Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?
Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.
Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.
Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä. Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.
Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?
Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.
Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.
Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.
En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).
Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.
Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.
Frank Martela 
Vielä varmemmaksi vakuudeksi on todettava, että jopa Jussi Halla-Aho näyttää jakavan näkemykseni:
”Pekka Haavisto on useista vääristä mielipiteistään huolimatta miellyttävä, edustava ja asioista perillä. Hän suhtautuu useimmiten kohteliaasti myös toista mieltä oleviin, mitä ei voi sanoa muista kukkahattuleiriä edustavista ehdokkaista. Uskon, että hänestä tulisi erittäin sovitteleva ja sopua rakentava presidentti, johon useimmat olisivat vielä kuuden vuoden päästä tyytyväisiä. Myös hänen puolisonsa Nexar Antonio Flores olisi mitä mielenkiintoisin First Lady. En tosin tiedä, kättelisivätkö muslimimaiden diplomaatit häntä itsenäisyyspäivän vastaanotolla.”
Pelkästään se, että jyrkkämielisten johtohahmo Jussi Halla-Aho kutsuu Nexar Antonio Floresia mitä mielenkiintoisimmaksi First Ladyksi, ja se että Pekka hengaa Hakkaraisen kantabaarissa, ovat tehneet suomalaiselle suvaitsevaisuudelle paljon enemmän kuin kaikki ne palopuheet, joissa Perussuomalaisten kannattajat leimataan rasisteiksi. Kun esimerkiksi Paavo Lipponen leimaa Soinin vaalipäällikön äärioikeistolaiseksi, jyrkentää tämä asenteita molemmin puolin, aivan riippumatta siitä, pitääkö syytös paikkansa. Lipponen polttaa tuollaisilla tölväisyillään tehokkaasti kaikki sillat. Jos haluaa oikeasti vaikuttaa toiseen, on ensin saavutettava toisen hyväksyntä. Tässä Pekka näyttää onnistuneen.
TykkääTykkää
Olen periaatteessa aika monesta asiasta tässä kirjoituksessa samaa mieltä. Harmi vaan, että keskeinen argumentti ei kuulu näihn 🙂 Suomalaisen hyvinvointivaltion suurin uhka saattaa hyvin olla kahtiajakautuminen: Suomessa on ensimmäistä kertaaa oikeasti rinkaita ihmisiä ja oikeasti melko köyhiä uhmsiä romanikerjäläisistä eteenpäin. Minä en vaan jaksa uskoa, että presidentillä olisi tähän jotain vaikutusta.
Ongelma on syvemmällä, tarkalleen ottaen kapitalismin nykyisessä rakenteessa. Silloin kun suomalainen liike-elämä vielä oli keskeisiltä osin suomalaista, niin omistuksiltaan kuin toimintaympäristöltäänkin, voitiin ajatella, että duunareilla ja omistajilla ihan oikeastikin oli jokin yhteinen intressi kehittää suomalaista hyvinvointvaltiota. Jos ei muuta, niin ainakin omistava luokka saattoi ajatella ostavansa veroillaan yhteiskuntarauhaa. Nykyisesä globaalin kapitalismin maailmassa tällainen yhteinäisyys ei enää välttämättä ole mahdollista. Siinä vaiheessa kun pääoma lakkaa olemasta isänmaallista, on duunarilla haastavaa. Oman työnsä myymisellä elävän on vaikeampi pohtia ulkoistusvaihtoehtoja samalla raikkaudella kuin metsäfirman.
No joo 🙂 Haavisto olisi varmasti omiaan siloittelemaan tiettyjä kuiluja suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta tietyille perimmäisille ristiriidoille, jotka mielestäni muodostavat sen perimmäisen uhan hyvinvointivaltiolla presidentti ei voi mitään, sillä ne littyvät kapitalismin rakenteeseen.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista Veikko! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että nykyfinanssijärjestelmän globaalit rakenteet ovat vakava uhka hyvinvointivaltiolle, koska ne johtavat varallisuuden kanavoitumiseen yhä harvempiin käsiin ja työväestön osalta helposti race to the bottom -kilpailutilanteeseen. Tähän ei auta muu kuin tiukempi, mielellään globaali, rahoitusmarkkinoiden sääntely. Mutta tämä on tietysti vielä vähemmän presidentin ratkaistavissa.
Uskon kuitenkin, että parhaimmillaan presidentti voi asenneilmastoon vaikuttamalla aikaansaada jo paljon. Omistavan luokan osalta esimerkiksi veronkierto on lähinnä omatunnon kysymys: Jos tahtoa on, sekä yksityinen että yrityksen varallisuus on mahdollista kierrättää veroparatiisien ja muiden ratkaisujen kautta suomalaisen veronkerääjän ulottumattomiin. Uskoisin, että moniin muihin valtioihin nähden tätä veronkiertoa tapahtuu vähemmän, koska valtaosa varakkaista ihmisistä on kuitenkin edelleen sitoutunut Suomen valtioon aivan eri tasolla kuin esimerkiksi Venäjän tai Iso-Britannian pohatat. Joidenkin yksittäisten uhmaikäänsä elävien Nalle Wahlroosien lausunnoista huolimatta uskon, että valtaosa suomalaisista liike-elämän johtohahmoista on edelleen ylpeä suomalaisuudestaan ja enemmän tai vähemmän sitoutunut yhteiseen Suomeen.
Siksi uskon, että ajatus yhteisestä Suomesta voi pehmentää huomattavasti myös uusliberalistisen sääntelyn purkamisen aiheuttamia uhkakuvia hyvinvointivaltioille. Toki se ei yksinään ole ratkaisu, mutta kuitenkin merkittävä voima. Kun presidentti on varsin riisuttu muodollisesta vallasta, tämä mielipidevalta on hänen tärkeimpiä aseitaan.
TykkääTykkää
Toitpa esiin uuden mielenkiintoisen näkökulman näihin vaaleihin.
TykkääTykkää