Tagged: presidentti

Trumpin sekoilu on savuverho jonka takana tehdään vallankaappausta

Aamuisin uutisvirtaa vilkaistessa sitä joutuu usein muistuttamaan itseään siitä, että tämä on totista totta, ei uuden HBO-sarjan juoni: Keskittymiskyvytön, salaliittoteorioihin uskova, asiantuntijoita vihaava, vahvan narsistisin piirtein varustettu mies on maailman vaikutusvaltaisin ihminen. Hänelle äänestäjät halusivat antaa ydinaseiden laukaisukoodit.

Ja kun puhun Trumpin narsismista, en tarkoita tätä haukkumasanaksi. Enemmän puhun termistä, jota useampi psykologian ja psykiatrian alan ammattilainen (ks myös tämä, tämä ja tämä) Claes Anderssonista lähtien on Trumpista käyttänyt. Vaikka psykiatrien eettinen koodisto kieltää tekemästä diagnoosia julkisuuden henkilöstä häntä tapaamatta, olen sitä mieltä että tässä tilanteessa tämän koodiston rikkominen on pienempi paha kuin hiljaa oleminen. Vaikka virallista diagnoosia ei voi tehdä, on tärkeätä että asiantuntijat tuovat esiin että on hyvin todennäköistä että Trump kärsii tällaisesta mielenpiirteestä. Koska vain ymmärtämällä tämän piirteen hänen persoonastaan, ihmiset hänen ympärillään sekä me muut voimme ymmärtää kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Ja toivon mukaan estää pahimmat ylilyönnit. En ole itse pätevä arvioimaan täyttääkö Trump narsismin kriteerit, mutta meidän tulee suhtautua vakavasti mahdollisuuteen että tämä piirre saattaa selittää ison osan hänen käytöksestään.

Trumpin ensimmäinen viikko presidenttinä on osoittanut, että hänen kampanjanaikainen toimintansa ei ollut mikään laskelmoitu rooli, vaan hän on presidenttinä täysin sama henkilö kuin mitä hän oli kampanjassaan: Impulsiivinen ja reaktiivinen hahmo, joka Twitterissä hyökkää haukkuen kenen milloinkin kimppuun, jos joku on sattunut uhkaamaan hänen suurenmoisuuttaan. Hänen halunsa valehdella niin ilmeisessä asiassa kuin osallistuiko hänen virkaanastujaisseremoniaan enemmän ihmisiä kuin Obaman vastaavaan ja hänen halunsa pitäytyä väitteessään että vaaleissa annettiin miljoonia väärennettyjä ääniä Clintonille osoittaa narsistista kiinnostusta pelkästään omasta suosiosta sekä täydellistä piittaamattomuutta tosiasioista tämän illuusion ylläpitämisessä. On häkellyttävää, surullista ja tulevaisuutemme kannalta pelottavaa, että nykyisessä mediakulttuurissa on mahdollista esittää näin räikeitä valheita menettämättä kasvojaan tai kansansuosiotaan.

Samaten hänen twiitin pituiset ratkaisunsa maailman ongelmiin – ’build wall’, ’ban muslims’ – alkavat yhä enemmän paljastua nimenomaan twiitin pituisiksi. Taustalla ei näytä olevan jotain suurempaa suunnitelmaa. Nyt hänellä vain on valta toteuttaa ratkaisujaan pohtimatta sen enempää aikeidensa lainmukaisuutta tai todellisia seurauksia.

Kun otetaan huomioon Trumpin ailahtelevuus ja asiantuntemattomuus, on olennaista katsoa ketä ihmisiä hän nimittää avainpaikoille. Koska näillä ihmisillä voi – jos osaavat pelata esimiestään oikein – olla ratkaiseva valta siihen, mitä päätöksiä Trump tulee tekemään. Tämä onkin erityisen pelottavaa: Steve Bannon, josta on kehkeytymässä Trumpin päästrategi, on alt-right-ideologi, joka ajaa vahvasti äärioikeistolaista agendaa, jossa tavoitteena on valkoisten ylivalta. Samalla hän on ilmoittanut halustaan tuhota kaikki nykyiset instituutiot. Muutenkin sisäpiirin jäseniä leimaa enemmän ideologia kuin asiantuntemus. Trump on luonut ympärilleen kaikukammion, jossa hyvin vieraantuneetkin näkemykset todellisuudesta voivat nopeasti normalisoitua ja jossa demokraattisia instituutioita, asiantuntemusta ja vähemmistöjä vihaavat henkilöt voivat lietsoa toisiaan sotaisaan vihaan.

Siksi ei pidä antaa Trumpin impulsiivisen twiittailun hämätä. Taustalla on henkilöitä, joilla on sekä halu että älyllinen kapasiteetti yrittää vallankaappausta. Presidentin sekoilu on heille harmittava este, mutta samalla sopiva savuverho. Yhdysvaltain ajautuminen Venäjän tai Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokraattiseksi vähemmistöjä sortavaksi kleptokratiaksi ei ole koskaan ollut todennäköisempää kuin nyt.

Mitä nyt tapahtuu?

Lyhyellä tähtäimellä olennaista on eliminoida ne riskit, jotka liittyvät persoonaltaan näin epävakaan hahmon ja ideologialtaan näin värittyneen sisäpiirin vallassaoloon. Tavallisilta yhdysvaltain kansalaisilta ja muiden valtioiden edustajilta tämä edellyttää aktiivista rajojen asettamista. Ei pidä turtua hallinnon päivittäisiin ylilyönteihin, vaan aktiivisesti vastustaa ylilyöntejä kaikilla käytössä olevilla foorumeilla. Toistaiseksi on ollut hienoa nähdä kansalaisten aktiivista toimintaa esimerkiksi maahantulorajoituksia vastaan lentokenttämielenosoituksissa ja muissa toimissa.

Avainasemassa tulevat kuitenkin olemaan republikaanipuolueen edustajat senaatissa ja kongressissa. Kun Trumpin erilaiset ehdotukset päätyvät sinne äänestykseen, tulemme näkemään ajaako puoluelojaalisuus terveen järjen ja Yhdysvaltain edun edelle. Toivon mukaan sokeimmatkin opportunistit tajuavat, että Trump on uppoava laiva myös kansansuosiossaan ja kaikki hänen laivaansa hyppäävät uppoavat hänen mukanaan, jolloin ura post-trumpilaisessa maailmassa tulee olemaan haastava. Lupaavaa on että jo nyt moni johtava republikaanipuolueen edustaja on sanoutunut irti ja jopa tuominnut voimakkain sanoin Trumpin maahanmuuttopolitiikan. Toisaalta moni republikaani näkee että nyt kun heillä on värisuora – sekä presidenttiys että parlamentti – on tämä liian kutkuttava hetki saada läpi heidän ajamiaan uudistuksia. Siksi he voivat olla valmiita katsomaan lävitse hyvinkin räikeitä ylilyöntejä. Ja sitten kun he olisivat valmiita vastustamaan, voi Trumpilla olla jo riittävästi valtaa heidän syrjäyttämiseensä. Yhdysvaltain demokratian kohtalo lepää paljolti näiden republikaanien harteilla.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealta uskoa, että Trump pysyisi vallassa täydet neljä vuotta. En tunne Yhdysvaltain lainsäädäntöä näiltä osin järin hyvin, mutta ottaen huomioon hänen historiansa erilaisista lain rajamailla liikkuvista diileistä ja hänen impulsiivisuutensa sekä asiantuntemattomuutensa, tuntuisi melko todennäköiseltä että jossakin vaiheessa hän jää kiinni sellaisesta lain väärinkäytöksestä, joka oikeuttaa hänen syrjäyttämisensä. Vedonlyöntitoimisto Ladbrokes antaakin 50%-50% kertoimet sille, että Trump syrjäytetään tai luopuu virastaan ennen kautensa päättymistä. Hauskana kuriositeettina google-haut ’twenty-fitth amendment’ ovat kasvaneet huimasti Trumpin valinnan myötä. Kyseinen perustuslain lisäys kertoo, että varapresidentti yhdessä johtavien virkamiesten kanssa voi esittää presidentin syrjäyttämistä, jos ”hän on kykenemätön käyttämään valtaa tai suoriutumaan tehtävistään.” Jos presidentti itse vastustaa syrjäyttämistä, päättää kongressi asiasta. Tässäkin avainasemassa on lopulta Republikaanipuolue. Vaikka presidentti jäisikin kiinni erilaisista väärinkäytöksistä, on kongressin käsissä päättää hänen virastapanemisestaan. Eli niin kauan kuin Republikaanit eivät halua häntä syrjäyttää, voi Trump rötöstellä melko rauhassa. Vasta kun hänestä tulee puolueelle rasite, on heillä motiivi puuttua väärinkäytöksiin. Toivotaan että Trump aliarvioi puoluetovereidensa suoraselkäisyyden.

Jos Trump saadaan irti vallasta ennen kuin hän on saanut aikaan mitään katastrofaalista vahinkoa, voi hänen valtakaudellaan olla jopa myönteisiä vaikutuksia demokratian kehitykselle. Se herättää ihmiset väkisinkin huomaamaan, että ’äänestämisellä on väliä.’ Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri olisi jo pitkään sisältänyt ongelmallisia piirteitä kuten median polarisoitumisen, totuuksista piittaamattomuuden ja molempien puolueiden riippuvaisuuden raharikkaiden lahjoituksista ja tästä seuraavan raharikkaita myötäilevän politiikan. Trump ei olisi ollut mahdollinen ellei politiikka olisi jo vuosia ollut niin vahvasti polarisoitunutta, faktoista ja tavallisesta kansasta piittaamatonta. Toivottavasti tämä herättää ihmiset taistelemaan aktiivisesti toimivan demokratian puolesta ja löytämään ne ratkaisut, joilla informoitu demokraattinen keskustelu on mahdollista myös ajassa, jossa uutiset saadaan sosiaalisesta mediasta ja jossa voittoa tavoittelevat mediayhtiöt keskittyvät kansan valistamisen sijasta asioiden kärjistämiseen klikkien toivossa.

Kun Trump on kammettu irti vallasta, on aika aloittaa korjaavat toimenpiteet, jotta sama ei pääse toistumaan.

Mutta tämän optimismin aika on vasta siinä vaiheessa, kun voimme turvallisesti sanoa, että Trump ei ole enää vallassa. Tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä, että hän itse ei tule vapaaehtoisesti vallasta luopumaan vaan on valmis viemään Yhdysvaltoja niin paljon kohti itsevaltiutta kuin suinkin pystyy. Hän pyrkii aktiivisesti rapauttamaan lehdistön ja muiden hänen valtaansa vahtivien tahojen uskottavuutta. Ja tulee varmasti yrittämään ylittää käskyvaltaansa ja ottamaan haltuunsa eri organisaatioita tiedustelupalvelusta eri ministeriöihin. Tämä suora vallankäyttö on jo alkanut rajavartiolaitoksen osalta. Nyt siis tullaan punnitsemaan ne ’checks and balances’ joita Yhdysvaltain hallinnossa on rakennettu estämään sisäistä vallankaappausyritystä.

Yksi toivoa herättävä seikka on Yhdysvaltain osavaltioiden melko laaja itsenäisyys ja New Yorkin ja Kalifornian kaltaisista suurista osavaltioista kantautuva aktiivinen halu vastustaa suoraan Trumpin antamia käskyjä. Myöskin Yhdysvaltain perinteessä vahvana elävä kansalaisyhteiskunta ja halu asettua avoimesti valtaapitäviä vastaan voi osoittautua tärkeäksi tekijäksi tulevina viikkoina ja vuosina. Trump tuntuu aidosti uskovan, että ’ihmiset eivät välitä’ ja joukkomielenosoitukset sekä eri instituutioiden aktiivinen poikkiteloin asettuminen suuryrityksistä yliopistoihin voi tulla hänelle yllätyksenä. Jopa rahakkaan eliitin ylisuuri valta voi paradoksaalisesti tässä tilanteessa palvella demokratian etua, koska heidän liiketoimilleen Trump edustaa suoraa uhkaa. Täällä Silicon Valleyssä Trumpin valtaannousu on otettu vastaan epäuskoisena ja mielenosoitukset ovat keränneet laajat kansanjoukot liikkeelle Googlen perustaja Sergey Brinistä lähtien. Jos tämä organisointikykyinen ja vahvasti siirtolaispitoinen joukko kanavoi resurssinsa, verkostonsa ja osaamisensa demokratian ja kansalaisoikeuksien puolesta taistelemiseen, on heissä paljon muutospotentiaa. Toivoa siis on, kunhan ihmiset ovat aktiivisia.

Eliot Cohen päätti artikkelinsa The Atlanticissa Trumpin ensimmäisestä viikosta vallassa toteamalla seuraavaa:

”He will fail most of all because at the end of the day most Americans, including most of those who voted for him, are decent people who have no desire to live in an American version of Tayyip Erdogan’s Turkey, or Viktor Orban’s Hungary, or Vladimir Putin’s Russia.”

Tässä hän osoittaa mielestäni väärää optimismia. En usko että ”kunnon ihmiset” myöskään Turkissa, Unkarissa tai Venäjällä haluavat elää diktatuurissa tai näennäisdemokratiassa. He ovat ajautuneet tähän tilanteeseen, koska johtajat ovat pienin askelin vivuttaneet valtaa itselleen eikä hallinnossa ja kansalaisyhteiskunnassa ole ollut toimivaa ja tarpeeksi vahvaa vastavoimaa estämään tätä kehitystä. Nyt ainoa toivomme on, että Yhdysvaltain hallinnosta ja sen kansanliikkeistä löytyy toimiva vastavoima, joka onnistuu pysäyttämään kehityksen ennen kuin on liian myöhäistä. Haluan uskoa Yhdysvaltoihin ja sen kansaan tänä demokratian kohtalonhetkenä.

Terveisin: Huolestunut kansalainen Palo Altossa

Kuusi pointtia Trumpin voitosta

Kuten niin moni tänään, yritän ymmärtää Trumpia: Miksi hänet valittiin ja mitä hänen valintansa tarkoittaa? Tässä muutamia erillisiä ja jalostusta kaipaavia ajatuksia keskustelua avaamaan:

1. Muukalaisvihamielisyys on merkittävä poliittinen voima – halusimme tai emme

Vihamielinen suhtautuminen erilaisuuteen – erivärisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, usein myös naisiin – on merkittävämpi voima länsimaissa kuin on aiemmin haluttu tiedostaa. En usko että vihamielisyys itsessään on hirveästi lisääntynyt, sillä ei vain aiemmin ole ollut poliittista purkautumistietä. Monipuoluejärjestelmiin tukeutuvissa Euroopan maissa populistiset puolueet ovat jo aiemmin löytäneet muihin uskontoihin ja kulttuureihin nuivasti suhtautuvista itselleen uskollisen kannattajakunnan. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä vasta puolueen ulkopuolelta tuleva Trump antoi äänen kaikille niille, joille ’make America great again’ on sama asia kuin ’make America white again.’

Huom: En tarkoita että muukalaisvihamielisyys on ainoa selittävä tekijä. Moni äänesti Trumpia aivan muista syistä. Mutta kyllä se on yksi merkittävä tekijä, jolla Trump kaappasi uusia kannattajia itselleen.

2. Perinteisen median portinvartijan roolia kaivattaisiin estämään vihapuhetta ja paskapuhetta

Voimme osittain kiittää perinteistä mediaa siitä, että vihapuheella ei ole aiemmin ratsastettu vaalivoittoihin. Muutama vuosikymmen sitten medialla oli valta päättää ketkä saavat äänensä kuuluviin. Ne käyttivät valtaansa marginalisoimalla vihapuhetta suoltavat kansankiihottajat ja rankaisemalla valehtelijoita.

Sosiaalinen media on murtanut tämän vallan. Vihapuhe leviää verkossa sellaisella innolla, että monien käsitykset toisista kansanryhmistä etääntyvät yhä kauemmaksi todellisuudesta. Avoin rasismi ja fantasiat vääräuskoisten sekä väärinajattelevien tappamisesta tai raiskaamisesta saavat kukkia. Ihmiset lietsovat toinen toistaan yhä sokeampaan vihaan. Valitettavasti monet mediat klikkejä kalastellakseen ruokkivat tätä vihaa. Ja monet poliitikot ratsastavat tällä vihalla nyt kun siitä on tullut salonkikelpoista.

Poliitikot ovat myös oppineet, että valehtelusta ei enää rangaista. Kun sekä polarisoitunut perinteinen media että sosiaalinen media antavat foorumin, jossa voi jatkaa valehtelua kiinnijäämisen jälkeenkin ilman rangaistuksia, ovat monet poliitikot niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan. Miksi välittää totuudesta, kun omat äänestäjät eivät siitä välitä?

Filosofi Harry Frankfurtin kuuluisan analyysin mukaan valehtelu on tietoista väärän tiedon esittämistä. Hevosenpaska (bullshit) on sitä että puhuu mitä sylki suuhun tuo täysin piittamaatta siitä onko asia totta vai tarua. Trump osoitti kampanjansa aikana, että potaskaa voi puhua ilman että kukaan ottaa liian tosissaan tosi-tv-tähden sanomisia. Vastapuoli närkästyy, kun pikkuisen haukkuu vähemmistöjä, mutta omat vain hymähtelevät. ’Muuri Meksikoon’ ei liene realistinen poliittinen linja, vaan enemmänkin tietyn katkeruutta täynnä olevan tunteen pukemista sanoiksi.

Meidän on opittava rakentamaan instituutioita, jotka ylläpitävät poliittisen debatin tasoa myös sosiaalisen median aikakaudella. Muuten koko demokraattinen järjestelmä on aidosti vaarassa tulla tiensä päähän.

3. Kolmannen maailmansodan todennäköisyys kasvoi huomattavasti

Putin on ulkopoliittisesti nopeasti toimiva opportunisti. Trumpin keskittymiskyvyn puute ja arvaamaton käytös yllättävät usein myös hänet itsensä. Heidän välinen vastakkainasettelunsa voi pahimmillaan johtaa jonkinlaisen nahistelun eskaloitumiseen. Kumpikin miettii vain seuraavaa siirtoaan, bluffaa jollakin uhkauksella ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, josta kumpikaan ei voi perääntyä ilman että menettää kunniaansa.

En todellakaan halua nähdä tilannetta, jossa Trumpin tai Putinin egolla varustettujen miesten pitää valita kumman uhraavat: oman miehisen kunniansa vai maailmanrauhan?

Pahimmillaan voidaan päätyä sotaan, jota kukaan ei halunnut. Hillary ei ollut välttämättä mikään rauhannainen, mutta hänellä on sentään harkintakykyä. Toivottavasti maapallon tulevaisuus ei ole seuraavan neljän vuoden aikana kiinni jostakusta kenraalista, joka kieltäytyy noudattamasta ylipäällikön käskyä laukaista ydinase.

4. Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni – ja Putin tietää sen

Vaalipuheistaan huolimatta Trumpin voi olla vaikea irtautua niistä velvoitteista, joita Yhdysvalloilla on muita Nato-maita kohtaan. Mutta hänen ’Yhdysvallat ensin’ -ulkopoliittikkansa tarkoittaa sitä, että kynnys rientää Suomen avuksi on nyt korkeampi. Ei tämä mikään akuutti riski välttämättä ole, mutta on hyvä tiedostaa, että Trumpin valta-aikana ei kannata luottaa siihen, että kyllä Yhdysvallat meidät pelastaa.

5. Nyt testataan Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän kestävyys

Harvoin lienee Yhdysvaltain johtoon noussut miestä, joka on suhtautunut näin avoimen halveksuvasti demokratiaan instituutiona. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on viime vuosina nähty kuinka alunperin demokraattisesti valtaan noussut valtaeliitti voi rikkoa perustuslakia, ihmisoikeuksia ja kansanvallan perussääntöjä pönkittääkseen omaa valtaansa ja viedä maataan asteittain kohti diktatuuria.

Yhdysvalloissa on yksi pisimmistä demokratian traditioista. Pahin skenaario on siinä, että Trump alkaa asteittain nakertaa tätä traditiota. Klassinen, toimivaksi havaittu kaava on kohdistaa sortotoimenpiteet ensiksi erilaisiin vähemmistöihin. Valtaväestö hyväksyy hiljaisena. Siinä vaiheessa, kun suojelupoliisi ilmestyy omalle ovelle, on jo liian myöhäistä.

En haluaisi uskoa tämän olevan mahdollista. Vallanjako Yhdysvalloissa senaatin, korkeimman oikeuden ja presidentin välillä toimii kohtuullisen hyvin ja poliittisilla instituutioilla pitäisi olla voimaa suojata Yhdysvaltoja sisäiseltä vallankaappausyritykseltä. Jos hyvin käy, Trump ei edes yritä tällaista. Mutta en luottaisi tässä hänen hyväntahtoisuuteensa, koska vallalla on tapana turmella – myös valmiiksi turmeltuneetkin.

6. Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä sai mitä ansaitsi

Lopulta on kuitenkin todettava, että Yhdysvaltojen poliitinen eliitti on ollut niin irtautunut tavallisesta kansasta, että se sai mitä ansaitsi. Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on pohjamudissa. Jo vuonna 2013 kongressin toiminnan hyväksyi ihmisistä vain 14 %. Kolme neljästä kansalaisesta uskoo puolestaan hallinnon ajavan ensisijassa vain erityisryhmien etua. Ja epäluulo on aivan perusteltua. Professorit Martin Giles ja Benjamin Page analysoivat 1779 poliittista päätöstä vuosien 1981 ja 2002 välillä. He havaitsivat, ettei tavallisten kansalaisten mielipiteellä ollut mitään väliä. Sen sijaan päätökset myötäilivät rikkaimman 10% ja tiettyjen intressiryhmien mielipiteitä. BBC otsikoi tutkimuksesta kertovan uutisensa toteamalla, että ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia.” On siis aivan perusteltua väittää, että poliittinen eliitti ajaa lähinnä eliitin etua. Rahavalta on tunkeutunut aivan liian syvälle politiikkaan sekä vaalirahoituksen että muiden kytkösten kautta. Kun siis Trump syytti muita ehdokkaita Wall Streetin talutusnuorassa olemisesta, hän oli enimmäkseen täysin oikeassa.

Eli oli jo aikakin, että joku keikuttaa poliittisen eliitin venettä oikein kunnolla.

Olisin toki toivonut, että murroksen saa aikaan joku, joka on liikkeellä jalommista motiiveista käsin kuin Trump. Mutta sen aika ei ollut vielä. Toivon mukaan vastareaktiona Trumpille saamme neljän vuoden päästä todellisen puhdistajapresidentin, joka kampanjassaan lupaa siivota järjestelmän rakenteellisesta korruptiosta ja rahan ylivallasta – ja jolla on myös joku suunnitelma sille, miten hän tämän tekee.

Mitä nyt tapahtuu?

Todennäköisimmin suuria muutoksia tapahtuu vähemmän mitä pelätään. Katastrofien todennäköisyys kasvaa, mutta toimivassa poliittisessa järjestelmässä yksi ihminen ei pysty saamaan liian radikaaleja asioita aikaan. Edes presidentti. Politiikka on varmasti republikaanisempaa kuin mitä se olisi kuin jos Clinton olisi voittanut, mutta ei välttämättä yhtään erityisempää kuin mitä joku ’perinteisempi’ republikaani olisi harjoittanut.

Trumpilla ei ole näyttänyt olevan retoriikkansa takana mitään erityisen selkeää agendaa. Parhaimmillaan hänestä tulee pragmaattinen presidentti, joka antaa avustajiensa päättää varsinaisista sisällöistä ja keskittyy itse keulakuvana patsastelemiseen.

Kriittinen kysymys seuraavaksi on katsoa, ketä Trump nimittää kabinettiinsa ja politiikan avainpaikoille. Nämä nimitykset tulevat kertomaan retoriikkaa enemmän siitä, mihin suuntaan Trump todellisuudessa tulee maata seuraavan neljän vuoden aikana viemään.

Siihen asti ajattelin lohduttautua katsomalla tätä videota. Voitonpuheessaan Trump otti maltillisen linjan: kehui Hillarya ja ilmoitti että hän haluaa olla koko kansan presidentti yli rodullisten rajojen. Toivotaan että nyt valtaan päästyään hän höllentää retoriikkaansa ja keskittyy oleskelemaan moitteetta valtionpäämiehen roolissa. Tässä videossa hän näyttää jopa osaavan nauraa itselleen. Se on jotenkin lohdullista:

Yhdysvaltojen politiikka ei ole ala, jonka osalta voisin sanoa olevani mikään valtava asiantuntija. Voi siis olla että analyysini ovat osittain pielessä. Kuulen mielelläni perusteltuja mielipiteitä siitä, mitä nyt Trumpista pitäisi lopulta ajatella.

Presidentti Niinistön puhe – Paranneltu versio

Presidentti Sauli Niinistön puhe valtiopäivillä nostatti kohun. Tuohtuneet viher-vasemmistolaiset tahot julistivat hänen hyökänneen ihmisoikeuksia vastaan. Näin Niinistö ei tehnyt. Hän sanoi toivovansa tiukempia säädöksiä, jotka ”silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista.” Niinistön puheen tarkoituksena oli ”tunnustaa tosiasiat.” Hän vaati, että EU ”ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.”

Niinistön puhe oli kylmän realistinen ja ongelmana ei lopulta ollut se mitä Niinistö sanoi. Ongelmana oli se mitä hän jätti sanomatta. Niinistö ei tuominnut rasistista väkivaltaa ja polttopullohyökkäyksiä pakolaiskeskuksia vastaan. Hän ei sanonut ääneen, että eurooppalaista arvoperustaa uhkaavat nimenomaan pakolaisuhalla ratsastavat äärioikeistotahot. Hän ei puhunut turvapaikanhakijoista ihmisinä, ainoastaan ongelmana. Hän ei puhunut empatista, ihmisarvosta, auttamisesta tai siitä että Eurooppa ja Suomi ovat aiemmin selvinneet isommistakin ongelmista. Puhe oli kylmän realistinen, mutta ennenkaikkea kylmä.

Presidentillä oli kuulemma flunssa, kun hän kirjoitti puheensa. Annettakoot siis anteeksi. Tässä hengessä kirjoitin hänelle parannetun version puheesta, vastaisuuden varalle:

[Normaalikirjasimella presidentin oma puhe, kursiivilla omat lisäykseni. Poistin alusta ja lopusta maahanmuuttokysymykseen liittymättömiä lauseita.]

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Alkuvuonna olemme käyneet keskenämme mieleenpainuvaa julkista keskustelua. Osa toki tarpeellista varoittelua, kun ihmisiä on rikollisesti sanoin tai teoin loukattu. Mutta sen lisäksi olemme oppineet perusteellisesti haukkumaan toinen toisemme. On haukuttu miehet, on haukuttu naiset, on haukuttu suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat, ja sitten hyväksi lopuksi poliisitkin; olemme perin itsemme haukkuneet.

Miksikö juuri nyt?  Siksi, että meillä on ongelmia. Viimeisin niistä on hallitsematon maahanmuuttoliike. Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että se peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.

Tarvitsemme keskustelua, myös kriittistä sellaista. Myös maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti. Mutta kuten maahanmuuttokriittiseksi itsensä lukeva Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on todennut, maahanmuuttajavihamielinen törkypuhe ja uhkailu tulee yksiselitteisesti tuomita.

Rasismia ja vihapuhetta me emme tarvitse. Väkivallalla ja raiskaamisella uhkailu ei kuulu Suomeen, se ei ole keskustelua. Se on rikollista toimintaa, joka pitäisi kitkeä pois riippumatta siitä onko kohteena maahanmuuttaja, maahanmuuttokriitikko, poliitikko tai toimittaja. Tässä suhteessa olisi todellakin tolkun aika, kuten kirjailija Paretskoi Iisalmen Sanomissa kirjoitti.

Muuttoliikkeen ongelma on syvä. Eurooppa, Suomi, länsimainen ajattelu ja arvomaailma – kaikki nämä ovat tulleet haastetuiksi. Avoimesta ihmisvihasta on tullut arkipäivää erityisesti verkossa.

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Maahanmuuttovirta Eurooppaan, myös Suomen osalta, on paljolti kansainvaellusta, siis muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa. Kaikkien arvioiden mukaan ihmisvirta on tänä vuonna kasvussa. Tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa. Ja haastaa eurooppalaisuuden rakenteet.

Sekavassa tilanteessa tulijoidenkin tilanne saattaa vain paheta. Tiedossa on, että pakolaisia käytetään hyväksi. Olemme juuri kuulleet Euroopassa kadonneista 10 000 alaikäisestä. Pakolaisia riistävät ja rahastavat ihmissalakuljettajat, jotka harjoittavat valtaisaa laitonta liiketoimintaa, usein liikkeellä olevien hengen menettämisen uhallakin. On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan välineinä.  

Kuulemme paljon puheita siitä, miten rajat pitää sulkea, tai ainakin rajoittaa tulijoiden määrää ja etenkin palauttaa takaisin heti kaikki ne, jotka pahaa tekevät. Ja moni on ihan samaa mieltä ja ihmettelee, miksei näin jo ole tehty. Siihen on selitys.

Tulen nyt lähemmäs keskeistä kysymystä. On tehty kansainvälisiä sopimuksia, EU-direktiivejä ja kansallisia lakeja, ja on ajateltu kauniisti ja oikein – että kaikkia hädässä olevia autetaan.

Käytännössä se toteutuu niin, että jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum”, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja. Vailla mitään oikeaa perustettakin saa täyden, vuosiakin kestävän tutkinnan, ja pystyy sen jälkeen välttämään pakkotoimia, elleivät turvapaikan edellytykset täytykään, ja siis jäämään sinne, minne väärin perustein tuli.

Sitten itse dilemmaan, joka liittyy syvästi arvomaailmaamme.

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa. Populistiset maahanmuuttajakriittiset puolueet haastavat perinteisiä puolueita ympäri Eurooppaa. Osa niistä ei edusta sitä rauhan, keskinäisen välittämisen ja ihmisoikeuksien perinnettä, joka Euroopassa on arvokasta.

Useimpia, ellei lähes kaikkia, rajoitustoimia on epäilty kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaiseksi. Siitä seuraa, ettei voida tehdä sitä, mitä välttämättä monien mielestä pitäisi tehdä.

On väläytelty myös kansainvälisten pakolaissopimusten muuttamista. Se tie on hidas ja tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen.

Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.

Ei siis ole hyviä vaihtoehtoja. Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä, sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä.

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Eurooppa hakee edelleen tasapainon ratkaisua. Nyt monet hallitukset tekevät sitä omin päin, ja vain kohdaltaan tai uhitellakseen ja pelotellakseen. Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Siitähän noissa kansallisissa ehdotuksissa on enimmäkseen kyse.

Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville. Ei ole myöskään maahantulijan etu, että hän omaa henkeään uhmaten ja kaikki säästönsä uhraten ylittää Välimeren vain saadakseen vuotta myöhemmin kielteisen turvapaikkapäätöksen ja paluulipun kotiin. Selkeä EU-tason linja pitäisi huolta, että tänne pyrkisi vain niitä, joilla on vakaat perusteet saada turvapaikka.

Konfliktien, kuten Syyrian sodan, päättäminen olisi sekin välttämätön osa ratkaisua. Tämä vaatii laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa mekin toki teemme osamme. Nopean helpotuksen varaan ei kuitenkaan kannata laskea, kuten ei siihenkään, että tämä estäisi muista syistä liikkeellä olevia.

Ratkaisua on siis haettava Euroopan tasolla, jotta pakolaisvirrat saataisiin hallintaan. Samaan aikaan täällä kotimaassa luonamme on se joukko, joka on jo saapunut maahamme turvapaikkaa hakemaan. Osa heistä saa tämän turvapaikan – he ovat paenneet sellaisen sodan ja väkivallan keskeltä, josta vain harvalla suomalaisella on mitään kokemusta. Osa heistä tullaan palauttamaan. Viranomaiset selvittävät heidän tilanteensa ja tekevät sen pohjalta oikeudenmukaisen päätöksen.

Siihen asti he ovat meidän vierainamme ja meidän tehtävämme on kohdella heitä ihmisarvoisesti. Oikeuden ottaminen omiin käsiin ei kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka maahanmuuttajatkin varmasti tekevät rikoksia, ei yhden rikosta voi koskaan kostaa toiselle. Se ei kuulu Eurooppalaiseen oikeusvaltioon. Olenkin huolestuneena lukenut polttopulloiskuista vastaanottokeskuksiin ja muista väkivallanteoista. Ne ovat järkyttäviä viharikoksia, joiden tekijät on saatettava vastuuseen.

Me suomalaiset olemme sisukas kansa. Me selvisimme katovuosista, Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä ja sotakorvauksista. Niihin verrattuna nykyiset kriisimme ovat pieni juttu. Me selviämme kyllä. Me selviämme kyllä, kunhan pidämme yhtä, kuten silloinkin. Tuho on edessämme vain jos jakaudumme keskenään vihamielisiin leireihin.

Kohdelkaamme toisiamme siis ihmisinä. Samoin kaikkia tänne tulevia. Toiset pakolaiset tulevat Irakista, toiset Syyriasta. Toisilla on iPhone, toisilla ei mitään. Toiset ovat korkeasti koulutettuja, toisilla ei ole koulutusta lainkaan. Mutta kaiken tämän takana he ovat ihmisiä. Samanlaisia kuin sinä ja minäkin. Kohdelkaamme heitä siis ihmisinä.

Vaikka osa tulijoista lähtee takaisin, kohtaamalla heidät ihmisinä voimme mekin saada paljon. Närpeksessä paikallinen talous kukoistaa – pitkälti sen ansiosta, että kasvihuoneisiin on löytynyt ahkeraa ja osaavaa työvoimaa Bosniasta ja Vietnamista tulleiden maahanmuuttajien joukosta. Siellä integraatio on onnistunut. Ja se on onnistunut klassisella reseptillä: vieraanvaraisuudella, työnteolla ja yhteistyöllä. Kirkkonummella vuorostaan 80-vuotias leskirouva Linnéa Mynttinen palkkasi irakilaisen turvapaikanhakijan Ali Kamilin avustajakseen ja molemmat nauttivat yhdessäolosta.

Me suomalaiset olemme kansainvälisesti katsoen hyväosainen kansa. Me voimme antaa näille ihmisille paljon. Mutta myös he voivat antaa meille paljon. Valtio kyllä huolehtii, että lakeja noudatetaan. Ihmisten tehtävänä on pitää huolta että ihmisyyttä kunnioitetaan.

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon. Turvallisuutta pitää vahvistaa, maahanmuutto on ongelma, talous ahdistaa; ja mitä muuta vielä voi tulla. Tulette olemaan, syvemmin kuin eduskunta vuosikymmeniin on ollut, perustuslaillisten perimmäisten kysymysten äärellä.  Työnne ei tule olemaan vailla tuskaa.

Onnittelen puhemiehistöä saamanne tuen johdosta sekä toivotan teille kaikille parhainta menestystä ja viisautta vaativassa työssänne.

Julistan vuoden 2016 valtiopäivät avatuiksi.

En usko että lisäyksissäni puheeseen on mitään sellaista, jota Niinistö ei allekirjoittaisi. Mutta jättämällä olennaisia asioita sanomatta hänen puheensa jäi yksipuoliseksi. Näiden lisäysten kautta Niinistö olisi paremmin onnistunut osoittamaan ymmärtävänsä eri kansanryhmien näkemyksiä ja tätä kautta olisi luonut yhteistä pohjaa keskustelulle. Tämä olisi ollut enemmän valtiomiehen ja arvojohtajan puhe. Tosiasiat tunnustava, mutta lähimmäisenrakkautta korostava. Eli tolkun puhetta.

Presidentin valtaa tulisi lisätä Suomessa

Valta turmelee. Tämän perustotuuden vuoksi on demokraattisten yhteiskuntien peruspilarina Ranskan vallankumouksesta lähtien ollut vallan jakaminen useammalle taholle. Jakamalla valta esimerkiksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on pyritty takaamaan se, että yksi ryhmittymä ei saa liikaa valtaa, josta humaltua. Suomessakin on paljon puitu kokemus siitä, mitä tapahtuu, kun valta keskittyy liikaa yksiin käsiin. Harva kuitenkaan on huomannut, kuinka sama uhka on jälleen alkanut nostamaan päätään.

Hallituksella on nykyään liikaa valtaa. Erityisesti sillä on liikaa valtaa päättää omista asioistaan. Kun pääministeri syyllistyy totuuden pimittämiseen, olisi demokratian kannalta ehdottomasti parasta, että hän kantaisi teoistaan poliittisen vastuun ja eroaisi. Muuten kansalaisten usko politiikkaan rapautuu, jolloin heikkenevien äänestyslukujen ja yleisen kiinnostuksen vähetessä politiikka muuttuu yhä enemmän harvainvallaksi. Kun hallitus itse kuitenkin tuntuu olevan ainoa taho, joka tämän päätöksen voi tehdä, on suuri vaara, että he takertuvat valtaansa yleisestä moraalitajusta välittämättä.

Hallitus on viime aikoina kahminut valtaa monen muun tahon kustannuksella. Niin sanotun Lex Nokian tapauksessa hallitus sääti lain välittämättä lakiasiantuntijoiden näkemyksistä, joissa koko laki tuomittiin perustuslain vastaiseksi. Läpi vaalikauden istuvien enemmistöhallitusten aikakautena eduskunta vuorostaan muuttuu enenevässä määrin pelkäksi hallituksen tekemien päätösten kumileimasimeksi. Hallitus siis laajentaa reviiriään suhteessa vallan kolmijaon muihin osapuoliin.

Pahinta on kuitenkin Vanhasen vahvasti ajama hallituksen päätöksenteon salaamiskulttuuri. Se on vallansiirto kansalta, medialta ja kansalaisjärjestöiltä hallitukselle. Kun keskeneräisistä päätöksistä ei kerrota ja hallituksen sisäiset ristiriidat pyritään pitämään piilossa, ei kriittisellä medialla, kansalaisilla tai kansalaisjärjestöillä ole aikaa esittää vastalauseitaan tai organisoida vastakampanjoita. Hallitus ehtii runnoa ikävätkin päätökset lävitse, ennen kuin kohu niistä ehtii nousta. Kun vielä häivytetään tiedosta kuka hallituksen sisällä on asiaa kannattanut ja kuka vastustanut – päätöksistä tehdään kasvottomat – estetään kansalaisten mahdollisuus edes vaalien välityksellä osoittaa tyytymättömyyttään. Päätöksenteon läpinäkyvyys on yksi aidon demokratian edellytyksistä. Ei siis ihme, että protestipuolueiden äänimäärä on vahvassa nousussa Suomessa.

Kun valta keskittyy liikaa yhdelle taholle, tarvitaan sille vastavoima. Onneksi Suomella on yksi instituutio, joka nauttii valtaisaa kansansuosiota ja jolla on kaikki edellytykset toimia hallitusvallan tasapainottajana: Suomen presidentti. Erityisesti hallitusta ja eduskuntaa itseään suoraan koskevissa päätöksissä, kuten kansanedustajien palkoissa ja avustajissa, puoluetuissa tai vaalitukien läpinäkyvyydessä, olisi presidentillä oltava viimeinen sana. Näistä päättettäessä hallitus on aivan liikaa ’pukki kaalimaan vartijana’, kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa, ja eduskunnan kyvyttömyys tehdä vaalirahoituksesta avointa todistaa. Presidentin valtaa pitäisikin mielestäni vahvistaa suhteessa hallitukseen.

Hallitus ei kuitenkaan ole kaavaillut presidentin vallan lisäämistä, vaan pyrkii jatkamaan 80-luvulla aloitettua presidentin vallan systemaattista heikentämistä. Kekkosen haamu leijailee vieläkin valtaapitäviemme päiden ympärillä, vaikka presidentin valta nykyiselläänkin on jo kuihtunut lähes pelkästään seremonialliseksi. Olisi jo aika nähdä, että suurin uhka Suomen nykydemokratialle ei ole liian vahva presidentti, vaan liian vahva pääministeri. Jos eduskunta ja hallitus olisivat moraalisesti suoraselkäisiä ja pyrkisivät kunnioittamaan demokratian ideaalia, olisi heidän pyrittävä vahvistamaan presidentin valtaa. Toivon, että olemme valinneet itsellemme niin valistuneen valtijaan, että hän myös ymmärtää, milloin hänellä on liikaa valtaa.