Lapsuuteni kesälomalla, jossakin päin Saaristomerta, uutiset kuunneltiin radiosta. Uutisten jälkeen seurasivat kuulutukset: ”Pekka Virtanen, otatko yhteyttä lähiomaisiin.” Lomailija katosi kesä-Suomeen, kännykättömässä suvessa ihmistä saattoi olla mahdotonta tavoittaa. Työmurheet oli helppo unohtaa: mikään ei niistä muistuttanut – eikä niille mökkirannasta käsin voinut muutenkaan mitään tehdä.

Eläköön teknologia: Se on tehnyt meistä tehokkaampia ja yhdistää ihmiset uudella syvyydellä. Kaukomatkoilla on upeata että voi skypen kautta olla yhteydessä valtameren takana oleviin läheisiin. Mutta samaan aikaan se tekee töistä irtipäästämisestä yhä vaikeampaa. Monet älypuhelimet puskevat sähköpostit automaattisesti kännykän ruutuun ja lomailijan riesaksi. Olemme koko ajan periaatteessa saatavilla ja raja loman ja työn välillä hämärtyy. Moni kesäloma saastuu, kun ”isi kirjoittaa vain yhden sähköpostin”, ”äidin on pakko vastata tähän puheluun” tai ”menkää kaverit edeltä saunaan, mun pitää nopeasti kirjoittaa yksi memo.”

Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin mukaan meissä ihmisissä on kaksi minuutta: kokeva minä ja arvioiva minä, joista olen aiemminkin kirjoittanut. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää ikuisessa nykyhetkessä ja elää lävitse hetken tuskat ja nautinnot. Se tarttuu hetkeen ja sykkii elävää elämää.

Arvioiva minä elää askeleen etäänpänä: se muistaa menneet, arvioi nykytilannetta ja tulevaisuuden mahdollisuuksia, se tekee suunnitelmia ja päättää mihin pyrimme. Länsimainen tehokkuuskulttuuri on virittänyt huippuunsa arvioivan minän: Koskaan ei planeettamme pintaa ole kansoittanut näin päämääräorientoitunut, pitkällä tähtäimellä ajatteleva, itsekuriin ja uhrauksiin kykenevä otus. Nykyihmisen kyky hoitaa menestyksellä kotiin pitkällisiä ja monimutkaisia projekteja on osoitus paitsi ihmislajin aivojen biologisesta kehityksestä, myös huippuunsahiotusta metodisesta osaamisesta: olemme mestarillisesti oppineet käyttämään erilaisia ajattelun-, itsensä- ja muistinhallinnan keinoja kyetäksemme saavuttamaan asettamamme kunnianhimoiset päämäärät.

Ongelmana on se, että jos olemme jatkuvasti matkalla johonkin, unohdamme helposti nauttia itse matkasta. Ja tämän matkan nimi on elämä. Tavoitteet ovat arvokkaita ja vievät meitä eteenpäin. Mutta samalla ihminen voi jäädä päämääriensä vangiksi. Keskittäessään kaiken tarmonsa niihin hän unohtaa kokea sen elämän, jonka lävitse hänen määrätietoiset askeleensa kulkevat. Liian ankara arvioiva minä laiminlyö totaalisesti kokevan minän hyvinvoinnin. Lähihistoriamme on täynnä tarinoita miehistä ja naisista, jotka ovat saaneet huomattavia asioita aikaan, mutta samalla kulkeneet elämänsä lävitse hampaat tiukasti yhteenpuristettuina, kykenemättä koskaan nauttimaan olostaan. Kun uhraamme elämämme aikaansaamiselle, saatamme unohtaa miten voi vain olla.

Tässä suhteessa meillä länsimaisilla on paljon opittavaa erilaisilta luonnonkansoilta. Luin taannoin matkailijasta Keski-Aasian kesyttömillä aroilla. Hän päätyi viettämään muutaman yön eristyksissä asuvan maanviljelijän matalassa majassa. Suoritettuaan päivän askareensa kyseinen maanviljelijä istui alas majansa eteen – ja sitten vain tuijotti hiljaa lähimetsää tunnista toiseen seesteinen ilme kasvoillaan. Miksi riuhtoa itseään muualle, kyllä se vilja itse itseään kasvattaa? Itsekin olen matkoillani usein ihaillut sitä hetkestä nauttimisen kykyä, johon ovat pystyneet niin Nicaraguan rannikon pikkukylän kuin myös Ilosaarirockin Linnunlaulun leirintäalueen asukkaat. Liian moni suomalainen tarvitsee alkoholia irtautuakseen suorittamisen ikeestä, kun se voisi olla myös sydämen luontainen tila.

Suomalainen kesäloma on arvokas instituutio, joka parhaimmillaan tarjoaa päämääräorientoituneelle konttorirotalle mahdollisuuden irtautua suorituskeskeisestä elämästään ja antautua hetken vietäväksi. Se on temmellyskenttä, jonka kokeva minämme ansaitsee elettyään yksitoista kuukautta arvioivan minän kontrollin alaisena. Älä anna älypuhelimen pilata sitä: vaihda luurisi antiikkiseen pikselinäyttöiseen malliin tai laita ainakin sähköpostit pois päältä. Näin ne eivät tunkeudu tukkimaan hetkestä nauttivia huomiokanaviasi. Päästä irti älypuhelimestasi, päästä irti työtehtävistäsi, se on vähintä mitä voit tehdä kokevan minäsi puolesta.

Elämää ei kuulu vain tehdä, sen voi myös kokea.