#MeToo kampanja on näkynyt vahvasti sosiaalisessa mediassani ja pistänyt miettimään. Erityisesti olen yrittänyt muistella omaa käytöstäni parikymppisenä. Teini-ikäisten ja nuorten miesten kulttuuri on monesti varsin naisia halventava. Erityisesti muistan Puolustusvoimat paikkana, jossa juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet miehet opettavat toinen toisensa puhumaan siitä mistä on puute hyvinkin esineellistävällä tavalla. Heti ensimmäisinä viikkoina alikersantit laittoivat meidät alokkaat muotoon ja pyysivät viittamaan: ”Kuka on saanut p****a viikonloppuna?”

Tunnistan myös Jari Sinkkosen kuvauksesta itseni: ””Nuori mies katsoo ympärilleen ja näkee, kuinka tyttöjä pyörii niiden ympärillä, joilla on bodattu kroppa ja jotka purjehtivat itsevarmoina paikoille. Kiltit jäävät varjoon. Joukon kingi on se, joka kerskuu seksuaalisilla suorituksillaan.” Kun yökerhoikäisyys koitti ja alkoi kilvoitella naisten suosiosta, niin kiltteys ei tuntunut toimivan. Toivottavasti en syyllistynyt kohtuuttomuuksiin erilaisia ”pahemman pojan” rooleja kokeillessani. On varmasti lukuisa määrä tilanteita, joissa nykyinen minäni käyttäytyisi tai vähintäänkin puhuisi hyvin eri tavoin kuin parikymppinen minäni.

Menneeseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi.

Tältä osin vaikutuspisteitä nousee esiin kolme:

1) Oman käytöksen monitorointi.
On tärkeä tiedostaa, että mitä enemmän on valtaa ja mitä ylempänä on erilaisissa organisaatio- sun muissa hierarkioissa, sitä isompi riski on että kukaan ympärillä ei uskalla puuttua omaan käytökseen. Omasta mielestä hauska sanallinen tai käytöksellinen ’vitsi’ voi toisten korvissa olla ahdistava, mutta kynnys sanoa se ääneen on suuri. Tässä pitää siis olla itse yhä tarkempana.

Toisaalta toivon että ystävät, tutut ja tuntemattomat uskaltavat tulla sanomaan minulle tulevaisuudessa, jos käytökseni ylittää soveliaisuuden rajat. Vuosien varrella olen silloin tällöin saanut tällaista palautetta ja se on auttanut tunnistamaan omia sokeita pisteitä. Kiitoksia siis kaikille jotka ovat uskaltaneet ääneen minulle huomauttaa asioista!

2) Uskallus puuttua sivullisena
Häkellyttävintä tässä Harvey Weinsteinin tapauksessa ja kotimaisissa vastaavissa tapauksissa ei lopulta ole ahdistelijan käytös, vaan se, että ’kaikki’ ovat tienneet seksuaalisesta häirinnästä ja silti se on saanut jatkua vuosia.

Myös yliopistoissa on ollut omat skandaalinsa. Esimerkiksi kahdeksankymppinen filosofian professori John Searle Berkeleyn yliopistosta – jonka filosofiasta tein graduni – palkkasi hiljattain 24-vuotiaan naisjatko-opiskelijan itselleen assistentikseen. Muutaman viikon jälkeen hän syytösten mukaan lukitsi toimistonsa oven ja alkoi kourimaan kyseistä naista ilmoittaen että heistä tulee rakastavaiset. Myöhemmin Searle katsoi esimerkiksi pornoa naisen läsnäollessa.

Näin törkeä ja avoin toiminta ei olisi mahdollista, ellei professorille olisi vuosikymmenien myötä syntynyt varmuutta siitä, että kaikki kyllä katsovat sormien lävitse hänen toimintaansa. Ja totta tosiaan, kävi ilmi että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun joku opiskelija valittaa Searlen seksuaalisesta häirinnästä. Valituksia oli kertynyt yli kymmenen vuoden ajalta ja Searlen ahdisteleva käytös ja seksistiset vitsit olivat opiskelijoiden keskuudessa avoin salaisuus. Mutta laitos suojeli tähtifilosofiaan eivätkä valitukset johtaneet mihinkään.

Kiusaaminen on helppoa, hauskaa ja se toimii. Näin aloitti Christina Salmivalli esitelmänsä KiVa-koulu -hankkeesta vuonna 2012. Pointti oli että kiusaajat jatkavat toimintaansa, koska yhteisö ympärillä ei halua puuttua, vaan voi suorastaan palkita kiusaajan. Salmivallin ja kumppaneiden kehittämän tehokkaasti kiusaamista estävän ohjelman perusviisaus onkin tämä: Jos kiusaamisen haluaa loppuvan, tehokkainta on muuttaa sivustakatsojien reaktioita. Jos he yksiselitteisesti tuomitsevat kiusaajan, ei kiusaaminen enää olekaan helppoa eikä toimi.

Weinsteinille, Searlelle ja Suomen elokuva-alan omalle Weinsteinille seksuaalinen häirintä on ollut helppoa, hauskaa ja se on toiminut – he ovat saaneet nuoria naisia sänkyynsä tai vähintäänkin kouriinsa. Jos haluamme muuttaa tämän yhtälön, tehokkainta on muuttaa vierestäkatsojien rooli. Uskallammeko puuttua kun näemme potentiaalista häirintää työpaikallamme tai paikallisbussissa? Tai kun valta-asemassa oleva heittää alaisestaan seksistisiä kommentteja kaikkien kuullen tai ’miesporukassa’?

Erityisen tärkeä on toisten samalla tasolla olevien rooli: Alaisten on riskialttiimpaa kyseenalaistaa esimiehensä toiminta. Kollegoilla ja kavereilla on eniten valtaa pakottaa väärin toimiva muuttumaan. Sormien läpi katsominen ei enää saa olla vaihtoehto.

3) Seuraavan sukupolven kasvattaminen.
Kolmen pienen pojan isänä toivon että he saavat kasvaa teini-ikäisiksi ja nuoriksi aikuisiksi osana kulttuuria, joka on toista sukupuolta kunnioittavampi.

Tältä osin uskoisin että voisi olla ihan paikallaan että yläaste- ja lukioikäisille olisi silloin tällöin jokin oppitunti, jossa käytäisiin selkeästi lävitse minkälainen toisen ihmisen lähestyminen on sallittua – ja minkälainen ei. Näin luotaisiin selkeä standardi asialle, johon voitaisiin eri tilanteissa vedota. Monissa kampanjan myötä lukemissani sekä ahdistelluksi tulleiden että ahdistelleiden tarinoissa toistuu se teema, että silloin nuorena ei vielä ymmärtänyt niin selkeästi mikä on sallittua ja mikä todellakaan ei. Tietoisuus selkeistä rajoista auttaisi reagoimaan voimakkaammin, kun ne ylitetään – sekä uhrina, sivustakatsojana että jopa tekijänä.

Instituutioiden ohella meillä vanhemmilla on tietysti myös keskeinen rooli. Jari Sinkkonen puhuu hyvin siitä, kuinka toisten rajojen kunnioittamista voi opettaa jo päiväkoti-ikäiselle ilman että siihen silloin liittyy mitään seksuaalista: ”Jos kaveri ei halua painileikkiä, kaverin kieltoa pitää kunnioittaa. Toisen reviiriin kunnioittaminen on yleinen periaate.”

Kun lapsi sitten lähestyy teini-ikää ja nuorta aikuisuutta, on tärkeätä että rupattelee lastensa kanssa ja nostaa esiin myös näitä hankalampia teemoa: porno, seksijutut, kännitöppäilyt ja muut sellaiset, joihin teinit varmasti törmäävät. Mokia tapahtuu varmasti jokaiselle, ja toivon olevani vanhempi jolle niistä uskalletaan puhua. Tärkeintä, mitä tässä matkan varrella kohti teini-ikää voi tehdä, on rakentaa luottamuksellista suhdetta, jossa lapsi kokee olevansa rakastettu, teki hän mitä tahansa.

Toivon osaavani kasvattaa pojistani sellaiset, että naisten (ja kaikkien muiden ihmisten) kunnioittaminen on itsestäänselvyys. Mutta tähänkin tarvitaan vanhempien ohella koko kylä. Tärkeä ensimmäinen askel on tehdä ongelma näkyväksi. Meillä on ollut kulttuuri, jossa seksuaalinen häirintä on ollut turhan hyväksyttyä. ”Pojat ovat poikia!”

Nyt kun kissa on kampanjan myötä pöydällä, on aika lähteä yhdessä muuttamaan kulttuuriamme. Hienoa että esimerkiksi stereotyyppisen maskuliinisella rakennusalalla on otettu nollatoleranssi takamuksille läimäyttelylle ja tyttökalenterit on vaihdettu luontokalentereihin. Kulttuuri ei muutu, se muutetaan jokaisen meidän teoillamme!