Tagged: Timo Soini

23.1.2012

Suvaitsevaisuus voitti vastajytkyn!

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

13.1.2012

Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?

Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä. Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

28.4.2011

Perussuomalaiset voittivat, on arvopolitiikan aika

Tapahtui niin, että viidesosa suomalaisista äänesti vaaleissa Perussuomalaisia. Mitä nyt pitäisi tehdä? Lyömmekö hanskat tiskiin, toteamme suomalaisten olevan liian juntteja meille ja fantasioimmeko muuttamisesta johonkin maahan, jossa kaikilla on oma espressokeitin ja suosikkirypäle? Vai tunnustammeko tosiasiat ja mietimme miten tässä tilanteessa rakennamme paremman Suomen. Itse ajattelin tässä kirjoituksessa pohtia jälkimmäistä vaihtoehtoa ja tarjota kolme vastausta kysymykseen mitä tehdä nyt: (1) paluu arvopolitiikkaan, (2) perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti ja (3) oma aktiivinen osallistuminen.

Syyt: Syy Perussuomalaisten nousuun lienee jo tässä vaiheessa selvä: Valtapoliitikot ovat menettäneet yhteytensä tiettyyn kansanryhmään. He eivät kykene puhuttelemaan ihmisjoukkoa, joka kokee oman tilanteensa, kulttuurinsa ja arvonsa uhatuiksi ja joilla on tunne siitä, että heitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kaukana ja ilman että he voivat siihen vaikuttaa. Kannattajista on piirretty kuvaa maaseudun ja kaupungin isiltä perittyjä arvoja kunnioittavina enimmäkseen kouluttamattomina miehinä ja naisina, jotka tekevät tai yrittävät tehdä työuransa teollisuudessa, hoiva-alalla ja muilla perinteisillä aloilla.

Syitä katkeruuteen ja turhautumiseen on helppo löytää viime vuosikymmenten politiikasta: Pienituloisten määrä on lähes kaksinkertaistunut 20 vuodessa, noin 700 000 suomalaista joutuu nykyään tulemaan toimeen alle 1183 eurolla kuukaudessa. Samalla aikavälillä toimeentulotulotuen todellinen arvo on jäänyt 42 prosenttia jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Talouskasvu on toki tuonut meille Nokian ja lukuisia IT-alan menestystarinoita, mutta rakennemuutos on pitänyt huolta siitä, että perinteisen teollisuuden alueella irtisanomiset ja epävarmuus ovat lisääntyneet ja julkisen sektorin, erityisesti hoiva-alan, palkkakehitys ja työolosuhteet ovat kurjistuneet. Sanalla sanoen, Suomi on menestynyt, mutta tämä menestys on jakautunut jyrkemmin kuin aiemmin. Iso kansanryhmä kokee jääneensä sen ulkopuolelle. He äänestivät perussuomalaisia.

Muut puolueemme ovat totaalisesti unohtaneet tämän ihmisryhmän. Niin kokoomuslaiset, demarit, keskustalaiset, vihreät kun vasemmistoliittolaisetkin tuntuvat mainostoimistojensa johdolla pyrkivän puhumaan koulutetun kaupunkilaisväestön kieltä. Oikeistolaisilla tuntuu olevan vaikea käsittää, että ahdingossa olevia ihmisiä ylipäänsä on tai että heidän murheensa voivat olla todellisia. Heidän kaikilla kavereillaanhan tuntuu menevän hyvin, talous kasvaa ja menestys on vain itsestä kiinni: ainahan voi vaikkapa perustaa oman yrityksen. Liberaalin kaupunkilaisvasemmiston tuntuu puolestaan olevan vaikea samaistua työttömään, joka ei kykene kirjoittamaan kohtalostaan 20 sivun yhteiskuntarakenteita analysoivaa pamflettia. Puolueet kykenevät puhuttelemaan vain itsensä kaltaisia ihmisiä ja perinteisissä puolueissa ei ole perussuomalaistenkaltaisia ihmisiä.

Ratkaisu 1: Paluu arvopolitiikkaan Aiemmin puolueet ovat kyenneet puhuttelemaan laajoja kansanryhmiä. Tämä johtuu siitä, että aiemmin puolueiden toiminta on ollut arvojohtoista. Puolueet ovat avoimesti liputtaneet omien arvojensa puolesta niin puheissaan kuin toiminnassaankin. Nyt tilanne on toinen: puheissaan valtapuolueet pyrkivät mahdollisimman tarkasti häivyttämään omat erityispiirteensä ja puhumaan vain latteista yleishyväksytyistä arvoista kuten ’hyvinvointivaltiosta’. Kaikki päätökset esitetään välttämättöminä ja niiden takana jylläävät arvot häivytetään näkyvistä. Kuten sosiologian professori Risto Heiskala toteaa (HS 23.4), 1990-luvun lamasta lähtien kaikki poliittiset ratkaisut Suomessa on pyritty naamioimaan mahdollisimman epäpoliittisiksi.

Toiminnassaan valtapuolueet vuorostaan ovat alistuneet talousrationaliteetin vietäväksi. Kun arvoihin ei voi enää vedota, voidaan vedota vain taloudelliseen menestykseen. Kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi asettuu talouskasvun optimointi. Puolueet ovat siis ulkoistaneet puheensa mainostoimistoille ja toimintansa taloustieteellisille asiantuntijoille. Ei ihme, että talouskasvusta osattomaksi jäänyt joukko on hakenut vaihtoehtoa ja perussuomalaisista löytänyt sen.

Miten Perussuomalaisten nousuun olisi sitten vastattava? Parhaimmillaan Perussuomalaisilla kansanedustajilla voisi olla esittää vastuullisia ja oikeasti toimivia ratkaisuja siihen, miten heidän kannattajakuntansa elämänlaatua parannettaisiin. Pelkään kuitenkin, että heillä on enemmänkin ollut kyky sanoa ääneen juuri se, mitä heidän kannattajansa haluavat kuulla. He ovat tarjonneet äänen katkeroituneille, helppoja ratkaisuja tyytymättömille ja syntipukkeja kuten EU tai maahanmuuttajat, joihin viha kohdistaa. Jos muut puolueet haluavat tarjota näille ihmisille heidän itsensä kannalta parempia vaihtoehtoja, on heidän ensin kyettävä puhuttelemaan heitä. Se onnistuu vain puhumalla suoraselkäisesti arvoista.

Politiikka on usein monimutkaista ja vastuullisen politiikan tekeminen vaatii usein ikäviäkin ratkaisuja, joita on vaikea kommunikoida asioihin perehtymättömille. Lyhyellä tähtäimellä perinteiset puolueet voivat napata muutamia äänestäjiä takaisin menemällä mukaan Perussuomalaiseen yksinkertaistuksiin ja populismiin, mutta pitkällä tähtäimellä Soinin peliä pelaa parhaiten Soini itse. Vain tuomalla esiin oman puolueensa perusviestin ja perusarvot ja kytkemällä vaikeatkin päätökset niihin on mahdollista saada kestävää kannatusta omalle politiikalleen. Arvoihin vaikuttaminen on pitkäjänteisintä politiikkaa, mutta lopulta hedelmällisintä. Kun ihmisen saa uskomaan puolueen edustamiin arvoihin, saa hänestä elinikäisen puolueen kannattajan – olettaen että puolue itse pysyy uskollisena arvoilleen.

Ratkaisu 2: Perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti Perussuomalaisten menestyksen yksi avain oli siinä, että mennessään Puotilan ostarille puhumaan ihmisille, he kykenivät kohtaamaan heidät samalla tasolla. Ihminen puhui toiselle ihmiselle, vertaiselleen. Tämä oli Soinin, maisterismiehen, poliittisen viestin ytimessä. Harva perinteisen oikeiston tai edes perinteisen vasemmiston ehdokas kykenee nykyään samaan. Useimmat kykenevät kohtaamaan vain omassa elämänpiirissään eläviä ihmisiä. Ihmiset voi tavoittaa kuitenkin lopulta vain sitä kautta, että oikeasti ymmärtää heitä, on aidosti valmis eläytymään heidän elämäänsä ja näkökulmaansa. Jos muut puolueet haluavat tavoittaa perussuomalaisia äänestäneen ihmisjoukon, on heidän välttämätöntä ymmärtää sitä elämää, josta perussuomalaisten kannattajien asenteet kumpuavat. Tässä on suuri oppimisen ja nöyrtymisen paikka.

Jos katse suunnataan eduskuntaan, niin on vuorostaan selvää, että perussuomalaisten kannatus nousee niin kauan kuin muiden puolueiden edustajat ylimielisesti ja halveksuen sivuuttavat heidän näkemyksensä. Tällöin kansan kapina jatkuu. Sen sijaan provosoivimpiinkin mielipiteisiin pitää pyrkiä vastaamaan vakavasti, provosoitumatta. Suoran lyttäämisen sijasta tulee katsoa kykeneekö toinen uskottavasti perustelemaan näkemyksensä ja arvioida mielipide sen mukaan. Näin paljastuu onko iskulauseiden takana pelkkää onttoutta vai perusteltuja mielipiteitä. Parhaimmillaan voi toisen arvopohjasta kumpuavin argumentein osoittaa, miksi esitetty ratkaisu ei ole kestävä. Minkäänlaista vihapuhetta ei tule suvaita – viha, katkeruus ja kateus ovat motiiveja, joita ei eduskunnassa tule hyväksyä – , mutta asiallisiin esityksiin tulee vastata asiallisesti. Vain näin kyseisten esitysten huonot puolet kitkeytyvät pois ja hyvät puolet voivat päätyä osaksi politiikkaamme. Koska varmasti Perussuomalaisilla kansanedustajilla voi olla myös paljon myönteistä annettavaa luutuneisiin poliittisiin rakenteisiimme ja käytäntöihimme.

Ratkaisu 3: Oma aktiivinen osallistuminen Lopulta maailma muuttuu paremmaksi vain sitä kautta, että ihmiset tekevät sen paremmaksi. Viime vuosikymmenten trendi on ollut se, että yhä pienempi joukko ihmisiä on ollut kiinnostunut muuttamaan maailmaa paremmaksi politiikan kautta. Puutteistaan huolimatta edustuksellinen demokratia on kuitenkin edelleen se paras ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa yhteiskuntaamme. Perussuomalaisten vaalivoiton kestävin vaikutus toivottavasti on se, että se on tuonut politiikan takaisin suomalaiseen politiikkaan. Kolmen suuren puolueen kansalta kätkössä tapahtuvan konsensus-politiikan ja Vanhasen ’keskeneräisistä asioista ei puhuta’ –linjausten sijasta voimme päästä takaisin aktiivisen demokratian tilaan, jossa kansa voi kokea kykenevänsä keskustelemaan ja osallistumaan politiikkaan myös vaalien välissä.

Jos siis perussuomalaisten arvomaailma ei ole omasi, on aika aktivoitua. Vain näin voit tehdä Suomesta enemmän omien arvojesi näköisen. Moni onkin tämän jo ymmärtänyt. Positiivista on esimerkiksi se, että jytkyn jälkeen vasemmistoliittoon ja vihreisiin on liittynyt noin tuhat uutta jäsentä kumpaankin. Arvostan myös Thomas Wallgrenia, joka poiketen valtaosasta kaltaisistaan älymystön edustajista ei tyydy katkerana seuraamaan sivusta kyynisesti kommentoiden nyky-politiikkaa, vaan pyrkii omalla työllään muuttamaan sitä parempaan suuntaan. Perussuomalaiset myös selkeyttivät suomalaista poliittista karttaa siivoamalla paljon änkyröitä ja arvokonservatiiveja muista puolueista pois. Nyt on meidän suvaitsevaisten, solidaaristen, monipuolista kulttuuria arvostavien ja ihmisyyden kaikkia muotoja kunnioittavien aika näyttää, että meistäkin on joukkovoimaksi.

18.4.2011

Neljä syytä miksi Perussuomalaisten vaalivoitto voi olla hieno asia

Perussuomalaiset ovat näiden vaalien ilmiö. 15 % kannatusnousun jälkeen siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tämän vuoksi on olennaista kysyä mistä ’persujen’ nousu kiilaksi kolmen valtapuolueen väliin kertoo. Nähdäkseni Soinin johdolla hankittu kannatus on lopulta oire kahdesta asiasta. Ensinnäkin kansan kahtiajaosta ja siitä että meillä on iso kansanosa, jonka valtaeliitti on tyystin unohtanut. Toiseksi siitä, että kansa on syystäkin turhautunut kolmen suuren puolueen harjoittamaan konsensuspolitiikkaan.

On muutama syy, miksi mielestäni oli loistavaa, että Perussuomalaiset onnistuivat murtamaan kolmen suuren puolueen hegemonian. Ensinnäkin kun maan tapana on ollut, että kolmesta suuresta puolueesta aina kaksi on hallituksessa, eivät ne voi liikaa taistella toisiaan vastaan – vastakkainasettelun aika on näiden puolueiden väliltä jo pitkään ollut ohi. Siksi on niin vahvasti tuntunut, että mikään ei muutu, hallitsi maata sitten sinipuna, punamulta tai porvarihallitus. Kaikki ovat tuntuneet vievän maata täysin samaan suuntaan.

Toiseksi Neukku-aikojen muistona on totuttu siihen, että politiikan suuret linjat vedetään isojen poikien kesken saunan lauteilla kansalta piilossa, jolloin julkisuudessa näkyvä politiikka on paljolti kulissia. Vaalirahoitusskandaali toi onneksi osaltaan tähän liittyviä ’maan tapoja’ esille ja ehkä auttaa politiikkaa muuttumaan modernimpaan ja avoimempaan suuntaan.

Kolmanneksi 90-luvun laman myötä virkamiehet nousivat Suomen politiikan todellisiksi johtajiksi. Erityisesti valtionvarainministeriö ja sen luomat budjettiraamit ovat ehkä politiikkamme keskeisin vaikuttaja. Pääministeri vaihtuu, mutta virkamiehet eivät – ja heillä on ollut aivan liikaa valtaa määrittää ne ’realiteetit’ joiden sisällä politiikot toimivat.

Tämän jämähtäneen tilanteen Perussuomalaiset nyt vaalivoitollaan rikkovat. Parhaimmillaan Perussuomalaisten voitto johtaa siihen, että politiikka palaa takaisin politiikkaan. Siihen, että puolueet joutuvat jälleen tunnustamaan väriään avoimesti, ja että hallituksen vaihtuminen näkyy myös harjoitetussa politiikassa.

Siltikin harmittaa paljon, että juuri perussuomalaiset rikkoivat kolmipäisen kotkan vallan. Persujen nuiva maahanmuuttolinja on surullinen tosiasia ja kansallinen häpeä. Juuri siksi harmittaa, että maahanmuuttajaehdokkaat jäivät niukasti ulos eduskunnasta. Kuitenkin on ymmärrettävä, että Suomessa maahanmuutto on marginaalinen ilmiö verrattuna melkeinpä mihin tahansa muuhun Euroopan maahan, esimerkiksi Ruotsista löytyy kuntia, jotka ottavat vuosittain enemmän maahanmuuttajia kuin koko Suomi yhteensä. Onkin ymmärrettävä, että persujen maahanmuuttovastaisuudessa ei ole kyse itse maahanmuuttajista, vaan siitä että ihmisillä on paha olo, ja he purkavat sen sopivaan itseään heikompaan syntipukkiin.

Valtapuolueet ovat pitkälti kadottaneet yhteytensä siihen ’tavalliseen kansaan’, joka ei ole päässyt osalliseksi viimeisen parinkymmenen vuoden talouskasvusta. Heihin, jotka eivät ole saaneet yliopistokoulutusta ja eivät tee mediaseksikästä työtä. Kansanedustajien elinpiirissä heitä ei näy ja siksi on niin helppo ajatella että meillä kaikilla menee hyvin – kun kerran kaikilla minun ympärilläni menee hyvin. Niinpä politiikka puhuttelee vain meitä koulutettuja ihmisiä.

Sille unohdetulle kansanryhmälle, joka on eksyksissä nyky-yhteiskunnassa jossa julkihomot vetävät sisustusohjelmia, Perussuomalaiset tarjoavat kanavan. Näille turhautuneille hahmoille Timo Soini on onnistunut taistelemaan jälleen olemassaolon oikeutuksen. Hänen kauttaan hekin uskovat parempaan huomiseen. Ja hänen myötään toivottavasti myös muut puolueet joutuvat muistamaan tämän kansanryhmän olemassaolon. Tämä on neljäs syy, miksi Perussuomalaisten kannatusnousu saattaa johtaa hyviinkin asioihin.

Olen paatumaton optimisti. Siksi näen Perussuomalaistenkin vaalivoitossa paljon hyvää. Murtaessaan valtapuolueiden hegemonian se voi järkyttää niitä rakenteita, jotka pitkään ovat todellisen politiikanteon Suomessa tukahduttaneet. Ja puhutellessaan unohdettua kansanryhmää se voi pakottaa poliitikot ottamaan heidätkin huomioon päätöksissään.

Lopuksi kuitenkin korostettava vielä, että en ole todellakaan mitenkään iloinen persujen vaalivoitosta, koska en voi hyväksyä heidän maahanmuuttovihamielisyyttään. Isojen miesten pitäisi pystyä kantamaan omat ongelmansa itse eikä purkaa niitä heikommassa asemassa oleviin.