Tagged: huoltosuhde

Aktiivimallin kaksi ydinongelmaa johtuvat hallituksen kahdesta sokeasta pisteestä

Yksi ainut kuva riittää osoittamaan miksi aktiivimallin kaltaista uudistusta tarvitaan Suomessa epätoivoisesti. Huoltosuhteemme on törmäämässä seinään. Yhä pienemmän työssäkäyvien joukon on tulevaisuudessa elätettävä kasvava joukko eläkeläisiä. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä kääntää kaikki kivet, jotta saamme työllisyysasteen eli työssäkäyvien määrän nousuun.

AktiivimalliHuoltosuhde
Lähde: Ilta-Sanomat / Tilastokeskus

Aktiivimalli on yksi näistä käännettävistä kivistä. Sen rinnalla hallitus on tehnyt hyvinkin järkevänkuuloisia uudistuksia kuten sallinut yrittäjyyden aloittamisen neljän kuukauden ajan ilman työttömyysturvan katkeamista, luonut puolen vuoden suoja-ajan ulosottoon työttömän työllistyessä ja on sallimassa puoli vuotta kestävien opiskelujen suorittamisen työttömyyden aikana. Nämä ovat pieniä askelia kohti perustulomaisempaa sosiaaliturvaa.

Pääministeri Sipilä vetoaakin siihen, että työllisyyden vahvistamiseen liittyvällä ns. kymppilistalla olevien ”toimenpiteiden kokonaisuus ei siis heikennä työttömän asemaa, vaan parantaa sitä.”

Silti on perusteltua katsoa myös aktiivimallia yksinään. Ensinnäkin, lisääkö se työllisyyttä? Tämä on ollut hallituksen pääväite: Aktiivimalli nostaisi työllisyyttä arvioiden mukaan noin 5 000 – 12 000 henkilötyövuodella, kun sanktioiden pelko saisi työttömät aktivoitumaan. Tätä Martti Hetemäen johtaman työryhmän tekemää arviota on kritisoitu. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Tuomala on sitä mieltä, että se perustuu vanhentuneeseen teoriaan. Hänen mukaansa tuoreemmat empiiriset tutkimukset näyttävät osoittavan, että tällaisella porrastetulla sanktiomallilla ei ole toivottuja työllistäviä vaikutuksia. Toiset tutkijat ovat huomauttaneet, että pelkkä rankaiseminen ei auta ellei sen rinnalla vahvisteta huomattavasti työllistymistä tukevia palveluita, kuten Tanskassa on tehty. Kolmannet ovat arvioineet, että aktiivimalli johtaa monen siirtymiseen työnhakijasta pysyvästi työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Eli näyttö aktiivimallin hyödyistä näyttäisi olevan heikompaa kuin Hetemäki ja muut aktiivimallia puolustavat taloustieteilijät antavat ymmärtää.

Mutta oletetaan hetkeksi että malli todella parantaisi työllisyyttä tuon noin 8 000 hengen verran. Mikä on se hinta, jonka hallitus on valmis maksamaan tästä parannuksesta?

Ensinnäkin oikeudenmukaisuus: Olisi keskeistä tehdä laskelma siitä kuinka monta sellaista työtöntä tulee saamaan sanktion, joka on aidosti yrittänyt löytää itselleen töitä ja koulutusta tarkkailujaksolla. Tällaista laskelmaa hallitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä on mallin keskeinen ongelma: Ihminen voi tehdä kaiken oikein – hakea kaikkiin töihin ja koulutuksiin joihin ehtii – mutta jos ei tule valituksi, seuraa rangaistus. Tämä ei oikein millään tunnu oikeudenmukaiselta, vaan enemmänkin siltä että sitä kaikista heikoimmassa asemassa olevaa rangaistaan siitä, että hän ei kelpaa työmarkkinoille. Jos esimerkiksi 8 000 työllistyneen rinnalla on 14 000 epäoikeudenmukaisesti rangaistua, on tämä varsin epäinhimillinen tapa parantaa työllisyyttä.

Ministeri Mykkänen toteaa, että jos aktiivipalveluita ei pystytä työttömälle tarjoamaan on se ”yhteinen epäonnistuminen, jossa myös työvoimapalveluiden on katsottava peiliin.” Ongelma on siinä, että työvoimapalvelun pitäisi katsoa peiliin, mutta vain työtöntä rangaistaan.

Toiseksi yhteiskunnallinen luottamus: Aktiivimallin antama viesti työttömille on varsin selvä: Me emme luota teihin. Emme ole valmiita uskomaan, että pyritte oikeasti työllistymään, vaan aiomme tarkkailla ja rangaista teitä. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on perustunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen kansalaisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden välillä. Aktiivimalli on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta, kun työttömyyden kuiluun juuttuneet kokevat, että hänen ahdinkonsa ymmärtämisen sijasta yhteiskunta haluaa vain syyttää ja rankaista. Työllisyyden edistämiseksi tarkoitettu työvoimapalvelu muuttuu helposti kurinpitotilanteeksi. Professori Juho Saari on puhunut siitä kuinka empatiavaje Suomessa on kasvanut: Emme enää ymmärrä eri elämäntilanteessa olevia. Aktiivimalli on omiaan jyrkentämään tätä ymmärryskuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.

Sinänsä en usko, että hallitus olisi pahuuttaan aktiivimallia säätänyt. Uskon tarkoitusperän olleen hyvän. Ja kuten todettua, työllisyysasteen nosto on äärimmäisen tärkeä tavoite. Hallituksen päätöksentekoa rajoittaa kuitenkin nähdäkseni kaksi seikkaa:

1) Taloustieteen liika ylivalta. Aktiivimallissa silminpistävää on ollut, että sitä julkisesti puolustaneet ovat olleet lähes järjestään taloustiedetaustaisia. Taloustieteen kuplassa työttömät ovat vain numeroita ja tällöin laskennallinen 8 000 työttömän työllistyminen vaikuttaa järkevältä politiikalta. Yhteiskuntatieteilijät ja esimerkiksi työttömyyttä tutkineet olisivat voineet tuoda paremmin esiin asian inhimillisen puolen, siihen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja luottamuksen rapautumisen. Mutta valitettavasti taloustieteen (vanhentuneetkin) mallit nauttivat julkisessa päätöksenteossa huomattavasti suurempaa auktoriteettia kuin muut ihmis- ja yhteiskuntatieteet.

2) Hallituksen lyhyen tähtäimen säästövimma. Kun aktiivimalliin päättynyt työryhmä asetettiin, annettiin heille tiukat raamit: ”Lisärahaa ei työttömyysturvan uudistamiseen ollut luvassa, joten neuvottelupöydällä oli porkkanoiden sijaan valittavana lähinnä erilaisia työttömille tarkoitettuja keppejä.”

Tämä lyhyen tähtäimen säästöjen hakeminen on leimannut hallituksen päätöksiä kauttaaltaan. Koulutuksesta leikataan, vaikka hyvinkin oikeistolaisetkin asiantuntijat varoittavat sen negatiivisista vaikutuksista tulevaisuudessa. Nyt haetaan heti realisoituvia säästöjä sen sijaan että mietittäisiin mikä pitkällä tähtäimellä olisi yhteiskunnalle järkevää ja kustannustehokasta. Kvartaaliajattelu saattaa sopia liike-elämään, josta Sipilällä on enemmän kokemusta, mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa se kaventaa valinta-avaruutta huomattavasti, kun voidaan valita vain yhteiskunnan kustannuksia pienentäviä sanktioita. Monet säästöjäkin tuovat uudistukset vaativat aluksi lisäresursseja, joita kvartaaliajattelu ei mahdollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä aktiivimallin sijasta työllisyysasteen nostamiseksi?
Tiivistetysti tulee mieleen muutama keino:

A) Palveluintegraatio ja henkilökohtainen lähipalvelu.

Osa työttömistä työllistyy varsin helposti ja omatoimisesti, mutta monen työttömän matka työlliseksi vaatii hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa räätälöityjä tukipalveluita. Kaikkea koulutusvaihtoehtojen kartoittamisesta CV:n laadintaan. Tämä onnistuu jos on riittävästi lähityötä tekevää henkilökuntaa, jolla on riittävästi valtaa tehdä yksilöllisiä päätöksiä. Tampereen seudulla tätä kokeiltiin ja tuloksena vajaassa puolessa vuodessa alueen kunnat ovat onnistuneet vähentämään työttömien työnhakijoiden määrää 11,4 prosenttia. Ilman merkittäviä lisäresursseja.

B) Kannustinloukkujen purkaminen ja perustulomaisempi työttömyysturva.

Tämä on se suunta, johon nykyisetkin uudistukset pyrkivät ja toivottavasti suunta jatkuu. Ministeri Mykkänen esimerkiksi ehdottaa, että ”seuraava askel voisi olla niinkin simppeli kuin kokoaikaisen työskentelyn kiellon poistaminen työttömyysturvan sovitellun päivärahan ehdoista. Muutoksen myötä työttömyystuelta ponnistava saisi pitää palkasta tai yrittäjätulosta aina 300 euron suojaosan kokonaan ja sen ylittävästä hankitusta tulosta puolet vähennettäisiin työttömyyskorvauksesta.” Tämä kuulostaa järkevältä suunnalta. Myös kohta tuleva reaaliaikainen tulorekisteri toivon mukaan helpottaa sitä limboa, johon monet nykyään joutuvat kun ei voi olla varma eri byrokraattisten tahojen mielivaltaisista päätöksistä sen suhteen mikä määrä tuloja katkaisee kaikki tuet.

Summa summarum: Vaikka on selvää, että työllisyysaste on saatava nousemaan, ei aktiivimalli mielestäni ole tässä järkevin työkalu. Siksi ymmärrän hyvin miksi tänään (2. helmikuuta) sitä halutaan mielenilmauksella vastustaa ja miksi juuri aktiivimallista on noussut hallitusvastaisuuden keskeinen symboli.

Toivottavasti hallitus (tai seuraava hallitus) kykenisi tulevaisuudessa ottamaan päätöksenteossa paremmin huomioon taloustieteen ohella myös muut yhteiskuntatieteet. Ja pelkän kustannussäästöjen etsinnän sijasta uskaltaisi myös parantaa sellaisia palveluita, jotka pitkässä tähtäimessä kohentavat sekä taloutta että inhimillisiä olosuhteita. Näin edistäisimme parhaiten yhteistä tavoitettamme, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistamista.

P.S. Jos on vielä epäselvää mikä tämä ’aktiivimalli’ on niin tässä se pähkinänkuoressa: Kussakin kolmen kuukauden jaksossa työttömän on a) tehtävä vähintään 18 tuntia ansiotöitä, b) ansaittava noin tuhat euroa yrittäjätuloa, tai c) osallistuttava noin viikon verran koulutuksen kaltaisiin aktivointitoimiin. Jos hän ei onnistu mitään näitä tekemään, työttömyysetua leikataan suunnilleen viisi prosenttia.

Mielekäs tekeminen – Rakenteellisesti syrjäytyvien tie takaisin työelämään

Huoltosuhde tarkoittaa sitä, kuinka suurta osaa väestöstä työssä käyvät elättävät. Ja se on Suomessa kriisissä. Väestön ikärakenne, rakenteellinen työttömyys ja iso työkyvyttömyyseläkeläisten joukko yhdessä pitävät huolta siitä, että yhä harvemman työllä elätetään yhä useampaa. Hyvinvointivaltion ylläpitämisessä yksi ratkaiseva kysymys onkin, miten saamme parannettua huoltosuhdetta.

Väestön ikääntymiselle emme paljoa voi tehdä, ellemme ota maahanmuuttoa ratkaisuksi. Toinen rakenteellinen taustatekijä on työn muuttuminen automatisaation myötä. Tekninen kehitys on vapauttanut työläiset monotonisen mutterinvääntämisen ikeestä. Samalla siitä on kuitenkin seurannut se, että meillä on yhä vähemmän sellaisia yksinkertaisia työtehtäviä, joissa pärjää ilman erityistä koulutusta. Tähän kun yhdistää sen, että suomalainen minimipalkka on huomattavasti korkeampi kuin esimerkiksi Viron vastaava, on selvää, että meillä on kasvava joukko ihmisiä, joista työnantajan on vaikea saada minimipalkan kokoista tuottoa.

Meillä on siis joukko ihmisiä, jotka kykenevät jonkinlaiseen tuottavaan työhön, mutta joille ei nykyjärjestelmässä löydy työtä. Tämä joukko on kirjava. On peruskoulunsa kesken jättäneitä nuoria, on eläkekynnyksen ylittäneitä mutta toimeliaita vanhuksia, on lievästi kehitysvammaisia, alkoholi- tai huumeriippuvuudesta toipuvia, masennuksen partaalla horjuvia tai pitkän työttömyysjakson passivoimia.

Tämän ihmisjoukon saaminen työn syrjään kiinni on keskeistä sekä taloudellisista että inhimillisistä syistä. Ensinnäkin heidän työpanoksensa voisi olla kansantaloudellisesti arvokasta. Samalla heidän oma elämänsä kohenisi, kun siihen saataisiin mielekästä sisältöä. Työttömyys on yksi ihmistä eniten masentavista elämänmuutoksista juuri sen takia, että ihminen toiminnallisena olentona kaipaa tekemistä ja kokemusta omasta pystyvyydestään. Työ tarjoaa, paitsi rahallisen korvauksen, myös tärkeätä sisältöä elämään.

Mitä asialle voi sitten tehdä?

Mitä ei kannata tehdä on näiden yksilöiden rankaiseminen. Osoittaa sokeutta ihmispsykologian alkeille ajatella, että kyllä he siitä ryhdistyvät, jos tarpeeksi annetaan keppiä. Toki täysin työkykyisiä sosiaalitukien väärinkäyttäjiä on olemassa, mutta he ovat marginaalinen ryhmä tässä joukossa. Valtaosa olisi enemmän kuin riemuissaan päästessään työnsyrjästä kiinni. Mutta kun elämänhallinta ei ole kunnossa tai kun kukaan ei suostu ottamaan töihin, niin kepillä hakkaaminen on vain lyödyn lyömistä. Tästä esimerkkinä eduskunnan parin vuoden takainen päätös mahdollistaa nuorten toimeentulotuen leikkaaminen.

Sen sijaan on ensinnäkin purettava nykyisten tukijärjestelmien kannustinloukot. Toimeentulotuki on nykyään rakennettu siten, että pieniä keikkatöitä tai matalapalkkaista osa-aikatyötä ei kannata tehdä, koska silloin tuet menevät ja käteen ei jää yhtään enempää. Vaikka tämän ihmisryhmän työllistyminen on sekä poliittisen vasemmiston että oikeiston ideologian mukaista, ei työntekoa estävän nykyjärjestelmän korjaaminen ole onnistunut Sata-komitean sun muiden huseerauksesta huolimatta. Suhtaudun perustuloon hiukan varauksellisesti, mutta onko kellään poliitikolla näyttää mitään parempaa mallia, jonka avulla työnteko kannattaisi aina?

Toiseksi pitää luoda järjestelmä, jonka avulla työhaluisille löytyy aina työtä. Eli kuntien tai valtion tulisi taata, että työhön haluaville olisi aina jotakin tekemistä tarjolla. Tämä ei olisi kallista, koska muussa tapauksessa samat henkilöt eläisivät joka tapauksessa tukien varassa. Työn ei tarvitse olla mitään kummoisempaa, pääasia, että sitä olisi jokaiselle tarjolla. Esimerkiksi vanhustenhoidossa moni vanhus ilahtuisi siitä, jos jollakulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan. ihmisen kanssa jutteleminen voi olla palkitsevaa, parantaisi vanhuksen hyvinvointia, mutta ei vaadi erityiskoulutusta. On monia muitakin aloja, joissa pelkällä läsnäololla voi saada paljon hyvää aikaan ja ylipäänsä sopivia tehtäviä kyllä löytyisi, jos mahdollisuuksia vain etsittäisiin avoimesti.

Kolmanneksi olisi autettava syrjäytymisvaarassa olevia löytämään itselleen ominaisia työ- tai opiskeluvaihtoehtoja. Mielekäs tekeminen on yksi keskeinen suojaava tekijä niin masennuksen kuin erilaisten päihderiippuvuuksien kohdalla. Ja toisaalta mielekkään tekemisen löytäminen on suuri apu toipumisvaiheessa. Siksi erilaiset toimintamallit, joissa nuori pääsisi kokeilemaan erilaisia ammattipolkuja edes päivän ajan, ja siten löytämään sen oman juttunsa, voisi olla tehokkaampaa syrjäytymistä vastustavaa politiikkaa kuin melkeinpä mikään muu. Masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä on yli 40.000 suomalaista ja erityisesti nuorten kohdalla mielenterveyden ongelmat ovat ylivoimaisesti merkittävin työkyvyttömyyseläkkeen syy. Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti varaa menettää useampaa tuhatta alle kolmekymppistä vuodessa.

Syrjäytyminen on kierre, joka rakentuu monien pienten ja suurten vastoinkäymisten kasautumisesta. Tie takaisin työelämään voi parhaimmillaan olla myös samanlainen kierre, joka alkaa omien kiinnostuksen kohteiden tunnistamisella, jatkuu lyhyillä, osin valtion tukemilla työjaksoilla ja osaamisen kartuttua riittävästi päättyy vakinaiseen työsuhteeseen.

Tämä on toinen osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Ensimmäinen osa käsitteli luovuutta Suomen viennin kivijalkana ja ensi maanantaina ilmestyvä osa käsittelee sisäisen motivaation keskeisyyttä sekä nuorten lahjakkuuksien houkuttelemisessa että eläkepommin ratkaisemisessa.