Tagged: Luc Ferry

Hyvä ja merkityksellinen elämä – lopulta kyse on yhteisöllisyydestä

Viime kirjoituksessani käytiin läpi vastauksia elämän mielekkyyden kysymykseen antiikista nykyaikaan. Muotoilin sen kriisin, johon nykyihminen kysymyksen suhteen on vajonnut yhteiskunnassa, jossa teknologinen kehitys on veturi, jonka kyydissä henkinen kehitys ei ole pysynyt. Nyt jatkan tästä rakentamalla vastausta elämänymmärryksen nykykriisille Nietzschen ja Luc Ferryn pohjalta. Miten siis löytää vakaa pohja elämänprojektilleen postmodernissa, markkinavetoisessa yhteiskunnassamme, miten elää hyvä elämä kaksituhatta vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen?

Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.

Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?

Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.

Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.

Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.

Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.

Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.

Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.

Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.

Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.

Opi elämään – eli miten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?

Mistä filosofiassa on lopulta kyse? Luc Ferryn mukaan filosofian perimmäinen tavoite on parantaa ymmärrystämme ja kykyämme elää parempi elämä. Filosofiset teoriat ovat ”tapoja asennoitua olemassaoloon”, niiden avulla kykenemme paremmin ymmärtämään, toimimaan ja voimaan hyvin tässä maailmassa, johon meidät on heitetty elämäämme elämään. Miten sitten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?

Varsin usein minulta kysytään suosituksia siitä, mikä filosofinen teos kannattaisi lukea. Luettuani Luc Ferryn teoksen Opi Elämään – Filosofinen käsikirja, tiedän, että se tulee olemaan yksi vahva suositukseni. Kirjassaan Ferry käy lävitse länsimaisen filosofian historian kansantajuisesti ja suurin vedoin. Lähtökohtana on ”ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan”, kuten Pekka Wahlsten kirja-arvostelussa asian tiivistää. Ferry aloittaa antiikista ja päätyy kristinuskon, modernin humanismin ja Nietzschen kautta kulkien pohtimaan pelastuksen kysymystä omassa ajassamme.

Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko. Usein oman aikakautemme vastaukset ovat meihin niin sisäänrakennettuja, ettemme edes tunnista niitä tietoisesti, vaan yksinkertaisesti elämme niiden mukaan. Siksi toisenlaisiin vastauksiin tutustuminen avartaa suuresti myös itseymmärrystämme; kykyämme havaita miten me itse ja ihmiset ympärillämme näihin kysymyksiin jokapäiväisillä valinnoillaan vastaavat. Ferryn tarkoituksena onkin selvittää, minkälaista vastausta eri aikakaudet ovat elämän perimmäisiin kysymyksiin tarjonneet. Eli kertoa miten ihmiset ovat pyrkineet elämään hyvän elämän eri aikakausina.

Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa maailmankaikkeudessa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, ”jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu ja muovattu yhteensopivaksi kokonaisuuden kanssa”. Ihmiselämän keskeiseksi päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen tässä kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä ja ymmärtämällä sen paremmin. Moraalinen elämä on tällöin elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää nämä roolinsa eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän. Pelastuksen ongelmaan vastattiin – paitsi ikiaikaisilla konsteilla eli tuottamalla jälkikasvua ja tekemällä mainetekoja – mietiskelemällä ja harjoittamalla itseään mielentyyneyden ja ajatuksen terävyyden saralla. Viisas mies ylittää kuolemanpelkonsa keskittymällä nykyhetkeen, olemalla kiintymättä mihinkään liikaa ja hyväksymällä maailman sellaisena kuin se on. Tällaiselle viisauden tasolle pääseminen vaatii pitkäaikaista harjoittamista.

Ajanlaskumme alun myötä antiikkiselle pelastusopille ilmaantui kuitenkin vakava haastaja, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Kyse on tietysti kristinuskosta. Ferryn mukaan sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella, vaan heittäytymisellä nöyrästi uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous! Moraaliselta kannalta kristinusko sisältää erään keskeisen radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella. Toisin kuin aikaisemmissa yhteisöissä, joissa ihmisen arvo määräytyi hänen roolinsa perusteella, kristinusko julistaa kaikkien olevan pohjimmiltaan yhtä arvokkaita, ”samalla viivalla Luojan luotuina.” Tämä meille lähes itsestään selvä asia syntyi siis alun perin kristinuskon myötä. Ei ihme, että kristinusko vetosi erityisesti köyhään ja kärsivään kansaan: Heidän elämälleen annettiin arvo ja nykyiset kärsimykset kesti paremmin, kun oli lupaus tuonpuoleisesta autuudesta.

Keskiajan myötä sokea usko kristillisten auktoriteettien tarjoamaan maailmankuvaan alkoi hiljalleen murtua tieteen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Alkoi valistuksen ja modernin humanismin aika. Ajatus harmonisesta ja järjellisestä maailmankaikkeudesta, jonka takuumiehenä istuu Jumala, sortui asteittain Kopernikuksen, Newtonin, Galilein ja Descartesin käsissä. John Donne kuvaa tätä romahdusta 1611 kirjoittamissaan säkeissä: ”Vei uusi tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan entisen … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, suhteen ja tasapainon merkitys.” Enää ei mietiskelyn avulla voitu saavuttaa ymmärrystä maailman ikiaikaisesta järjestyksestä ja näin ollen tätä järjestystä ”on vastedes mahdotonta asettaa malliksi, jota moraalisella tasolla voitaisiin jäljitellä.” Moderni aikakausi vastasi tähän haasteeseen etsimällä vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä itsestään, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Moraalisuuden keskuspilariksi asettuu eläimellisen ja itsekkään luontomme ylittäminen turvautumalla velvollisuuksiin, jotka ovat järjellä pääteltävissä.

Moderni maailmankuva ja siihen liittyvä luottamus ihmisjärkeen sekä edistysusko alkoivat kuitenkin rapautua. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat suuntasivat modernin ajattelun ylistämän kriittisen ajattelun siihen itseensä ja osoittivat, kuinka sen suuret periaatteet lepäävät savijaloilla. Järki, Vapaus, Edistys ja Ihmisyys, nuo modernin ajan dinosaurukset ovatkin muuttuneet pelkiksi fossiileiksi automarkettien parkkipaikkojen asfaltin alle. Huimasta teknologisesta kehityksestä huolimatta on käynyt yhä selvemmäksi, ettei tiede ja moderni filosofia kykene antamaan mitään lopullista vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Meille tärkeiden arvojen takana ei näytä olevan mitään syvempää, joka oikeuttaisi ne – toisilla kulttuureilla näyttää olevan aivan yhtä uskottavia arvojärjestelmiä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Postmoderni maailma on syönyt uskon yhteen oikeaan tapaan hahmottaa maailmaa. Jumala tai muu auktoriteetti ei kykene enää antamaan uskottavaa vastausta pelastuksen ja moraalin ongelmaan nykyihmiselle. Myöskin moderni filosofia on siirtynyt ratkomaan teknisiä ongelmia jättäen elämän perimmäiset kysymykset liian epämääräisinä sivuun. Tuntuu, että nykyihminen jää yksin etsimään henkilökohtaista vastaustaan, joka ei lopulta lepää kuin hänen omien mieltymystensä varassa.

Ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea toiminnallisia olentoja, he tarvitsevat jatkuvasti päämääriä joita kohti pyrkiä ja joihin keskittymällä kuolema ja elämän katoavaisuus unohtuu. He tarvitsevat toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita. Mikä sitten on täyttänyt uskonnon ja filosofioiden jättämän aukon? Ferry näkee Heideggerin tekniikan analyysin erityisen valaisevana tässä kohtaa. Sen mukaan modernin tieteen, talouden ja teknologisen kehityksen suuri lupaus liittyi kykyymme hallita maailmaa. Monessa mielessä se lunastikin lupauksensa, mutta ongelmana on, että enää emme hallitse tätä kehitystä, vaan se on alkanut hallita meitä. Hyvänä esimerkkinä suurvallat panostavat jatkuvasti merkittävän osan kokonaisbudjetistaan asekehittelyyn – niiden on pakko, koska muutkin tekevät niin. Vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että nämä resurssit vapautuisivat joidenkin inhimillisesti arvokkaampien päämäärien tavoitteluun, ei mikään taho kykene muuttamaan tätä kehitystä. Sama tilanne vallitsee markkinoilla. Yritykset kilpailevat markkinaosuuksista yhä vahvemmin, kilpailusta sivuun astuminen tarkoittaisi markkinakuolemaa.

Lopulta ei siis ole mitään toimijaa tai tahoa, joka kykenisi hallitsemaan sitä, mihin suuntaan ’kehitys’ etenee. Tämän vuoksi ”globalisoituneessa kilpailussa, joka nykyään ajaa kaikki inhimilliset toiminnot jatkuvaan kilpajuoksuun keskenään, historia menee vastedes menojaan ihmisten tahdosta riippumatta.” Nykyaikaamme leimaa siis sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei oikeastaan ole valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin. Huolimatta elämänlaatumme huimasta paranemisesta ihmiset tekevät keskimäärin yhä pidempää työpäivää ja ovat enemmän stressaantuneita töistään. Työuupumuksesta ja masennuksesta on tullut kansantauti. Valtaosalle voisi olla edullista hillitä vähän, mutta kukaan ei tähän yksin kykene.

Ongelmallisinta tässä juoksukilpailussa on, että sillä ei oikein ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä on vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa. Huomio kiinnittyy tekniikoihin ja instrumentteihin, jotka parantavat tulostamme. Välineistä on tullut päämääriä, Benchmarking on aikamme Raamattu. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, ei ole aikaa eikä tarvetta miettiä, mihin lopulta juoksee. Ihmiset siis lopulta täyttävät nykyaikamme ihanteiden tyhjyyden juoksemalla veren maku suussa kohti suuntaa, jota kukaan ei ole valinnut, ilman, että kukaan pystyy tätä kehitystä hallitsemaan. Talouden ja yhteiskunnan rakenteet sekä media ja markkinointi tukevat tätä elämäntapaa. Olemme tulleet kauas antiikin merkityksellisestä kosmoksesta, jossa ihmisellä oli vakaa paikka ja selkeät elämänihanteet.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan tästä kertomalla minkälaista pelastusoppia Luc Ferry tarjoaa modernille ihmiselle ja minkälaista tarjoaisin itse.