Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.