04.09.2006 20.25
Klo 05.12 viime yönä tulimme juhlavaan johtopäätökseen, Euroopalle on saatava uusi, yhteinen unelma. Se on se, mikä Euroopalta nyt puuttuu. Kansalliset poliittiset elimet, ja erityisesti Euroopan Unioni näyttäytyy kansalaisille pölyyntyneen byrokraattisena, taloudelliseen retoriikkaan juuttuneena hankalana normittavana organisaationa. Se ei sytytä positiivista intohimoa kenellekään, kukaan ei katsele kyynel silmäkulmassa EU:n lippua.Unioni on vain välttämätön paha, vähän kuin hammaslääkärissä käynti.

Samanaikaisesti Amerikka onnistuu köyhemmän kansanosan tehokkaasti demobilisoivalla ”amerikkalaisella unelmallaan” luomaan vahvaa patriarkaalisuutta kuohuvan yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat valmiita työskentelemään kovasti unelmansa eteen, mutta jossa kaikki uskovat, että kovalla työllä unelmat ovat saavutettavissa. Samanaikaisesti tämä järjestely sysää kaiken vastuun pois rakenteista ja poliittiselta eliitiltä, jos joku ei onnistu saavuttamaan unelmaansa. Se ei johtunut köyhästä perhetaustasta, köyhien alueiden julkisten koulujen huonosta tasosta ja maksullisesta korkeakoulujärjestelmästä johtuvasta kouluttamattomuudesta, että sairastuit joutuessasi tekemään kahta työtä samanaikaisesti 15 tuntia päivässä selvitäksesi hengissä minimipalkan ollessa liian alhainen ja työttömyyskorvauksen olematon. Eikä yhteiskunnan vika ole sekään, ettei sinulla ollut varaa sairausvakuutusmaksuihin, jolloin olet olemattoman julkisen terveydenhuollon varassa ja menetettyäsi kotisi sinut ammutaan surutta maassa, jonka löyhä asepolitiikka ja sosiaalisen turvan puute johtavat kymmenen kertaa esimerkiksi Eurooppaa korkeampiin murhatilastoihin. Et vain yrittänyt tarpeeksi. Et vain uskonut riittävästi unelmaasi.

Eurooppa on taasen jonkinlaisessa yltäkylläisyyden koomassa, postmodernissa ajassa, jossa mikään ei tunnu enää missään. Eurooppalaisuus yhdistää – sen huomaa täällä Aasiassa, sen huomaa myös kun keskustelee Amerikkalaisten kanssa. Meillä on jokin yhteinen maailmankatsomuksellinen lähtöpiste, jossa eroamme muista maanosista. Sen sanoiksi pukemisessa epäonnistuimme aamuyön maailmanparannustuokiossamme.

Sen sijaan visioimme tuota unelmaa. ”Rauha meidän aikanamme” ei tunnu enää relevantilta unelmalta, sillä länsi-Eurooppalaisille alle kuusikymppisillle rauha on jo niin itsestäänselvä asia, ettei siitä ole sytyttäväksi visioksi. Taloudelliset unelmat, kuten ”maailman kilpailukykyisin talousalue”, joita erilaiset organisaatiot aina ilmoille heittävät, eivät luonnollisesti myöskään innosta taloudelliseen turvaan tottuneita Eurooppalaisia. Unelman pitää olla jotain suurempaa, jotain inhimillisempää, jotain, joka sytyttää. ”Eurooppa – maanosa joka välittää”, ”Eurooppa – suvaitsevaisuuden ja rauhaisan rinnakaiselon airut”, ”Eurooppa – se onnellisin maanosa”. Jotain tuohon suuntaan. Mutta ei, emme onnistuneet löytämään sitä ratkaisevaa unelmaa toistaiseksi. Ehkä tilaisuuksia visiointiin vielä tulee.

Aikaisemmin illalla pelasin pari tuntia tennistä lyöntiä hakien ja julmetusti hikoillen. Pienen kandi-kirjoittelun jälkeen lähdimme Arthurin kanssa Thammasatin baareihin sunnuntaimenoa seuraamaan (oli huhua grillausjuhlasta). Baarissa bileet olivat kovassa nousussa, kunnes jostain syystä, jota emme ihan ymmärtäneet, poliisit katkaisivat musiikit ja ihmiset valuivat ulos. Arthur, joka juuri oli ostanut ”ämpärin” ja minä lyöttäydyimme sitten lokaalien seuraan ja istuimme heidän kanssaan huulta heittäen, joka tosin oli haastavaa heidän hyvin rajoittuneen englantinsa vuoksi. Yllättävän hauskaa onnistuimme pitämään kielimuurista huolimatta toistemme kustannuksella. Opettelin muun muassa thain-kielistä laulua varsin antaumuksellisesti. Kotiin palattuamme jäimme vielä hetkeksi parantamaan maailmaa mainituin seurauksin.

Aamulla olin kymmeneltä luennolla, mutta luennon jälkeen painuin saman tien unia jatkamaan. Iltapäivällä kirjoitin jälleen viisi tuntia kandia. Aikaansaamisesta saa aina hyvän tunteen!