Tagged: ideologia

Tammikuun kihlaus, nuorison yksilöllisyys ja työväenliikkeen tulevaisuus

Tammikuun kihlauksesta on tänään 70 vuotta. Tuolloin ”muurattiin suomalaisen sopimusyhteiskunnan keskeinen kivijalka” (Lauri Ihalainen, HS 23.1). Siirryttiin aikaan, jolloin työntekijöiden joukkovoima kanavoitui ammattiliittojen kautta neuvottelupöytään, jossa työnantajat, työntekijät ja valtio tasavahvoina toimijoina väänsivät kättä työehdoista. Työväenliikkeen neuvotteluvoimaan perustuikin paljon suomalaisen hyvinvointivaltion rakentuminen.

Nuo ajat ovat nyt kaukana. Nykynuorison korvissa luokkatietoisuus ja ammattiyhdistystoiminta kalskahtavat vanhojen ukkojen horinoilta. Ikäluokaltani puuttuu peruskäsitys siitä, miksi ammattiliitton kuulutaan. Eräskin tuttu kertoi kuinka hänen alallaan on lakko meneillään. Itse hän ei lakkoon osallistunut, koska ”enhän mä saa siitä edes rahaa kun en kuulu liittoon.” Lakkoon osallistumattomuus ei siis ollut mikään ideologinen valinta. Hänelle ei oikeasti vain edes tullut mieleen, että täytyisi jotenkin selittää miksi ei osallistu yhteiseen rintamaan.

Ylipäänsä kun olen kertonut tutuille liittyneeni ammattiliittoon, alkavat nämä aina pohtia eri liittojen työttömyyskassojen eroja. Asiaa katsotaan siis automaattisesti puhtaasti yksilöllisen edun näkökulmasta. Mieleen ei tule, että ammattiliittoon voisi liittyä joitakin ideologisia näkökohtia tai että ne joukkovoimallaan ajaisivat yhteistä asiaa.
Yksilöllisen vaikuttamisen maailmassa sellainen näyttäytyy käsittämättömänä. Ammattiliittoja ei siis mitenkään vastusteta, niitä ei vain ylipäänsä ymmärretä.

Samanaikaisesti puhutaan paljon työelämän murroksesta. Olemme siirtyneet uuteen talouteen, jossa tuotanto ei enimmäkseen kohdistu materiaalisiin asioihin, vaan merkityksiin. Ihmiset tekevät työtään ’epätyypillisesi’, löyhemmissä yhteisöissä, lyhyemmissä projekteissa, pätkätöinä. Yhä harvempi tekee sitä kahdeksasta neljään työtä, jota ammattiliitot vieläkin pitkälti pyrkivät puolustamaan. On siis helppo tehdä johtopäätös, että aika on ajanut ammattiliittojen ohitse.

Ongelmana on, että jos ammattiliitot menettävät merkityksensä, tarvitsemme jotakin tilalle. Ilman työväen jonkinlaista järjestymistä olemme epäsymmetrisen vallan tilanteessa ja yhteiskunta liukuu yhä enemmän yritysten etuja – ja vähemmän työntekijöiden etuja – ajavaksi. Merkkejä tästä liukumasta on jo nähty runsaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisua tulee mielestäni hakea kahdelta rintamalta:

Ensinnäkin uuden työn kasvavasta merkityksestä huolimatta iso osa ihmisiä toimii vielä perinteisen logiikan työsuhteissa. Heidän osaltaan on pyrittävä irrottautumaan yksilökeskeisestä elämänymmärryksestä, palata yhteisöllisemmän hyvän käsitykseen. Melkein kukaan ei nykyään koe kuuluvansa perinteiseen ’työväenluokkaan’. Tilalle pitäisi onnistua luomaan uusi kollektiivinen identiteetti, johon oman aikamme valkokaulustyöväki voisi samaistua.

Toiseksi, perinteisen ammattiliiton tavoitteet eivät kohtaa ’uuden työn’ piirissä toimivia. Heitä varten pitää kehittää uusia toimintamalleja ja -kanavia, joiden kautta heistä voi muodostua joukkovoima. Tätä varten uusi työelämä pitää ensiksi käsitteellistää. Toistaiseksi meiltä paljolti puuttuvat ne sanat, joilla puhua niistä kokemuksista joita ’uusi työ’ tuo mukanaan. Koska ymmärrys uuden työn luonteesta itsetsään on vielä hakusessa, ovat myös siihen sopivat kollektiivisen vaikuttamisen tavat vielä mysteeri. Tämänkaltaisesta toiminnasta minulla oli eilen ilo kuulla Akseli Virtaselta, heidän
possensa

ilmeisesti pyrkii juuri tähän uuden työn ja uusien vastarinnan muotojen artikuloimiseen.

Kaiken kaikkiaan onnistuin tässä nyt varmaankin vain artikuloimaan ongelman – työntekijöiden yksinäisyyden vaikuttajina – ja vihjaamaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikein kysymys, eli miten sinne päästään jäi vastaamatta. Miten luodaan uusi luokka-identiteetti tai miten luodaan kollektiivista voimaa vielä artikuloimatta olevan uuden työn sisällä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin en vastannut. En vastannut niihin lähinnä siksi, että en niihin vielä osaa vastata.

Valtio vastuullisena omistajana

Kahden viime viikon ylityöllistymiseni on jättänyt blogin päivittämisen varjoonsa, vaikka maailma on tarjonnut paljon kiehtovaa kommentoitavaa. Ennen kuin kerron aatoksiani kunnallis- ja presidentinvaaleista, on aika palata valtion ja VR:n operatiivisen johdon köydenvetoon yrityksen perimmäisistä päämääristä. Ovatko valtioyhtiöt voittonsa maksimoivia pörssiyhtiöitä vai isänmaallista tehtävää suorittavia politiikan jatkeita?

Ensinnäkin on todettava, että VR:n pääjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan eroaminen on täysin ymmärrettävää. Heidät on palkattu johtamaan VR:ää kuin pörssiyritystä, he ovat pyrkineet hoitamaan tehtäväänsä mahdollisimman hyvin ja ilmeisesti siinä onnistuneetkin. Kun tämän jälkeen valtio aluepoliittisista syistä marssii heidän ylitseen, on selvä, että motivaatio jatkaa ei ole kova.

Ongelman ydin ei ole kuitenkaan valtion väärässä puuttumisessa yhtiön toimintaan, vaan valtion jakomielisessä suhtautumisessa valtioyhtiöihin. Valtiolla on vastuu siitä, että infrastruktuuri on kunnossa, että suomalaiset kykenevät liikkuman. Valtion omistamalla VR:llä on puolestaan monopoli Suomen raideliikenteessä, se siis
vastaa

yksin siitä, miten hyvin raideliikenne Suomessa sujuu. Tällöin pitäisi olla selvää, että VR:llä on myös
vastuu

suomalaisen raideliikenteen sujuvuudesta. Se ei koskaan tule olemaan puhdas pörssiyhtiö, joka voisi lopettaa koko Suomen raideliikenteen kannattamattomana hakien samaan aikaan kasvua Venäjän kehittyviltä markkinoilta. Sen olemassaolo on palvellut ja tulee aina palvelemaan kansallisia intressejä.

Miksi valtio tällöin haluaa väittää, että VR toimii kuin mikä tahansa pörssiyhtiö? Mitä tarkoitusta ajaa se, että valtio luo illuusion normaalista pörssiyhtiöstä ja viekottelee vielä VR:n operatiivisen johdon uskomaan tätä illuusiota? Muuta vastausta en näe, kuin jonkinlaisen ideologisen motiivin. Tämänhetkisen länsimaisen valtioideologian mukaista on pyrkiä yksityistämään, ulkoistamaan ja johtamaan valtion yrityksiä ja laitoksia kuin pörssiyhtiöitä. Tämä ideologia on ohjannut oikeistolaisen valtiojohdon päättämään, että VR toimii kuin normaali pörssiyhtiö.

Tosipaikan tullen ideologia kuitenkin törmäsi karuihin realiteetteihin. Tässä tapauksessa haluaisin uskoa, että ideologia olisi törmännyt valtionjohdon sosiaaliseen omatuntoon, joka pyrki löytämään keinoja Otanmäkeä ja Oulua uhkaavan inhimillisen hädän torjumiseen. Valitettavasti pelkään, että enemmänkin ideologia törmäsi Keskustan äänestäjien vieraantumiseen johtajistaan, jotka näyttävät unohtaneen kannattajakuntansa (tästä vaalitulos kertoi karua kieltään). Joka tapauksessa olemme tilanteessa, jossa valtio puhuu yhtä:
”VR on normaali pörssiyhtiö”

ja toimii toisin:
”VR toimii kansakunnan etuja ajavana yrityksenä”

.

En ymmärrä miten voi olla niin vaikeata yhdistää liiketoiminta ja vastuu? Jos valtio omistajana määrittäisi, että VR on valtionyhtiö, jonka tehtävänä on palvella kansakuntaa (1) tarjoamalla raiteellinen liikkumismuoto kansalaisille ja yrityksille (2) tuottamalla kohtuullista voittoa (3) mahdollisuuksien puitteissa huomioimalla myös muita kansallisia ja sosiaalisia näkökohtia, niin mikä tässä yhtälössä on niin vaikeata. Sellaisia valtioyhtiöt
de facto

ovat olleet koko itsenäisen kansakunnan aikakauden viime vuosikymmeniä lukuunottamatta.

Kun valtion puhe ja toiminta ovat linjassa, olisi valtioyhtiöiden johtaminenkin mielekästä. Suomesta löytyy varmasti päteviä yritysjohtajia, jotka ovat valmiita ottamaan tällaisen useamman päämäärän palvelemisen tarjoaman haasteen vastaan, kunhan tietävät palvelevansa Suomen kansaa, eivätkä joitakin kasvottomia sijoittajia. Rehellisyyttä ja vastuuta kiitos, ei ideologiaa!

Lopun merkkeja

Huomenna alkaa koulumme tenttiviikko, joka paattaa syyslukukauden osaltani jo ensi perjantaina. Varsin nopeasti on tama vaihto-opiskeluaika siis suhahtanut taalla Bangkokissa. Tuntuu, etta juurihan sita on vasta asettunut aloilleen ja nyt jo koulu on lahes ohitse. Onneksi matkustusaikaa on viela jaljella 22. tammikuuta asti, joten lahinaapurimaat ehtii viela katsastaa ennen kotiinpaluuta. Lukukauden loppuun liittyvat rituaalit vaihtelevat kuitenkin suuresti koulun sisalla.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa jo puhuin tasta valtavasta erosta School of Managementin ja Gender & Development – osaston valilla. Tama tuli jalleen esiin perjantaina, kun viimeinen ’Transforming Gender Ideologies in Society’ – kurssin luento lahestyi loppua. Opiskelijat kiittelivat opettajaamme Barbara Earth:ia (Dharma & Greg – sarjan Dharman aidin klooni), joka kevaan jalkeen lahtee Hawaijille kymmenvuotisen taallaolon jalkeen. Kukka ja kaunissanainen kortti ojennettiin hanelle tunnustukseksi hienosta kurssista. Barbara itse puhkesi kyyneliin vastatessaan opiskelijoille ja kertoessaan kuinka merkittavaa tama tyo hanelle on ollut. Kameroita kaiveltiin esiin ja ryhmakuvien lisaksi valtaosa halusi yksin tai kaverin kanssa Barbaran kanssa samaan kuvaan. Tunnelma oli haikea, kyyneleet olivat lahes jokaisen silmakulmassa ajoittain, se vahva olo siita, etta tassa ollaan kuin yhta suurta toisistaan valittavaa perhetta purkautui ilmaan. Oli sellainen olo, etta naiden ihmisten kanssa on hyva olla, heihin voi luottaa.

Kontrastina talle tunnelmalle voidaan ottaa lauantai-ilta, joka – vaikka ei ollutkaan virallisesti mikaan laksiaisjuhla – on varsin deskriptiivinen School of Managementin tunnelmasta. Tanskalainen Jeannette oli kutsunut jengia tanskalaisravintolaan syomaan. Saavuin paikalle myohassa (yllattavaa) olettaen nakevani ehkapa kymmenisen ihmista. Paikalla olikin kolmekymmenta tyyppia, eli se sosiaalinen ryhma, jonka sisalla olen taalla elanyt, oli joitakin poikkeuksia lukuunottamatta varsin taysivaltaisesti edustettuna. Tunnelma oli riehakas, smorgasbord oli maukas ja olut virtasi. Gammel Dansk – snapsitkin tuli nautittua. Iloisen huolettomasti ihmiset sosialisoivat, heittaen hauskuuksia niin oikealle kuin vasemmallekin. Sielta siirryimme sitten ranskalaisen Bangkokissa tyoskentelevan Priscillan (jonka pintapuolisesti tunsin joistain aikaisemmista bileista) synttaribileisiin. Meidan parikytpaisen delegaation lisaksi paikalla oli hanen muita tuttaviaan pari-kolmekymmenta, joten varsin isot kotibileet olivat kyseessa. Tanskalaistyyppien kanssa pidin huolta siita, etta skandinaavinen osuutemme juhlien riehakkuuteen oli lukumaaraamme suurempi.

Kaksi aika eri maailmaa siis, ja molemmat melko mukavia. Rauhallisten Gender -asioita lukevien aasialaistyttojen kanssa en voisi koskaan kayttaytya lahimaillekkaan samalla metelilla kuin business-opiskelijoiden. Samalla tuntuu kuitenkin silta, etta vaikka bileissa kaikki olivat ’hyvia jatkia’ (termia kaytetaan tassa sukupuolineutraalissa muodossa), joiden nimea oli hauska huutaa, taputtaa selkaan ja heittaa joku hyva lappa, niin paria poikkeusta lukuunottamatta varsin pintapuolisia tuttuja nama silti ovat. Kun molemmilla menee hyvin niin miksipa ei toisiamme kannustamaan. Mutta jos jotain sattuisi, olisivat samat tyypit aika saman tien sinut unohtaneet.

Tassa nyt ehka polarisoin liikaa tata eroa saadakseni aikaan selkean kahtiajaon. Todellisuus on toki vivahteikkaampi, business-opiskelijoillakin on sydan. Karjistettyna kyse on merkityksellisyys – onnellisuus – vastakkainasettelusta naiden kahden ihmisryhman valilla. Ryhmien keskeinen ideologinen tausta-ajatus on eri. Toiset pyrkivat maksimoimaan elamansa merkityksellisyytta, toiset onnellisuutta. Nain voisi eroa ehka lyhyesti luonnehtia.