Tagged: itsekkyys
Elätkö elämääsi niukkuuden vai runsauden logiikan kautta?
Asuessani Malminkadulla Helsingissä erehdyin kerran osallistumaan taloyhtiön kokoukseen. Yksi käsiteltävä asia oli sisäpihalla olevan liikehuoneiston muuttaminen asunnoksi. Miksipä ei, ajattelin itse.
Olin kuitenkin vähemmistössä.
Eräs hienojen ihmisten vaatteisiin pukeutunut rouva vastusti aloitetta kiivaasti. Syy: Jos kiinteistö muutettaisiin asunnoksi, voisi siihen muuttaa ulkomaalaisia asukkaita, mikä laskisi hänen oman asuntonsa arvoa. Olen hillitty herrasmies, mutta siinä tilanteessa minun oli vaikea pidätellä itseäni. Miten yksi ja sama argumentti voi olla samaan aikaan:
- Rasistinen. Rouva teki selväksi että hän ei halua naapurikseen mitään ulkomaalaisia.
- Itsekäs. Rouva oli sitä mieltä, että hänen oman asuntonsa arvon mahdollinen lasku on tärkeämpi asia kuin se, että kellä tahansa on ihonväriin katsomatta oikeus ostaa itselleen asunto.
- Typerä. Taloyhtiössä oli viitisenkymmentä muutakin asuntoa. Jokaiseen niistä voi muuttaa ulkomaalainen. Miksi tämä yksi lisäasunto muuttaisi asioita millään tavalla.
Jälkeenpäin mietin mikä tätä naishenkilöä vaivasi. Asustaan ja asuinpaikastaan päätellen hän todennäköisesti kuului yhteiskuntamme hyväosaisiin. Hänellä olisi siis pitänyt olla kaikki hyvin. Mutta silti jokin valtava resurssipaniikki oli ottanut hänestä vallan. Hän tuntui elävän maailmassa joka on uhkia täynnä. Jokainen muutos lähiympäristössä oli potentiaalinen uhka, joten kaikkea muutosta vastaan piti taistella hysteerisellä vimmalla.
Kollegani ja ystäväni Markus Neuvonen kutsuu resurssipaniikiksi sitä tilaa, jossa ihminen katsoo maailmaa niukkuuden ja pelon näkökulmasta. Sen vastakohta on resurssiturva. Toisella tavalla ilmaistuna on kaksi perustavaa tapaa hahmottaa maailma: niukkuuden logiikka ja yltäkylläisyyden logiikka. Niukkuuden kautta maailmaa hahmottava ihminen näkee uhkia kaikkialla. Elämä on taistelua, joten kaikki mikä on jollakulla muulla on minulta pois. Niukkuuden logiikka vangitsee ihmisen ulkoiseen motivaatioon. Selviytymiseni on vaarassa ja sen vuoksi koko elimistöni on hälytystilassa.
Tällainen niukkuudessa eläminen on stressaavaa ja tekee ihmisestä helposti itsekeskeisen, omaa napaa tuijottavan valittajan. Kaikki ovat minua vastaan, muutos on pahasta ja siksi hyökkään kärttyisänä ketä tahansa vastaan, joka uhkaa nykytilaa.
Resurssiturva on tila, jossa ihminen kokee että elämän perusasiat ovat turvattuja. Perusturvallisuuden tunne ruokkii runsauden logiikkaa, jossa on varaa katsoa maailmaa myönteisestä näkökulmasta: Mitä lisäarvoa voisin maailmaan luoda nyt kun ei tarvitse kaikkea energiaa tuhlata epätoivoiseen selviytymiskamppailuun? Runsauden logiikka on siis sisäisen motivaation logiikkaa.
Kumman logiikan kautta me maailmaa katsomme? Toki tosiasioilla on tähän vaikutuksensa. Nälkäkuoleman uhatessa voi olla ihan järkevää katsoa maailmaa resurssipaniikin näkökulmasta. Mutta aika paljon asenteemme tuntuu olevan näistä tosiasioista riippumattomia. Toiset ovat jumissa niukkuuden logiikassa, mikään määrä materiaalista hyvinvointia ei muuta heidän perustavaa ahdistustaan. Tuntuu että heidän kohdallaan pelon ja ahdistuksen määrä on vakio, vain ahdistuksen syy vaihtuu.
Toiset ihmiset taas kykenevät löytämään runsauden logiikan elämäänsä, vaikka ulkoisesti heillä olisi hyvinkin vähän. Erityismaininnan tässä yhteydessä ansaitsevat munkit ja muut askeetit, jotka tietoisesti jättäytyvät pois materialistisesta oravanpyörästä toteuttaakseen elämässään runsauden logiikkaa. Viemällä itsensä tilaan, jossa heillä on mahdollisimman vähän resursseja, joiden menetystä voisi pelätä, he itse asiassa vievät itsensä kauemmaksi resurssipaniikista.
Kroonisen resurssipaniikin syitä lienee usein hyvä etsiä lapsuudesta. Jos ihminen on elänyt lapsuutensa jatkuvassa puutteessa, vaikuttaa tämä hänen toimintaansa usein myös sen jälkeen, kun varsinainen puute on taaksejäänyttä elämää. Sodan ja säännöstelyn aikana kasvaneet isoisämme ja -äitimme saattavat vielä tänäkin päivänä säästä jokaisen muovipussin ja paperiliittimen – varmuuden vuoksi. Ja täysin riippumatta siitä, onko heillä pankkitilillään kansaneläke vai kaksitoista miljoonaa. Heille on lapsuudesta jäänyt päälle puutteesta kumpuava ahdistus, jota Markus Neuvonen kutsuu resurssitinnitukseksi.
“[Ostaessani ensimmäisen Lexus-auton] tunsin kuinka köyhyyden haju ja häpeä poistui minusta ja se oli upeaa. Surullista tässä on se, että sitä häpeää ei voi koskaan karistaa täysin pois, vaikka ansaitsisi kuinka paljon rahaa.”
–Rap-artisti Jay-Z, jonka varallisuuden arvioidaan olevan noin 560 miljoonaa dollaria
Fyysisten resurssien puutos ei kuitenkaan liene se pahin resurssitinnituksen muoto. Pahimmassa asemassa ovat ne ihmiset, jotka lapsuudessaan eivät ole saaneet tarvittavaa läheisyyttä ja hyväksyntää itselleen läheisiltä ihmisiltä. He saattavat käyttää koko elämänsä paikatakseen tätä perustavaa koloa hyväksynnän tarpeessaan. Ja usein he paikkaavat tätä koloa sellaisella toiminnalla, joka itse asiassa ei sitä paikkaa.
He saattavat pyrkiä yhteiskunnassa yhä arvostetuumpaan asemaan kuvitellen, että jos he ovat tarpeeksi korkealla hierarkiassa, heidät vihdoin hyväksytään. Valitettavasti kokemus siitä, että on rakastettu sellaisena kuin on, ei ole kiinni yhteiskunnallisesta asemasta. He siis tekevät hiki hatussa töitä, mutta lopulta heidän työnsä ei edes tarjoa sitä, mitä he pohjimmiltaan etsivät: Pyyteetöntä rakkautta.
Jari Sarasvuo on sanonut, että iso osa menestyvistä ihmisistä paikkaa jotakin haavaa. Se selittää sen lähes maanisen tekemisen vimman, joilla jotkut ihmiset elämäänsä elävät. Usein tämä haava littyyy juuri lapsuuden läheisiin ihmissuhteisiin. Ja silloin lääke ei löydy haalimalla itselleen lisää maallista kunniaa ja mainetta. Se löytyy oppimalla rakastamaan itseään sellaisena kuin on.
Tämä kirjoitus on ote kirjastani Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja, jossa kerrotaan miten elää taitavasti.
Älä puhu yksilöstä, puhu suhdelosta!
Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankiin kiteytettyä kokonainen macho-individualismin paradigma. Eli näkemys, jossa yksilö on itsenäinen, itseohjautuva, itseriittoinen kokonaisuus, itsessään täydellinen atomi, joka seilaa maailmassa toteuttamassa omia sisältään kumpuavia projektejaan. Yksilölle muut ihmiset ovat vain välineitä omien, itse valittujen ja itsekkäiden päämäärien saavuttamisessa. Yksilö on vastuussa vain itselleen, hän on kiinnostunut vain omasta hyödystään.
Parasta olisi tuhota koko sana kollektiivisesta muististamme ja alkaa puhua suhdelosta. Suhdelo syntyy maailmaan ihmissuhteiden keskelle. Hän kasvaa maailmaan sisään sosiaalisten suhteidensa kautta. Lopulta hänen ainutlaatuinen minuutensa ja ymmärryksensä itsestäänkin syntyy vain sitä kautta, että hän peilautuu itselleen toisten ihmisten kautta. Suhdelon olemisen tapa on yhteisöllinen, hän suuntautuu luonnostaan siihen yhteisöön, jonka osana hän on. Hänen sisältään kumpuaa luontevasti empaattinen suhtautuminen lähimmäisiin sekä pyyteetön halu olla myönteisenä voimana heidän elämässään. Jos markkinoilla oleva omaa taloudellista etuaan maksimoiva subjekti on yksilön vertauskuva, ovat perheenjäsenenä oleminen ja perhesuhteet tapa hahmottaa suhdelon elämäntapaa.
Puhumalla yksilöstä latistamme näkemystämme ihmisenä olemisesta. Sen kautta ihmisyys näyttäytyy kapeampana, kylmempänä, laskelmoivampana ja itsekkäämpänä kuin mitä se oikeasti on. Termin kautta kadotamme paljon elämän lämmöstä, siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Sanalla sanoen, kadottamme elämän inhimillisyyden. Suhdelo tuo paremmin esiin sen, että ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan ihmissuhteissa olemista. Läheisistä huolehtiminen on lopulta inhimillisen olemassaolon yksi peruspiirteistä. Se on itse asiassa tehokkain tie hyvään elämään ja henkilökohtaiseen hyvinvointiin. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostavassa kulttuurissa hoiva, huolenpito ja lähtökohtainen riippuvaisuutemme muista usein torjutaan, kielletään tai kätketään laitoksiin. On muistettava, että ihmisenä oleminen on toisista huolta pitämistä ja sitä, että sinusta pidetään huolta.
Miten lottomiljoonilla saisi kestävää onnellisuutta?
Kalajoella eräs mies miettii tällä hetkellä mitä tekisi seitsemällä miljoonalla eurolla. Salaisiko hän voittonsa ja eläisi loppuelämänsä jatkuvasti peläten salaisuuden paljastumista ja miettien, miten rahaa voisi käyttää ilman, että ihmiset huomaavat? Vai tulisiko hän voittoineen julkisuuteen ja joutuisi kohtaamaan valtaisan naapurikateellisuuden ja loppuelämän jatkuvan rahanruinauksen? Molemmissa tapauksissa tuntuu, että lottovoitto tekee hänet enemmänkin ahdistuneeksi kuin onnelliseksi. Rahojen poislahjoittaminen tuntuisi vuorostaan nykyisessä arvomaailmassamme silkalta tyhmyydeltä.
Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.
Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.
Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.
Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita:
syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.
Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on
rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.
Frank Martela 
