Huoltosuhde tarkoittaa sitä, kuinka suurta osaa väestöstä työssä käyvät elättävät. Ja se on Suomessa kriisissä. Väestön ikärakenne, rakenteellinen työttömyys ja iso työkyvyttömyyseläkeläisten joukko yhdessä pitävät huolta siitä, että yhä harvemman työllä elätetään yhä useampaa. Hyvinvointivaltion ylläpitämisessä yksi ratkaiseva kysymys onkin, miten saamme parannettua huoltosuhdetta.

Väestön ikääntymiselle emme paljoa voi tehdä, ellemme ota maahanmuuttoa ratkaisuksi. Toinen rakenteellinen taustatekijä on työn muuttuminen automatisaation myötä. Tekninen kehitys on vapauttanut työläiset monotonisen mutterinvääntämisen ikeestä. Samalla siitä on kuitenkin seurannut se, että meillä on yhä vähemmän sellaisia yksinkertaisia työtehtäviä, joissa pärjää ilman erityistä koulutusta. Tähän kun yhdistää sen, että suomalainen minimipalkka on huomattavasti korkeampi kuin esimerkiksi Viron vastaava, on selvää, että meillä on kasvava joukko ihmisiä, joista työnantajan on vaikea saada minimipalkan kokoista tuottoa.

Meillä on siis joukko ihmisiä, jotka kykenevät jonkinlaiseen tuottavaan työhön, mutta joille ei nykyjärjestelmässä löydy työtä. Tämä joukko on kirjava. On peruskoulunsa kesken jättäneitä nuoria, on eläkekynnyksen ylittäneitä mutta toimeliaita vanhuksia, on lievästi kehitysvammaisia, alkoholi- tai huumeriippuvuudesta toipuvia, masennuksen partaalla horjuvia tai pitkän työttömyysjakson passivoimia.

Tämän ihmisjoukon saaminen työn syrjään kiinni on keskeistä sekä taloudellisista että inhimillisistä syistä. Ensinnäkin heidän työpanoksensa voisi olla kansantaloudellisesti arvokasta. Samalla heidän oma elämänsä kohenisi, kun siihen saataisiin mielekästä sisältöä. Työttömyys on yksi ihmistä eniten masentavista elämänmuutoksista juuri sen takia, että ihminen toiminnallisena olentona kaipaa tekemistä ja kokemusta omasta pystyvyydestään. Työ tarjoaa, paitsi rahallisen korvauksen, myös tärkeätä sisältöä elämään.

Mitä asialle voi sitten tehdä?

Mitä ei kannata tehdä on näiden yksilöiden rankaiseminen. Osoittaa sokeutta ihmispsykologian alkeille ajatella, että kyllä he siitä ryhdistyvät, jos tarpeeksi annetaan keppiä. Toki täysin työkykyisiä sosiaalitukien väärinkäyttäjiä on olemassa, mutta he ovat marginaalinen ryhmä tässä joukossa. Valtaosa olisi enemmän kuin riemuissaan päästessään työnsyrjästä kiinni. Mutta kun elämänhallinta ei ole kunnossa tai kun kukaan ei suostu ottamaan töihin, niin kepillä hakkaaminen on vain lyödyn lyömistä. Tästä esimerkkinä eduskunnan parin vuoden takainen päätös mahdollistaa nuorten toimeentulotuen leikkaaminen.

Sen sijaan on ensinnäkin purettava nykyisten tukijärjestelmien kannustinloukot. Toimeentulotuki on nykyään rakennettu siten, että pieniä keikkatöitä tai matalapalkkaista osa-aikatyötä ei kannata tehdä, koska silloin tuet menevät ja käteen ei jää yhtään enempää. Vaikka tämän ihmisryhmän työllistyminen on sekä poliittisen vasemmiston että oikeiston ideologian mukaista, ei työntekoa estävän nykyjärjestelmän korjaaminen ole onnistunut Sata-komitean sun muiden huseerauksesta huolimatta. Suhtaudun perustuloon hiukan varauksellisesti, mutta onko kellään poliitikolla näyttää mitään parempaa mallia, jonka avulla työnteko kannattaisi aina?

Toiseksi pitää luoda järjestelmä, jonka avulla työhaluisille löytyy aina työtä. Eli kuntien tai valtion tulisi taata, että työhön haluaville olisi aina jotakin tekemistä tarjolla. Tämä ei olisi kallista, koska muussa tapauksessa samat henkilöt eläisivät joka tapauksessa tukien varassa. Työn ei tarvitse olla mitään kummoisempaa, pääasia, että sitä olisi jokaiselle tarjolla. Esimerkiksi vanhustenhoidossa moni vanhus ilahtuisi siitä, jos jollakulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan. ihmisen kanssa jutteleminen voi olla palkitsevaa, parantaisi vanhuksen hyvinvointia, mutta ei vaadi erityiskoulutusta. On monia muitakin aloja, joissa pelkällä läsnäololla voi saada paljon hyvää aikaan ja ylipäänsä sopivia tehtäviä kyllä löytyisi, jos mahdollisuuksia vain etsittäisiin avoimesti.

Kolmanneksi olisi autettava syrjäytymisvaarassa olevia löytämään itselleen ominaisia työ- tai opiskeluvaihtoehtoja. Mielekäs tekeminen on yksi keskeinen suojaava tekijä niin masennuksen kuin erilaisten päihderiippuvuuksien kohdalla. Ja toisaalta mielekkään tekemisen löytäminen on suuri apu toipumisvaiheessa. Siksi erilaiset toimintamallit, joissa nuori pääsisi kokeilemaan erilaisia ammattipolkuja edes päivän ajan, ja siten löytämään sen oman juttunsa, voisi olla tehokkaampaa syrjäytymistä vastustavaa politiikkaa kuin melkeinpä mikään muu. Masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä on yli 40.000 suomalaista ja erityisesti nuorten kohdalla mielenterveyden ongelmat ovat ylivoimaisesti merkittävin työkyvyttömyyseläkkeen syy. Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti varaa menettää useampaa tuhatta alle kolmekymppistä vuodessa.

Syrjäytyminen on kierre, joka rakentuu monien pienten ja suurten vastoinkäymisten kasautumisesta. Tie takaisin työelämään voi parhaimmillaan olla myös samanlainen kierre, joka alkaa omien kiinnostuksen kohteiden tunnistamisella, jatkuu lyhyillä, osin valtion tukemilla työjaksoilla ja osaamisen kartuttua riittävästi päättyy vakinaiseen työsuhteeseen.

Tämä on toinen osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Ensimmäinen osa käsitteli luovuutta Suomen viennin kivijalkana ja ensi maanantaina ilmestyvä osa käsittelee sisäisen motivaation keskeisyyttä sekä nuorten lahjakkuuksien houkuttelemisessa että eläkepommin ratkaisemisessa.