Tagged: hyväksyntä
Elätkö elämääsi niukkuuden vai runsauden logiikan kautta?
Asuessani Malminkadulla Helsingissä erehdyin kerran osallistumaan taloyhtiön kokoukseen. Yksi käsiteltävä asia oli sisäpihalla olevan liikehuoneiston muuttaminen asunnoksi. Miksipä ei, ajattelin itse.
Olin kuitenkin vähemmistössä.
Eräs hienojen ihmisten vaatteisiin pukeutunut rouva vastusti aloitetta kiivaasti. Syy: Jos kiinteistö muutettaisiin asunnoksi, voisi siihen muuttaa ulkomaalaisia asukkaita, mikä laskisi hänen oman asuntonsa arvoa. Olen hillitty herrasmies, mutta siinä tilanteessa minun oli vaikea pidätellä itseäni. Miten yksi ja sama argumentti voi olla samaan aikaan:
- Rasistinen. Rouva teki selväksi että hän ei halua naapurikseen mitään ulkomaalaisia.
- Itsekäs. Rouva oli sitä mieltä, että hänen oman asuntonsa arvon mahdollinen lasku on tärkeämpi asia kuin se, että kellä tahansa on ihonväriin katsomatta oikeus ostaa itselleen asunto.
- Typerä. Taloyhtiössä oli viitisenkymmentä muutakin asuntoa. Jokaiseen niistä voi muuttaa ulkomaalainen. Miksi tämä yksi lisäasunto muuttaisi asioita millään tavalla.
Jälkeenpäin mietin mikä tätä naishenkilöä vaivasi. Asustaan ja asuinpaikastaan päätellen hän todennäköisesti kuului yhteiskuntamme hyväosaisiin. Hänellä olisi siis pitänyt olla kaikki hyvin. Mutta silti jokin valtava resurssipaniikki oli ottanut hänestä vallan. Hän tuntui elävän maailmassa joka on uhkia täynnä. Jokainen muutos lähiympäristössä oli potentiaalinen uhka, joten kaikkea muutosta vastaan piti taistella hysteerisellä vimmalla.
Kollegani ja ystäväni Markus Neuvonen kutsuu resurssipaniikiksi sitä tilaa, jossa ihminen katsoo maailmaa niukkuuden ja pelon näkökulmasta. Sen vastakohta on resurssiturva. Toisella tavalla ilmaistuna on kaksi perustavaa tapaa hahmottaa maailma: niukkuuden logiikka ja yltäkylläisyyden logiikka. Niukkuuden kautta maailmaa hahmottava ihminen näkee uhkia kaikkialla. Elämä on taistelua, joten kaikki mikä on jollakulla muulla on minulta pois. Niukkuuden logiikka vangitsee ihmisen ulkoiseen motivaatioon. Selviytymiseni on vaarassa ja sen vuoksi koko elimistöni on hälytystilassa.
Tällainen niukkuudessa eläminen on stressaavaa ja tekee ihmisestä helposti itsekeskeisen, omaa napaa tuijottavan valittajan. Kaikki ovat minua vastaan, muutos on pahasta ja siksi hyökkään kärttyisänä ketä tahansa vastaan, joka uhkaa nykytilaa.
Resurssiturva on tila, jossa ihminen kokee että elämän perusasiat ovat turvattuja. Perusturvallisuuden tunne ruokkii runsauden logiikkaa, jossa on varaa katsoa maailmaa myönteisestä näkökulmasta: Mitä lisäarvoa voisin maailmaan luoda nyt kun ei tarvitse kaikkea energiaa tuhlata epätoivoiseen selviytymiskamppailuun? Runsauden logiikka on siis sisäisen motivaation logiikkaa.
Kumman logiikan kautta me maailmaa katsomme? Toki tosiasioilla on tähän vaikutuksensa. Nälkäkuoleman uhatessa voi olla ihan järkevää katsoa maailmaa resurssipaniikin näkökulmasta. Mutta aika paljon asenteemme tuntuu olevan näistä tosiasioista riippumattomia. Toiset ovat jumissa niukkuuden logiikassa, mikään määrä materiaalista hyvinvointia ei muuta heidän perustavaa ahdistustaan. Tuntuu että heidän kohdallaan pelon ja ahdistuksen määrä on vakio, vain ahdistuksen syy vaihtuu.
Toiset ihmiset taas kykenevät löytämään runsauden logiikan elämäänsä, vaikka ulkoisesti heillä olisi hyvinkin vähän. Erityismaininnan tässä yhteydessä ansaitsevat munkit ja muut askeetit, jotka tietoisesti jättäytyvät pois materialistisesta oravanpyörästä toteuttaakseen elämässään runsauden logiikkaa. Viemällä itsensä tilaan, jossa heillä on mahdollisimman vähän resursseja, joiden menetystä voisi pelätä, he itse asiassa vievät itsensä kauemmaksi resurssipaniikista.
Kroonisen resurssipaniikin syitä lienee usein hyvä etsiä lapsuudesta. Jos ihminen on elänyt lapsuutensa jatkuvassa puutteessa, vaikuttaa tämä hänen toimintaansa usein myös sen jälkeen, kun varsinainen puute on taaksejäänyttä elämää. Sodan ja säännöstelyn aikana kasvaneet isoisämme ja -äitimme saattavat vielä tänäkin päivänä säästä jokaisen muovipussin ja paperiliittimen – varmuuden vuoksi. Ja täysin riippumatta siitä, onko heillä pankkitilillään kansaneläke vai kaksitoista miljoonaa. Heille on lapsuudesta jäänyt päälle puutteesta kumpuava ahdistus, jota Markus Neuvonen kutsuu resurssitinnitukseksi.
“[Ostaessani ensimmäisen Lexus-auton] tunsin kuinka köyhyyden haju ja häpeä poistui minusta ja se oli upeaa. Surullista tässä on se, että sitä häpeää ei voi koskaan karistaa täysin pois, vaikka ansaitsisi kuinka paljon rahaa.”
–Rap-artisti Jay-Z, jonka varallisuuden arvioidaan olevan noin 560 miljoonaa dollaria
Fyysisten resurssien puutos ei kuitenkaan liene se pahin resurssitinnituksen muoto. Pahimmassa asemassa ovat ne ihmiset, jotka lapsuudessaan eivät ole saaneet tarvittavaa läheisyyttä ja hyväksyntää itselleen läheisiltä ihmisiltä. He saattavat käyttää koko elämänsä paikatakseen tätä perustavaa koloa hyväksynnän tarpeessaan. Ja usein he paikkaavat tätä koloa sellaisella toiminnalla, joka itse asiassa ei sitä paikkaa.
He saattavat pyrkiä yhteiskunnassa yhä arvostetuumpaan asemaan kuvitellen, että jos he ovat tarpeeksi korkealla hierarkiassa, heidät vihdoin hyväksytään. Valitettavasti kokemus siitä, että on rakastettu sellaisena kuin on, ei ole kiinni yhteiskunnallisesta asemasta. He siis tekevät hiki hatussa töitä, mutta lopulta heidän työnsä ei edes tarjoa sitä, mitä he pohjimmiltaan etsivät: Pyyteetöntä rakkautta.
Jari Sarasvuo on sanonut, että iso osa menestyvistä ihmisistä paikkaa jotakin haavaa. Se selittää sen lähes maanisen tekemisen vimman, joilla jotkut ihmiset elämäänsä elävät. Usein tämä haava littyyy juuri lapsuuden läheisiin ihmissuhteisiin. Ja silloin lääke ei löydy haalimalla itselleen lisää maallista kunniaa ja mainetta. Se löytyy oppimalla rakastamaan itseään sellaisena kuin on.
Tämä kirjoitus on ote kirjastani Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja, jossa kerrotaan miten elää taitavasti.
Ihan mitä tahansa kunhan olet _______. Eli onko onnellisuudesta tullut kahle?
”Ihan mitä tahansa, kunhan olet onnellinen.” Näinhän meillä nykyvanhemmilla on tapana sanoa lapsellemme, ”As long as you are happy!” Ja tämä on tietysti upea kehitysaskel verrattuna muutaman sukupolven takaiseen aikaan, jolloin vanhemmat kokivat oikeudekseen määrittää hyvinkin tarkasti, mihin jälkikasvun tuli elämässään pyrkiä: Välit vanhempiin katkesivat totaalisesti, jos esikoispoika ei jatkanutkaan sukutilaa tai lukenut itseään juristiksi niinkuin isänsäkin. Ja kun teini-ikäinen tulee kaapista ulos vanhemmilleen, ei hän voine toivoa paljoa parempaa reaktiota kuin ”kunhan olet onnellinen.”
Yksilöllisyyden kulttuuri on pitkälti syrjäyttänyt aiemman ahdasmielisen yhtenäiskulttuurin, jossa ihmiselle annettiin valmis lokero jossa elonsa suorittaa. Jos siitä valmiiden arvojen, pukeutumistyylin, uskonnon ja elämänpäämäärien lokerosta yritti irtautua, rankaisivat vanhemmat, naapurit tai kadunmiehet. 1980-luvun alussa Michael Monroe oli Helsingissä kävellessään päivittäin vaarassa tulla hakatuksi ja voi vain kuvitella miten tuollainen androgyyni duracell-pupu olisi otettu vastaan Andy McCoyn kotiseudulla Pelkosenniemellä. Nyky-Helsingissä voivat kaikenlaiset nuoret gooteista hipstereihin kävellä jo paljon vapaammin. Tämä kaikki on edistystä:
”Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on oikeus valita itse elämäntapansa, jossa he voivat itse päättää mihin vakaumuksiin sitoutuvat ja jossa heillä on mahdollisuus muokata omaa elämänkulkuaan monin sellaisin tavoin, joista esi-isämme voivat vain haaveilla. Hyvin harva ihminen haluaisi perua tätä edistystä.” – Filosofi Charles Taylor
Mutta olemmeko sittenkin vain siirtyneet yhdestä kahleesta toisenlaiseen? Onko vaatimus lapsen onnellisuudesta uudenlainen ahdistusta synnyttävä pakko? Aina ei elämä kohtele hyvin, sattuma korjaa satoaan tai tulee tehtyä vääriä valintoja. Kun ihminen tällöin on onneton, muuttuu tämä tila kahta kauheammaksi: Vanhempani toivoivat minulta vain yhtä asiaa ja nyt olen mokannut sen. Filosofi Charles Taylorin mukaan onnellisuudesta on tullut länsimaissa velvollisuus. Meidän on pakko tulla onnellisiksi, koska nykykulttuuri edellyttää meiltä sitä. Onni on mukava asia, mutta kun siitä tehdään pakko, ovat kultaisen häkin kalterit valmiit.
Mikä sitten on sellainen vaihtoehto, johon vanhemmat mieluummin voisivat lastaan tukea? Miten täydentää lause: Ihan mitä tahansa, kunhan olet ______.
Tätä kysyin hiljattain muutamalta filosofi-kollegalta, koska itselläni ei ollut mielessä mitään hyvää vastausta. Nina Rosasilla oli vastaus valmiina saman tien: ”Ihan mitä muuta tahansa, kunhan olet läsnä.” Hänen mielestään elämään kuuluvat sekä myötä- että vastamäet, tärkeintä on että on läsnä omassa elämässään ja ottaa vastaan sekä hienot että huonot kokemukset. Vastaus on mielestäni hyvä, ja on vaikeampi nähdä kuinka siitä voisi tulla lasta negatiivisella tavalla velvoittava kahle. Moni juoksee elämänsä ohitse matkalla johonkin tuiki tärkeältä tuntuvaan tavoitteeseen ja vasta elämän maalissa tajuaa, että se matkanteko itsessään oli koko pointti. On siis arvokasta muistuttaa, että lopulta elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja kaikki kokemuksemme ovat sen ainutkertaisia osia, joissa kannattaa olla läsnä.
Myöhemmin mietin myös sellaista vaihtoehtoja kuin ”ihan mitä tahansa, kunhan löydät oman paikkasi elämässä.” Tämä on kuitenkin ongelmallinen muotoilu, koska oman paikan löytäminen ei aina ole helppoa ja voi viedä aikaa vuodesta vuosikymmeniin. Parempi tapa sanoa sama asia olisi ”ihan mitä tahansa, kunhan se edustaa sinua itseäsi.” Eli mitä tahansa elämässäsi teetkin, tee se tietoisesti. Älä sorru laihoihin kompromisseihin, älä anna elämäsi ajautua tai valua eri suuntiin. Pidä huolta, että elämänvalintasi ovat omiasi, että ne kumpuavat siitä, mitä sinä itse haluat olla. Tässä toteutuu se länsimainen yksilöllinen elämänideaali ilman, että se on kahlittuna onnellisena olemiseen.
Kolmanneksi mietin sellaista vaihtoehtoa kuin ”ihan mitä tahansa kunhan opit hyväksymään itsesi ja elämäsi sellaisena kuin se on.” Iso osa ongelmistamme syntyy, kun kiellämme jonkun piirteen itsessämme tai emme suostu hyväksymään omaa elämäntilannettamme. Pakenemme valheeseen, jota pyrimme väkisin ylläpitämään, mutta aina kun se rakoilee, syntyy ahdistusta ja suuttumusta. Kun oppii hyväksymään itsensä ja elämänsä, pystyy katsomaan sitä realistisesti silmiin ja kasvamaan eteenpäin omat tämänhetkiset puutteet tunnustaen. Hyväksyntä on sekä tämänhetkisen onnen että tulevan kasvun kannalta olennainen tekijä. Siksi sekin tuntuisi ominaisuudelta, johon vanhempi voi varsin varauksetta lastaan kannustaa.
Lopulta minusta tuntuu, että se paras mahdollinen vastaus puuttuu vieläkin. Ja tässä sinä, arvon lukija, voit auttaa: Onko sinulla mielessä jokin parempi tapa täyttää lause: ”Ihan mitä tahansa, kunhan ______.
Hain hyväksyntää laskettelurinteessä – 1970-luvulla professori Stanley Milgram voi pahoin metrossa samasta syystä
Whiteface Mountainin huipulta oikealle taakse viettävä rinne oli aamupäivällä hyvässä kunnossa. Vauhdin hurmassa syöksyin lautailijoiden ja perhelaskijoiden ohitse nauttien suksien kontrolloidusta kosketuksesta lumen kylmässä pinnassa. Pysähdyttyäni alaosassa huomasin, että rinne jatkuu hyppyreitä sisältävällä osuudella. Päätin odottaa, että takanani tulevat lautailijat menevät ohitseni ennen kuin niihin suuntaisin. Miksi? Koska ajattelin tehneeni heihin vaikutuksen laskutaidoillani – ”toi on kova laskija”, he mielikuvituksessani kommentoivat keskenään -, enkä halunnut pilata illuusiota haparoivalla hyppyesitykselläni.
Samalla mietin kuinka naurettavaa käytökseni on. En ollut koskaan nähnyt kyseisiä neljää miestä. En todennäköisesti tulisi koskaan myös heitä näkemään. En itse asiassa edes ollut nähnyt heitä niin läheltä, että voisin heidät tulevaisuudessa tunnistaa. Minulla ei ollut mitään järjellistä syytä hakea heidän hyväksyntäänsä. Kun tästä liikahtaisin, he olisivat pysyvästi poistuneet elämästäni. Silti seisoin paikallani. Ja odotin.
Siinä seisoessani mietin professori Stanley Milgramin kertomaa tarinaa. Hänellä oli tapana laittaa psykologiankurssillaan opiskelijat tekemään erilaisia tehtäviä. Yhtenä viikkona hän pyysi heitä menemään metroon ja kysymään tuntemattomalta ihmiseltä, ’voinko istua paikallesi?’. Juuri kukaan ei suorittanut tehtävää. Professori tuohtui ja lähti itse näyttämään, että ei se nyt niin helvetin vaikeata ole: Kysytte vain ja sillä selvä. Metrossa hänen omakin rohkeutensa oli pettää: ”Sanat juuttuivat henkitorveeni eivätkä suostuneet tulemaan ulos”. Painiskeltuaan pitkään itsensä kanssa hän valitsi sopivan kohteen, esitti kysymyksensä, ja toisen osapuolen noustessa häkeltyneenä professori istui tämän paikalle: ”Ottaessani hänen paikkansa koin musertavaa tarvetta käyttäytyä tavalla, joka oikeuttaisi pyyntöni. Pääni valahti polvieni väliin ja tunsin kalpenevani. En esittänyt mitään roolia. Tunsin todella, että olen menehtymäisilläni.”
Nämä molemmat tarinat kuvaavat samaa ilmiötä: Me ihmiset olemme tavattoman herkkiä toisten hyväksynnälle ja paheksunnalle. Muiden ihmisten läsnäollessa varomme jatkuvasti tekemästä mitään, joka voisi altistaa meidät torjunnalle tai paheksunnalle Täysin riippumatta siitä onko siinä mitään järkeä tai ei. Nolostumisen ja häpeän pelko kahlitsee elämäämme. Tuiki tuntemattomien ihmisten mahdollinen nenän nyrpistys määrää, mitä uskallamme julkisessa tilassa tehdä ja olla tekemättä. Vaatii suunnatonta rohkeutta – tai suunnatonta määrää alkoholia – uskaltautua laulamaan yksin metrossa.
Miksi näin on? Siksi, että järkemme elää modernissa yhteiskunnassa, mutta tunteemme elävät edelleen laumaeläimen elämää. Sellaisissa heimoissa sosiaalinen kuolema merkitsi fyysistä kuolemaa: jos lauma sinut hylkäsi, olit mennyttä miestä. Ja sellaisessa yhteisössä harvemmin kohtasit tuntemattomia, sinua ympäröivät ihmiset olivat sinun laumasi, niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi häpeän pelko on juurtunut meihin niin syvälle.
Miten sitten vapautua turhanpäiväisen hyväksynnän hakemisen kahleista? Irtautumisen polkuja on nähdäkseni kaksi: Ensinnäkin on tärkeätä valita se lauma, jonka hyväksyntää hakee. Me ihmiset olemme erilaisia, eri yhteisössä arvostetaan erilaisia asioita ja erilaista käytöstä. Punkkarit tietävät tätien paheksuvan heitä, mutta se ei haittaa, koska he ovat pääosin kiinnostuneita muiden punkkareiden hyväksynnästä. Samoin eri työyhteisöissä saattaa olla radikaalisti toisistaan poikkeavat kulttuurit ja arvostuksen kohteet – jopa saman toimialan sisällä. Olen itse huomannut, kuinka paljon helpompaa yleisen paheksunnan aiheuttaminen on, kun tekee sen yhdessä hyvien ystävien kanssa. Kun voi olla varma heidän hyväksynnästään, voi melkeinpä nauttia niistä kauhistuneista ilmeistä, joita onnistuu aikaansaamaan, kun juoksee kolmatta kertaa alasti Storyvillen terassin ohitse.
Jos siis koet, ettet kuulu joukkoon, vika ei ole sinussa, mutta ei välttämättä myöskään laumassa. Ette vain sovi yhteen. Älä tuhlaa energiaasi pyrkimällä muuttumaan sellaiseksi, joka et ole. Pyri sen sijaan etsimään sellainen lauma, joka on lähempänä omaa elämäntapaasi. Ja suuntaa hyväksynnän kaipuusi mieluummin heihin. Vaihda työpaikkaa, etsi uusia harrastuksia, muuta eri kaupunginosaan. Etsi kunnes löydät sen yhteisön, jossa koet, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Tämänkaltainen yhteisön ehdoton hyväksyntä lienee yksi kestävimmistä onnellisuuden lähteistä. Siksi siihen kannattaa panostaa.
Toinen hyväksyntänarkomaniasta irtautuva polku on oman henkilökohtaisen arvomaailman vahvistaminen. Mitä tarkemmin tunnet itsesi ja mitä vahvemmin elät omien arvojesi pohjalta, sitä immuunimpi olet muiden arvostelulle. Kun sisälläsi on vakaa tunne siitä, että toimit oikein, ei ulkoinen paheksunta horjuta sinua.
’Tunne itsesi’ oli Sokrateen motto ja siitä filosofiassa pohjimmiltaan on kyse. Itsensä tuntemisen polku on pitkä ja usein myös kivulias. Siinä joutuu hyväksymään itsessään asioita, jotka on siihen asti onnistunut kieltämään ja torjumaan. Mutta tien päässä odottaa palkinto: Ataraksia eli mielenrauha, joka tulee siitä, että on oppinut hyväksymään itsensä ja maailman sellaisena kuin se on. Ja on löytänyt sen moraalisen kompassin, jonka avulla pystyy luovimaan oman elämänsä lävitse vakuuttuneena siitä, että toimii oikein. Jo antiikin kreikkalaiset tiesivät, että tämä on lopulta ainoa onnellisuuden lähde, jota mikään ulkoinen ei voi horjuttaa. Antaa koirien haukkua, arvoiltaan vahva karavaani kulkee.
Etsin viisautta – Hakeudun siis sosiaaliselle epämukavuusalueelleni
Tohtorinkaronkassani pari viikkoa sitten oli viisitoista puhetta. Kaikissa kehuttiin minua. Ylistettiin tieteellistä osaamistani, älyni terävyyttä, kykyäni arvostaa erilaisia ihmisiä, suurta tulevaisuuttani. En liene koskaan aiemmin kuullut sellaista itseeni kohdistuvaa kehumisen kirjoa, kiitoksia jokaiselle puhujalle erikseen persoonallisista ja hienoista puheista! Siellä kollegoiden, ystävien ja perheen keskellä tuntui vahvasti, että tässä joukossa minut hyväksytään, täällä minua arvostetaan, tänne minä kuulun!
Samalla tämänkaltainen kehuminen on ansa. Hyväksynnän ja arvostuksen hakeminen on yksi ihmisen syvimmistä perustarpeista. Teemme melkein mitä tahansa saavuttaaksemme muiden kunnioituksen. Siksi on niin helppoa jäädä siihen hyvien ihmisten taikapiiriin, suuntautua niitä ihmisiä kohti, jotka varmasti arvostavat minua. Keskittyä kommunikoimaan selkääntaputtajien kanssa.
Ja näin ihmiset pitkälti tekevätkin. Hakeudumme niihin paikkoihin, joissa muut ihmiset arvostavat minunkaltaisiani ihmisiä. Olin sitten salilla käyvä varastomies, koulutettu IT-ammattilainen, lähihoitaja tai finanssialan ammattilainen, etsiydyn aktiivisesti niihin baareihin, harrastuksiin, seurueisiin ja kauppoihin, joissa minunkaltaisiani arvostetaan.
Tämä samanmielisten keskinäinen selkääntaputtelu tappaa kuitenkin älyllisen kasvun. Saan vahvistusta nykyisille mielipiteilleni ja ennakkoluuloilleni. Muiden arvostus pumppaa minut täyteen itsevarmuutta, erehtymättömyyttä ja pahimmillaan ylimielisyyttä.
Traagisimmin tähän ansaan joutuvat suuret johtajat, joiden ympäriltä hiljalleen katoavat kaikki ne ihmiset, jotka voisivat rehellisesti kritisoida heidän ajatuksiaan. Kekkosen myöhäisvuosien tragedia oli siinä, että kaikki hänen mielipiteensä kohtasivat hymistelijöiden joukon ylistyksen. Hän eli kuplassa, johon todellinen maailma pääsi yhä vähemmän tunkeutumaan. Samassa omien mielipiteidensä vankilassa ovat eläneet monet muutkin johtavassa olevat ihmiset. Mitä korkeammassa asemassa ihminen on, sitä kipeämmin hän tarvitsee ihmisiä, jotka eivät tunne hänen ansioitaan – ja uskaltavat sanoa hänelle mitä oikeasti ajattelevat.
Ihmisenä kasvaminen – sekä älyllisesti että viisaudellisesti – tapahtuu vahvimmin sosiaalisella epämukavuusalueella. Kun kohtaan ihmisen, jolle minun suuret ”saavutukseni” ovat pelkkää ilmaa, ja jonka silmissä kunnioitus ansaitaan täysin toisilla mittareilla, tällaisissa tilanteissa voin eniten oppia sekä ihmisyydestä ylipäänsä, että erityisesti itsestäni.
Olen elämässäni useasti aloittanut sosiaalisen arvonannon keräämisen alusta. Kun ala-asteella aloitin FC Hongassa pelaamisen ’vihreäpaitaisena poikana’, kun kuudesluokkalaisena menin ruotsalaiselle ala-asteelle, kun aloitin armeijan, opiskelun tai lähdin vaihtoon Thaimaaseen, joka kerta olin sosiaalisessa nollapisteessä. Kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei lähtökohtaisesti tukenut minua. Jouduin navigoimaan uudessa sosiaalisessa ympäristössä, löytämään oman tapani olla uusien ihmisten kanssa.
Nämä hetket ovat stressaavia – toisille enemmän kuin toisille – ja vähintäänkin henkisesti kuluttavia. Mutta ne ovat myös ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Olemisemme on pitkälti kietoutunut ympärillä olevien ihmisten meitä koskeviin odotuksiin. Uusi sosiaalinen ympäristö antaa myös mahdollisuuden aloittaa alusta, luoda itseni uudestaan, erilaisena. Usein itsensä löytäminen vaatii hetkellistä irtautumista totunnaisista sosiaalisista piireistä. Siksi yksin matkustaminen on yksi parhaista keinoista löytää itsensä. Ja siksi olen itseäni etsinyt niin Marokosta kuin Guatemalastakin.
Sosiaalinen pohjalta-aloittaminen muuttuu kuitenkin sitä vaikeammaksi, mitä enemmän ikävuosia ja ’menestystä’ kertyy. Muistan vuoden takaa kuinka eräissä bileissä ajauduin kiihkomieliseen keskusteluun Heideggerista. Keskustelu oli tasavertaista ja sähäkkää – kunnes tuli puheeksi opiskelu. Kun ensimmäisen vuoden filosofianopiskelija kuuli, että olen jatko-opiskelija, tyrehtyi keskustelu. ”Asiantuntemuksen” kuilu kasvoi välillemme. Vaikka kuinka yritin kohdata hänet tasavertaisena, oli statukseni sellainen, että hän ei enää uskaltanut rentoutua.
Tajusin karonkassani, että joudun tulevaisuudessa tekemään yhä enemmän aktiivista työtä löytääkseni niitä paikkoja ja ihmisiä, joiden seurassa voin aloittaa ilman status-rasitteita. Joudun taistelemaan myös itseäni vastaan: Mitä enemmän sosiaalinen ympäristöni saa minut vakuuttumaan omasta kyvykkyydestäni, sitä isompi on kynnys etsiytyä niihin ympäristöihin, joissa sitä ei lainkaan tunnusteta.
Yksi tulevaisuuden kehityshaasteeni on siis siinä, että hakeudun tarpeeksi usein sosiaalisiin tilanteisiin, joissa olen nobody. Koska niissä minulla on eniten tilaa kasvaa ihmisenä.
Frank Martela 
