Tagged: hallitus
Hällä väliä, laumasuoja, tukahdutustanssi vai totaalitukahdutus – Suomen neljä exit-strategiaa koronaepidemiasta
Mitkä ovat Suomen mahdolliset strategiat koronaviruksesta selviämiseen? Lopullisen exitin tarjonnee vasta rokote, sitä ennen perusvaihtoehtoja on ymmärtääkseni neljä:
Hällä väliä –strategia: Annetaan viruksen levitä vapaasti ilman mitään rajoituksia välittämättä siitä että tehohoitokapasiteetti ylittyy ja sen seurauksena kuolleisuus räjähtää käsiin.
Laumasuoja –strategia: Annetaan viruksen levitä mutta kontrolloidusti ja hallitusti jotta epidemia ei räjähdä käsiin. Samalla suojataan riskiryhmiä. Tavoitteena on että riittävän moni saa sairastamisen kautta immuniteetin, jotta viruksen seuraava, syksyllä odotettavissa oleva, aalto olisi pienempi. Ja pitkällä tähtäimellä laumaimmuniteetti mahdollistaisi kaikkien rajoitteiden poistamisen.
Tukahdutustanssi –strategia: Pyritään saamaan tartunnat lähelle nollaa Suomessa ja sen jälkeen testaa, jäljitä, eristä ja hoida –periaatteella pyritään tukahduttamaan kaikki alkavat uudet leviämisketjut, jotta muu yhteiskunta voisi pyöriä normaalisti.
Totaalitukahdutus- strategia: Pyritään tiukoilla eristämistoimenpiteillä kitkemään virus kokonaan pois maasta. Sen jälkeen jatketaan rokotteen saamiseen asti niin tiukkoja rajoitteita – erityisesti rajojen kiinnipitämistä – että virus ei pääse Suomeen uudestaan.
Mikä näistä vaihtoehdoista tulisi sitten valita?
Hällä väliä –strategiaa ei kannattane kukaan nyt kun Pentti Linkola on poistunut keskuudestamme.
Totaalitukahdutus –strategia vaikuttaa epärealistiselta. THL:n Mika Salmisen mukaan se edellyttäisi että Suomesta ”ei ole mitään yhteyksiä muualle maailmaan lainkaan siihen asti, kunnes meillä on täydellisesti toimiva rokote, joka on kaikille voitu antaa.” Vaikka lausunto kuulostaa liiankin totaaliselta niin on totta että voi olla hyvin vaikea estää sitä etteikö virus jotakin kautta luikahtaisi takaisin yhteiskuntaamme ja aloittaisi uutta epidemiaa.
Ääripään strategioiden ollessa epärealistisia jäljelle jää siis laumasuoja –strategia ja tukahdutustanssi –strategia.
Suomen hybridistrategia vaikuttaa olevan jotain näiden kahden väliltä. Toisaalta kielletään että tavoitellaan laumasuojaa ja puhutaan testaa-jäljitä-eristä-hoida –periaatteesta (mikä viittaa tukahdutustanssiin). Toisaalta puretaan rajoituksia ja sanotaan suoraan että tavoitteena ei ole enää tartuntatapausten vähentäminen (mikä viittaa laumasuojaan). Pääministeri Sanna Marin määritti tämän kultaisen keskitien strategiaksi.
Mutta onko keskitie realistinen strategia? Pahimmillaan se on oikeastaan vain hitaampi laumasuoja-strategia: Taudin annetaan edelleen levitä läpi väestön – mutta koska se tapahtuu hitaammin niin rajoitustoimia joudutaan jatkamaan pidempään. Eli lopulta saavutetaan sama tulos sairastumisten ja kuolleisuuden osalta kuin laumasuoja-strategiassa mutta pidemmästä kokonaiskestosta johtuen huomattavasti suuremmalla hinnalla mitä tulee yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haittoihin.
Ongelmallisinta Suomen strategian osalta on kuitenkin se että ei tunnuta tunnistavan että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa.
Martti Hetemäen vetämän exit- ja jälleenrakennustyöryhmän raportissa – johon hallitus ilmoittaa linjansa pitkälti nojaavan – tukahdutusstrategia ohitetaan ilman analyysia. Sadan sivun raportissa kyseistä strategiaa käsitellään vain kahden lauseen verran: ”Epidemian väliaikainen tukahduttaminen (niin että tartuntoja ei enää syntyisi) saattaisi olla mahdollista, jos nykyisiä rajoitustoimia jatkettaisiin täysimääräisinä useita kuukausia eteenpäin. Koska pandemia on globaali, epidemian uudelleenkäynnistymisen uhka olisi kuitenkin pysyvä eikä rajoituksista voitaisi luopua hyvin pitkään aikaan, vaan niitä pitäisi jatka jopa vuosien ajan.”
Koska tämä ”ei ole Suomelle realistinen vaihtoehto”, raportti on sitä mieltä että taudin leviämistä ei tule liikaa hidastaa. Eli käytännössä suosittelee hyvinkin laumasuoja-henkistä strategiaa: ”Hallittu muttei liian voimakas hidastaminen, jolla ehkäistään terveyden huollon ylikuormittumista ja sen aiheuttamia terveyshaittoja ja ylikuolleisuutta, on strateginen tavoite, jonka avulla lopulta voidaan kaikista rajoituksista luopua ilman suurta uuden epidemia-aallon riskiä.”
Paitsi että on hämmentävää että koko tukahdutus-vaihtoehto voidaan sadan sivun raportissa ohittaa kahdella lauseella, vaikuttaa vahvasti siltä että kirjoittajat eivät ole tunnistaneet että totaalitukahdutus ja tukahdutustanssi ovat kaksi eri strategiaa. Jälkimmäisestä strategiasta, tukahdutustanssista, ei raportissa puhuta mitään.
Silti juuri tukahdutustanssi vaikuttaa olevan se vaihtoehto, johon moni maa tällä hetkellä tähtää. Tukahduttamisen strategiaa ajaa eilen julkaistun suomalaisten tutkijoiden avoimen kirjeen mukaan ainakin Taiwan, Uusi-Seelanti, Australia, Hong Kong, Itävalta, Kreikka ja Islanti. Vietnamissa, jossa asuu lähes sata miljoona ihmistä, ei ole raportoitu vielä yhtäkään koronakuolemaa. Osa näistä maista on akuutin virusuhan väistyttyä jo voinut avata yhteiskuntaa monin osin takaisin kohti normaalia.
En ole epidemiologi enkä pysty arvioimaan voiko tukahdutustanssi strategiana toimia. Mutta onnistuessaan se tuntuu selkeästi parhaalta vaihtoehdolta: Yhteiskuntaa voidaan avata huomattavasti nopeammassa tahdissa kuin laumasuoja-strategiassa, ihmisten ei tarvitse pelätä tartuntoja ja siten he myös uskaltavat avatussa yhteiskunnassa käydä esimerkiksi ravintoloissa ja tavata toisiaan. Samalla riskiryhmien kuolleisuus jää huomattavasti pienemmäksi.
Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä että tukahdutusstrategia on sivuutettu ilman kunnon analyysiä. Hetemäen raportin lisäksi tämä näkyy Mika Salmisen tuoreessa lausunnossa jossa hän kertoo että tukahduttamisen mahdottomuuden tämän tyyppisten epidemioiden kohdalla ”voi lukea ihan oppikirjoista.”
Johtavassa tieteellisessä Science-journaalissa 8.5 julkaistu analyysi pyrkii arvioimaan miten kännykkäsovellukseen perustuva tartuntaketjujen jäljittäminen vaikuttaa mahdollisuuteen tukahduttaa koronaviruksen kaltaista tautia. Johtopäätöksenä on että perinteinen manuaalinen kontaktien jäljittäminen on liian hidasta ja epävarmaa jotta sen avulla voitaisiin saada tautia kuriin: Siitä kun ihmisellä diagnosoidaan virus saattaa mennä useita päiviä ennen kuin hänen altistamiaan ihmisiä saadaan varoitettua ja monia ei saada varoitettua lainkaan. Siksi kyseisellä strategialla ei saada koronavirusta tukahdutettua. Mutta kännykkäsovellus muuttaa yhtälön radikaalisti: Diagnoosin saamisen jälkeen ei kestä kuin muutama tunti niin henkilön altistamat yksilöt on kontaktoitu jolloin heidät voidaan huomattavasti todennäköisemmin diagnosoida ja eristää ennen kuin he itse alkavat tautia levittämään.
Siksi artikkelin kirjoittaneet tutkijat näkevät että riittävän monen ihmisen käyttämän kännykkäsovelluksen avulla viruksen leviäminen voitaisiin varsin tehokkaasti tukahduttaa.
Oppikirjoista voi siis varmasti lukea että totaalitukahdutus strategiana ei toimi. Mutta oppikirjoja selaamalla ei voi tehdä johtopäätöksiä tukahdutustanssin toimivuudesta strategiana, koska oppikirjat ovat sen osalta auttamatta vanhentuneita: Kyseinen strategia perustuu innovatiivisiin ratkaisuihin joita kehitetään ja testataan juuri nyt.
Tukahdutustanssissa ei siis oleteta että yhtäkään uutta tartuntatapausta ei tulisi. Sen sijaan mobiilisovellukseen perustuvan altistumisketjujen jäljittämisen, kohdennetun satunnaistestauksen ja muiden toimenpiteiden avulla uudet tartuntaketjut onnistutaan pitämään kurissa niin että yhteiskunta ympärillä voi toimia normaalisti ja riskiryhmien ei tarvitse elää eristyksissä.
Vielä lopuksi haluan korostaa että minulla ei ole asiantuntemusta sanoa onko tukahdutustanssi realistinen strategia vai onko laumasuojaan pyrkiminen ainoa vaihtoehtomme. Molempia vaihtoehtoja kannattaa analysoida. Se mikä on ongelmallista on että tällä hetkellä ei ole näkyvissä että Suomessa oltaisiin aktiivisesti analysoitu tukahdutustanssi-strategiaa. Jos käy myöhemmin ilmi että tukahduttamisstrategiaan turvautuneet maat onnistuvat tavoitteessaan, niin en haluaisi olla se päättäjä joka joutuu toteamaan että hänen valintansa johti siihen että Suomessa kuoli huomattava määrä ihmisiä koronavirukseen samaan aikaan kun pitkään jatkuneet rajoitustoimet ajoivat koko talouden lamaan. Ja kaikki tämä olisi ollut vältettävissä mutta kun ei edes yritetty selvittää toisenlaisen strategian mahdollisuutta.
Eli vaatimaton vaatimukseni on että tukahdutustanssi strategiana otettaisiin vakavasti ja sen tutkimiseen panostettaisiin tosissaan. Vaikka siinä onnistuminen maksaisi kymmeniä miljoonia ja vaatisi lakien muokkaamista, on tämä pieni hinta verrattuna mitä strategian onnistumisella voidaan voittaa: Miljardeissa laskettavat pienemmät taloudelliset haittavaikutukset ja tuhansissa laskettavat pienemmät koronakuolemien määrät. Minusta tämä on ihan tutkimisen arvoinen vaihtoehto.
Aktiivimallin kaksi ydinongelmaa johtuvat hallituksen kahdesta sokeasta pisteestä
Yksi ainut kuva riittää osoittamaan miksi aktiivimallin kaltaista uudistusta tarvitaan Suomessa epätoivoisesti. Huoltosuhteemme on törmäämässä seinään. Yhä pienemmän työssäkäyvien joukon on tulevaisuudessa elätettävä kasvava joukko eläkeläisiä. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä kääntää kaikki kivet, jotta saamme työllisyysasteen eli työssäkäyvien määrän nousuun.
Lähde: Ilta-Sanomat / Tilastokeskus
Aktiivimalli on yksi näistä käännettävistä kivistä. Sen rinnalla hallitus on tehnyt hyvinkin järkevänkuuloisia uudistuksia kuten sallinut yrittäjyyden aloittamisen neljän kuukauden ajan ilman työttömyysturvan katkeamista, luonut puolen vuoden suoja-ajan ulosottoon työttömän työllistyessä ja on sallimassa puoli vuotta kestävien opiskelujen suorittamisen työttömyyden aikana. Nämä ovat pieniä askelia kohti perustulomaisempaa sosiaaliturvaa.
Pääministeri Sipilä vetoaakin siihen, että työllisyyden vahvistamiseen liittyvällä ns. kymppilistalla olevien ”toimenpiteiden kokonaisuus ei siis heikennä työttömän asemaa, vaan parantaa sitä.”
Silti on perusteltua katsoa myös aktiivimallia yksinään. Ensinnäkin, lisääkö se työllisyyttä? Tämä on ollut hallituksen pääväite: Aktiivimalli nostaisi työllisyyttä arvioiden mukaan noin 5 000 – 12 000 henkilötyövuodella, kun sanktioiden pelko saisi työttömät aktivoitumaan. Tätä Martti Hetemäen johtaman työryhmän tekemää arviota on kritisoitu. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Tuomala on sitä mieltä, että se perustuu vanhentuneeseen teoriaan. Hänen mukaansa tuoreemmat empiiriset tutkimukset näyttävät osoittavan, että tällaisella porrastetulla sanktiomallilla ei ole toivottuja työllistäviä vaikutuksia. Toiset tutkijat ovat huomauttaneet, että pelkkä rankaiseminen ei auta ellei sen rinnalla vahvisteta huomattavasti työllistymistä tukevia palveluita, kuten Tanskassa on tehty. Kolmannet ovat arvioineet, että aktiivimalli johtaa monen siirtymiseen työnhakijasta pysyvästi työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Eli näyttö aktiivimallin hyödyistä näyttäisi olevan heikompaa kuin Hetemäki ja muut aktiivimallia puolustavat taloustieteilijät antavat ymmärtää.
Mutta oletetaan hetkeksi että malli todella parantaisi työllisyyttä tuon noin 8 000 hengen verran. Mikä on se hinta, jonka hallitus on valmis maksamaan tästä parannuksesta?
Ensinnäkin oikeudenmukaisuus: Olisi keskeistä tehdä laskelma siitä kuinka monta sellaista työtöntä tulee saamaan sanktion, joka on aidosti yrittänyt löytää itselleen töitä ja koulutusta tarkkailujaksolla. Tällaista laskelmaa hallitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä on mallin keskeinen ongelma: Ihminen voi tehdä kaiken oikein – hakea kaikkiin töihin ja koulutuksiin joihin ehtii – mutta jos ei tule valituksi, seuraa rangaistus. Tämä ei oikein millään tunnu oikeudenmukaiselta, vaan enemmänkin siltä että sitä kaikista heikoimmassa asemassa olevaa rangaistaan siitä, että hän ei kelpaa työmarkkinoille. Jos esimerkiksi 8 000 työllistyneen rinnalla on 14 000 epäoikeudenmukaisesti rangaistua, on tämä varsin epäinhimillinen tapa parantaa työllisyyttä.
Ministeri Mykkänen toteaa, että jos aktiivipalveluita ei pystytä työttömälle tarjoamaan on se ”yhteinen epäonnistuminen, jossa myös työvoimapalveluiden on katsottava peiliin.” Ongelma on siinä, että työvoimapalvelun pitäisi katsoa peiliin, mutta vain työtöntä rangaistaan.
Toiseksi yhteiskunnallinen luottamus: Aktiivimallin antama viesti työttömille on varsin selvä: Me emme luota teihin. Emme ole valmiita uskomaan, että pyritte oikeasti työllistymään, vaan aiomme tarkkailla ja rangaista teitä. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on perustunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen kansalaisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden välillä. Aktiivimalli on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta, kun työttömyyden kuiluun juuttuneet kokevat, että hänen ahdinkonsa ymmärtämisen sijasta yhteiskunta haluaa vain syyttää ja rankaista. Työllisyyden edistämiseksi tarkoitettu työvoimapalvelu muuttuu helposti kurinpitotilanteeksi. Professori Juho Saari on puhunut siitä kuinka empatiavaje Suomessa on kasvanut: Emme enää ymmärrä eri elämäntilanteessa olevia. Aktiivimalli on omiaan jyrkentämään tätä ymmärryskuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.
Sinänsä en usko, että hallitus olisi pahuuttaan aktiivimallia säätänyt. Uskon tarkoitusperän olleen hyvän. Ja kuten todettua, työllisyysasteen nosto on äärimmäisen tärkeä tavoite. Hallituksen päätöksentekoa rajoittaa kuitenkin nähdäkseni kaksi seikkaa:
1) Taloustieteen liika ylivalta. Aktiivimallissa silminpistävää on ollut, että sitä julkisesti puolustaneet ovat olleet lähes järjestään taloustiedetaustaisia. Taloustieteen kuplassa työttömät ovat vain numeroita ja tällöin laskennallinen 8 000 työttömän työllistyminen vaikuttaa järkevältä politiikalta. Yhteiskuntatieteilijät ja esimerkiksi työttömyyttä tutkineet olisivat voineet tuoda paremmin esiin asian inhimillisen puolen, siihen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja luottamuksen rapautumisen. Mutta valitettavasti taloustieteen (vanhentuneetkin) mallit nauttivat julkisessa päätöksenteossa huomattavasti suurempaa auktoriteettia kuin muut ihmis- ja yhteiskuntatieteet.
2) Hallituksen lyhyen tähtäimen säästövimma. Kun aktiivimalliin päättynyt työryhmä asetettiin, annettiin heille tiukat raamit: ”Lisärahaa ei työttömyysturvan uudistamiseen ollut luvassa, joten neuvottelupöydällä oli porkkanoiden sijaan valittavana lähinnä erilaisia työttömille tarkoitettuja keppejä.”
Tämä lyhyen tähtäimen säästöjen hakeminen on leimannut hallituksen päätöksiä kauttaaltaan. Koulutuksesta leikataan, vaikka hyvinkin oikeistolaisetkin asiantuntijat varoittavat sen negatiivisista vaikutuksista tulevaisuudessa. Nyt haetaan heti realisoituvia säästöjä sen sijaan että mietittäisiin mikä pitkällä tähtäimellä olisi yhteiskunnalle järkevää ja kustannustehokasta. Kvartaaliajattelu saattaa sopia liike-elämään, josta Sipilällä on enemmän kokemusta, mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa se kaventaa valinta-avaruutta huomattavasti, kun voidaan valita vain yhteiskunnan kustannuksia pienentäviä sanktioita. Monet säästöjäkin tuovat uudistukset vaativat aluksi lisäresursseja, joita kvartaaliajattelu ei mahdollista.
Mitä sitten pitäisi tehdä aktiivimallin sijasta työllisyysasteen nostamiseksi?
Tiivistetysti tulee mieleen muutama keino:
A) Palveluintegraatio ja henkilökohtainen lähipalvelu.
Osa työttömistä työllistyy varsin helposti ja omatoimisesti, mutta monen työttömän matka työlliseksi vaatii hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa räätälöityjä tukipalveluita. Kaikkea koulutusvaihtoehtojen kartoittamisesta CV:n laadintaan. Tämä onnistuu jos on riittävästi lähityötä tekevää henkilökuntaa, jolla on riittävästi valtaa tehdä yksilöllisiä päätöksiä. Tampereen seudulla tätä kokeiltiin ja tuloksena vajaassa puolessa vuodessa alueen kunnat ovat onnistuneet vähentämään työttömien työnhakijoiden määrää 11,4 prosenttia. Ilman merkittäviä lisäresursseja.
B) Kannustinloukkujen purkaminen ja perustulomaisempi työttömyysturva.
Tämä on se suunta, johon nykyisetkin uudistukset pyrkivät ja toivottavasti suunta jatkuu. Ministeri Mykkänen esimerkiksi ehdottaa, että ”seuraava askel voisi olla niinkin simppeli kuin kokoaikaisen työskentelyn kiellon poistaminen työttömyysturvan sovitellun päivärahan ehdoista. Muutoksen myötä työttömyystuelta ponnistava saisi pitää palkasta tai yrittäjätulosta aina 300 euron suojaosan kokonaan ja sen ylittävästä hankitusta tulosta puolet vähennettäisiin työttömyyskorvauksesta.” Tämä kuulostaa järkevältä suunnalta. Myös kohta tuleva reaaliaikainen tulorekisteri toivon mukaan helpottaa sitä limboa, johon monet nykyään joutuvat kun ei voi olla varma eri byrokraattisten tahojen mielivaltaisista päätöksistä sen suhteen mikä määrä tuloja katkaisee kaikki tuet.
Summa summarum: Vaikka on selvää, että työllisyysaste on saatava nousemaan, ei aktiivimalli mielestäni ole tässä järkevin työkalu. Siksi ymmärrän hyvin miksi tänään (2. helmikuuta) sitä halutaan mielenilmauksella vastustaa ja miksi juuri aktiivimallista on noussut hallitusvastaisuuden keskeinen symboli.
Toivottavasti hallitus (tai seuraava hallitus) kykenisi tulevaisuudessa ottamaan päätöksenteossa paremmin huomioon taloustieteen ohella myös muut yhteiskuntatieteet. Ja pelkän kustannussäästöjen etsinnän sijasta uskaltaisi myös parantaa sellaisia palveluita, jotka pitkässä tähtäimessä kohentavat sekä taloutta että inhimillisiä olosuhteita. Näin edistäisimme parhaiten yhteistä tavoitettamme, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistamista.
P.S. Jos on vielä epäselvää mikä tämä ’aktiivimalli’ on niin tässä se pähkinänkuoressa: Kussakin kolmen kuukauden jaksossa työttömän on a) tehtävä vähintään 18 tuntia ansiotöitä, b) ansaittava noin tuhat euroa yrittäjätuloa, tai c) osallistuttava noin viikon verran koulutuksen kaltaisiin aktivointitoimiin. Jos hän ei onnistu mitään näitä tekemään, työttömyysetua leikataan suunnilleen viisi prosenttia.
Kari Rajamäki, paperittomien ihmisoikeudet ja miksi en näissä vaaleissa äänestä Sdp:tä
Kävin alkuvuodesta tutustumassa paperittomien klinikkaan Helsingissä. Siellä vapaaehtoiset lääkärit ja hoitajat hoitavat niitä, joilla ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Vaikka asiasta olikin lukenut lehdistä, oli silmiä avaavaa nähdä ja kohdata kasvokkain tämä ihmisryhmä, josta moni puhuu, mutta jota harva tuntee. Havaita, että he ovat samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä: Yksi on puheliaampi, toinen vetäytyvämpi. Yksi heiveröinen kerjäläismummo, toinen lumenpudotuksella itsensä elättävä, työsopimustaan ylpeänä esittelevä nuori mies.
Ehkä tämä henkilökohtainen – vaikkakin lyhyt – kontakti näiden elävien ihmisten kanssa selittää, miksi kansanedustaja Kari Rajamäen tiistainen tempaus tuntui niin julman epäoikeudenmukaiselta. SDP:n Rajamäki esitti ja Perussuomalaisten Hanna Mäntylä kannatti ehdotusta, joka jättää paperittomien terveydenhuoltoa koskevan lakiesityksen pöydälle siten, että sitä ei ehditä käsitellä ennen kuin nykyinen eduskunta päättää työskentelynsä lauantaina 14.3. Näin esitys jää pöydälle hamaan tulevaisuuteen asti.
Hallituksen esitys – jota eduskunnan selkeä enemmistö tuki – pyrki takaamaan paperittomille alaikäisille lapsille ja raskaana oleville naisille oikeuden perusterveydenhuoltoon. Suomen perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään huolenpitoon, johon kuuluu esimerkiksi välttämätön kiireellinen sairaanhoito. Samaten YK:n ihmisoikeuksien julistus linjaa että äideillä ja lapsilla on kansalaisuudestaan riippumatta oikeus erityiseen huoltoon ja apuun terveyteensä liittyen.
Hallituksen tekemä esitys pyrki siis takaamaan sen, että Suomi noudattaisi sekä omaa perustuslakiaan että YK:n linjaamia ihmisoikeuksia. Sen avulla sairasta lasta tai viimeisillään raskaana olevaa naista ei voitaisi käännyttää pois sairaalasta.
On vaikea ymmärtää miksi entinen ministeri haluaa viimeisenä poliittisena tekonaan vaarantaa oman maineensa ja halventaa eduskunnan pelisääntöjä, vain onnistuakseen estämään raskaana olevien naisten hoidon. Vaikka kyseessä on yksittäisen radikalisoituneen savolaisen teko, josta SDP haluaa irtisanoutua, on kyseessä kuitenkin puolueen kansanedustaja ja entinen ministeri.
Siksi olen päättänyt, että näissä vaaleissa en tule äänestämään ainakaan SDP:tä.
Tämä voi tuntua epäreilulta kaikista niistä sosiaalidemokraattien ehdokkaista, jotka kannattivat lakia. Puolueen piirissä on muutama ehdokas, jotka olisivat varmasti olleet sillä listalla, josta lopulta valitsen henkilön jota äänestän. Ja tänään aamupäivällä kuunnellessani peruspalveluministeri Susanna Huovista näin, että hän on sekä asiantunteva että heikoimpien puolella. Olen siis pahoillani, että boikottini koskee myös monia hyviä ihmisiä.
Mutta minulle tämä on ihmisoikeuskysymys. Paperittomat on päähänpotkittu ryhmä, jolla ei ole mahdollisuuksia puolustaa omia etujaan. Itse olen valkoinen, koulutettu, hyvinverkottunut keski-ikäinen mies, jota kuunnellaan. Arvokkain tapa käyttää sitä mielipidevaltaa, joka minulle on suotu, on tuoda esiin niiden ääni, joilla tätä valtaa ei ole.
Lisäksi demareilla oli mahdollisuus korjata Rajamäen virhe. Päätös jää pöydälle, koska eduskunnalla ei lauantain jälkeen ole istuntoja. Mutta mikään ei estäisi pitämästä ensi viikolla yhtä ylimääräistä istuntoa. Vihreiden Tuija Brax itse asiassa ehdotti ylimääräistä istuntoa ensi viikolle. Vihreiden lisäksi sekä vasemmistoliitto että RKP kannattivat tätä ylimääräistä istuntoa, jolla estettäisiin Rajamäen demokratiaa halveksivan tempun onnistuminen. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (SDP) ilmoitti kuitenkin ykskantaan, että ”mitään ylimääräisä vekslauksia ei tehdä.” Hän ei halunnut korjata sitä rikkomusta, jonka oman puolueen kansanedustaja teki.
Kari Rajamäen toiminnan vuoksi SDP on menettänyt luottamukseni siihen, että he pyrkivät edistämään pienen ihmisen asiaa. Eero Heinäluomalla olisi ollut mahdollisuus palauttaa tämä luottamus. Hän ei niin halunnut tehdä. Siksi en tule äänestämään Sdp:tä näissä vaaleissa.
Presidentin valtaa tulisi lisätä Suomessa
Valta turmelee. Tämän perustotuuden vuoksi on demokraattisten yhteiskuntien peruspilarina Ranskan vallankumouksesta lähtien ollut vallan jakaminen useammalle taholle. Jakamalla valta esimerkiksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on pyritty takaamaan se, että yksi ryhmittymä ei saa liikaa valtaa, josta humaltua. Suomessakin on paljon puitu kokemus siitä, mitä tapahtuu, kun valta keskittyy liikaa yksiin käsiin. Harva kuitenkaan on huomannut, kuinka sama uhka on jälleen alkanut nostamaan päätään.
Hallituksella on nykyään liikaa valtaa. Erityisesti sillä on liikaa valtaa päättää omista asioistaan. Kun pääministeri syyllistyy totuuden pimittämiseen, olisi demokratian kannalta ehdottomasti parasta, että hän kantaisi teoistaan poliittisen vastuun ja eroaisi. Muuten kansalaisten usko politiikkaan rapautuu, jolloin heikkenevien äänestyslukujen ja yleisen kiinnostuksen vähetessä politiikka muuttuu yhä enemmän harvainvallaksi. Kun hallitus itse kuitenkin tuntuu olevan ainoa taho, joka tämän päätöksen voi tehdä, on suuri vaara, että he takertuvat valtaansa yleisestä moraalitajusta välittämättä.
Hallitus on viime aikoina kahminut valtaa monen muun tahon kustannuksella. Niin sanotun Lex Nokian tapauksessa hallitus sääti lain välittämättä lakiasiantuntijoiden näkemyksistä, joissa koko laki tuomittiin perustuslain vastaiseksi. Läpi vaalikauden istuvien enemmistöhallitusten aikakautena eduskunta vuorostaan muuttuu enenevässä määrin pelkäksi hallituksen tekemien päätösten kumileimasimeksi. Hallitus siis laajentaa reviiriään suhteessa vallan kolmijaon muihin osapuoliin.
Pahinta on kuitenkin Vanhasen vahvasti ajama hallituksen päätöksenteon salaamiskulttuuri. Se on vallansiirto kansalta, medialta ja kansalaisjärjestöiltä hallitukselle. Kun keskeneräisistä päätöksistä ei kerrota ja hallituksen sisäiset ristiriidat pyritään pitämään piilossa, ei kriittisellä medialla, kansalaisilla tai kansalaisjärjestöillä ole aikaa esittää vastalauseitaan tai organisoida vastakampanjoita. Hallitus ehtii runnoa ikävätkin päätökset lävitse, ennen kuin kohu niistä ehtii nousta. Kun vielä häivytetään tiedosta kuka hallituksen sisällä on asiaa kannattanut ja kuka vastustanut – päätöksistä tehdään kasvottomat – estetään kansalaisten mahdollisuus edes vaalien välityksellä osoittaa tyytymättömyyttään. Päätöksenteon läpinäkyvyys on yksi aidon demokratian edellytyksistä. Ei siis ihme, että protestipuolueiden äänimäärä on vahvassa nousussa Suomessa.
Kun valta keskittyy liikaa yhdelle taholle, tarvitaan sille vastavoima. Onneksi Suomella on yksi instituutio, joka nauttii valtaisaa kansansuosiota ja jolla on kaikki edellytykset toimia hallitusvallan tasapainottajana: Suomen presidentti. Erityisesti hallitusta ja eduskuntaa itseään suoraan koskevissa päätöksissä, kuten kansanedustajien palkoissa ja avustajissa, puoluetuissa tai vaalitukien läpinäkyvyydessä, olisi presidentillä oltava viimeinen sana. Näistä päättettäessä hallitus on aivan liikaa ’pukki kaalimaan vartijana’, kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa, ja eduskunnan kyvyttömyys tehdä vaalirahoituksesta avointa todistaa. Presidentin valtaa pitäisikin mielestäni vahvistaa suhteessa hallitukseen.
Hallitus ei kuitenkaan ole kaavaillut presidentin vallan lisäämistä, vaan pyrkii jatkamaan 80-luvulla aloitettua presidentin vallan systemaattista heikentämistä. Kekkosen haamu leijailee vieläkin valtaapitäviemme päiden ympärillä, vaikka presidentin valta nykyiselläänkin on jo kuihtunut lähes pelkästään seremonialliseksi. Olisi jo aika nähdä, että suurin uhka Suomen nykydemokratialle ei ole liian vahva presidentti, vaan liian vahva pääministeri. Jos eduskunta ja hallitus olisivat moraalisesti suoraselkäisiä ja pyrkisivät kunnioittamaan demokratian ideaalia, olisi heidän pyrittävä vahvistamaan presidentin valtaa. Toivon, että olemme valinneet itsellemme niin valistuneen valtijaan, että hän myös ymmärtää, milloin hänellä on liikaa valtaa.
Frank Martela 