäni.

En osaa tarkkaan selittää, mistä tämä palo on saanut alkunsa. Jo viisivuotiaana ilmoitin haluavani isona maailmantutkijaksi. Asioiden oivaltaminen ja ymmärryksen kasvu ovat aina tuottaneet minulle ”hämmästyttäviä nautintoja”, kuten jo Aristoteles aikanaan havaitsi. Lukiossa suoritin pakollisten 75 kurssin sijasta 104,5 kurssia. En siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni. Vaan siksi, että olin niin innoissani matematiikasta, fysiikasta, historiasta, psykologiasta, filosofiasta sun muista, että halusin suorittaa kaikki mahdolliset kurssit jokaisesta. Aloitin opiskelun TKK:n informaatioverkostoissa, koska se tuntui tarjoavan vähän kaikkea. Filosofia jäi kuitenkin kutittelemaan mieltäni ja muutaman vuoden jälkeen hain opiskelemaan myös sinne. Mitä enemmän filosofiaa luin, sitä innostuneempi asiasta olin, ja vuonna 2005 – vietettyäni kesän Nokian yhteiskuntavastuun osastolla diplomityötä tehden – tiesin, että yritysmaailma ei ole minua varten. Haluan ajatella asioita syvällisemmin, haluan olla tutkija. Sillä tiellä olen edelleen, yhä vakuuttuneempana siitä, että tätä haluan tehdä kunnes kuolema minut korjaa.

Kutsumus tarkoittaa sitä, että yksilö on hyvin syvällä tavalla sitoutunut tekemisensä sisältöön ja päämääriin. Palkka tai status ovat tietysti ihan kivoja, mutta valintatilanteessa jäävät aina kakkoseksi. Tärkeämpää on se, että pääsee tekemään niitä asioita, joihin uskoo ja joita rakastaa. Kutsumuksellinen ihminen on tarvittaessa valmis suuriinkin rahallisiin, ajankäytöllisiin tai jopa ihmissuhteisiin liittyviin uhrauksiin, kunhan vain pääsee tekemään sitä mitä eniten haluaa. Toteutuessaan kutsumuksellisuus tuntuu erityisen hyvältä: täyttymyksen ja merkityksellisyyden tunne täyttää ihmisen, tekemiseen uppoutunut elämäntapa tekee hänet syvällä tavalla onnelliseksi.

Parhaimmat työhöni liittyvät muistot ovat niitä päiviä, kun olen saanut sataprosenttisesti uppoutua johonkin kirjoitustyöhön. Kahden aikaan iltapäivällä olen ajatellut, että kohta käyn syömässä lounasta – ja yhtäkkiä kello on ollutkin jo kymmenen illalla ja tajuan että en ole syönyt mitään koko päivänä, hyvä että olen malttanut toiletissa käydä. Muistan myös kuinka jokunen vuosi takaperin olin innoissani kesälomasta: vihdoinkin voisin keskittyä työhön liittyvien kirjoitusprojektien sijasta puhtaan filosofian kirjoittamiseen. Vietin siis kesälomaa vetäytymällä yksin mökille mukanani läppäri ja kasa pragmatistisen filosofian klassikoita. Lukiessani ja kirjoittaessani siellä ympäripyöreitä päiviä tajusin, että mahdan rakastaa työtäni aika paljon.

Mutta kutsumuksellisuus ei aina ole hyvästä ihmiselle. Päällimmäisenä on vaara siitä, että tekee liian suuria uhrauksia kutsumuksensa alttarille. Liian monet työlleen antautuneet suurtekojen tekijät niin liike-elämässä kuin taiteessakin ovat laiminlyöneet läheisiään. He ovat saattaneet tehdä suuren palveluksen ihmiskunnalle, mutta samalla tuhonneet läheistensä elämän. Tämä on yksi riski, josta olen tietoinen. Välillä joudun tietoisesti hillitsemään itseäni, jotta olisin ajoissa kotona viettämässä aikaa puolisoni ja poikani kanssa. Kuvaavaa on, että viimeksi kun puolisoni oli pari päivää reissussa, työskentelin kahteentoista yöllä unohtaen syömisen koko päivän osalta.

Lisäksi muut voivat käyttää tätä kutsumuksellisuutta hyväkseen. Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa kerrottiin kuinka Yhdysvaltalaisten eläintarhojen hoitajien työolot kurjistuivat ja palkat huononenivat, koska he olivat niin huonossa neuvotteluasemassa: pomot laskivat palkkoja eivätkä he voineet sanoa ei, koska eivät kestäisi nähdä eläinten jäävän heitteille. Kutsumus tekee ihmisestä helpon uhrin, koska toinen osapuoli tietää, että hän on niin sitoutunut tekemiseen, että on valmis tekemään sitä melkein missä oloissa tahansa. Tämä selittää, miksi eräs haastattelemani hoitajien työehtojen puolesta taisteleva sairaanhoitaja totesi, että ”se on vain puoliksi vitsi, kun mä sanon että mä ammun, kun mulle puhutaan kutsumusammatista.”

Toinen, vastakkainen, uhka on täyttymättömän kutsumuksen syndrooma. Se nostaa päätään, jos en useampaan päivään koe kyenneeni edistämään ’keskeisiä asioita’. Jos esimerkiksi muut kuin kutsumukselliset projektit täyttävät kolmekin peräkkäistä päivääni, alan tuntea kasvavaa ärtyneisyyttä ja harmitusta. Kiukustun kaikesta ylimääräisestä roskasta, jota joudun tekemään ja frustraatio kasvaa sisälläni siihen asti, että saan jälleen keskittyä kutsumukselliseen tekemiseeni. Hämmentävää on, että vaikka arvostan luennointia ja opettamista ja tykkään tehdä sitä, sisäinen kutsumusmittarini ei laske niitä mukaan kutsumustyöhön. Tunnetasolla lopulta kaikki muu paitsi elämän peruskysymyksiin liittyvä lukeminen ja kirjoittaminen tulee lasketuksi hukka-ajaksi. Kärttyynnyn niiden liiallisuudesta, vaikka tietoisesti kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni, että ne ovat arvokkaita tekemisen muotoja. Työhyvinvointini – ja yleinen hyvinvointini myös – on siis pitkälti riippuvainen vain yhdestä asiasta: saanko työn alla olevaa artikkelia kirjoitettua vai en. Kun se sujuu, olen onnellinen. Kun se tökkii, ahdistun. Siihen eivät mitkään työsuhdepallomeret, wok-kokit tai bonuspalkat vaikuta.

Oman hyvinvoinnin kiinnittyminen vain yhteen asiaan on tietysti riskialtista. Olen nyt usean vuoden ajan totuttanut itseäni siihen, että teen valtaosan arkipäivistäni vain sellaisia asioita, joista olen oikeasti palavasti innoissani. Entä jos jossakin vaiheessa kadotan kipinän? Jos nykyinen homma ei enää motivoi? Tai motivoisi kyllä, mutta lausettakaan ei ilmesty paperille. Osaisinko palata sellaiseen elämään, jossa työ on vain kahdeksan tuntia pitkä piina, jolla ansaitsee välttämättömän määrän rahaa? Ajatus puistattaa, ja veikkaisin, että tällaisessa tilanteessa lyhyempi tai pidempi masennuskausi olisi kohdattava. Tuollaiset kaudet tuntuvat olevan kutsumuksellisten työläisten ammattitauti. Kun on tottunut liian hyvään, voi olla vaikea oppia tyytymään vähempään.

Toistaiseksi olen ollut onnekkaassa asemassa: sekä mieleni sisäiset että ympäristööni liittyvät tekijät ovat antaneet minulle mahdollisuuden keskittyä edistämään kutsumuksellista puolta toiminnassani. Mutta minun on muistettava ylläpitää mieleni joustavuutta, jotta tarvittaessa voin muuttaa maailmankuvallisia arvostuksiani selvitäkseni sellaisista hetkistä, joissa en pääse toteuttamaan itseäni nykyisessä määrin. Kosmos ei nimittäin ole koetellut minua niinkuin sen tällaisissa tarinoissa tavallisesti kuuluu koetella. Vakaumukseni syvyyttä ei ole testattu laittamalla minua ahtaaseen paikkaan, vaan olen päässyt nykyiseen palkalliseen kutsumuksellisen työn tekemisen malliin melkeinpä liian helpolla.

On myös mainittava, että kutsumuksellinen ihminen ei ole työnantajan kannalta aina paras mahdollinen rekrytointi. Kutsumuksellinen ihminen on aina ensisijaisesti sitoutunut tekemiseen, ei tiettyyn organisaatioon. Niin kauan kuin hän pääsee toteuttamaan kutsumustaan organisaation puitteissa, on hän ihannetyöntekijä. Innostunut, paneutunut, proaktiivinen, valmis laittamaan itsensä täysillä likoon. Mutta kun organisaation ja oman kutsumuksen suunta eriävät, turhautuu tällainen työntekijä nopeasti – ja alkaa aktiivisesti etsiä parempaa paikkaa tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä.

Lisäksi kutsumus on kuin huume, jonka rinnalla muut aistinautinnot kalpenevat. Olen huomannut itsestäni, että vuosien myötä kaikki nautintomuodot, jotka eivät kytkeydy toisiin ihmisiin, ovat jotenkin trivialisoituneet. Ihmisyys on se mysteeri, jota pyrin valaisemaan. Siksi tykkään edelleen joukkueurheilusta. Se tarjoaa liikunnallisten ilojen lisäksi yhteisöllisyyttä ja siihen liittyvää henkistä kasvua. Mutta minun alkaa olla yhä mahdottomampaa motivoida itseäni mihinkään yksilöurheiluun. Edes laskettelu, nuoruuteni suuri intohimo, ei oikein yksistään sytytä. Onneksi laskettelureissuihin saa sosiaalisen elementin kytkettyä varsin saumattomasti. Samoin erilaiset makuaistin kultivointiin liittyvät projektit jättävät minut aina vähän ulkopuoliseksi. En ole onnistunut tavoittamaan sitä täyttymystä, jota moni viininharrastaja tai puutarhuri säteilee. Tykkään kyllä hyvästä ruoasta, mutta jos vaihtoehtona on yksin syöty ateria Michelin-ravintolassa tai pizza ja kolmostuoppi Kalliossa satunnaisten, tuntemattomien ihmisten seurassa, valitsisin epäröimättä jälkimmäisen.

Lopulta kutsumuksellisen työhön pätee samat lainalaisuudet kuin elämän muihinkin suuriin rakkauksiin. Se tekee elämästä intensiivisempää: rakkaan läsnäollessa elämä on onnellisempaa, mutta rakkaan poissaolon aikana tuskaisempaa, kuin mitä se muuten olisi. Sitä voi myös yrittää tietoisesti tavoitella – aktiivinen etsintä, rohkea itsensä ylittäminen ja heittäytyminen ovat usein välttämättömiä, että se oikea löytyy. Mutta lopulta, kun sen kohtaa, ei kyse ole mistään järkipäätöksestä tai tietoisesta valinnasta. Kokonaisvaltainen ihastus humahtaa lävitse koko kehon. Sitä tietää, että on valmis antamaan elämänsä toiselle. Ja sitoutuu elämäntapaan, jossa tämä toinen on vähintään yhtä tärkeä kuin minä itse – usein jopa siinä määrin, että elämän suurimmat nautinnot liittyvät tämän toisen kasvun ja hyvinvoinnin eteen tehtyyn työhön.

Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina

Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?

Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.

Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni

)

Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.

Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.

Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow

erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.

Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.