Tagged: kilpailukyky
Risto E.J. Penttilä ja Ruikuttavat Sedät – Suomen talouskasvun tuke
Suomen tuleva talouskasvu vaatii sukupolvenvaihdoksen. On aika kammeta irti vallankahvasta ”ruikuttavat sedät”* eli yritysjohtajat ja muut elinkeinoelämän edustajat, joiden ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lähinnä julkinen valittaminen. Ruotsissa ja muissa maissa elinkeinoelämän edustajat ymmärtävät, että globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla menestys syntyy innovaatioilla ja rohkealla brändinrakennuksella. Suomessa vallassa oleva sukupolvi elää edelleen uskoen lujasti valtiojohtoiseen kapitalismiin ja presidentin johdolla tehtäviin ”vienninedistämismatkoihin.”
Nämä kasinotalouden kasvatit tottuivat siihen, että kun vienti ei vetänyt, oli paras resepti julkinen ruikuttaminen ja tuomiopäivän ennusteiden esittäminen. Kun tarpeeksi rummutti perikatoa, niin valtio devalvoi ja taas alkoi vienti vetää. Markka-aikaan tämä saattoi olla osittain toimiva resepti, mutta sen jälkeen kun Suomi liittyi euroon, on ruikuttavista sedistä tullut muinaismuistoja, jotka lähinnä torppaavat menestyksen mahdollisuuksia. ”Yritysjohtajilta on jäänyt huomaamatta, että vastakkainasettelun ajan piti olla ohi”, kuten Jukka Luoman kanssa hiljattain Helsingin Sanomissa totesimme.
Hyvä esimerkki on Risto E.J. Penttilä, joka päätti tällä viikolla toimia. World Economic Forum listasi maailman kilpailukykyisimmät valtiot ja Euroopan ykkössijalle tämä arvovaltainen talousfoorumi rankkasi Suomen. Euroopan kilpailukykyisin maa, kova juttu!
Onneksi Risto E.J. Penttilä oli nopeasti korjaamassa väärinkäsitystä Financial Timesille kirjoittamassaan vastineessa, joka oli otsikoitu piristävästi: ”Jos Suomi on parasta mihin Eurooppa pystyy, meidän tulisi olla huolissaan.” Risto E.J.P. muistutti ettei Suomen talous ole kasvanut viiteen vuoteen, telakat ovat vaikeuksissa, metsäteollisuus sulkee tehtaitaan, julkinen velka kasvaa ja väki vanhenee. Hän epäileekin, että ehkä World Economic Forum on yksinkertaisesti väärässä tai ainakin mittaa vääriä asioita.
Ensinnäkin Risto E.J.P.n kirjoitus on mainio veto Suomen maabrändin kannalta. Olisi harmillista, jos ulkomaiset investoijat ja liikkuva koulutettu työvoima kuvittelisi Suomen olevan vetovoimainen paikka. Silloinhan he voisivat vaikka haluta sijoittaa yrityksensä tai rahansa tänne! On tärkeää muistuttaa heille, että kaikki on pielessä ja Nokiakin myi kännykkänsä pois. Kaikki män. ”On maamme köyhä ja siksi jää”, siinä kiteytettynä Risto E.J. Penttilän uusvanha suomalainen maabrändi.
Toiseksi Risto E.J.P. onnistuu myös olemaan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomauttaa, että World Economic Forumin mittarit mittaavat lähinnä instituutioiden toimivuutta, mutta ”hyvintoimivat instituutiot eivät aina käänny kilpailukyvyksi.” Näinhän se on. Jos haluamme vahvistaa Suomen vientiä, ei ratkaisu löydy instituutioita muuttamalla, vaan bisnesjohdon asenteita ja toimintaa muuttamalla. Meillä on jo Euroopan parhaat edellytykset tehdä hyvää tulosta, meiltä vain puuttuu bisneksestä ne rohkeat toimijat, jotka osaisivat kääntää nämä lähtöasetelmat kansainvälisiksi menestystarinoiksi. Olemme edelleen se Euroopan etupenkin hikipinko, joka tekee kaiken institutionaalisesti oikein, mutta ei pärjää oikeilla, kansainvälisillä markkinoilla.
Mutta kun Risto E.J.P. on todennut, että ongelma ei ole suomalaisissa instituutioissa, niin mitkä ovatkaan hänen ratkaisunsa? Tietysti muutokset suomalaisissa instituutioissa. Hänen mielestään ratkaisuna on ”julkisen sektorin koon pienentäminen ja verotaakan vähentäminen” sekä se että ”työttömille tarjotaan enemmän keppiä ja porkkanaa.” Samat ratkaisut muuten, jotka Risto E.J.P. tarjoaa ihan kaikkiin ongelmiin. En yllättyisi, jos Riston ratkaisu Suomen jalkapallomaajoukkueen menestyksen puutteeseen olisi ”julkisen sektorin koon pienentäminen.” Eipä siinä mitään, näistä mielipiteistä hänelle palkkaa maksetaan.
Valitettavasti Risto E.J.P.:ltä on mennyt ohitse, että maailma ympärillä on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. ”Piilaaksossa ei haeta kannattavuutta verotuksella tai halvalla työvoimalla”, kuten professori Liisa Välikangas on osuvasti todennut. Siellä luotetaan intohimoiseen yrittämiseen ja uuden luomiseen. Ne eivät ole rakenteista kiinni, vaan asenteesta.
Siksi en panisi paljoa toivoa sukupolveen, jonka liikkeenjohdon koulutus on Kekkosen aikaista. Tankero-englannilla ei rakenneta globaaleja kasvuyrityksiä. Laitan toivoni nuoreen sukupolveen, joka on jo osoittanut kykynsä rakentaa kansainvälisiä menestystarinoita ennakkoluulottomasti uusille kasvualoille. Nämä maailman parhaan koulujärjestelmän kasvatit uskovat sekä tulevaisuuten että itseensä – ja erityisesti siihen tuotteeseen, jota he myyvät. He uskaltavat markkinoida ja verkottuvat luontevasti niin Saksassa ja Silicon Valleyssä kuin Shanghaissa ja Singaporessakin. Toisin kuin härmäläisyyttään häpeävät vanhan polven Wahlroosit, nämä nuoret ovat rehdin ylpeitä kotimaastaan ja maksavat veronsa mielellään. Kun tekee bisnestä maailmalla, ei ole aikaa ruikuttaa Suomessa.
Olen ilolla seurannut kuinka tämä nouseva sukupolvi ei valita, vaan keskittyy tekemään bisnestä suurella sydämellä, kansainvälisen tason osaamisella ja rautaisella itsevarmuudella. Siksi Suomen toivo on heissä.
* Kirjoituksen inspiraationa toimi Facebookissa levinnyt Risto E.J.P.:n Financial Times -artikkelia kommentoinut toteamus, jonka mukaan: ”Ruikuttavat sedät on se suomalaisen yritysmaailman suurin syöpä. Suomi on kilpailukykyinen maa, ongelma on vaan että sedät ei oo enää oikeen millään mittarilla kilpailukykyisiä johtajia.”
12 asiaa, joissa Suomi on maailman paras
Suomalainen yhteiskunta on 96 itsenäisen vuotensa aikana käynyt lävitse monenlaisia vaiheita ja muutoksia. Matka paremmaksi yhteiskunnaksi jatkuu ja paljon on vielä tehtävissä, mutta aina välillä on hyvä muistaa että ei tässä asiat ihan huonosti ole. Suomalaiset ovat kärkkäitä vähättelemään kansallisia saavutuksiaan ja herkkiä miettimään, mitä muut meistä ajattelevat.
Kun ulkomailta katsoo Suomea, huomaa kuitenkin että muut ajattelevat meistä enimmäkseen hyvää. Itse asiassa monella kansainvälisellä mittarilla Suomi pärjää suorastaan erinomaisesti. Esimerkiksi täällä Yhdysvalloissa Suomen nimi nostetaan esiin siinä vaiheessa, kun tarvitaan esimerkkiä siitä, miten asiat parhaiten voitaisiin toteuttaa. Oli kyse sitten koulutusjärjestelmästä, äitiyslomista, päivähoidosta tai ylipäänsä yhteiskunnan vähäosaisista huolehtimisesta, Yhdysvalloissa moni on valmis ylistämään Suomea johtavana kansainvälisenä esimerkkinä siitä, miten asiat pitäisi hoitaa.
Matkaa on vielä paljon, mutta eteenpäin on totisesti menty. Tässä hengessä, tässä listaus kahdestatoista asiasta, joissa Suomi on maailman paras:
1. Maailman vähiten korruptoitunut valtio
Corruption Perception Index mittaa valtioiden korruptiota. Vuoden 2012 listalla kärkisijan jakoivat Suomi, Tanska ja Uusi Seelanti. Business Insider pohti menestyksemme syytä ja totesi, että näitä kolmea valtiota yhdistää ”korkea bruttokansantuote per asukas, vähäinen eriarvoisuus, lähes sataprosenttinen lukutaito, ja pyrkimys painottaa ihmisoikeuskysymyksiä kuten sukupuolten tasa-arvoa ja vapaata informaatiota.” Mitäs siihen sitten lisäämään, hyvältä kuulostaa.
2. Maailman eniten metallibändejä
Mikä suomalainen musiikki tunnetaan maailmalla? Kapellimestarit toki tietyissä piireissä, mutta omilla retkilläni kun olen maininnut olevani Suomesta, niin ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen musiikki-ilmiö on ollut Children of Bodom. Bändiä on hehkutettu minulle niin Guatemalassa kuin Vietnamissakin. En sitten tiedä kertooko tämä enemmän maailmasta vai siitä, minkälaisiin ihmisiin minulla on retkilläni tapana törmätä.
Joka tapauksessa, kun katsotaan metalli-bändien määrää asukaslukuun nähden, on Suomi ylivoimainen ykkönen. Pohjoismaat ylipäänsä ovat omaa luokkaansa, mutta niidenkin sisällä Suomessa on metallibändejä melkeinpä kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa, lähimmissä kilpailijoissamme. Suomi maailmankartalle – yksi demoninen tuplabasari-biisi kerrallaan!
Myös suomalaiset urheiluinnovaatiot herättävät ihastusta maailmalla
3. Maailman paras koulutusjärjestelmä
Suomen PISA-menestys on kaikille tuttua. Vuosien 2000 ja 2006 välillä Suomi oli PISA-vertailujen selkeä ykkösmaa. Edelleenkin on lähes mahdotonta lukea yhtäkään koulutusta käsittelevää artikkelia New York Timesista, jossa ei jossakin kohtaa mainittaisi Suomea myönteisenä esimerkkinä siitä miten asiat pitäisi hoitaa. Nyt jotkin Kiinan kaupungit ja muutama muu Aasialainen taho ovat kiilanneet edelle PISAssa, mutta olemme yhä erittäin korkealla tasolla. Ja ei syytä huoleen: Vuonna 2012 Pearson yhdisti monesta lähteestä eri tuloksia rankatakseen opetusjärjestelmät ja julisti että kyllä se niin on: Suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman paras.
4. Maailman ahnaimmat kahvinjuojat
Moni ulkomaalainen ihmettelee miten suomalaiset pärjäävät lävitse pimeän talven. Miten jaksaa kun aurinko kurkistaa taivaanrannasta vain muutaman tunnin ennen kuin pimeys taas laskeutuu ja ulkona paukkuu pakkanen? Vastaus on kahvi. Keskimäärin maailman kansalaiset juovat 1,3 kg kahvia per vuosi, mutta me suomalaiset olemme kymmenen kertaa ahkerampia ja juomme keskimäärin 12 kiloa kahvia vuodessa. Karu talvi ei ole niin karu, kun on jatkuvasti kofeiinipöhnässä.
5. Maailman vähiten epäonnistunut valtio
Jotkut valtiot epäonnistuvat. Keskusvalta ei ulotu paljoa pääkaupunkia pidemmälle ja loppumaa on enemmän tai vähemmän anarkian tilassa tai eri ryhmittymien välinen sotatanner. Epäonnistumista mitataan esimerkiksi julkisten palveluiden puutteella, keskusvallan todellisen vallan rajoittuneisuudella sekä korruption ja väkivallan määrällä. Indeksin kärjestä löytyvät maat ovat kaikki sisällisotien runtelemia. Epäonnistuneiden valtioiden indeksin toisesta ääripäästä löytyy Suomi, joka näin ollen lienee maailman vakain valtio.
6. Maailman eniten saunoja
Suomessa on 3.3 miljoonaa saunaa eli enemmän kuin yksi sauna joka toista asukasta kohden. Tämän seurauksena olemme saunomisen ylivoimainen ykkösmaa, mitä tulee saunoihin per asukasluku. Eipä liene kaukana että olisimme maailman ykkösmaa myös saunojen määrässä ylipäänsä. Venäjä lienee ainoa vakava kilpailija, jossa saunojen määrä voisi mahdollisesti ylittää miljoonan. Jopa Yhdysvaltain suurlähettiläs, entinen kehonrakentaja Bruce Oreck ei selvinnyt Suomi-komennustaan lävitse ilman että saunakärpänen puri: Mies kertoo käyvänsä Saunaseurassa saunomassa ja uimassa vähintään kerran viikossa.
7. Maailman paras maa äideille
Save the Children on jo vuosikausia rankannut maat järjestykseen sen mukaan, kuinka hyviä paikkoja ne ovat äideille. Tuoreimman listan kärjestä löytyy Suomi. Vähäinen lapsikuolleisuus ja naisten määrä parlamentissa ovat niitä tekijöitä, jotka nostavat Suomen maailman parhaaksi maaksi synnyttää ja perustaa perhe.
8. Maailman kovimmat maidonjuojat
Suomalaisesta juomakulttuurista puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä Koskenkorva ja olut. Mutta kansainvälisissä vertailuissa Suomi on oluenjuonnin osalta ”vasta” sijalla 11 ja alkoholin kulutuksen osalta vielä kauempana kärjestä.
Mutta mitä tulee maidonjuontiin, siinä olemme maailman parhaita. Keskimääräinen suomalainen juo noin litran maitoa per päivä ja tällä tuloksella pieksee tilastojen kakkosen, Ruotsin muutaman kulauksen mitalla. Eli seuraavan kerran kun kurotat kohti ylimääräistä maitolasia, mieti että juuri se lasillinen saattaa siivittää meidät voittoon tässä Pohjoismaisessa kärkikamppailussa.
9. Helsinki on maailman asuttavin kaupunki
Elitistinen Monocle kävi lävitse maailman kaupunkeja etsien sitä kaikkein asuttavinta. Tiukan analyysin jälkeen valinta osui Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin. Tässä perustelu: ”The Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.”
Helsinkiläiset ovat kärkkäitä arvostelemaan kotikaupunkinsa tunkkaista ilmapiiriä ja haikailemaan Berliiniin tai Pariisiin, mutta on hyvä ymmärtää että noissa suurkaupungeissa on jokaisessa vähintään kolmen Helsingin verran ihmisiä, jotka haikailevat Helsinkiin, maailman kiinnostavimpaan pikkukaupunkiin, jonka kulttuurielämän monenkirjavuus herättää ihmetystä niin Euroopan kuin Amerikankin mantereella.
10. Helsinki on maailman rehellisin kaupunki
Valitut Palat päättivät tiputtaa 12 lompakkoa kuuteentoista eri kaupunkiin ympäri maailmaa nähdäkseen, kuinka moni niistä palautettaisiin omistajalleen. Lissabonissa vain yksi lompakko löysi tiensä takaisin – ja sekin lomailevan hollantilaispariskunnan ansiosta. Maailman rehellisimmän kaupungin viittaa asetettiin tässä ’tutkimuksessa’ Helsingin harteille, jossa yksitoista kahdestatoista lompakosta palautettiin omistajalleen.
P.S. Mainittakoot että kakkosena oli Intian Mumbai, jonka yhdeksän palautettua lompakkoa voittivat New Yorkin kahdeksan, Berliinin kuusi ja Lontoon viisi.
11. Suomi tekee maailman parhaita mobiilipelejä
Nyt kun Nokia ei ole enää entisensä, on vientituoteylpeys löydettävä uudesta suunnasta. Suomi tekee nimittäin maailman suosituimpia mobiilipelejä. Supercellin paljon puhutun menestyksen rinnalla myös moni muu suomalaispeli kuten Badlands tai Oceanhorn ovat kuluvana vuonna löytäneet tiensä iTuotteiden pelilistan kärkipaikalle. Ja sitten on tietysti Angry Birds, joka on latausten määrän osalta aivan omassa luokassaan maailmassa. Angry Birds-tuoteperheen kokonaislatausmäärä on ylittänyt kahden miljardin rajan. Siis kahden miljardin! Vertailun vuoksi, Michael Jacksonin Thriller on kaikkien aikojen myydyin albumi. Sitä on myyty 60 miljoonaa kappaletta. Ei ihme että Wall Street Journalista lähtien kysytään ”onko Angry Birds isompi kuin Mikki Hiiri?”
12. Maailman ahkerimmat kirjastonkäyttäjät
Keskimääräinen New Yorkilainen lainaa 8 kirjaa vuodessa, Berliinissä luku on 6.8, Lontoossa 4.8, Pariisissa 4, Shanghaissa 2.5 ja Rio de Janeirossa 0.03. Koko Suomessa keskimääräinen lainausmäärä on 18 per asukas per vuosi. Eli viiden hengen perhe lainaa keskimäärin sellaiset sata kirjaa vuodessa. Luotettavat kansainväliset vertailut puuttuvat, mutta siihen asti että joku iskee peliin kovemman luvun kuin Suomen 18, olen valmis kruunaamaan Suomen maailman ahkerimmaksi kirjastokansaksi.
Pinnan alla kuplii
Yllä olevaan listaukseen on kelpuutettu vain kansainväliset ykkössijat. Mutta sen lisäksi on monia kategorioita, joissa Suomi yltää mitalisijoille. World Happiness Reportin mukaan suomalaiset ovat maailman toiseksi onnellisin kansa ja irtokarkkien syömisen osalta olemme myös kymmenen kärjessä. Nämä molemmat kategoriat voittaa Tanska, voiko tämä olla sattumaa? Toisaalta suomalaiset syövät kaikkein vähiten hedelmiä maailmassa.
Mutta ei elo ole vain onniautuasta, myös vakava bisnes rakastaa Suomea: Global Competitiveness Index rankkaa meidät maailman kolmoseksi ja World Economic Forumin mukaan suomalainen työvoima on maailman toiseksi parasta.
Ei pidä myöskään unohtaa, että Suomi on Euroopan metsäisin maa, että yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa johdamme maailmaa sanomalehtien lukemisessa ja että sukupuolten välisessä tasa-arvossa meidät on rankattu maailman toiseksi parhaaksi maaksi.
Suomi on paras maa meille suomalaisille
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ehkä voimme Adolf Ehrnroothia lainaten todeta että ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille.” Mutta ehkä ei vain suomalaisille. Kun Newsweek vuonna 2010 päätti pistää maailman maat järjestykseen sen mukaan, mikä niistä on ylipäänsä paras, se keräsi laajan joukon erilaisia mittareita, joiden pohjalta valinta tehtiin. Arviointi suoritettiin ja voittaja julistettiin. Mikä siis olikaan Newsweekin mukaan maailman paras maa? Suomi Finland.
Lue myös ajatuksiani isänmaallisuudesta ja uusisänmaallisuudesta, jotka julkaistiin vuoden 2011 itsenäisyyspäivänä.
3 syytä miksi Supercell-kauppa tulee pelastamaan Suomen talouden
Odotin tilaamaani vehnäolutta baaritiskillä Ann Arborin yliopistokaupungissa Michiganissa, kun tapahtui jotakin mitä Suomessa harvoin kokee: Vieressä istuva nuori mies avasi keskustelun: ”New in town?” Kun sitten kävi ilmi että olen Suomesta, hänen silmänsä kirkastuivat. Innosta puhkuen hän kertoi jo pitkään haaveilleensa mahdollisuudesta työskennellä Helsingissä ja kyseli kaikkea mahdollista kaupungista ja erityisesti sen peliteollisuudesta, jota hän peligraafikkona kovasti ihaili.
Tässä satunnaisessa kohtaamisessa kiteytyy syy sille, miksi Supercellin hiljattain tekemä 1,1 miljardin euron kauppa voi olla ratkaisevan hyödyllinen Suomen talouden tulevaisuudelle. Kauppa itsessään oli tietysti kansainvälisestikin ainutlaatuinen menestystarina ja Supercellin voitoistaan suoraan maksamat 260 miljoonan euron verot sekä omistajille kertyvät rahat kerrannaisvaikutuksineen ovat jo itsessään mukava piristysruiske Suomen taloudelle. Mutta nämä suorat vaikutukset ovat vain jäävuoren huippu sille, mitä tämä voi tarkoittaa tulevaisuudellemme.
Muiden länsimaiden tapaan Suomi on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. Ruostuvasta raskaasta teollisuudesta ei ole enää talouden ja viennin veturiksi, tulevaisuuden Suomi voi menestyä ainoastaan luovan tietotyön ansiosta. Ja innovaatioiden ja tietotyön tärkein raaka-aine ovat ihmiset, erityisesti yhteiskuntatieteilijä Richard Floridan nimeämä ’Luova luokka’. Hänen mukaansa ratkaiseva kilpailu tulevaisuudessa käydään kaupunkien välillä: voittajia ovat ne kaupunkialueet, jotka onnistuvat houkuttelemaan paikalle uuden luomisesta innostununutta, koulutettua ja verkostoitunutta väestöä. Tärkein houkutustekijä ovat toiset luovat ihmiset ja siksi valtaosa maailman innovaatioista ja talouskasvusta tulee tulevaisuudessa keskittymään rajalliseen määrään innovaatiokeskittymiä.
Jos Suomi haluaa pärjätä tässä kansainvälisessä kilpailussa, on Helsingin siis kilpailtava parhaista osaajista Piilaakson, Lontoon ja Shanghain kanssa. Vastavalmistuneiden insinöörien Intiassa tai Argentiinassa tulee nähdä Helsinki innostavana vaihtoehtona, johon lähteä rakentamaan omaa menestystarinaansa.
Nyt ei ole vanhasuomalaisen alemmuuskompleksin aika: Meillä on kaikki edellytykset menestyä tässä kansainvälisessä kilpailussa. Monocle valitsi Helsingin maailman asuinkelpoisimmaksi kaupungiksi, työntekijämme ovat World Economic Forumin mukaan maailman toiseksi parhaita, koulutusjärjestelmämme herättää jatkuvaa ihailua ja Helsinki koetaan kansainvälisissä piireissä kiinnostavaksi ja eläväksi kulttuurikaupungiksi, pohjolan pikku-Berliiniksi! Lisäksi erityisesti peliteollisuutemme on saavuttanut kovan kansainvälisen maineen. Kuten kohtaamiseni baaritiskillä osoitti, monille pelintekijöille on lottovoitto päästä työskentelemään Suomeen. Koulutettu työvoima, laadukkaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, rikas kulttuurielämä ja toimivat yksityiset ja julkiset palvelut tekevät Suomesta houkuttelevan paikan perustaa yritys.
Isoin heikkous Suomen kohdalla on ollut riittämätön riskirahan määrä. Meiltä on puuttunut riittävä määrä sijoittajia, jotka voisivat antaa sen siemenrahoituksen, jonka avulla visiosta kuoriutuu myytävä tuote. Ja tässä Supercell-kauppa voi toimia tärkeänä virstanpylväänä kolmesta syystä:
1) Suomessa on yhtäkkiä puoli miljardia euroa enemmän potentiaalista riskirahaa. Antamissaan haastatteluissa Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja korostavat että he haluavat käyttää kaupassa saamansa 165 miljoonaa euroa (per henki) suomalaisten kasvuyritysten rahoittamiseen. Myös firman muilla työntekijöillä on yhtäkkiä yhteensä parisataa miljoonaa euroa, joita investoida kiinnostavien yritysideoiden toteuttamiseen. Näillä rahoilla voi pistää käyntiin jo aikamoisen määrän uusia yrityksiä, joista jotkut kaatuvat kahdessa vuodessa, mutta jostakin saattaa tulla se ”seuraava Supercell”.
2) Supercell todisti että Helsingistä käsin voi tehdä ison exitin. Start-up -piireissä exit eli firman myyminen isolla rahalla eteenpäin on tärkeä tekijä, erityisesti riskirahoittajille. Moni isosta exitistä kiinnostunut yrittäjä on karsastanut Suomea, koska isot rahat tehdään Silicon Valleyssa. Helsinki saattaa olla kiva paikka ja siellä voi tehdä makeita juttuja, mutta jos on kova kunnianhimo niin sitten on mentävä paikkaan, jossa isot kalat kutevat. Mutta ei enää. Forbesissa pohditaan, onko Supercell kaikkien aikojen nopeiten kasvanut pelifirma ja Supercellin myynnin arvioidaan olevan kaikkien aikojen toiseksi suurin peliyhtiöiden kauppa. On siis todistettu että yritys voi elää ja hengittää Helsingissä, tehdä innostavaa työtä – ja lopulta tehdä enemmän rahaa kuin kukaan olisi voinut kuvitella. Ympäri maailman moni Supercellin menestystarinasta energisoitunut potentiaalinen yrittäjä miettii tällä hetkellä tosissaan, pitäisikö sittenkin perustaa uusi yritykseni Helsinkiin.
3) Supercellin tarina ja myyntihinta ei jää myöskään huomaamatta kansainvälisiltä sijoittajilta. Kun Jari Litmanen johti Ajaxin menestykseen, moni isojen jalkapallo-seurojen kykyjenetsijä tajusi vasta silloin, että Suomi ylipäänsä on olemassa. Samaten nyt moni sijoitusyhtiö pohtii, pitäisikö heidän lisätä presenssiään Suomessa. Suomi asettuu vahvemmin kansainvälisten sijoittajien maailmankartalle. Tämä tarkoittaa että suomalaisten yritysten tarvitsee yhä harvemmin mennä hattu kourassa Silicon Valleyhyn rahaa hakemaan. Yhä useammin raha löytyy Suomesta – joko suomalaisilta sijoittajilta tai kansainvälisten sijoittajien suomalaisilta edustajilta.
Perinteinen teollisuus oli maantieteellisesti kiinni raaka-aineissaan ja logistisesti merkittävissä vesiväylissä. Luova talous ja sen raaka-aineena toimiva luova yksilö eivät ole samalla tavalla fyysisesti sidottuja mihinkään yhteen paikkaan. Nämä ihmiset etsiytyvät niihin paikkoihin, joissa heidän ympärillään on luovaa taloutta tukeva toimiva ekosysteemi: rikas kulttuurielämä, koulutettua työvoimaa, korkeatasoisia yliopistoja, riittävästi riskirahaa ja ennen kaikkea toisia luovaa työtä tekeviä ihmisiä. Supercell-kaupan ansiosta Suomi otti ison harppauksen lähemmäksi tämän kilpailun kärkisijoja!
Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit
Miten ’tuhansien murheellisten laulujen maassa’ saa parhaiten kaivettua verta nenästään? Pekka Himanen todellakin osaa tämän taidon: Nimeä tulevaisuusraporttisi ”Kukoistuksen Käsikirjoitukseksi” ja Helsingin Sanomissa teostasi käsitellään otsikolla ’Paskanpuhuminen 2.0.’ Uusin raportti on nimetty maltillisemmin Siniseksi kirjaksi, mutta sitä seurannut vihamielinen kohu on entistäkin suurempi.
Tämänkertaisen kritiikin kärki on kohdistettu rahoituksen epäselvyyksiin, koskien erityisesti Suomen Akatemialta ohi normaalien hakukanavien saatua 150.000 euroa. Monet tutkijat käyttävät kuukausia hakemustensa valmisteluun saadakseen osansa tästä tiukasti kilpaillusta tiederahasta. On ymmärrettävää, että he ovat närkästyneitä virallisten kanavien ohitse tulevasta tilauksesta. Pääministerin toivomat raportit tulisi rahoittaa valtioneuvoston rahoista, tältä osin olen kriitikoiden kanssa täysin samaa mieltä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi ja uskon, että asianomaiset ovat tältä osin oppineet läksynsä, joten tätä keskustelua on turha enää jatkaa tässä. Lisäksi on hyvä muistaa, että käsillä oleva Sininen kirja oli suurelle yleisölle tarkoitettu väliraportti ja hankkeen varsinaiset tieteelliset kirjoitukset ovat vielä työn alla.
Tulevaisuuden kannalta parasta tällä hetkellä olisi pitää huolta, että maksetuille rahoille saataisiin mahdollisimman paljon vastinetta. Tähän liittyen tein jotakin, jota liian harva keskusteluun osallistunut on tehnyt. Luin Himasen raportin kokonaisuudessaan. En pyrkinyt etsimään sen heikkouksia, vaikka kritisoimalla voikin kasvattaa kuvaa itsestään viileän terävänä älykkönä. En pyri myöskään olemaan Himasen puolella tai Himasta vastaan.
Itse olen enemmän kiinnostunut etsimään keinoja yhteiskuntamme parantamiseksi, riippumatta siitä kuka ne esittää. Luin siis teosta erityisesti seuraava kysymys mielessäni: Onko teoksessa ideoita, jotka voivat auttaa yhteiskuntaamme eteenpäin?
Mitkä sitten ovat Himasen kirjan keskeiset teesit?
Himasen kirja on jäsennelty kolmen päämäärän pohjalle: Kestävän talouden lisäksi politiikan tulee tähdätä kestävään hyvinvointiin ja kestävään ekologisuuteen. Ja erityisesti kahden ensimmäisen osalta Suomi on valtavan haasteen edessä: Kestävyysvaje on kymmenen miljardin suuruusluokkaa. Summa on järkyttävä: saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön vuosibudjetti tai koko tuloverotuksen vuosituotto! Sitä on siis mahdotonta ratkaista säästöillä tai veronkorotuksilla. Olen Jukka Relanderin kanssa samaa mieltä, että ”Himasen teoksen ansio on poliittisesti ennakkoluulottomassa tavassa etsiä kohteita”, joiden kautta tämä haaste voidaan ratkaista.
Tuntuva panostus mielenterveystyöhön ja työhyvinvointiin
Esitetyistä ratkaisuista erityisen keskeiseksi koin panostamisen kansalaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Himanen toteaa, että ”niitä harvoja tekijöitä, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeen mittaluokassa” ovat työhyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kustannukset (s. 48). Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisten kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa Työterveyslaitoksen mukaan (s. 43). Lisäksi tulee se valtaisa inhimillinen kärsimys, jota ne aiheuttavat. Tämän ongelman ratkaiseminen vaatii viipymättä huomattavia lisäresursseja: ”Esimerkiksi terapiaa tarvitsevissa tapauksissa on oltava yhteiskunnallinen lupaus siihen viiveettä ja maksutta pääsemiseksi” (s. 57).
Muita käytännön toimenpiteitä ovat ammattilaisista koostuvan asiantuntijaverkoston perustaminen parhaiden käytäntöjen jakamiseen sekä ennaltaehkäisevä työ, erityisesti koulujärjestelmässä: ”oppimismaailman keskeisimpiin tavoitteisiin on kuuluttava osaamisen lisäksi henkisesti hyvinvoiva ihminen” (s. 57). Tämän aiheen merkityksestä olen itse kirjoittanut kokonaisen tutkimusraportin (joka sivumennen sanoen ei ole läpäissyt akateemista vertaisarviointia). Tältä osin olen siis Himasen ehdotusten kanssa samaa mieltä. Esittämällä luvut mielenterveystyön taloudellisesta merkittävyydestä hän toivottavasti onnistuu vakuuttamaan myös taloudesta kiinnostuneet poliitikot: 20% vähennys mielenterveyssyistä johtuvien työpanosmenetyksien kohdalla merkitsisi 2 miljardia euroa valtiontaloudelle.
Toiseksi Himanen kiinnittää huomiomme työhyvinvointiin. Himanen laskee, että työpahoinvoinnin seurauksena menetämme toiset 10 miljardia euroa vuodessa (s. 53). Siksi on ”panostettava erikseen työhyvinvointia kehittävään johtamis- ja työkulttuuriin” (s. 54). Pahoinvoinnin poistamisen lisäksi hyvinvointiin itseensä panostaminen kannattaa: hyvinvoivat työntekijät ovat luovempia ja lopulta myös tuottavampia. Tältä osin konkreettisia ehdotuksia on vaikeampi tehdä, yrityskulttuurit kun eivät ole valtiovallan suoran käskyvallan alaisia. Himanen kuitenkin ehdottaa yritysten hyvinvointipanostuksille samanlaisia verokannustimia, joita tällä hetkellä on tutkimus- ja kehityspanostuksille. Tältäkin osin olen Himasen kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti uusiutumiskykyä vaativassa tietotyössä työntekijöiden hyvinvointi on yrityksille yhä keskeisempi kilpailuvaltti. Siksi kaikki tutkimus-, koulutus-, ja valistustyö työhyvinvoinnin merkityksestä on tärkeätä sekä suomalaisen yrityskentän että ylipäänsä ihmisten hyvinvoinnin kannalta.
Julkisten palveluiden kehittämisen pitää olla kannattavaa myös työntekijöille
Julkisten palveluiden kehittämisen osalta Himanen kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: Julkiset organisaatiot on rakennettu siten, että työntekijöiden ei kannata keksiä tehokkaampia tapoja tehdä työtään: ”Innovaatiopohjaiselle tuottavuuskasvulle on sitä estävä iso disinsentiivi ja insentiivit puuttuvat kokonaan. Tällä hetkellä jos työntekijä tai yksikkö tekee jotain innovatiivisesti tuottavammin, tämä johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta.” (s.52.) Tätä vasten Himanen ehdottaa, että työtään tehostava yksikkö saisi 50% tuottavuuskasvusta itselleen työyhteisön kehittämiseen ja edelleen parempien palveluiden innovointiin. Julkinen rahoittaja saisi edelleen 50% menojen säästönä, joten molemmat osapuolet voittavat. Tämänkaltainen kannustinrakenne voi toki pitkässä tähtäimessä johtaa turhan suuriin eriarvoisuuksiin eri yksiköiden välillä, mutta jokin palkinto innovaatiosta pitäisi jäädä työntekijöille. Usein operatiivisen tason työntekijöillä on tuoreita ideoita toiminnan tehostamiseen, mutta nykyisellään julkinen talous hukkaa helposti tämän innovaatioresurssin kokonaan. Ongelma on siis todellinen ja olisikin tärkeää kehittää edelleen keinoja ratkaista se.
Työurien pidentäminen on hyvinvointivaltion säilymisen elinehto
Työurien pidentäminen on neljäs Himasen esittämä keino kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Ihmisten elinajanodotteen pidentyminen yhdistettynä vanhenevaan ikärakenteeseemme tarkoittaa, että huoltosuhteemme on haastava: Yhä harvempi työikäinen joutuu huolehtimaan yhä kasvavasta joukosta ikääntyviä kansalaisia. Himanen näkee työurien pidentämisen välttämättömänä toimenpiteenä, jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää. Tässä Himanen vie keskustelun eettiselle tasolle: ”Eikö ole kohtuullista, että terve ihminen kantaa hyvinvoinnista omalla työllään vastuuta puolet elämästään ja toisen puolen saa nauttia hyvinvoinnin saavana puolena?” (s. 60). Himanen muistuttaa, että hyvinvointivaltion perustamisen aikoihin 60-luvulla elinajanodote oli 70 vuotta, mutta nykyään se on jo 10 vuotta pidempi. Hän myös tähdentää, että hyvinvointivaltiota ei voi ajatella vain oikeuksina, ”vaan se edellyttää myös sen ylläpitämisen jaettua vastuuta” (s. 61). Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi jostain ”tarvittaisiin työurien 5 vuoden pidennystä vastaava lisäpanos” (s. 62).
Himasen resepti työurien pidentämiseen on kaksiosainen: Ensinnäkin tarkan eläkeiän sijasta hän ehdottaa, että eläkkeelle pääsy olisi kiinnitetty työuran pituuteen: 37,5 vuoden työuran jälkeen ihminen on oikeutettu täyteen eläkkeeseen, kun nykyään keskimääräinen työura on 35 vuotta pitkä (s. 63). Himanen muistuttaa, että tällöin 24-vuotiaana työuransa aloittanut pääsisi eläkkeelle jo 61,5 -vuotiaana. Se mitä Himanen ei sano ääneen on, että esimerkiksi 28-vuotiaana lääkäriksi valmistuva nainen, joka on kolme vuotta äitiyslomalla ja puolitoista vuotta työttömänä, pääsisi tämän mallin mukaan eläkkeelle vasta 70 vuotiaana. Käytännössä hänen mallinsa tarkoittaisi kuitenkin keskimääräisen eläkeiän nousemista 2,5 vuodella nykyisestä. Voi myös kysyä, onko yhteiskunnan järkevää rankaista monivuotisesta korkeakoulututkinnon suorittamisesta korottamalla yksilön eläkeikää yhtä monella vuodella? Eläkeiän nosto saattaa olla välttämätön toimenpide valtiontalouden ja huoltosuhteen tasapainottamiseksi, mutta tällöin nostaisin rehellisesti eläkeikää, enkä muuttaisi järjestelmää työuran pituuteen perustuvaksi.
Himasen toinen keino työurien pidentämiselle on helpommin hyväksyttävä: yleisen työllisyysasteen nosto. Jos esimerkiksi työllisyysaste nousisi nykyisestä 70%:sta 80%:iin tarkoittaisi tämä yksistään 5 vuoden pidennystä keskimääräiseen työuraan ja tuottaisi yksistään kestävyysvajeen kokoisen 10 miljardin euron lisätulon (s. 48). Näin suuret muutokset eivät tietysti ole realistisia, mutta jo yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa tarkoittaisi 2 miljardia euroa vuositasolla [Tässä tosin on epäselvyys lukujen osalta: Sivulla 49 Himanen puhuu yhdestä prosenttiyksiköstä, sivulla 65 kahdesta prosenttiyksiköstä, joka tuottaisi 2 miljardia]. Himanen asettaa tavoitteeksi 2,5% työllisyysasteen nostamisen, mutta ei esitä keinoja, joilla tämä nousu aikaansaataisiin. Ilman konkreettisia ehdotuksia ajatus jää kannatettavaksi, mutta turhan tyhjäksi.
Kilpailukykyinen yrityskulttuuri ja luova tuho
Seuraavaksi Himanen lähtee tarjoamaan teesejä, joiden avulla Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. Tässä yhteydessä on ansiokasta, että hän aloittaa talouskasvua käsittelevän lukunsa erittelemällä argumentteja talouskasvun tarpeellisuudesta. Hän käy lävitse ns. Easterlin-paradoksin, Rooman klubin esittelemät Kasvun rajat sekä degrowth-keskustelun. Hän näkee, että kritiikistä huolimatta tuorein tutkimus tukee talouskasvun ja onnellisuuden vähintäänkin logaritmista korrelaatiota ja toteaa: ”Toistaiseksi talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus” (s. 71). Joskus sellainen saattaa syntyä, mutta toistaiseksi meidän kannattaa pyrkiä jatkamaan talouskasvun tiellä. Joka tapauksessa Himasen mukaan on huolehdittava, että kasvu ei tapahdu ihmisten hyvinvoinnin tai ekologisuuden kustannuksella.
Himanen tarjoaa kolme teesiä yritystemme kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Ensinnäkin hän Castellsin verkostoteorioiden pohjalta esittää, että on ymmärrettävä tarkemmin niitä globaaleja arvonmuodostusketjuja, joiden osina yritykset nykyään väkisinkin elävät. Hän havainnollistaa asiaa lainaamalla tutkimusta, jossa katsottiin mihin Nokian N95 puhelimen myynnistä saatavat rahat päätyvät eli missä sen arvo luodaan. Valmistusmaahan jää 2% ja myyntimaahan 15% hinnasta. Loput rahat päätyvät fyysisten komponenttien, patenttien sun muiden kustannusten kautta 6% Aasiaan, 7% Eurooppaan, 9% Amerikkaan ja 22% muualle. Olennaista on, että Suomelle jää 39% arvosta, koska Suomessa sijaitsevat kaikkein korkeimman arvonlisäyksen kohdat eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brändiin ja johtamiseen liittyvät osat.
Yritystoimintamme tuleekin tähdätä siihen, että globaaleissa arvonmuodostusketjuissa (jotka voivat olla yrityksen sisäisiä tai yritysten välisiä) Suomessa sijaitsevat nimenomaisesti nämä korkean arvonmuodostuksen osat. Tämä on itse asiassa välttämätöntä, koska käynnissä on ’luovaksi tuhoksi’ nimitetty rakennemuutos, jossa matalamman arvonmuodostuksen toiminnot siirtyvät ulos länsimaista (s. 91-92). Luova tuho on yritysten tuottavuuskasvun lähde ja näkyy myös korkeampina palkkoina, joita korkeamman tuottavuuden toiminnasta voidaan maksaa. Se siis tapahtuu, halusimmepa tai emme, ja tarkoittaessaan työntekijöiden siirtymää korkeamman lisäarvon työtehtäviin, johtaa myös tuottavuuskasvuun (s. 94).
Luovan tuhon kääntöpuoli on, että kaikkien työntekijöiden osaamiselle ei välttämättä ole käyttöä uusissa yrityksissä. Kaikki eivät ole datavelhoja tai globaalin markkinoinnin ammattilaisia. Himanen tiedostaa tämän todetessaan, että ”siirtyvät työntekijät hyötyvät, mutta se ei lohduta niitä entisiä työntekijöitä, joiden osaamiselle ei ole kysyntää” (s. 93). Hänen ratkaisunsa on siirtyminen työpaikkojen suojelemisesta työntekijän suojaan: ”Tarvitaan sellainen intressit yhdistävä sopimus, joka kaikissa tilanteissa varmistaa sekä hyvinvoinnin perustan että osaamisen kehittämisen” (s. 93). Mitä tämä tarkemmin tarkoittaa jää epäselväksi, koska asiaa ei tämän enempää käsitellä paitsi mainitsemalla, että tähän liittyy uudelleenkoulutuksen tukeminen. Tämä on valitettavaa, koska rakennemuutoksesta seuraava eriarvoistumisen lisääntyminen on todellinen uhka. Olisi tärkeää, että raportissa tarjottaisiin konkreettisia ehdotuksia, miten tähän uhkaan vastattaisiin.
Tuottavuuskasvun muut lähteet: ICT-investoinnit, nousevat markkinat ja kasvuyritykset
Himasen mukaan Suomi ei ole onnistunut hyödyntämään informaatioteknologiasta seuraavaa tuottavuuskasvua yhtä hyvin kuin kilpailijansa: Yhdysvalloissa ICT-investoinnit ovat vastanneet 1,0% tuottavuuskasvusta, Ruotsissa 0,7%, mutta Suomessa vain 0,5% (s. 87). Olemme kyllä hyviä tuottamaan ICT-teknologiaa, mutta kyseisen alan ulkopuolella olemme jääneet jälkeen kehityksestä. Lisäksi tutkimusten mukaan ICT-ratkaisut eivät yksistään tuo tuottavuuskasvua, jollei niihin yhdisty muutos myös organisaatiokulttuurin tasolla (s. 76). Himanen näkee tässä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja ehdottaa, että tietoyhteiskuntaohjelma tulisi ottaa hallitusohjelmatason strategiseksi linjaukseksi yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa (s. 88).
Tämän lisäksi Himanen esittää, että meidän on irtauduttava Euroopan hitaasta kasvu-urasta lisäämällä vientiponnisteluitamme kasvaviin Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maihin. Ulkopoliittiset suhteet ovat tällaisissa maissa usein tärkeitä, joten tässä tarvitaan presidentin johtajuutta (s. 85). Julkista rahoitusta on myös suunnattava globaaliin kasvuun tähtäävään yrittäjyyteen (s. 85). Erityisesti ympäristö- ja energiateknologian kasvunäkymät tarjoavat merkittävän innovaatiovetoisen kasvun paikan, johon Suomen olisi tartuttava (s. 96). Tässä julkisten hankkeiden ohjaaminen ekologisesti kestäviin suuntiin voisi antaa tuntuvaa vetoapua alan orastavalle yritystoiminnalle. Nämä hankkeet ovat kaikki kannatettavia, mutta olisin kaivannut niiden osalta hivenen konkreettisempia ehdotuksia.
Voiko verotus olla samaan aikaan kannustava ja oikeudenmukainen?
Viimeiseksi Himanen tarttuu verotukseen. Sen tulee olla oikeudenmukainen, kannustava ja kestävä (s. 99). Ensinnäkin sen tulee kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja innovointiin. Tämän vuoksi työn tuloveroa samaten kuin yritysten yhteisöveroa tulee keventää tai vähintäänkin pitää nykyisellään (s. 101). Tässä kohden on hämmentävää, että siinä missä aiemmin ehdotuksia perusteltiin laajalla joukolla kansainvälisiä tutkimuksia, koko verokeskustelu ei sisällä yhtä ainoata lähdeviitettä. Jos raportissa halutaan tehdä ehdotuksia verotuksen muutoksien suhteen, olisi niiden odotettavissa olevista hyödyistä ja haitoista esitettävä jotakin tarkempaa näyttöä.
Nyt Himasen perustelut ovat varsin keveitä: ”Tuloverojen ja pääomaverojen tasapainossa ohjaavana periaatteeena on tuloverojen kannustavuus ja pääomaverojen oikeudenmukaisuus: eli työntekijän tuloveron ja yhteisöveron pitäminen kannustavalla tasolla tavalla, joka on samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vahvistava pääomaveron osalta. Tätä merkitsee yhteiskunnallisella tasolla kannustavuus.” (s. 100-101.) Kun perustelut ovat näin ympäripyöreitä, on helppo samaan aikaan sanoa, että ”verotuksen on oltava jokaisen hyvinvoinnista oikeudenmukaisella tavalla välittävää” (s. 101). Tarkemmat ehdotukset verotuksen uudistuksista yhdistettynä konkreettisiin laskelmiin niiden odotettavissa olevista seurauksista eri kansanryhmien osalta olisivat vähintäänkin tarpeellisia, jotta Himasen veroehdotuksista voisi mielekkäästi edes keskustella. Niin kauan kuin tuloveronkevennykset esitetään ilman perusteluita, on ymmärrettävää, että Himasta syytetään ideologisesta oikeistolaisuudesta.
Sen sijaan olen Himasen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että ekologisesti ja hyvinvoinnillisesti haitallista kuluttamista voisi verotuksellisin keinoin hillitä. Terveydelle haitallisten tuotteiden valmistevero sekä ekologiseen tuotantoon, liikkumiseen ja kulutukseen ohjaavat nykyistäkin voimakkaammat insentiivit ovat kannatettavia aloitteita.
Miten tästä eteenpäin?
Vanhenevasta ikärakenteesta ja globaalista rakennemuutoksesta johtuen Suomi on isojen haasteiden edessä. Olen Himasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tuleva menestys hyvinvointivaltiona ”edellyttää uutta yhteistä kansallista projektia, joka ylittää puoluerajat, hallitus-oppositiolinjat tai työntekijä- ja työnantajajärjestöjen tasot” (s. 106).
Himasen tutkimushankkeen väliraportti etsii ennakkoluulottomasti keinoja säilyttää hyvinvointivaltiomme myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi mielenterveys- ja työhyvinvointityön kansantaloudellisen merkityksen korostaminen on hyvä nosto. Loppuraporttia ajatellen olisi hyvä työstää ehdotuksia eteenpäin. Erityisesti kaipaisin monilta osin lisää konkretiaa raportin esittämiin teeseihin. Himanen toteaa esimerkiksi, että ”globaaliin talouteen liittyy työtehtävien jatkuvaa muutosta, [siksi] on panostettava vahvasti korkeaan hyvinvointiin, joka tarkoittaa työntekijöiden korkeaa turvaa ja korkean tason hyvinvointipalveluita” (.s 78). Olen samaa mieltä. Mutta ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä tämä korkea turva tarkalleen ottaen on, ajatus jää helposti juhlapuheen tasolle.
Miten sitten voisimme edistää ”eri osapuolten sitoutumista yhteiseen kansalliseen tulevaisuushankkeeseen”? Raportin ympärillä nykyisellään pyörivä keskustelu ei ole omiaan tässä auttamaan, vaan enemmänkin repii kuilua eri kansanryhmien välillä entistäkin syvemmäksi. Jotta oikeaan suuntaan päästäisiin, olisi käytävä avointa keskustelua raportin sisällöistä. Ihannetapauksessa joku poliittisen vasemmiston silmissä uskottava hahmo rekrytoitaisiin osaksi projektia ja vuoropuhelussa hänen kanssaan teesejä kehitettäisiin eteenpäin niin, että ne vetoaisivat laajemmin koko kansaan. Pelkään kuitenkin pahoin, että Himasen ja hänen kriitikkoleirinsä välinen kuilu on niin syvä, että tällaista rakentavaa vuoropuhelua ei saada tällä hetkellä käyntiin. Se olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, koska Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien yhteinen asia. Haluamme tulevaisuudessakin ylläpitää ja vahvistaa koko kansakunnan keskinäistä hyvinvointia ja tähän tarvitsemme kipeästi tuoreita ideoita ja yhteistä tahtoa. Uskon, että siihen myös Pekka Himanen vilpittömästi pyrkii.
Voiko ’kilpailukyvystä’ rakentua kansaa yhdistävä visio?
Suomen nousu elämänlaadun kansainvälisiksi kärkimaiksi on perustunut pitkälti siihen, että olemme toimineet kansakuntana. Kansakunta ei tarkoita vain tietyn valtion kansalaisia. Se tarkoittaa kokemusta jaetusta yhteiskunnasta, yhteisestä projektista ja keskinäisestä luottamuksesta. Tässä suhteessa olen Mikael Pentikäisen kolumnin (HS 2.12) kanssa samoilla linjoilla. On Suomen tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeätä, että löydämme jälleen tämän kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Sananlaskujen kirjaa vapaamuotoisesti suomentaen: “Siellä missä ei ole visiota, kansakunta tuhoutuu.”
Mikael Pentikäiseltä menevät kirjoituksessaan kuitenkin välinearvot ja itseisarvot pahasti sekaisin. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tärkeysjärjestyksen tulee olla “kilpailukyky, työ ja hyvinvointi”. Hän esittää, että meidän pitää kansakuntana sitoutua Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kilpailukyvyssä itsessään ei kuitenkaan ole mitään tavoittelemisen arvoista. Se on arvokasta vain siinä määrin, kuin se lisää kansalaisten hyvinvointia tai muita itseisarvoisia päämääriä. Siksi hänen esittämänsä tärkeysjärjestys tulisi kääntää päälaelleen.
Vielä ongelmallisempaa on, että julistamalla kilpailykyvyn autuutta Pentikäinen enemmänkin jakaa kuin yhdistää kansaa, sillä kilpailukyky-uskovaisten lisäksi meillä on yhä vahvistuva rintama kilpailukyky-kriitikoita. Jyrkkäsanainen yhden leirin totuuden julistaminen enemmänkin jyrkentää kuin loiventaa kuilua näiden kahden ryhmittymän välillä. Unelma kansakunnasta katoaa kauemmaksi ja siitä seuraavassa keskinäisen luottamuksen rapautumisessa ja omien eturyhmien keskinäisessä kamppailussa häviäjinä ovat lopulta meistä jokainen.
Mistä sitten voisi löytyä uusi kansakuntaa yhdistävä jaettu päämäärä?Aikanaan se löytyi sodan runteleman maan uudelleenrakentamisesta, mutta talouskasvun ja ihmisten hyvinvoinnin välinen kohtalonyhteys katkesi Suomessa tilastojen valossa viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytettyjä talouskasvun tuottamasta hyvinvoinnista.
Miten olisi kilpailukyvyn kohentamisen sijasta esimerkiksi seuraava visio: ‘Suomalaisten koettu hyvinvointi on vuonna 2020 maailman paras?’ Tässäkin visiossa kilpailukyvyllä olisi keskeinen rooli, mutta syrjäytymisen ehkäisyllä ja mielenterveystyöllä olisi vähintään yhtä merkittävät roolit. Näin se vetoaisi paljon laajempaan osaan kansasta. Olisiko siinä visio, joka tekisi meistä jälleen kansakunnan?
Mitä sitten käytännössä tarkoittaisi koetun hyvinvoinnin vahvistaminen politiikan keinoin? Jatkan tästä teemasta tuoreessa politiikasta.fi -kolumnissani, jossa esitän että ihmisten halujen maksimoimisen sijasta pitäisi keskittyä ihmisten perustavien tarpeiden täyttämiseen. Otsikkona on ’Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva.