Matkustamisen meditatiivinen ulottuvuus

Vietin muutaman kauniin kesäpäivän purjeveneessä Itäisen Suomenlahden saaristoissa kaarrellen. Veneen hiljalleen lipuessa luonnonvoimiin uppoutuneena oivalsin matkustamisen olevan meditatiivista. Purjeveneen ohjaaminen tai kyydissä oleminen tyhjentää tehokkaasti tietoisuuden. Mieli avautuu avarana, kun sen täyttää hetkellisesti vain horisonttiin tuijottaminen ja puhdas oleminen. Ymmärsin ehkä myös osittain, mistä tämä ilmiö johtuu.

Heti alkuun on todettava, että purjehtimisen olemassaolo ja suosio lomanviettotapana itsessään jo todistaa matkan olevan usein tärkeämpää kuin päämäärän. Jos tarkoituksena olisi vain päästä satamasta N satamaan M, olisi moottorivene monta kertaa nopeampi ja vaivattomampi tapa matkustaa kuin purjevene, jossa jatkuvasti pitää olla virittämässä purjeita; nostamassa uusia tai laskemassa vanhoja. Purjehtimaan lähtijät ovat tietoisesti tai tiedostamattaan ymmärtäneet matkalla olemisen mieltä puhdistavan vaikutuksen.

Myös junalla matkustaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Joskus nauttiessani pitkän junamatkan autuudesta mieleeni kirkastui mikä siinä on niin nautittavaa. Syynä on ihmisen jatkuva halu tehdä asioita, suuntautua johonkin päämäärään. Tällaiselle päämäärähakuiselle ihmistyypille rentoutuminen voi olla vaikeata, aina on jokin projekti päällä, asia ajateltavana, kirja luettavana tai mökin uusi kuisti nikkaroitavana. Tunnustan itse olevani selkeästi tätä ihmistyyppiä: aina on ainakin kolmekymmentä kirjaa, jotka odottavat pienintäkin joutohetkeä, jotta voisin niihin paneutua.

Matkustamisen erityislaatu on siinä, että matkatessa toteuttaa jatkuvasti senhetkistä projektiaan, tiettyyn päämäärään pääsemistä. Mielen valtaa jatkuva etenemisen ja saavuttamisen tunne. Matkustettaessa purjeveneellä tai erityisesti junalla ei matkan etenemisen eteen tarvitse monina hetkinä tehdä käytännössä mitään. Vene soljuu eteenpäin purjeiden voimalla ja junanvaunu liikkuu kiskoilla tekipä itse mitä tahansa. Valtava vapauden huuma täyttää matkustavan mielen: veneessä voin vain olla.

Matkatessaan siis paatuneinkin suorittaja voi upota lyhyemmäksi tai pidemmäksi hetkeksi tilaan, jossa olemisen täyttää pelkästään se itse – oleminen. Tämä meditatiivinen pelkkään olemiseen itseensä uppoutumisen kokemus on kuulemma monilla luonnonkansoilla osa arkea. Meidän suorituskeskeisten luterilaisten työmoralistien sen sijaan pitää huijata sisäistä ääntämme sen saavuttamiseksi. Matkustaminen – etenkin sopivan verkkaisilla kulkuneuvoilla kuten vanhoilla junilla tai purjeveneillä – on tässä oiva keino.

Kauhuelokuvan intersubjektiivinen psykologia

Katsoin kauhuelokuvan. Pohdin kauhuelokuvien psykologiaa ja totesin niiden perustuvan varsin pitkälti siihen, että ne pyrkivät ulkoistamaan jonkin uhan, joka loppujen lopuksi tulee ihmisen itsensä sisältä. Tämä ei liene mitään uutta. Asiaa voisi ehkä kuitenkin käsitteellistää intersubjektiivisuus-teorialla näin kesän kunniaksi.

Intersubjektiivisuus-teorian mukaan ihmisen persoonallisuus muodostuu pitkälti sosiaalistumisen kautta. Me elämme elämämme tiettyjen sosiaalisten systeemien sisällä ja nämä systeemit muokkaavat pitkälti sen, minkälaisessa maailmassa koemme elävämme ja miten koemme voivamme toimia. Ne muodostavat ikään kuin rajat, joiden sisällä yksilöllisyytemme voi tapahtua. Elämme koko elämämme näiden intersubjektiivisten kenttien vankina. Sosiaalisina olentoina nämä intersubjektiiviset systeemit ovat myös meille elintärkeitä, ilman niitä meistä ei tulisi ihmisiä, vaan jäisimme eläimellisten vaistojemme tasolle.

Keskeistä kauhuelokuvien kannalta on se, että ihminen saattaa joutua tukahduttamaan tiettyjä luonteenpiirteitään tai muistojaan kyetäkseen elämään siinä intersubjektiivisessa systeemissä, johon hän on päätynyt. Lapsi joutuu esimerkiksi tukahduttamaan jonkin pelkonsa, jotta ei vaarantaisi elintärkeätä sidostaan vanhempiinsa. Ne sosiaaliset systeemit, joissa elämme tai olemme eläneet, ovat siis johtaneet siihen, että tukahdutamme tiettyjä luonteenpiirteitämme, muistojamme, mielihalujamme tai vastaavia.

Alitajuntaisesti pelkäämme sitten näitä piirteitä, jotka olemme joutuneet itsessämme tukahduttamaan. Ja tähän tematiikkaan tarttuu kauhuelokuva. Lähes aina päähenkilöillä on jokin luuranko kaapissa, jokin asia jonka olemassaoloa he eivät haluaisi myöntää edes itselleen. Tiedän mitä teit viime kesänä! Tämä paha sisäinen mörkö sitten peilautuu elokuvassa ulkoisena uhkana, joka hiipii kohti uhriaan.

Kauhuelokuva muuten oli Saw. Tarinan viesti oli, että ihmiset eivät osaa arvostaa tarpeeksi elämäänsä sellaisena kuin se on.

Julkisuuden kaipuu oireena yhteisöllisyyden katoamisesta

Julkisuuden kaipuu julkisuuden itsensä vuoksi on Suomenmaassakin kasvanut yhdeksi nuorison keskeisimmistä haaveista. Julkkiksen elämään liitetyn glamourin, rahan ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen lisäksi voidaan syytä tähän tyhjäpäisyyteen hakea syvemmältäkin. Väitteeni on, että julkisuuden kaipuu on oire yhteisöllisyyden katoamisesta.

Amerikkalaisnuoria tämä oire on vaivannut jo vuosikymmeniä, julkisuus on siellä suurin asia mistä nuoret haaveilevat. Tämän vuoksi kaiken maailman idioottimaisiin tv-visailuihin ja reality-sarjoihin ei ole vaikeata löytää tomppeleita. Suomenkin nuorista puolet haaveilee nykyään julkkiksen statuksesta (ks.
Tiede-lehti
) ja kaikenmaailman Kuuluisa-palvelut pyrkivät tuottamaan uusia julkkiksia puhtaan julkisuuden vuoksi. Julkisuudesta on tullut itsetarkoitus: laulaminen, urheilu, mallintyöt tai salarakastaminen nähdään vain keinoina päästä parrasvaloihin. Onko yhteiskuntamme vajonnut arvotyhjiöön, kun tyhjästä pinnasta on tullut itseisarvo?

’I want to be somebody’, haluan olla joku! Tämä lause kiteyttää paljon siitä, miksi ihmiset haluavat julkkiksiksi. Yhteisöllisyys, yhteisön osana oleminen on laumaeläin ihmisen perustava tarve. Haluamme, että on jokin yhteisö, jossa olemme joku. Haluamme, että on lauma ihmisiä, jotka tunnustavat ihmisyytemme ja ainutlaatuisen yksilöllisyytemme. Jyväjemmariyhteiskunnassa tämä onnistui helpommin, kun yhteisöt olivat pieniä ja staattisia. Oma kyläyhteisösi saattoi pitää sinua outona tai tukahduttaa tapasi toteuttaa itseyttäsi, mutta olit kuitenkin osa tätä yhteisöä. Samoin noina sukurakkaina aikoina olit täysivaltainen jäsen sukuyhteisössäsi. Nykyinen urbaani ja yltiöyksilöllinen kaupunkikulttuuri on paljolti tuhonnut nämä yhteisöt.

Julkisuus tarjoaa oman aikamme näennäisyhteisön. Todellisten yhteisöjen tuhoutuessa massaviestintä on tarjonnut korviketta, johon ihmiset epätoivoissaan ovat tarttuneet. Ihmiset lukevat ahnaasti julkkisten elämän kaikista käänteistä sekä kommelluksista ja puivat näitä tuttaviensa kanssa. Julkkikset ovat jonkinlainen korvikeyhteisö, joiden edesottamuksia seuraamalla ihmiset kokevat valheellista yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys on tietysti vain puolinaista. Vaikka pääsemme osallisiksi heidän elämästään, eivät he ole kiinnostuneet meidän elämästämme. Tulemme tunnustaneeksi heidän ihmisyytensä, ilman, että kukaan tunnustaisi meidän ihmisyyttämme.

Tässä tilanteessa, jossa köyhällä kansalla on näköpiirissään vain yksi yhteisö, jonka tapahtumia he seuraavat päivittäin, on selvää mihin nuori pyrkii. Hän haluaa linssin toiselle puolelle, julkkikseksi. Vain näin hän kokee saavansa ihmisyytensä täysin tunnustetuksi, vain siten hänkin on joku. Naaman saaminen iltapäivälehteen antaa valheellisen tunteen siitä, että minulla on merkitystä. Kun sadat ihmiset lukevat tyhjänpäiväisiä kahden rivin ajatuksiani valtavan vähäpukeisen värikuvani vierestä, tiedän, että ihmisyyteni on tunnustettu. Elämme aikaa jolloin kaksiulotteisella pinnalla yritetään täyttää kolmiulotteinen tyhjiö.

Raja 1918. Rauha 2008.

Jörn Donnerin käsikirjoittama Raja 1918 muistutti jälleen kuinka helppoa on elämä urbaanina 2000-luvun nuorena. Kun radikaalein ja keskustelluin moraalinen valinta on se, minkä banaanin valitsee supermarketissa, ymmärtää, että on ihanaa, ettei elä sodan aikakautta.

Sisällissota on omalle sukupolvellemme täysin mielivaltainen ajatus. Ei ole mitenkään kuviteltavissa, että suomalaiset tarttuisivat aseisiin ja kävisivät veli veljeä vastaan. Yhtä mahdotonta on ajatella, että Keski-Euroopassa puhkeaisi sotatila, jonka seuraukset ulottuisivat Suomeenkin pakottaen puolustamaan maatamme lännestä tulevaa valloittajaa vastaan. Eurokansalaisena itseään pitäville nuorille, joille Barcelonan La Rambla tai Berliinin Potsdamer Platz ovat yhtä tuttuja kuin Kuopion tori, ajatus aseistetuista ranskalaisista rajan takana tuntuu lähinnä absurdilta. Ja vaikka Venäjän invaasio on sentään teorian tasolla realistinen mahdollisuus, on samaistuminen ajatukseen aseen kanssa Itärajalla etenemisestä vain etäisen epätodellinen uhkakuva.

Sotimattomuus on historiallisesti harvinainen ajanjakso. Toisen maailmansodan veteraanit ovat vielä monin paikoin elossa. Tilanne, jossa suomalainen tappaa järjestelmällisesti toisia suomalaisia – kansanmurhan täytäntöönpano – on vain muutaman sukupolven päässä. Demokraattinen ja kaikkien kansalaistensa perusoikeudet takaava valtio on ollut olemassa vasta alle sata vuotta ihmiskunnan pitkässä historiassa.

Ihmisluonto ei ole noista epädemokraattisista ja sotaisista ajoista muuttunut mihinkään. Olemme geneettisesti ja perusluonteeltamme aivan samoja ihmisiä, jotka tappoivat toisiaan sumeilematta ja suurta moraalista oikeutusta tuntien. Ainoa mikä on muuttunut, ovat ne rakenteet ja se kulttuuri, joiden puitteissa ihmiset osin yksilöllisiä, osin kulttuurin määrittämiä agendojansa toteuttavat. Ongelma on, että olemme alkaneet ottamaan nämä rakenteet itsestäänselvinä ja annettuina. Aikakautemme pitää rauhaa ja demokratiaa maailman perustilana.

Valitettavasti demokraattiset rakenteet ja demokratian kulttuuri eivät ole mitään kiveen hakattuja itsestäänselvyyksiä. Ne pysyvät yllä vain, jos ihmiset pitävät niitä yllä. Euroopan Unionin esimuoto Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin alunperin saattamaan entiset viholliset sellaiseen yhteistyöhön, joka takaisi rauhan. Kuulemma vertaillessa nuorempien ja vanhempien EU-poliitikkojen puheita on havaittavissa yksi ero: nuoret eivät ikinä puhu rauhasta, kun vanha kaarti jaksaa muistuttaa siitä aina, kun puhutaan siitä, mitä EU antaa kansalaisilleen. Nuoret Suomessa ja Euroopassa yleisesti eivät ole kiinnostuneita politiikasta, koska ’ei se mua koske’ ja ’mulla on liian kiire toteuttaa mun omia päämääriä’. Kyllä koskee, koska se on ainoa syy siihen, että saat ilmaista mielipiteesi vapaasti, sukulaisiasi ei ole tapettu tai ettet itse ole jo tappaja.

Jos emme vaali demokraattista järjestelmäämme ja niitä arvoja, joille se perustuu, nämä rakenteet rapautuvat. Tämä avaa tien uusille totalitaristeille, Suomessa tai naapurimaissamme. Kun itsestäänselvinä pitämämme rauhan rakenteet murtuvat, uudet rakenteet paljastavat ihmisluontomme tukahdutetun puolen. Joistain meistä tulee sumeilemattomia tappajia, valtaosasta lammasmaisia käskyjen toteuttajia. Joukossamme on myös Schindlereitä ja ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan henkensä ihanteidensa ja kanssaihmisten puolesta. Parasta olisi pitää huolta, että ei tarvitse ikinä ottaa selvää, missä joukoissa itse silloin seisoo.

Demokratian alasajoa

Jälleen on otettu uusi askel politiikan viihteellistymiseen ja demokratian alasajoon. Puhun tietysti Kanervan eroon johtaneesta tekstiviestikohusta; silläkin uhalla, että siitä on jo nyt puhuttu aivan liikaa. Ero ei johtunut tekstiviesteistä itsestään, vaan siitä, että lehdet pitivät asiaa julkisuudessa niin kauan ja niin suurella profiililla. Onneksi olkoon Suomen päämediat, teidän ansiostaan Suomi on taas vähän vähemmän demokraattinen yhteiskunta.

Kanervan tapaus on vain jäävuoren huippu siinä kehityksessä, jota Suomen mediat ovat läpiajaneet viimeisten vuosien ajan. Politiikan uutisointia on muutettu yhä vähemmän asiakeskeiseksi ja enemmän henkilökeskeiseksi. Tämä viihtellistyminen johtaa vallan kasvojen ja vallanpitäjien eriytymiseen. Julkisuudessa esiintyvät siloitellut ja kuvaukselliset halinalle-politiikot paijaamassa pikkulapsia ja vääntämässä vitsiä viihdeohjelmissa. Tämä kaikki hömpötyksen saama media-aika on poissa oikeiden poliittisten kysymysten pohtimisesta. Samaan aikaan todellinen päätöksenteko keskittyy yhä enemmän kabinetteihin, pois tyhmän kansan ulottumattomilta. Kun lehdet kirjoittavat vain politiikkojen yksityiselämästä, tekee kansakin äänestyspäätöksensä yhä enemmän näiden politiikan kannalta epäolennaisten asioiden kautta.

Ateenan agoralla demokratia saattoi olla suoraa, kun kaikki (vapaat miehet) mahtuivat samalle torille keskustelemaan yhteisistä asioista. Suomen kokoisessa maassa demokratia vaatii median välittäjäkseen. Harva kansalainen pääsee henkilökohtaisesti kuulemaan poliittisia avainhenkilöitä. Me tunnemme politiikkomme ja poliittisen päätöksenteon lähinnä medioiden kautta. Tämän vuoksi medialla on vastuullinen rooli demokratian ylläpitämisessä. Sen on kerrottava kansalle, mitkä ovat politiikan keskeiset kysymykset ja mitä eri politiikot niistä ovat mieltä. Vain näin kansa voi valinnoillaan vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Jos media keskittyy vain henkilöihin, valitsee kansakin vain henkilöitä eduskuntaan, ei ajatuksia, aatteita tai mielipiteitä. Media on siis suorassa vastuussa demokratian ylläpitämisestä.

Lehtien sisältä löytyy varmasti ihmisiä, jotka haluaisivat ylläpitää korkeampaa journalistista tasoa, tarjota kansalle enemmän kuin mitä he ansaitsevat. Heiltä löytyy idealismia ja aatteen paloa. Tällä logiikalla ovat niin sanotut laatulehdet aiemmin toimineet. Mutta markkinavetoisuuden kylmä koura on tarttunut nyt niihinkin. Laadun ylläpitämisellä ei saavuteta kymmenen prosentin vuotuista kasvua, jota markkinat vaativat. Valitettavasti. Markkinoiden asettama kasvuvaatimus kuristaa päätoimittajien kravattia ja pakottaa heidät populääreihin ratkaisuihin. Näin lisätään lukijakuntaa, mutta vähennetään painavaa sisältöä.

Median olisi aika katsoa itseään peiliin ja pohtia arvojaan. Kansakuntamme suuria lehtiä ei perustettu alunperin tuottamaan voittoa. Ne perustettiin sivistämään kansaa, jakamaan heille tietoa ja lisäämään heidän tietoisuuttaan. Tämä median arvopohja on nykyaikana unohdettu. Ajatellaan, että voiton lisääminen on media-alan osakeyhtiön ainoa tarkoitus ja laatulehtenä olo vain yksi mahdollinen strateginen positio mediakentässä. Nähdäkseni kuitenkin media on liian tärkeässä roolissa toimivan demokratian ylläpitämisessä, että sen voisi jättää pelkän uusliberalistisen markkinaideologian käsiin. Medioiden on välttämätöntä vahvistaa arvopohjaansa, muuten Suomestakin tulee samanlainen näennäisdemokratia kuin Yhdysvallat.

Yritysten yhteiskuntavastuu ovelana harhautuksena

Viime kirjoituksessani intoilin siitä kehityksestä, joka on tapahtunut suurten brändi-yritysten yhteiskuntavastuun osalta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi tarjoaa tähän kehitykseen toisenlaisen, kyynisemmän näkökulman. YK:ta ja muita kansainvälisiä organisaatioita aitiopaikalta seuranneena hänen viestinsä on selvä: ”Eettiset ohjeistot ovat osa yritysten strategista suunnittelua. Ohjeillaan ne ehkäisevät tarvetta sellaisen lainsäädännön säätämiseen, joka voisi hankaloittaa niiden toimintaa esimerkiksi ihmisoikeuksia rikkovassa maassa.”

Martti Koskenniemen läsnäolo Suomen Attacin järjestämässä keskustelutilaisuudessa oli pääasiallinen syy siihen, että itsekin paikalle saavuin. Hänen
laaja kokemuksensa
kansainvälisten järjestöjen ja kansainvälisen oikeuden parissa tekee hänestä painavan asiantuntijan kansainvälistä oikeutta koskevissa asioissa. Hän seurasi esimerkiksi läheltä sitä 1970-luvulta alkanutta prosessia, jossa YK yritti luoda monikansallisten yritysten toimintaa rajoittavan pitävän sääntelyjärjestelmän. Kahdenkymmenen vuoden velvoitteista tappelun jälkeen koko suunnitelma kuopattiin ja asiaa valmistellut YK:n osasto lakkautettiin. Koskenniemen mukaan asialle on yksi selkeä syy: ”Suunnitelmat kaatuivat, koska yritysten vaikutusvalta maidensa hallituksiin on niin suuri” (HS 29.2). YK:lla on tämänkin jälkeen ollut vireillä useampia projekteja, jotka pyrkivät kansainvälisten yritysten kontrolliin, mutta mikään niistä ei ole onnistunut etenemään vahvemmaksi kuin vapaaehtoiseksi suositukseksi.

Koskenniemen mukaan yritysten nykyinen yhteiskuntavastuun korostaminen tulee nähdä tässä kontekstissa. Yritykset pyrkivät luomaan kuvan siitä, että ne itsesäätelyn mekanismein voivat huolehtia yhteiskuntavastuustaan. Tällöinhän ei mitään pitäviä kansainvälisiä lakeja tarvitsisi rakentaa, kun yritykset itse huolehtisivat asiansa kuntoon. Osuvasti panelissa istunut elokuvaohjaaja Arto Halonen vertasi tätä siihen, että doping-valvonta toimisi urheilijoiden itsesäätelyn kautta. Urheilijat julkaisisivat vuosittain raportin, jossa kertoisivat dopinginvastaisista toimenpiteistään ja milloin he ovat testanneet itsensä. Aina joskus kuitenkin joku puhdasta mainetta ylläpitävä urheilija kärähtäisi, kun joku valpas kansalainen olisi hänen roskiksestaan onnistunut löytämään doping-aineiden käärepapereita. Vertaus osuu maaliinsa. Molemmissa tapauksissa epärehellisellä käytöksellä voi saavuttaa merkittävää kilpailuetua ja molemmissa tapauksissa rehelliset toimijat kärsivät kontrollin puutteesta. Kukaan ei ole kuitenkaan valmis uskomaan, että dopingia kyettäisiin estämään itsesäätelyllä. Miksi yritykset, jotka ylipäänsä korostavat sitä, etteivät ole moraalisia toimijoita, vaan maksimoivat vain osakkeenomistajiensa voittoa, olisivat tässä suhteessa yhtään parempia?

Olen itse ajatellut, että kun brändi-yhtiöiden on imagosyistä pakko toimia yhteiskuntavastuullisesti, olisi tämä pidemmän päälle positiivinen asia myös kansainvälisen lain kannalta. Kun nämä suurpelurit ovat pakotettuja toimimaan vastuullisesti, olisi niiden etujen mukaista, että myös niiden kilpailijoiden olisi toimittava vastuullisesti. Toisin sanoen niiden kannattaisi lobata kansainvälisen lakijärjestelmän tiukentamisen puolesta. Olen tässä suhteessa ollut toiveikas tulevaisuuden suhteen. Nuoren miehen optimismini koki kolauksen vanhemman asiantuntijan kyynisistä sanoista. Nykyinen itsesäätelyn malli sopii yrityksille mainiosti, koska silloin niiden ei oikeasti tarvitse olla yhteiskuntavastuullisia. Riittää, että esittelee joitakin positiivisia tuloksia, jotta osoittaa, että on kiinnostunut asioista. Kansainväliset pitävät rajoitteet olisivat harmillisia, koska silloin täytyisi ihan oikeasti olla yhteiskuntavastuullinen.

Mikä sitten olisi ratkaisu asioihin? Itse jaan Koskenniemen kyynisyyden sen suhteen, että YK saatikka sitten WTO tai Maailmanpankki kykenisivät mitään sääntelyjärjestelmiä aikaansaamaan. Yhdysvalloilla ja sitä kautta monikansallisilla yrityksillä on aivan liian suuri sananvalta niissä. Kuluttaja-aktivismiin ratkaisuna ei tuntunut uskovan kukaan paneelin jäsenistä, ongelman ratkaisu vaatii pitäviä sääntöjä. Suomi taasen on liian pieni tekijä yksin aikaansaamaan muutosta kansainvälisessä kaupassa. Toivo on siis laitettava EU:hun. EU on markkina-alueena niin valtava, että sen asettamat rajoitteet sitoisivat käytännössä kaikkien suuryritysten kädet. Niillä ei ole varaa menettää Eurooppaa, maksoipa se mitä tahansa yhteiskuntavastuupuolella. Jos siis EU aikaansaisi kriteerit yrityksille, jotka haluavat tehdä kauppaa alueensa sisäpuolella, olisi tällä käytännössä sama vaikutus kuin kansainvälisillä kriteereillä. EU:kin on harmittavan pitkälle markkinavapaus-uskovaisten talutusnuorassa, mutta – kuten Obi-Wan Kenobi prinsessa Leialle – se on ainoa toivomme.

Media ja yhteiskuntavastuu

Tasan viikko sitten istuin Katajanokalla auditoriossa nauttien Keskon yhteiskuntavastuusta kertovan tilaisuuden puheantimista. Keskohan on
tunnetusti
yksi yhteiskuntavastuullisimmista vähittäistavarakauppaketjuista maailmanlaajuisesti. Vai kuinka tunnetusti se onkaan sitä? Nähdäkseni tässä kohdin media toteuttaa omaa skandaalinhakuista tehtäväänsä yhteiskunnallisen hyvänteon kustannuksella.

Ongelman ydin on klassinen: huonot uutiset ylittävät uutiskynnyksen paljon varmemmin kuin hyvät uutiset. Tämä pätee niin Afrikkaa koskevaan uutisointiin kuin politiikkojen toimiin. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tässä mikään poikkeus. Suuryritysten yhteiskuntavastuukehitystä läheltä seuranneena voin sanoa, että viimeisen kymmenen vuoden aikana tällä alalla on tapahtunut hyvin paljon. Ne suuryritykset, joiden nimen jokainen tuntee, ovat nyt huomattavasti vastuullisempia kuin kymmenen vuotta sitten. Kun yhteiskuntavastuusta on tullut muoti-ilmiö, ei näillä suurilla brändeillä ole enää varaa skandaaleihin. Se söisi niiden myyntiä aivan liikaa. Niinpä ne ovat tehneet huomattavia panostuksia kyetäkseen valvomaan alihankkijoidensa työntekijöiden olosuhteita, ilmastopäästöjä sekä muita yhteiskuntavastuun osa-alueita.

Yleinen mielipide ei vain ole tätä huomannut. Yhä kuulee kuinka kyyniset aktivistihipit kyräilevät Niken hikipajoista tai Henkkamaukan lapsityövoimasta, vaikka molemmat yhtiöt ovat käyttäneet miljoonia ollakseen näillä sektoreilla koko teollisuudenalansa edelläkävijöitä. Syy on paljolti median. Parannukset ja yritykset toimia hyvin eivät ylitä mediakynnystä. Media herää vasta, kun jokin yhtiö ’kärähtää’.

Toimillaan media ruokkii kyynistä ilmapiiriä, jossa ajatellaan, että kaikki suuryhtiöt ovat kategorisesti pahoja. Koska tavallinen kuluttaja ei ole kuitenkaan valmis luopumaan lenkkitossujen käytöstä tai ostamaan kolme kertaa kalliimpia halihali-tuotteita jostakin erikoisliikkeestä, joista lähin on Tukholmassa, päätyy hän tekemään valintansa yhteiskuntavastuuasioista riippumatta. Kuluttaja ostaa siis lenkkarinsa tai vaatteensa ilman, että yhtiöiden todellinen yhteiskuntavastuu vaikuttaisi hänen päätökseensä.

Jotta yhteiskuntavastuusta voisi tulla positiivinen kilpailuvaltti, eikä vain negatiivinen boikottikampanjan välttämiskamppailu, olisi median otettava aktiivisempi rooli. Eri yhtiöiden yhteiskuntavastuupolitiikka kuuluisi alistaa tutkivalle journalismille ja kertoa kuluttajille, että eettistä lenkkitossua ostettaessa merkki x on tällä hetkellä kaikkein turvallisin valinta. Tämä palkitsisi yritysten yhteiskuntavastuupanostukset lisämyynnillä, joka markkinalakien rautaisella logiikalla johtaisi siihen, että yritykset panostaisivat yhteiskuntavastuuseen yhä enemmän.