Tagged: presidentinvaalit
Kuusi pointtia Trumpin voitosta
Kuten niin moni tänään, yritän ymmärtää Trumpia: Miksi hänet valittiin ja mitä hänen valintansa tarkoittaa? Tässä muutamia erillisiä ja jalostusta kaipaavia ajatuksia keskustelua avaamaan:
1. Muukalaisvihamielisyys on merkittävä poliittinen voima – halusimme tai emme
Vihamielinen suhtautuminen erilaisuuteen – erivärisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, usein myös naisiin – on merkittävämpi voima länsimaissa kuin on aiemmin haluttu tiedostaa. En usko että vihamielisyys itsessään on hirveästi lisääntynyt, sillä ei vain aiemmin ole ollut poliittista purkautumistietä. Monipuoluejärjestelmiin tukeutuvissa Euroopan maissa populistiset puolueet ovat jo aiemmin löytäneet muihin uskontoihin ja kulttuureihin nuivasti suhtautuvista itselleen uskollisen kannattajakunnan. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä vasta puolueen ulkopuolelta tuleva Trump antoi äänen kaikille niille, joille ’make America great again’ on sama asia kuin ’make America white again.’
Huom: En tarkoita että muukalaisvihamielisyys on ainoa selittävä tekijä. Moni äänesti Trumpia aivan muista syistä. Mutta kyllä se on yksi merkittävä tekijä, jolla Trump kaappasi uusia kannattajia itselleen.
2. Perinteisen median portinvartijan roolia kaivattaisiin estämään vihapuhetta ja paskapuhetta
Voimme osittain kiittää perinteistä mediaa siitä, että vihapuheella ei ole aiemmin ratsastettu vaalivoittoihin. Muutama vuosikymmen sitten medialla oli valta päättää ketkä saavat äänensä kuuluviin. Ne käyttivät valtaansa marginalisoimalla vihapuhetta suoltavat kansankiihottajat ja rankaisemalla valehtelijoita.
Sosiaalinen media on murtanut tämän vallan. Vihapuhe leviää verkossa sellaisella innolla, että monien käsitykset toisista kansanryhmistä etääntyvät yhä kauemmaksi todellisuudesta. Avoin rasismi ja fantasiat vääräuskoisten sekä väärinajattelevien tappamisesta tai raiskaamisesta saavat kukkia. Ihmiset lietsovat toinen toistaan yhä sokeampaan vihaan. Valitettavasti monet mediat klikkejä kalastellakseen ruokkivat tätä vihaa. Ja monet poliitikot ratsastavat tällä vihalla nyt kun siitä on tullut salonkikelpoista.
Poliitikot ovat myös oppineet, että valehtelusta ei enää rangaista. Kun sekä polarisoitunut perinteinen media että sosiaalinen media antavat foorumin, jossa voi jatkaa valehtelua kiinnijäämisen jälkeenkin ilman rangaistuksia, ovat monet poliitikot niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan. Miksi välittää totuudesta, kun omat äänestäjät eivät siitä välitä?
Filosofi Harry Frankfurtin kuuluisan analyysin mukaan valehtelu on tietoista väärän tiedon esittämistä. Hevosenpaska (bullshit) on sitä että puhuu mitä sylki suuhun tuo täysin piittamaatta siitä onko asia totta vai tarua. Trump osoitti kampanjansa aikana, että potaskaa voi puhua ilman että kukaan ottaa liian tosissaan tosi-tv-tähden sanomisia. Vastapuoli närkästyy, kun pikkuisen haukkuu vähemmistöjä, mutta omat vain hymähtelevät. ’Muuri Meksikoon’ ei liene realistinen poliittinen linja, vaan enemmänkin tietyn katkeruutta täynnä olevan tunteen pukemista sanoiksi.
Meidän on opittava rakentamaan instituutioita, jotka ylläpitävät poliittisen debatin tasoa myös sosiaalisen median aikakaudella. Muuten koko demokraattinen järjestelmä on aidosti vaarassa tulla tiensä päähän.
3. Kolmannen maailmansodan todennäköisyys kasvoi huomattavasti
Putin on ulkopoliittisesti nopeasti toimiva opportunisti. Trumpin keskittymiskyvyn puute ja arvaamaton käytös yllättävät usein myös hänet itsensä. Heidän välinen vastakkainasettelunsa voi pahimmillaan johtaa jonkinlaisen nahistelun eskaloitumiseen. Kumpikin miettii vain seuraavaa siirtoaan, bluffaa jollakin uhkauksella ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, josta kumpikaan ei voi perääntyä ilman että menettää kunniaansa.
En todellakaan halua nähdä tilannetta, jossa Trumpin tai Putinin egolla varustettujen miesten pitää valita kumman uhraavat: oman miehisen kunniansa vai maailmanrauhan?
Pahimmillaan voidaan päätyä sotaan, jota kukaan ei halunnut. Hillary ei ollut välttämättä mikään rauhannainen, mutta hänellä on sentään harkintakykyä. Toivottavasti maapallon tulevaisuus ei ole seuraavan neljän vuoden aikana kiinni jostakusta kenraalista, joka kieltäytyy noudattamasta ylipäällikön käskyä laukaista ydinase.
4. Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni – ja Putin tietää sen
Vaalipuheistaan huolimatta Trumpin voi olla vaikea irtautua niistä velvoitteista, joita Yhdysvalloilla on muita Nato-maita kohtaan. Mutta hänen ’Yhdysvallat ensin’ -ulkopoliittikkansa tarkoittaa sitä, että kynnys rientää Suomen avuksi on nyt korkeampi. Ei tämä mikään akuutti riski välttämättä ole, mutta on hyvä tiedostaa, että Trumpin valta-aikana ei kannata luottaa siihen, että kyllä Yhdysvallat meidät pelastaa.
5. Nyt testataan Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän kestävyys
Harvoin lienee Yhdysvaltain johtoon noussut miestä, joka on suhtautunut näin avoimen halveksuvasti demokratiaan instituutiona. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on viime vuosina nähty kuinka alunperin demokraattisesti valtaan noussut valtaeliitti voi rikkoa perustuslakia, ihmisoikeuksia ja kansanvallan perussääntöjä pönkittääkseen omaa valtaansa ja viedä maataan asteittain kohti diktatuuria.
Yhdysvalloissa on yksi pisimmistä demokratian traditioista. Pahin skenaario on siinä, että Trump alkaa asteittain nakertaa tätä traditiota. Klassinen, toimivaksi havaittu kaava on kohdistaa sortotoimenpiteet ensiksi erilaisiin vähemmistöihin. Valtaväestö hyväksyy hiljaisena. Siinä vaiheessa, kun suojelupoliisi ilmestyy omalle ovelle, on jo liian myöhäistä.
En haluaisi uskoa tämän olevan mahdollista. Vallanjako Yhdysvalloissa senaatin, korkeimman oikeuden ja presidentin välillä toimii kohtuullisen hyvin ja poliittisilla instituutioilla pitäisi olla voimaa suojata Yhdysvaltoja sisäiseltä vallankaappausyritykseltä. Jos hyvin käy, Trump ei edes yritä tällaista. Mutta en luottaisi tässä hänen hyväntahtoisuuteensa, koska vallalla on tapana turmella – myös valmiiksi turmeltuneetkin.
6. Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä sai mitä ansaitsi
Lopulta on kuitenkin todettava, että Yhdysvaltojen poliitinen eliitti on ollut niin irtautunut tavallisesta kansasta, että se sai mitä ansaitsi. Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on pohjamudissa. Jo vuonna 2013 kongressin toiminnan hyväksyi ihmisistä vain 14 %. Kolme neljästä kansalaisesta uskoo puolestaan hallinnon ajavan ensisijassa vain erityisryhmien etua. Ja epäluulo on aivan perusteltua. Professorit Martin Giles ja Benjamin Page analysoivat 1779 poliittista päätöstä vuosien 1981 ja 2002 välillä. He havaitsivat, ettei tavallisten kansalaisten mielipiteellä ollut mitään väliä. Sen sijaan päätökset myötäilivät rikkaimman 10% ja tiettyjen intressiryhmien mielipiteitä. BBC otsikoi tutkimuksesta kertovan uutisensa toteamalla, että ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia.” On siis aivan perusteltua väittää, että poliittinen eliitti ajaa lähinnä eliitin etua. Rahavalta on tunkeutunut aivan liian syvälle politiikkaan sekä vaalirahoituksen että muiden kytkösten kautta. Kun siis Trump syytti muita ehdokkaita Wall Streetin talutusnuorassa olemisesta, hän oli enimmäkseen täysin oikeassa.
Eli oli jo aikakin, että joku keikuttaa poliittisen eliitin venettä oikein kunnolla.
Olisin toki toivonut, että murroksen saa aikaan joku, joka on liikkeellä jalommista motiiveista käsin kuin Trump. Mutta sen aika ei ollut vielä. Toivon mukaan vastareaktiona Trumpille saamme neljän vuoden päästä todellisen puhdistajapresidentin, joka kampanjassaan lupaa siivota järjestelmän rakenteellisesta korruptiosta ja rahan ylivallasta – ja jolla on myös joku suunnitelma sille, miten hän tämän tekee.
Mitä nyt tapahtuu?
Todennäköisimmin suuria muutoksia tapahtuu vähemmän mitä pelätään. Katastrofien todennäköisyys kasvaa, mutta toimivassa poliittisessa järjestelmässä yksi ihminen ei pysty saamaan liian radikaaleja asioita aikaan. Edes presidentti. Politiikka on varmasti republikaanisempaa kuin mitä se olisi kuin jos Clinton olisi voittanut, mutta ei välttämättä yhtään erityisempää kuin mitä joku ’perinteisempi’ republikaani olisi harjoittanut.
Trumpilla ei ole näyttänyt olevan retoriikkansa takana mitään erityisen selkeää agendaa. Parhaimmillaan hänestä tulee pragmaattinen presidentti, joka antaa avustajiensa päättää varsinaisista sisällöistä ja keskittyy itse keulakuvana patsastelemiseen.
Kriittinen kysymys seuraavaksi on katsoa, ketä Trump nimittää kabinettiinsa ja politiikan avainpaikoille. Nämä nimitykset tulevat kertomaan retoriikkaa enemmän siitä, mihin suuntaan Trump todellisuudessa tulee maata seuraavan neljän vuoden aikana viemään.
Siihen asti ajattelin lohduttautua katsomalla tätä videota. Voitonpuheessaan Trump otti maltillisen linjan: kehui Hillarya ja ilmoitti että hän haluaa olla koko kansan presidentti yli rodullisten rajojen. Toivotaan että nyt valtaan päästyään hän höllentää retoriikkaansa ja keskittyy oleskelemaan moitteetta valtionpäämiehen roolissa. Tässä videossa hän näyttää jopa osaavan nauraa itselleen. Se on jotenkin lohdullista:
Yhdysvaltojen politiikka ei ole ala, jonka osalta voisin sanoa olevani mikään valtava asiantuntija. Voi siis olla että analyysini ovat osittain pielessä. Kuulen mielelläni perusteltuja mielipiteitä siitä, mitä nyt Trumpista pitäisi lopulta ajatella.
Vaalit lähestyvät – Kenen SoMe-kuplassa sinä elät?
Sosiaalinen media on näissä vaaleissa astunut isompiin saappaisiin. Haaviston nousu alkoi <a href="osittain FB-tykkäysten kautta ja monien meistä Facebook on tulvinut vaaliaiheista viestintää sietokyvyn rajoille asti. Itse olen sitä mieltä, että ihmisten innostuminen politiikasta on niin tärkeä asia yhteiskunnallisesti, että mielelläni kestän muutaman viikon ajan siihen liittyvää rummutusta. Sosiaalisessa mediassa on kuitenkin yksi vakava ongelma: se luo kuplia ihmisten ympärille.
Ihmiset seuraavat yhä vähemmän perinteisiä medioita. Yhä isompi osa heidän lukemistaan uutisista on kaverin linkkaama. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jostakin tärkeästä aiheesta voi tulla puheenaihe, vaikka valtamedia kuinka yrittäisi sen unohtaa tai jopa tukahduttaa. Twitter-vallankumoukset Lähi-Idässä ja Occupy Wall Street ovat väkeviä esimerkkejä siitä, miten sosiaalinen media onnistuu muuttamaan ruohonjuuritason yksittäiset ihmiset vallankumoukselliseksi joukkovoimaksi. Mutta mitä enemmän poliittinen maailmankuva rakentuu sosiaalisen median kautta, sitä kapeammaksi se helposti muodostuu.
Minun kaveripiirini ei ole kaikenkattava otos suomalaisista. Valtaosa facebook-kavereistani on noin itseni ikäisiä, koulutettuja, pääkaupungissa asuvia ja arvoliberaaleja. Toisin sanoen, he ovat keskimäärin itseni kaltaisia. Niinpä myös ne mielipiteet, uutiset ja vitsit, joita he levittävät, ovat tietynlaisia. Ne ovat sellaisia, että ne useimmiten tukevat niitä asenteita ja arvostuksia, joita minulla jo on.
Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Ihmiset pitävät uutisista, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja maailmankuvaansa, mutta sivuuttavat helposti uutiset, jotka vaatisivat heitä muuttamaan maailmankuvaansa. Niinpä he myös linkittävät toisilleen uutisia, jotka vahvistavat heidän yhteistä näkemystään maailman tilasta. Kun törmään tietynlaiseen uutiseen Hesarissa, voin jo melkein arvata, kuka facebook-kavereistani tulee linkittämään sen seinälleni.
Pahimmillaan tämä sosiaalisen median yksisilmäisyys johtaa maailmankuvan radikaaliin vääristymiseen. Eräs norjalainen filosofi totesi osuvasti Breivikistä, että hän toki oli psykologisesti hyvinkin sekaisin. Mutta hänen psykologinen profiilinsa oli vain ’alkoholismi-geenin’ kaltainen alttius tuollaisiin tekoihin. Tarvittiin sopiva ympäristö, jotta se puhkeaisi kukkaansa. Ja sopivan ympäristön tarjosi sokeaa vihaa pursuava nettiyhteisö, joka yhdessä lietsoi toinen toistaan yhä syvempään raivoon. Jonakin toisena aikana Breivik olisi jäänyt yksin katkeroitumaan kitkerien mielipiteidensä kanssa. Mutta nyt netti auttoi häntä löytämään samanmielisten yhteisön, joka radikalisoi häntä edelleen ja auttoi häntä saamaan voimaa omaan äärimmäiseen ratkaisuunsa.
Kun katsoo maailmaa tarpeeksi vahvaideologisesta yhteisöstä käsin, jossa jatkuvasti rummutetaan vain yhtä mielipidettä, niin mistä tahansa ”valheesta tulee vähitellen totta” niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
Siksi on tärkeätä suhtautua vakavasti siihen uhkaan, jonka ’uutistenvälityksen demokratisoituminen’ muodostaa. Perinteisillä medioilla on useimmiten julkilausuttu pyrkimys puolueettomuuteen, heillä on maine, jota puolustaa, sekä ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat käyttää työaikaansa erilaisten tarinoiden totuudellisuuden tarkistamiseksi. Juuri lukemansa uutisen linkkaava yksittäinen ihminen ei välttämättä tiedosta muokkaavansa ystäviensä maailmankuvaa eikä hän edes pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun, kunhan nyt linkkasi eteenpäin yhden hänestä tärkeän näkökulman asioihin. Mutta kun hän ja sata kaveria tekevät samaa, on kupla valmis.
Mediakriittisyys on tärkeä taito. Kaikki sanomalehdet ja uutispalvelut tekevät arvovalintoja sen suhteen mitä asioita nostavat esille. Heillä on suuri valta päättää siitä, mistä asioista tulee puheenaiheita, mistä teemoista presidentinvaaleissa keskustellaan ja mistä tarinoista sinä keskustelet kavereitesi kanssa. Tässä mediakriittisyydessä sosiaalisesta mediasta on tullut hyvä apuväline, jolla murentaa perinteisen median valtaa.
Vähintään yhtä tärkeä taito on kuitenkin sosiaalinen media-kriittisyys. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että sinun kaverisi linkkaavat uutisia ja kertovat tarinoita, jotka tukevat sinun maailmankuvaasi – olit sitten perussuomalainen maanviljelijä, vihervasemmistolainen punavuorelainen tai espoolainen kokoomuksen kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että etsit aktiivisesti näkökulmia ja tarinoita myös oman kuplasi ulkopuolelta. Esimerkiksi perinteisistä medioista. Mitä laajemmasta piiristä haet tietosi, sitä vähemmän maailmankuvasi on oman kapean kuplasi rajoittama.
Sosiaalinen media on näissä vaaleissa astunut isompiin saappaisiin. Haaviston nousu alkoi <a href="osittain FB-tykkäysten kautta ja monien meistä Facebook on tulvinut vaaliaiheista viestintää sietokyvyn rajoille asti. Itse olen sitä mieltä, että ihmisten innostuminen politiikasta on niin tärkeä asia yhteiskunnallisesti, että mielelläni kestän muutaman viikon ajan siihen liittyvää rummutusta. Sosiaalisessa mediassa on kuitenkin yksi vakava ongelma: se luo kuplia ihmisten ympärille.
Ihmiset seuraavat yhä vähemmän perinteisiä medioita. Yhä isompi osa heidän lukemistaan uutisista on kaverin linkkaama. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jostakin tärkeästä aiheesta voi tulla puheenaihe, vaikka valtamedia kuinka yrittäisi sen unohtaa tai jopa tukahduttaa. Twitter-vallankumoukset Lähi-Idässä ja Occupy Wall Street ovat väkeviä esimerkkejä siitä, miten sosiaalinen media onnistuu muuttamaan ruohonjuuritason yksittäiset ihmiset vallankumoukselliseksi joukkovoimaksi. Mutta mitä enemmän poliittinen maailmankuva rakentuu sosiaalisen median kautta, sitä kapeammaksi se helposti muodostuu.
Minun kaveripiirini ei ole kaikenkattava otos suomalaisista. Valtaosa facebook-kavereistani on noin itseni ikäisiä, koulutettuja, pääkaupungissa asuvia ja arvoliberaaleja. Toisin sanoen, he ovat keskimäärin itseni kaltaisia. Niinpä myös ne mielipiteet, uutiset ja vitsit, joita he levittävät, ovat tietynlaisia. Ne ovat sellaisia, että ne useimmiten tukevat niitä asenteita ja arvostuksia, joita minulla jo on.
Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Ihmiset pitävät uutisista, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja maailmankuvaansa, mutta sivuuttavat helposti uutiset, jotka vaatisivat heitä muuttamaan maailmankuvaansa. Niinpä he myös linkittävät toisilleen uutisia, jotka vahvistavat heidän yhteistä näkemystään maailman tilasta. Kun törmään tietynlaiseen uutiseen Hesarissa, voin jo melkein arvata, kuka facebook-kavereistani tulee linkittämään sen seinälleni.
Pahimmillaan tämä sosiaalisen median yksisilmäisyys johtaa maailmankuvan radikaaliin vääristymiseen. Eräs norjalainen filosofi totesi osuvasti Breivikistä, että hän toki oli psykologisesti hyvinkin sekaisin. Mutta hänen psykologinen profiilinsa oli vain ’alkoholismi-geenin’ kaltainen alttius tuollaisiin tekoihin. Tarvittiin sopiva ympäristö, jotta se puhkeaisi kukkaansa. Ja sopivan ympäristön tarjosi sokeaa vihaa pursuava nettiyhteisö, joka yhdessä lietsoi toinen toistaan yhä syvempään raivoon. Jonakin toisena aikana Breivik olisi jäänyt yksin katkeroitumaan kitkerien mielipiteidensä kanssa. Mutta nyt netti auttoi häntä löytämään samanmielisten yhteisön, joka radikalisoi häntä edelleen ja auttoi häntä saamaan voimaa omaan äärimmäiseen ratkaisuunsa.
Kun katsoo maailmaa tarpeeksi vahvaideologisesta yhteisöstä käsin, jossa jatkuvasti rummutetaan vain yhtä mielipidettä, niin mistä tahansa ”valheesta tulee vähitellen totta” niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
Siksi on tärkeätä suhtautua vakavasti siihen uhkaan, jonka ’uutistenvälityksen demokratisoituminen’ muodostaa. Perinteisillä medioilla on useimmiten julkilausuttu pyrkimys puolueettomuuteen, heillä on maine, jota puolustaa, sekä ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat käyttää työaikaansa erilaisten tarinoiden totuudellisuuden tarkistamiseksi. Juuri lukemansa uutisen linkkaava yksittäinen ihminen ei välttämättä tiedosta muokkaavansa ystäviensä maailmankuvaa eikä hän edes pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun, kunhan nyt linkkasi eteenpäin yhden hänestä tärkeän näkökulman asioihin. Mutta kun hän ja sata kaveria tekevät samaa, on kupla valmis.
Mediakriittisyys on tärkeä taito. Kaikki sanomalehdet ja uutispalvelut tekevät arvovalintoja sen suhteen mitä asioita nostavat esille. Heillä on suuri valta päättää siitä, mistä asioista tulee puheenaiheita, mistä teemoista presidentinvaaleissa keskustellaan ja mistä tarinoista sinä keskustelet kavereitesi kanssa. Tässä mediakriittisyydessä sosiaalisesta mediasta on tullut hyvä apuväline, jolla murentaa perinteisen median valtaa.
Vähintään yhtä tärkeä taito on kuitenkin sosiaalinen media-kriittisyys. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että sinun kaverisi linkkaavat uutisia ja kertovat tarinoita, jotka tukevat sinun maailmankuvaasi – olit sitten perussuomalainen maanviljelijä, vihervasemmistolainen punavuorelainen tai espoolainen kokoomuksen kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että etsit aktiivisesti näkökulmia ja tarinoita myös oman kuplasi ulkopuolelta. Esimerkiksi perinteisistä medioista. Mitä laajemmasta piiristä haet tietosi, sitä vähemmän maailmankuvasi on oman kapean kuplasi rajoittama.
Suvaitsevaisuus voitti vastajytkyn!
Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).
Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.
Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.
Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.
Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.
Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.
Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).
Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.
Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.
Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.
Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.
Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.
Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?
Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.
Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.
Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä. Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.
Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?
Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.
Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.
Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.
En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).
Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.
Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.
Frank Martela 