Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.