Tagged: itsensä toteuttaminen
Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?
Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!”
Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.
Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.
Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.
Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?
Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.
Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.
Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”
Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:
Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.
Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.
Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.
P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.
Aprillipila – Eli miksi en vaihtanut työpaikkaani?
”Hyvästi tutkijaelämä! Oli tarkoitus jatkaa mutta sain niin rahakkaan tarjouksen McKinseyltä, että olisi ollut tyhmää sanoa ei. Eli voitte tästä lähtien kutsua minua Senior Strategic Advisoriksi. Perhettä ei varmaan ihan yhtä paljon ehdi nähdä kun matkustelua on niin paljon, mutta hei, kaksi sanaa: Business class! Vähän tulee vanhaa tutkijahippeilyä toki ikävä, mutta kuten Nietzsche aikanaan totesi: Jokaisen todella varakkaan miehen takana on uskallus tarttua mahdollisuuteen kun se osuu kohdalle!’”
Näin kirjoitin Facebookiin ensimmäinen huhtikuuta ja peräti 305 ihmistä tykkäsi kyseisestä päivityksestä. Nyt kun parikymmentä ihmistä on kadulla tai muualla törmätessämme tullut onnittelemaan minua uudesta työpaikasta, lienee parasta selventää asia:
En ole vaihtanut työpaikkaa. Enkä usko että koskaan voisin työskennellä monikansallisessa konsulttiyrityksessä.
Kutsumus on turhan ladattu sana, mutta minulla on kyllä hyvin syvä kiintymys nykyisenkaltaiseen työhöni. En tiedä mitään parempaa kuin että pääsen työajalla pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja työstämään niitä eteenpäin kirjoittamisen kautta. Koen että tämä on juuri minulle sopiva tapa toteuttaa itseäni. Jos voittaisin lotossa sata miljoonaa, olisi työarkeni edelleen lähes täysin samanlaista: Aamulla lapset päiväkotiin, sitten pariksi tunniksi kahvilaan kirjoittamaan. Siitä yliopistolle jatkamaan kirjoittamista lounaaseen asti. Ja lounaan jälkeen muiden työhön liittyvien asioiden hoitamista – tapaamisia, sähköposteja, kokouksia, valmennuksia. Joka aamu, kun pyörällä rullaan kohti kahvilaa, olen oikeastaan aika onnellinen että saan tehdä työkseni juuri sitä asiaa mitä rakastan.
Siksi uskon että seuraavatkin vuosikymmenet haluan päätoimisesti pyrkiä kirjoittamisen kautta jäsentämään ihmisenä olemisen perustavia kysymyksiä.
Tässä kohdassa on hyvä kuitenkin tarkentaa: Uskon että toteutan tutkijuutta kahdenkinkymmenen vuoden päästä. Mutta en ole läheskään varma olenko silloin professori. Jatko-opintojen alussa putki oli selvä: Ensin väitöskirja, sitten jokunen vuosi post-doc-tutkijana, sitten tähtäin professuuriin. Mutta mitä enemmän juttelen erilaisten professoreiden kanssa, sitä vähemmän vakuuttunut olen siitä että titteli on vaivansa väärti. Professoreiden ajasta tuntuu menevän leijonanosa kaikenlaiseen lappujen täyttämiseen, byrokratiaan, kokouksiin ja rahahakemuksiin. Varsinaista tutkimusta ehtii tehdä käytännössä vain öisin, viikonloppuisin ja kesälomilla. Arvostan vapauttani ja mahdollisuutta tehdä tutkimusta niin paljon, että en hevillä ole vaihtamassa itseni toteuttamista professorin titteliin. Ulkomailta toki löytyy instituutioita, joissa professoritkin saavat vielä tutkia, mutta täällä Suomessa tuntuu että yliopistot ovat organisoitu tavalla, jonka vuoksi itse olen ehkä tulevaisuudessakin mieluummin tutkija kuin professori. Tai ainakin katson hyvin tarkkaan mitä velvoitteita kyseisen position vastaanottaminen sisältää.
Lopuksi on vielä todettava, että jos jonkin yllättävän elämänkäänteen myötä haluaisin täyspäiväisesti toimia konsulttina, niin tekisin sitä jossakin aivan muualla kuin McKinsey:llä (kaikella kunnioituksella). Kun vuonna 2001 ensimmäisen vuoden teekkarina kävin tuotantotalouden kursseja, niin jos silloin joku olisi kysynyt minulta tulevaisuudensuunnitelmia, niin olisin epäröimättä vastannut haluavani perustaa oman yrityksen. Muistan kuinka kurssikavereideni kanssa kävimme Peter Kellyn pitämiä yrittäjyyskursseja ja koimme olevamme aivan eri jengiä kuin ne tuotantotaloutta opiskelevat ikätoverimme, joiden tähtäin oli isot konsulttikorporaatiot. Me arvostimme vapautta ja jenkkikonsulttikorporaatioiden standardoidut mallit kuulostivat tukahduttavan ahdistavilta. Ei koskaan, meistä tulisi yrittäjiä! Ja ilokseni olen havainnut kuinka valtaosa niistä henkilöistä, joiden kanssa yrittäjyyden harjoitustöitä tein, onkin jossakin vaiheessa perustanut oman yrityksensä.
Vaikka oma fokukseni vaihtui yrityksen perustamisesta filosofian kautta tutkijuuteen, niin edelleen arvostan vapautta. Olen sekä työssä että elämässä ylipäänsä huomannut olevani äärimmäisen allerginen kaikelle autonomiaani kaventavalle. Ja nyt kun olen koko valmistumisen jälkeisen työelämäni saanut nauttia lähes rajattomasta vapaudesta – kukaan ei valvo työtuntejani, en kysele oikeastaan mihinkään tekemisiini lupaa keneltäkään – niin minun voisi olla todella vaikea sopeutua maailmaan, jossa olisi joku ’esimies’ jolla olisi valtaa tehdä työtäni koskevia päätöksiä. Toki minulla yliopistollakin tällainen muodollisesti taitaa olla, mutta onnekseni he ovat ymmärtäneet että jos sisäisesti motivoituneelta työntekijältä haluaa saada maksimipanoksen ulos, ei voi tehdä muuta kuin antaa hänelle tilaa toteuttaa itseään.
Jos siis yllättäisin itseni haluamalla tehdä täyspäiväistä konsultintyötä, niin en miettisi mitään muita vaihtoehtoja kuin Filosofian Akatemia Oy:tä, jossa yhtenä perustajista ja nykyisenä hallituksen puheenjohtajana saisin vapaammin toteuttaa omaa visiotani. On ollut hienoa että tutkimustyön ohessa olen päässyt sitä kautta toteuttamaan sekä sivutoimista yrittäjyyttä että valmennus- ja konsultointihommia. Ja ennen kaikkea pääsen toteuttamaan jälkimmäisiä varsin vapaasti – vaikka toki muita kuunnelleen, yrityksemme kokonaisuuden huomioiden ja kollegoiden neuvoista ja ohjeista oppien.
Näistä syistä ajatus siitä, että yhtäkkiä siirtyisin McKinseylle töihin, oli omasta perspektiivistäni täysi mahdottomuus ja naiivisti ajattelin kaikkien muidenkin sen tajuavan.
Mutta aprillipilani saaman vastaanoton myötä tajusin kaksi asiaa:
a) Jos katsoo toimintaani hivenen kauempaa, niin loikka konsulttifirmaan ei välttämättä näytä yhtään epäuskottavalta: Olenhan kirjoittanut kirjoja ja pitänyt lukuisia puheenvuoroja yritysten johtamisesta ja työn organisoimisesta. Ja tehnyt väitöskirjan Tuotantotalouden laitokselle. Tässä kontekstissa moni kaltaiseni on tehnyt juuri tällaisen loikan.
b) Aprillipäivän päivitykseni kommenteista selvisi nopeasti että kyseessä oli aprillipäivän pila. En kuitenkaan tajunnut, että vain pieni osa ihmisistä jaksaa lukea tämänkaltaisen päivityksen kommentit. Valtaosa vain tykkää ja jatkaa eteenpäin.
Eli en ole vaihtanut työpaikkaa enkä ole vaihtamassa. Mutta lopulta tämä aprillipila tarjosi hyvän hetken pohtia miksi itse koen niin vahvasti että tällainen vaihdos olisi mahdottomuus. On hienoa hankkia kokemuksia eri suunnista ja toivottavasti ehdin sivutoimisesti päästä sukeltamaan vielä mitä erilaisempiin konteksteihin ja haasteisiin työurani varrella. Olen esimerkiksi aina haaveillut vuoden antropologisesta kenttätyöstä tai Suomen poliittisen järjestelmän uudistamisesta 🙂 Mutta kaiken sivutoimisen häröilyn keskellä haluan pitää kirjoittamisen ja tutkimustyön toimintani ytimenä. Nyt ja uskoakseni myös tulevaisuudessa.
Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan
Ihminen on toiminnallinen olento. Elävänä oleminen on liikkumista, etenemistä. Kun liike pysähtyy, lakkaa eläminen. Mutta mikä meitä liikuttaa? Miksi teemme asioita, emmekä ole paikallaan? Mikä saa meidät suuntautumaan eteenpäin?
Pohjimmiltaan elämämme liike on tulosta kehollisesta vastauksesta kahteen kysymykseen:
* Miten pysyn elossa?
* Miten elämäni on elämisen arvoista?
Biologisesti katsoen meidät on ohjelmoitu pitämään huolta selviytymisestämme ja lisääntymisestämme. Tämä selittää perustarpeemme: kun nestetasapainomme uhkaa selviytymistämme, tunnemme janoa. Kun energiamäärän vaje uhkaa selviytymistämme, meidän on nälkä. Meille on siis vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt joukko yksilön hengissäsäilymistä tukevia perustavia haluja. Ne ovat väkeviä eteenpäinvieviä voimia ihmisolennolle – ja oikeastaan mille tahansa eläimelle.
Samaan aikaan me ihmiset olemme laumaeläimiä. Alkukantaisissa oloissa sosiaalinen kuolema johti nopeasti fyysiseen kuolemaan: Yksinäinen alaston apina ei savannilla kauan selviä. Lajimme menestys onkin perustunut laumaperäiseen toimintaan. Tämän seurauksena meillä on vahva tarve olla osa suurempaa ryhmää. Teemme kaikkemme tunteaksemme itsemme hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, välttääksemme häpeää. Ja samalla rankaisemme niitä, jotka eivät mielestämme toimi oikeudenmukaisesti. Toisin sanoen, meillä on perustava tarve suojella laumaamme ja omaa asemaamme siinä.
Nykyajalle on oireellista jumiutua motivaatiossaan tähän. Eli kun selviytyminen on selviö, keskitymme kilpailemaan korkeasta sosiaalisesta asemasta. Jokainen tietysti tyylillään: yhdet treenatulla takamuksellaan, toiset täydellisen vihreällä elämäntavallaan, kolmannet nousujohteisella urallaan, neljännet latinankielisillä sananparsillaan. Päämäärä on kuitenkin sama: olla oman sosiaalisen hiekkalaatikkonsa kunkku.
Mutta ihmisenä oleminen ei ole vain selviytymistä. Meissä on myös toinen puoli. Meissä on jotakin joka nostaa meidät pelkän selviytymisvaistonsa varassa elävän yksinkertaisen eläimen yläpuolelle. Me voimme kasvaa ja kehittyä, toteuttaa itseämme. Me voimme kysyä itseltämme, onko tämä elämä, jota elän, todella elämisen arvoinen?
Se osa elämästämme, joka ei tähtää eloonjäämiseen, tekee elämästämme tähdellistä. Tähde tarkoitti alunperin sitä osaa, joka jää ylitse – esimerkiksi ruoantähteitä tai viljan puinnista jääneitä tähteitä. Elämämme on tähdellistä, kun löydämme itsellemme arvokkaita asioita, joita tehdä kaikella sillä ajalla, joka jää eloonjäämiskamppailusta ylitse. Ja nykyaikana selviytymisestä ylijäävää aikaa on enemmän kuin melkeinpä minään aikaisempana aikana. Siksi on niin tärkeätä kysyä, mitä me voimme tällä ajalla tehdä?
Ensimmäinen vastaus kysymykseen elämisen arvoisesta elämästä liittyy itsensä toteuttamiseen. Jokaisella ihmisellä on asioita, jotka hän kokee omikseen. Asioita, jotka syystä tai toisesta tuntuvat erityisen läheisiltä, kiehtovilta tai upeilta. Psykologi Robert J. Vallerandin mukaan intohimo [passion] tarkoittaa ”vahvaa taipumusta tiettyä … aktiviteettia kohtaan, josta yksilö pitää (tai jopa rakastaa), jonka hän kokee tärkeäksi, ja johon hän investoi paljon aikaa ja energiaa.” Intohimon löytämisessä on kyse omien kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kohtaamisesta. Ja taidot kehittyvät harjoittelemalla. Parhaimmillaan tehtävän haastetaso ja oma taitotaso kohtaavat, jolloin ihminen uppoutuu tekemiseensä kokonaisvaltaisesti ja tuntee kuinka tekeminen ’virtaa’ kuin itsestään. Itsensä toteuttamisessa on kuitenkin tekemisen ’virtauksen’ lisäksi tärkeätä se, että tekemisen tuntee omakseen. Kyse on siis siitä, että löytää asioita, joiden tekeminen kytkeytyy vahvasti omaan identiteettiin. Näitä asioita tekemällä koen toteuttavani minuuttani.
Ihmisyyden sosiaalisesta luonteesta johtuen on kuitenkin myös toinen tapa tehdä elämisestään elämisen arvoinen. Tämä tapahtuu tekemällä itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Merkityksellisyyden tunteessa on kyse siitä, että pystyn omalla toiminnallani aiheuttamaan positiivisia aaltoja, tekemään maailmasta paremman paikan myös muille. Psykologi Martin Seligman toteaa, että ”merkityksellinen elämä on sellainen, joka kytkeytyy johonkin itseä isompaan – ja mitä isompi tämä jokin on, sitä enemmän merkitystä elämällämme on.” Filosofi Daniel Dennett tiivistää saman asian toteamalla, että “etsi jotakin itseäsi tärkeämpää, ja omista elämäsi sille.”
Voimme siis löytää elämällemme arvon sekä itsensä toteuttamisen että itseä isomman päämäärän palvelemisen kautta. Kun nämä kaksi kohtaavat, on yksilö löytänyt kutsumuksensa. Aristotelesta mukaillen voimmekin todeta, että ’kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’. Kutsumuksensa löytänyt ihminen kokee toteuttavansa itseään samalla, kun kokee tekevänsä jotakin ihmiskunnan hyväkseen. Siinä siis elämää arvokkaaksi tekevät komponentit loksahtavat saumattomasti yhteen. Jos etsit arvokasta elämää, etsi siis oma kutsumuksesi. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä kutsumuskartan.
Frank Martela 