Tagged: yritystoiminta

Yrittäjyyttä asenteella – Eli miten saamme yritykset tuottamaan entistä enemmän hyvää?

Yritystoiminnassa on Suomen toivo. Peruskalliomme alle tai päälle ei kätkeydy maailman havittelemia raaka-aineita. Perushyödykkeiden tuotannossa emme voi kilpailla niiden maiden kanssa, joiden keskimääräisellä kuukausipalkalla ei saisi yhtä ostoskärryä täyteen Alepassa. Ainoa tulevaisuuden vientivalttimme voi löytyä uusien oivallusten luomisesta ja kaupallistamisesta. Siitä, että olemme askeleen edellä tuotekehityksessä. Uskon, että tulevaisuudessa tässä yhtälössä yhä isompaa roolia esittävät start-up -yritykset.

Hatunnosto siis kaikille yrittäjille. Yritystoiminta luo työpaikkoja. Se luo tuonnin mahdollistavaa vientiä. Eikä pidä väheksyä sen vaikutuksia kansakunnan henkiseen ilmapiiriin: se luo tunnetta eteenpäinmenosta, pystyvyydestä, innostuksesta, uuden luomisesta. Uskon näiden henkisten seikkojen olevan lopulta vähintään yhtä merkittäviä kuin noiden materiaalisempienkin.

Yritykset tuottavat siis välineellisen hyödyn eli rahan lisäksi myös paljon aidosti hyviä asioita. Samalla kuitenkin ne aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Erityisesti monet liian isoiksi ja anonyymeiksi kasvaneet suuryritykset irtisanovat ihmisiä vaikka se ei olisi välttämätöntä, liikkuvat luonnon hyväksikäytössä harmaalla alueella ja vähät välittävät halpatuotantomaissa tapahtuvan alihankintansa eettisyydestä. Me tarvitsemme yrityksiä ja niiden tuottamaa hyvinvointia. Kysymys kuuluukin, miten saamme ne tuottamaan entistä enemmän hyvää ilman pahoja sivuvaikutuksia?

Kaksi keskeistä keinoa nousee esiin: Laki ja asenne. Keppi ja porkkana. Aloitetaan ensimmäisestä, vaikka toivoni lepää toisessa.

Klassinen vastaus yritysten ylilyönteihin on lainsäädäntö. Tupakkatuotteiden mainoskiellot, ympäristösäädökset, minimipalkat. Tämä on se perusta. Otetaanpa kuitenkin käsittelyyn viime aikoina paljon puhuttanut ongelma: mainosten ja mallimaailman epärealistiset kauneusihanteet ja se kaikki inhimillinen kärsimys, mitä se nuorten tyttöjen elämään syömishäiriöiden, hauraan itsetunnon ja masennuksen muodossa aiheuttaa. Inhottava juttu, mutta ei kai sille oikein mitään voi tehdä? Vapaassa maailmassa mallit saavat näyttää miltä haluavat.

Mutta kun asialle itse asiassa voi tehdä jotakin. Briteissä ja Ranskassa on käyty laajoja keskusteluja siitä, miten kuvankäsittelyn avulla epärealistisen hoikiksi ja hyvännäköisiksi maalatut mainoskuvat voitaisiin kieltää. Israel otti askeleen pidemmälle ja kielsi sellaisten muotikuvien käytön, joissa mallin painoindeksi on alle 18.5 tai joissa malli näyttää tällaiselta. Jos yritykset tuottavat pahoinvointia, on valtion tehtävä säätää lakeja, jotka kieltävät tämän. Vaikka lakeja voitaisiin kiertää, lähettävät ne selkeän viestin siitä, mikä on yhteiskunnassamme sallittua ja mikä ei.

Lakiteknisin keinoin voidaan siis puuttua inhimillistä haittaa aiheuttaviin tuotteisiin. Mutta usein yritysten tuottama pahonvointi liittyy työntekijöiden ja muiden sidosryhmien huonoon kohteluun. Tässäkin laki voi jossakin määrin auttaa, mutta useimmiten tärkeämpi tekijä on työnantajien asenne työntekijöitään kohtaan. Kyse on siitä, välittävätkö he työntekijöistään aidosti vai vain juhlapuheissa.

Usein kuulee toistettavan, että yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole. Yksittäisen yrityksen tarkoitus on tasan se, minkä ihmiset päättävät sen tarkoituksen olevan. Jotkut päättävät perustaa yrityksen tehdäkseen intohimoisesta harrastuksestaan työn. Jotkut kouluttaakseen maailman lapsia. Jotkut puhtaasta rahanhimosta. Kaikki he tekevät valinnan. On yrityksen johdon vastuulla päättää, mikä yrityksen tarkoitus on. He myös kantavat vastuun siitä, mitä hyviä tai huonoja asioita tavoitteen seuraamisesta seuraa.

Väite siitä, että yrityksen tarkoitus on voiton tuottaminen on siis lopulta vain yritys väistää se vastuu, joka yrityksen johdolla yrityksen päätöksistä on. Potkittuaan parisataa ihmistä pois saa varmaan yöllä paremmin unta, kun toistaa kuin itämaista mantraa: ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa.” Päätös saattoi olla vaikea, mutta vastuu pitää kantaa. Olisikin jo aika heittää voiton maksimoinnin ideologia samaan romukoppaan olkatoppausten, neonvärien ja muiden kahdeksankymmentäluvun ylilyöntien kanssa.

Onneksi nuori start-up -sukupolvi eroaa tässäkin yksisilmäisemmistä edeltäjistään. Nuoriso vaatii työltään yhä enemmän muitakin arvoja kuin pelkkää toimeentuloa. Halutaan tehdä työtä, jolla on jotakin positiivista merkitystä. Tämä näkyy suoraan monien tuoreiden yritystulokkaiden kulttuurissa. Jotkut rakentavat koko yrityksensä vastaamaan johonkin sosiaaliseen tarpeeseen: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, jossa muut kuin rahan ansaitseminen on nostettu eksplisiittisesti päämääräksi, on nousussa. Toiset rakentavat yrityskulttuurinsa niin, että työntekijä on kuningas ja ympärillä olevilla ihmisillä on väliä. He haluavat pitää huolen, että yritys tuottaa voiton lisäksi myös hyvinvointia.

Ei siis ole mitään pahaa siinä, että yritys tuottaa voittoa, kasvaa ja työllistää ihmisiä. Kaikki nämä ovat hyvinvointimme kannalta hyviä, suorastaan välttämättömiä asioita. Jos joku haluaa maksaa intohimosi hedelmästä miljardin, niin kyllä sille saa vähän nauraakin! Tappiollinen yritys kuolee pois, joten vähintään nollatulokseen on pitkällä tähtäimellä päästävä.

Hengissäpysymisen ja voittojen maksimoimisen väliin jää kuitenkin usein iso alue operoida enemmän tai vähemmän vastuullisesti. Olennaista on, mitä valintoja yritysjohto tällä alueella tekee. Palveleeko heidän jokapäiväinen yli kahdeksantuntinen uhrinsa vain liikevoiton epäjumalia. Vai onko heidän työllään sen lisäksi myös jotakin aidosti positiivista sisältöä?

Yrittäjyys on vapautta tehdä asiat omalla tavallaan. Se on haaste, johon soisin monien tarttuvan – sekä sen sisäisten hyötyjen että kansantaloudellisten hyötyjen vuoksi. Mutta se on myös vastuuta omista päätöksistään. Sekä taloudellista että moraalista vastuuta. Hyvinvointimme rakentuu niiden yritysten varaan, jotka pystyvät molemmissa tuottamaan hyvän tuloksen!

Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin

Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.

Oletko miettinyt, miksi yhteiskuntamme on salllinut yritysten olemassaolon?

Koska viimeksi pohdit, pitäisikö lainsäädäntömme sallia nykyisenkaltaisen yritystoiminnan? Et ole tainnut asiaa hirveästi miettiä? On itsestäänselvää, että yhteiskunnassamme toimii joukko itsekkääseen voitontavoitteluun keskittyviä organisaatioita. Nykyiset itsestäänselvyydet ovat kuitenkin useimmiten pitkän historiallisen prosessin tuotoksia. Tehdäänpä siis pikainen ruumiinavaus yritystoiminnan historiaan. Voimme ehkä oppia, miten ajatella yritystoiminnasta toisin.

Avain nykyiseen yritystoimintaan löytyy osakeyhtiölain pykälästä 2: ”Osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista.” Osakeyhtiö on valtion suoma erityisoikeus, jossa yksilöille annetaan mahdollisuus kerätä vapaasti toimintansa voitot itselleen ilman että on henkilökohtaisesti vastuussa tappioista. Kun oma pää ei ole pölkyllä, uskaltaa ottaa suurempia riskejä, ja yhteiskunnat ovat katsoneet tämän toiminnan palvelevan yhteiskunnan kokonaisetua pitkällä aikavälillä.

Aina ei ole ollut näin. Taloudellista toimintaa on sivistyneissä yhteiskunnissa ollut jo vuosituhansia ja Kroisoksen ajoista lähtien (~550 ekr.) kultaraha on toiminut vaihdon välineenä. Valtaosan historiasta omistus ja kaupankäynti oli kuitenkin kasvollista ja vastuu henkilökohtainen. Jokin kiinalainen tai venetsialainen suku saattoi olla rikas ja mahtava, mutta vallankäyttäjä – suvun päämies – oli viime kädessä vastuullinen kaikesta kauppaimperiuminsa toimista. Itä-intian kauppakomppanian ja Stora Kopparberg -kaivosyhtiön kaltaiset suuria investointeja vaativat hankkeet olivat poikkeuksia, joiden omistustapa muistutti enemmän nykyisenkaltaista. Niitä oli kuitenkin 1800-luvulle asti vain kourallinen ja ne toimivat tavallisesti jonkinlaisella kuninkaan poikkeusluvalla.

Pidäkkeettömän kapitalismin luvattu maa Yhdysvallat on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä viimeisen reilun sadan vuoden aikana on tapahtunut. Brittien asettamista kauppamonopoleista vapautuminen oli yksi itsenäistymisen (vuonna 1776) keskeisistä motivaattoreista ja ’founding fathers’ olivatkin hyvin tarkkoja yritystoiminnan säätelystä. Yrityksille annettiin vain määräaikainen toimilupa, ja yritysten mahdollisuuksia lainata rahaa, omistaa maata ja joskus jopa voitontekoa rajoitettiin. Yritys sai myös tehdä vain sitä aktiviteettia, johon sillä oli lupa. Lainsäätäjillä oli yksipuolinen oikeus purkaa tai muuttaa toimilupaa. Rajoitusten rikkomisesta tai toimiluvan päättymisestä seurasi, että yritys lakkautettiin. Lupia myönnettiin lähinnä vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuten siltojen rakentamiseen. Yritystoiminta oli siis tiukasti kontrolloitua.

Teollistuminen, Yhdysvaltojen sisällissota 1800-luvun lopulla ja rikastuneiden teollisuuspamppujen sekaantuminen politiikkaan muuttivat kaiken tämän. Yritykset alettiin nähdä yhteiskunnallisina työkaluina, joiden keskinäinen kilpailu ajaa teknologista kehitystä eteenpäin ja näin tuottaa valtaa ja hyvinvointia yhteiskunnalle. Yritysten toimintaa alettiin vapauttaa yhä enemmän säännöstelystä. Tämä johti eriarvoistumisen kasvuun (joidenkin tutkimusten mukaan parhaimmillaan 1% Yhdysvaltojen perheistä omisti 59% omaisuudesta), joka johti lakkoihin, kapina-aaltoihin, väkivaltaisiin yhteenottoihin ja ammattiyhdistysten vahvistumiseen. Viimeistään vuoden 1929 talousromahdus ja Toinen maailmansota pakotti muuttamaan kurssia ja yritystoimintaa ja eriarvoistumista pyrittiin jälleen hillitsemään yrityslakeja tiukentamalla ja progressiivisella verotuksella. Kehitys kulkikin pitkään toiseen suuntaan, kohti vahvempaa valtiota ja tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Keskiluokan elämänlaatu parani ja hyvinvointi oli yhä useamman käsissä.

Viimeiset vuosikymmenet ollaan jälleen menty toiseen suuntaan, kohti yritystoiminnan ja erityisesti finanssisektorin yhä vähäisempää sääntelyä. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kapitalismin katsottiin ’voittaneen’ ja talouden vapauttaminen alettiin nähdä ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Jotkut puolustavat tätä kehitystä, jotkut kritisoivat sitä, mutta molemmat katsovat, että se on väistämätön osa tämänhetkistä todellisuutta.

Mitä opimme tästä suurin linjoin piirretystä historiallisesta katsauksesta? Lähinnä sen, että nykyisenkaltainen ajatus yrityksestä itsenäisenä toimijana, jolla on itsestäänselvä olemassaolon oikeus, on historiallisesti varsin uusi ajatus. Viidenkymmenen vuoden päästä käsityksemme yrityksien oikeuksista ja velvollisuuksista voi olla jotain aivan muuta.

Lopulta yritystoiminta on valtion myöntämä etuoikeus: oikeus tehdä voittoa pelkäämättä tappiota. Sen olemassaolon oikeutus on siinä, että valtio katsoo toisiaan vastaan kilpailevien yritysten tuottavan enemmän kokonaishyötyä kuin haittaa. Valtion tehtävä on tällöin säännellä yritystoimintaa siten, että sen hyödyt ovat mahdollisimman paljon suuremmat kuin sen haitat. On ideologista tyhmyyttä uskoa, että mitä enemmän kilpailua vapautetaan, sitä enemmän yritystoiminta hyödyttää yhteiskuntaa. Toiminnan liika vapauttaminen johtaa eriarvoistumisen räjähdysmäiseen kasvuun, joka ei ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Yhtä ideologista tyhmyyttä on uskoa, että tukahduttamalla yritystoiminta sääntelyn avulla kokonaan saavutettaisiin jotakin hyödyllistä. Sopivasti kanavoitu kilpailu tuottaa parempia tuloksia kuin sokea sääntely.

Yritystoiminta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olennainen kysymys on, miten meidän tulisi sitä säännellä, jotta sen synnyttämä raadollinen kilpailu parhaiten palvelisi meidän kaikkien hyvinvointia ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän pahoinvointia. Jos yritykset eivät tuota hyvinvointia, ei niillä ole olemassaolon oikeutusta ja yhteiskunnan tulee ne lakkauttaa. Pragmaattinen politiikka on pyrkimystä säädellä yritystoimintaa siten, että se väkisinkin johtaa hyvinvoinnin kasvuun.