Tagged: tähdellisyys
Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan
Ihminen on toiminnallinen olento. Elävänä oleminen on liikkumista, etenemistä. Kun liike pysähtyy, lakkaa eläminen. Mutta mikä meitä liikuttaa? Miksi teemme asioita, emmekä ole paikallaan? Mikä saa meidät suuntautumaan eteenpäin?
Pohjimmiltaan elämämme liike on tulosta kehollisesta vastauksesta kahteen kysymykseen:
* Miten pysyn elossa?
* Miten elämäni on elämisen arvoista?
Biologisesti katsoen meidät on ohjelmoitu pitämään huolta selviytymisestämme ja lisääntymisestämme. Tämä selittää perustarpeemme: kun nestetasapainomme uhkaa selviytymistämme, tunnemme janoa. Kun energiamäärän vaje uhkaa selviytymistämme, meidän on nälkä. Meille on siis vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt joukko yksilön hengissäsäilymistä tukevia perustavia haluja. Ne ovat väkeviä eteenpäinvieviä voimia ihmisolennolle – ja oikeastaan mille tahansa eläimelle.
Samaan aikaan me ihmiset olemme laumaeläimiä. Alkukantaisissa oloissa sosiaalinen kuolema johti nopeasti fyysiseen kuolemaan: Yksinäinen alaston apina ei savannilla kauan selviä. Lajimme menestys onkin perustunut laumaperäiseen toimintaan. Tämän seurauksena meillä on vahva tarve olla osa suurempaa ryhmää. Teemme kaikkemme tunteaksemme itsemme hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, välttääksemme häpeää. Ja samalla rankaisemme niitä, jotka eivät mielestämme toimi oikeudenmukaisesti. Toisin sanoen, meillä on perustava tarve suojella laumaamme ja omaa asemaamme siinä.
Nykyajalle on oireellista jumiutua motivaatiossaan tähän. Eli kun selviytyminen on selviö, keskitymme kilpailemaan korkeasta sosiaalisesta asemasta. Jokainen tietysti tyylillään: yhdet treenatulla takamuksellaan, toiset täydellisen vihreällä elämäntavallaan, kolmannet nousujohteisella urallaan, neljännet latinankielisillä sananparsillaan. Päämäärä on kuitenkin sama: olla oman sosiaalisen hiekkalaatikkonsa kunkku.
Mutta ihmisenä oleminen ei ole vain selviytymistä. Meissä on myös toinen puoli. Meissä on jotakin joka nostaa meidät pelkän selviytymisvaistonsa varassa elävän yksinkertaisen eläimen yläpuolelle. Me voimme kasvaa ja kehittyä, toteuttaa itseämme. Me voimme kysyä itseltämme, onko tämä elämä, jota elän, todella elämisen arvoinen?
Se osa elämästämme, joka ei tähtää eloonjäämiseen, tekee elämästämme tähdellistä. Tähde tarkoitti alunperin sitä osaa, joka jää ylitse – esimerkiksi ruoantähteitä tai viljan puinnista jääneitä tähteitä. Elämämme on tähdellistä, kun löydämme itsellemme arvokkaita asioita, joita tehdä kaikella sillä ajalla, joka jää eloonjäämiskamppailusta ylitse. Ja nykyaikana selviytymisestä ylijäävää aikaa on enemmän kuin melkeinpä minään aikaisempana aikana. Siksi on niin tärkeätä kysyä, mitä me voimme tällä ajalla tehdä?
Ensimmäinen vastaus kysymykseen elämisen arvoisesta elämästä liittyy itsensä toteuttamiseen. Jokaisella ihmisellä on asioita, jotka hän kokee omikseen. Asioita, jotka syystä tai toisesta tuntuvat erityisen läheisiltä, kiehtovilta tai upeilta. Psykologi Robert J. Vallerandin mukaan intohimo [passion] tarkoittaa ”vahvaa taipumusta tiettyä … aktiviteettia kohtaan, josta yksilö pitää (tai jopa rakastaa), jonka hän kokee tärkeäksi, ja johon hän investoi paljon aikaa ja energiaa.” Intohimon löytämisessä on kyse omien kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kohtaamisesta. Ja taidot kehittyvät harjoittelemalla. Parhaimmillaan tehtävän haastetaso ja oma taitotaso kohtaavat, jolloin ihminen uppoutuu tekemiseensä kokonaisvaltaisesti ja tuntee kuinka tekeminen ’virtaa’ kuin itsestään. Itsensä toteuttamisessa on kuitenkin tekemisen ’virtauksen’ lisäksi tärkeätä se, että tekemisen tuntee omakseen. Kyse on siis siitä, että löytää asioita, joiden tekeminen kytkeytyy vahvasti omaan identiteettiin. Näitä asioita tekemällä koen toteuttavani minuuttani.
Ihmisyyden sosiaalisesta luonteesta johtuen on kuitenkin myös toinen tapa tehdä elämisestään elämisen arvoinen. Tämä tapahtuu tekemällä itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Merkityksellisyyden tunteessa on kyse siitä, että pystyn omalla toiminnallani aiheuttamaan positiivisia aaltoja, tekemään maailmasta paremman paikan myös muille. Psykologi Martin Seligman toteaa, että ”merkityksellinen elämä on sellainen, joka kytkeytyy johonkin itseä isompaan – ja mitä isompi tämä jokin on, sitä enemmän merkitystä elämällämme on.” Filosofi Daniel Dennett tiivistää saman asian toteamalla, että “etsi jotakin itseäsi tärkeämpää, ja omista elämäsi sille.”
Voimme siis löytää elämällemme arvon sekä itsensä toteuttamisen että itseä isomman päämäärän palvelemisen kautta. Kun nämä kaksi kohtaavat, on yksilö löytänyt kutsumuksensa. Aristotelesta mukaillen voimmekin todeta, että ’kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’. Kutsumuksensa löytänyt ihminen kokee toteuttavansa itseään samalla, kun kokee tekevänsä jotakin ihmiskunnan hyväkseen. Siinä siis elämää arvokkaaksi tekevät komponentit loksahtavat saumattomasti yhteen. Jos etsit arvokasta elämää, etsi siis oma kutsumuksesi. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä kutsumuskartan.
30: Kun täytin vuotaakseni yli, tähdellistyäkseni
Mitä ovat ajan merkkipaalut siinä kokemuksen loputtomassa virrassa, jonka jäsennämme tarinallisesti ihmiselämäksi? Itse asettamiamme rajaviivoja, joihin takerrumme jaksottaaksemme kokemustamme, luodaksemme käänteen pisteitä, keinotekoisia katkoksen perspektiivejä kudelmaan. Mutta juuri sen vuoksi, että ne luovat pysäyksen saarekkeita elämän vuokseen, ovat ne tuon virtauksen suuntaamisen suhteen tärkeitä. Tarkastelen omasta näkökulmasta niistä läheisintä.
Olemiseni rajallisuus, minuudelleni varattu päättyvä pelitila ajassa. Tämän sisäistäminen kytkeytyy vahvasti tähän nyt ylitettävään merkkipaaluuni. Nuoruus on ikuisuuden aikaa, kaiken ehtii tehdä vielä huomenna, mikään valinta ei ole lopullinen koska aikaa on vielä aloittaa alusta. Rajapyykilläni katson nyt taakseni ja tiedostan, että tiettyjä asioita ei koskaan tullut aloitettua. Ne olisivat voineet olla osa nuoruuttani, mutta eivät tule sitä koskaan olemaan.
Tämän hyväksyminen on vihlaissut kipeästi minua useaan otteeseen lähimpien kuukausien aikana. Mutta hiljalleen alan antamaan periksi sille ajatukselle, että päätöstä kohti juoksevassa ajassa ei aivan kaikkea voi saada. Elämysteni tilikirjaa täyttäessäni olen ajoittaisista vihlaisuista huolimatta todennut saldoni olevan monessa suhteessa edulliset lähtökohtanikin huomioon ottaen ihan mukava. Ajan vääjämättömän virtaamisen täysi hyväksyminen vaatii vielä työtä, mutta matkalla olo on jo hyvä alku.
Post-materiaalisen yhteiskuntamuotomme asettama kehitystehtävä noin kolmeenkymmeneen jatkuvalle myöhäisnuoruudelle on etsintä, kokeilu ja oman itseyden toteuttamisen tavan löytäminen. Tässä voin sanoa onnistuneeni. Irtauduin ja etsin, hakeuduin mahdollisuuksien puitteissa erilaisten elämänkatsomusten pariin, hain aktiivisesti mieltä avartavia uusia näkökulmia, pyrin ottamaan vakavasti kaikki tarjotut asennoitumistavat. Ja näiden toiseuden peilien kautta sain kokea yhä uudestaan niitä oivalluksen hetkiä, joissa oman perspektiivini rajoittuneisuus tuli näkyväksi minulle. Asteittain, välillä hiipien, välillä jymähtäen päin kasvoja, kasvoi etsinnälleni toivottu tulos.
Ihmisen osa on kohdata maailmallisuus siinä määrin kuin on siihen valmis. Harsoiset, pehmeän viettelevät kudelmat haihtuivat silmieni edestä usvamaisesti, eivät missään vaiheessa terävästi naksahtaen. Hiljaa alkoi niiden takana oleva musta tyhjyys kuultaa lävitse. Katsoin kiellettyyn, mutta kokemus ei ollut koskaan säikäyttävä, vain miellyttävän melankolinen. Lähempää tulviva lämpö kannatteli minua, kelluin turvassa allani levittäytyvää tyhjyyttä tunnustellen.
Halusin löytää tuon lämmön lähteet. Halusin kasvaa kohtaamaan tuon tyhjyyden kirkkain silmin ja levollisin mielin. Halusin ymmärtää missä tiedostava elämä kelluu; mikä voi kannattaa, vaikka jalkojen alla ei voi olla mitään vakaata? Halusin tutustua niihin erilaisiin harsomisen muotoihin, joilla ihmiset ja kulttuurit ovat tuon tyhjyyden torjuneet sekä rakentaneet merkitykselliseksi kuroutuneet elämänmuodot. Ja sidoin itseni tekemään työtä sen eteen, että voin jakaa kasvuni hedelmät muiden poimittaviksi heidän omalla matkallaan kahden tyhjyyden välisessä välähdyksessä. Löysin sen mitä haluan vuotaa yli.
Eteenpäin kulkevalla elämälläni on nyt selkeä suunta. Olen löytänyt ne arvot, ne päämäärät ja ne läheisyyden muodot sekä monet niistä elävistä lähimmäisistä, joihin haluan oman minuuteni sitoa. Toki koen että velvollisuuteni itseäni kohtaan on pitää tämä suuntautuneisuuteni kenttä muovautumiselle alttiina – sulkeutuminen on hengen kuolema -, mutta kentän selkeytyminen on saavuttanut asteen jossa elämänvalintojen tekeminen sen pohjalta tuntuu vakaalta.
Mainitsiko joku kuoleman? Hyvä on, vaikka elinvoimani saa sen vielä tuntumaan horisontin takaiselta kuilulta, on se tietysti tänäänkin läsnä, rajana jota vasten olemiseni suuntautuneisuus virittyy. Ja kutsumukseni vuoksi sen läsnäolon toistuva tiedostaminen ja hyväksyminen on lahja kehitykselleni. Olen tehnyt työtä kyetäkseni kohtaamaan kuoleman ammatinvalintani vaatimalla tyyneydellä. Toki toivon, että näiden harjoitteideni koetinkiveen olisi ajallista etäisyyttä vielä useampi vuosikymmen. Niin paljon on vielä elämyksiä, joita maailma voi antaa minulle. Niin paljon on läheisiä, joiden tarinan osana haluan olla. Ja niin paljon on mielessäni asioita, jotka haluan maailmalle lahjoittaa ennen ajallisuuteni päättymistä. Jos tietäisin elinpäivieni lähestyvän päätepistettään lähiaikoina, haluaisin ennen kaikkea kirjoittaa. Haluaisin jättää jotakin sisälläni olevista siemenistä muiden viljeltäväksi ja korjattavaksi.
Ei kuitenkaan pidä kätkeä totuutta pelkkiin vakaviin lauseisiin: Ilakoiva olen ollut ja olen edelleen! Eksistentiaalisten kirjoitushaasteiden synkistävästä vaikutuksesta huolimatta. Reipas elämänilo on minua pukenut, mieleeni on voimakkaana juurtunut kyky kääntää vastoinkäyminen ympäri, löytää sen alta haaste tai ratkaisu johon huomioni keskitän. Kaiken kaikkiaan kasvuympäristöni lempeys antoi mahdollisuuden eläytyä elämään kevyen leppoisasti. Perhosen lailla olen lepatellut sen lävitse, suuntaa seuraten tai sitä hakien, mutta myös suunnattomuuksille huomattavasti tilaa antaen. Rehellisesti sanottuna, en ole pohjimmiltani kyennyt ottamaan mitään oman tai muun ihmiselämän suurta tai pientä ilmiötä täysin vakavasti, tietty pilke on värittänyt kaikkien kokemusteni kohtaamista. Ehkä juuri siksi jouduin hakemaan olemiselleni ankkurin syvälle menevistä peruskysymyksistä.
Kypsyin hitaasti, koska välttelin äärimmäisyyksiä, radikaaleja siirtymiä ja suoria yhteenottoja. Erilaisilla kypsyntäkeinoilla on puolensa, mutta tämäkin tapa tuotti tuloksen, jonka olen valmis allekirjoittamaan. Nyt lepattelullani on suunta. Ja osa minusta huokaa: jo oli aikakin. Lepattelulla on toki puoltajansa minuuteni monimutkaisessa kudelmassa, mutta syvempään suuntaan ankkuroitunut osio on ajan kulumisen kautta jatkuvasti vahvistunut. Ja nuoruuteen liittyvät hedonistiset velvoitteet ovat jo usein tuntuneet sisäisesti haaleilta ja ulkoisesti kahleilta. Koetan käyttää tämän rajaviivan niiden liiallisesta palvomisesta irtautumiseen.
Tähde on se mikä jää ylitse. Elämä on tähdellistä, kun se tuottaa jotakin itsensä ylittävää. Kun siitä riittää annettavaa toisille. Olen toteuttanut kehitystehtäväni, olen löytänyt tähdellistymiselleni kanavan. Seuraava askel on sen täyttäminen.
Frank Martela 