On jo aika unohtaa ne typerät pilapiirrokset. Ei tässä niistä ole kyse. Ja niiden levittäminen sosiaalisessa mediassa ei todellakaan auta. Itse asiassa, mitä enemmän me levitämme Muhammadia pilkkaavia pilapiirroksia, sitä varmemmin terroristit voittavat. Kuten Michael Deacon osuvasti toteaa:

”Moni tuntuu ajattelevan että terroristit ’voittavat’ jos emme levitä näitä sarjakuvia ja ’häviävät’ jos sen teemme. Ikäänkuin juuri tällä hetkellä terroristijohtajat ahdistuneen epäuskoisina hämmästelisivät sitä, että moni Eurooppalainen sanomalehti on julkaissut näitä satiirisia piirrustuksia: ’Katastrofi! Suunnitelmamme epäonnistui tavalla, jota emme voineet kuvitella! Muste todella voittaa Kalashnikovit! Satiiri voitti meidät jälleen kerran!”

Sarjakuvia levittämällä emme siis voita mitään. Mutta miten meidän sitten tulisi reagoida Charlie Hebdon toimituksen tappaneeseen terrori-iskuun?

Pohjimmiltaan reagointitapoja on kaksi:
Ensinnäkin voimme laittaa kovan kovaa vastaan: ’Muslimit tappoivat ranskalaisia sananvapauden puolesta taistelleita pilapiirtäjiä, joten nyt on näytettävä muslimeille, että olemme heitä kovempia.’ Tässä tavassa reagoida on ajatuksena, että olemme sodassa vihamielistä joukkoa vastaan ja siksi ei ole aikaa pehmoilla. On aika näyttää, että tässä sodassa meillä on ne kovemmat aseet.

Tämä oli se tapa, millä Yhdysvallat reagoi WTC:n kaksoistornien sortumiseen. He julistivat ’terrorismin vastaisen sodan’, kavensivat kansalaisoikeuksia kotimaassaan (’patriot act’) ja hyökkäsivät sekä Afganistaniin että Irakiin armeijallaan. Kovan linjan edustajat pääsivät päättämään miten toimitaan. Niinpä Yhdysvallat:
* Hyökkäsi itsenäiseen valtioon tekaistujen syiden nojalla (johtaja toki oli diktaattori, mutta hänen syrjäyttämisensä ei hirveästi lohduta sisäisen väkivallan kierteeseen sortuneessa maassa)
* Perusti vankileirin, johon eivät päteneet mitkään lait ja jossa epäiltyjä pidettiin vankina jopa vuosikymmen tai enemmän ilman että edes mitään syytteitä nostettiin.
* Kidutti systemaattisesti vankejaan.
* On miehittämättömillä lennokeilla tehdyissä iskuissa tappanut tuhansia siviilejä.

Jos tämä on ’sotaa terrorismia vastaan’, on syytä kysyä vähentääkö se terrorismia. Ja vastaus on selvä: Se päinvastoin lisää terrorismia. Al-Qaidan kannalta Yhdysvaltain reaktio oli täydellinen: Terroristi-järjestön rekrytointi helpottui huomattavasti, kun Yhdysvaltojen toimista tulistuneet liittyivät heidän riveihinsä. Yhdysvallat tuntui tekevän kaikkensa oikeuttaakseen Osama Bin Ladenin maailmankuvan. Yhdysvaltojen toimien ansiosta hän ei ollutkaan islamilaisen yhteiskunnan marginaalissa oleva radikaali, vaan eturintamassa sivilisaatioiden välisessä taistelussa. Nyt Yhdysvallat on sotinut terrorismia vastaan vuosikymmenen ja sen seurauksena maailmassa on huomattavasti enemmän ihmisiä, jotka olisivat valmiita tappamaan yhdysvaltalaisia vaikka oman henkensäkin kaupalla.

Yhdysvaltojen tapa reagoida edustaa perinteistä ”me” vastaan ”ne” ajattelua, jossa ”me” olemme länsimaisia maallistuneita kansalaisia ja ”ne” ovat muslimeja. Uskotaan että mitä kovemman linjan ”me” otamme ”niitä” kohtaan, sitä lähempänä ”me” olemme voittoa.

Sama vastakkainasettelu on ollut suosittua myös Charlie Hebdo -iskun jälkeen. Mediamoguli Robert Murdochin mukaan kaikki muslimit ovat syyllisiä iskuihin. Slate-lehden päätoimittaja Jacob Weisberg ilmoitti, että paras tapa reagoida iskuun on ”lisätä herjaavaa satiiria.” Ranskassa äärioikeistolaisen Front Nationalin johtaja Marine Le Pen vaatii, että ”meidän pitää pystyä vastaamaan tähän sotaan, jonka ääri-islamistit ovat julistaneet meitä vastaan.” Ja sanoista tekoihin: Jo nyt Le Mansissa moskeijaan heitettiin kranaatteja ja ranskalaisten ääriainesten hyökkäykset muslimeja vastaan ovat vain ajan kysymys.

Nämä reaktiot ymmärtävät väärin sen, ketkä ovat ’me’ ja ketkä ovat ’ne’. Siksi heidän reaktionsa itse asiassa vain pahentavat tilannetta.

Tärkein rajalinja ei nimittäin kulje jonkin yhtenäisen länsimaisen yhteisön ja jonkin yhtenäisen muslimien yhteisön välillä. Koska sellaisia yhtenäisiä yhteisöjä ei ole olemassa. Tärkein rajalinja kulkee maltillisten ja sodanlietsojien välillä. ”Me” olemme maltilliset kristityt, muslimit, ateistit sun muut. Eli kaikki me, jotka emme halua tahallamme jyrkentää väkivaltaan johtavia vastakkainasetteluja. ”Ne” ovat sodanlietsojia. Heitä, jotka pyrkivät toimillaan jyrkentämään vastakkainasettelua, ja näin edistää väkivaltaisen yhteenoton mahdollisuutta.

Tärkein jakolinja ei siis ole ’me – kristityt’ vastaan ’ne – muslimit’, vaan ’me – maltilliset kristityt ja muslimit’ vastaan ’ne – radikaalit kristityt ja muslimit’.

Olennaista on ymmärtää että sodanlietsojat tarvitsevat aina vihollisen. Ja siksi äärioikeistolaiset ja ääri-islamilaiset tarvitsevat toinen toisensa. Toisen olemassaolo oikeuttaa toisen. Charlie Hebdo tarvitsi islamilaisia fundamentalisteja suuttumaan ja uhkailemaan heitä heidän pilapiirroksistaan. Ilman näitä uhkailijoita näissä pilapiirroksissa ei olisi ollut kyse sananvapaudesta, vaan pelkästään siitä että pilkataan tahallaan maassa olevalle vähemmistölle pyhiä asioita. Al Qaidalle ja muille islamistisille ääriaineksille Charlie Hebdon pilapiirrokset olivat vuorostaan lottovoitto. Ne olivat jumalanpilkkaa, joka loukkasi monia ja näin ajoi lisää ihmisiä tukemaan näiden ääriainesten toimintaa. Charlie Hebdon terrori-iskut olivat sitten tietysti lottovoitto länsimaisille ääriaineksille. Le Pen puolueineen saa varmasti sen ansiosta lisää kannattajia rasistiseen puolueeseensa. Viha synnyttää vihaa. Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Kosto synnyttää uusia kostoja.

”Iskut Länsi-Euroopassa kasvattavat entisestään maahanmuuttokriittisten kannatusta ja ennakkoluuloja muslimeja kohtaan. Yhteiskunnan marginaaliin jääneet muslimit kokevat tämän jälkeen olevansa yhä ahtaammalla, ja jotkut saattavat langeta terrori-iskuihin, mikä taas lisää maahanmuutto- ja islamkriittisten kannatusta. Pahan kierre on päässyt hyvään vauhtiin.” – Petteri Tuohinen, Helsingin Sanomat

Taistelua ei käydä lännen ja idän välillä eikä kristinuskon ja islamin välillä. Tärkein taistelu käydään maltillisten ja radikaalien välillä näiden maiden ja kulttuurien sisällä. Ketkä suomalaisista pysyvät maltillisina ja ketkä radikalisoituvat? Ketkä Ranskan muslimeista pysyvät maltillisina ja ketkä radikalisoituvat? Tämä on se taistelu. Ja tässä taistelussa vastapuolen väkivalta on aina voitto radikaaleille.

Vihollisemme ei ole siis toinen uskonto. Vihollisemme ovat ne ääriainekset – kristityt, muslimit tai ateistiset – jotka pyrkivät lietsomaan sotaa. Mitä enemmän kuuntelemme heitä, mitä enemmän annamme heille valtaa, sitä lähempänä olemme sortotoimia ja sodankäyntiä. Ja siinä vaiheessa kun väkivalta kiihtyy, me kaikki häviämme.

Siksi oikea tapa reagoida terrori-iskuihin ei ole vastakkainasettelun jyrkentäminen muslimien ja kristittyjen välillä. Päinvastoin, mitä enemmän me muslimeja syrjimme, sitä enemmän me synnytämme ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytyneitä valtaväestön yhteiskunnasta. Kuten Petteri Tuohinen HS:ssä toteaa: ”Yhteiskunnallisesti heikossa asemassa olevat musliminuoret ovat helppoja kohteita ääri-islamilaiselle propagandalle.” Ja heidän joukostaan rekrytoidaan tulevat terroristit. Kun ihmistä tarpeeksi pitkään kohdellaan kuin jihadistia, on suuri vaara että hänestä joku päivä tulee sellainen.

Ratkaisevaa tässä hetkessä on se, että löydämmekö me maltilliset toisemme. Uskonrajoista riippumatta valtaosa on maltillisia ja nyt on olennaista että löydämme toisemme. Kaksikymmentä ranskalaista imaamia kävi Charlie Hebdon toimistolla ja julisti siellä kovin sanoin, että nämä terroristit eivät edusta todellista islamia. Nämä imaamit ovat meidän puolellamme, he ovat maltillisuuden puolella.

Kenen joukoissa seisot?

Nyt on olennaista, että mietit kenen joukoissa sinä seisot? Oletko maltillisten vai sodanlietsojien puolella? Sodanlietsojat voittavat, kun he saavat meidät maltilliset kuvittelemaan että sota on välttämätön. Miten me maltilliset sitten voimme voittaa? Paras reaktio on kokoontua suremaan yhdessä, yhdistyä vahvemmaksi ja sitten jatkaa elämää vapaassa yhteiskunnassa. Terroristit haluavat aina muuttaa yhteiskuntaa: kylvää pelkoa ja jyrkentää vastakkainasetteluja. Jos me haluamme voittaa, se onnistuu jatkamalla elämää niin kuin ennenkin, vain entistä yhtenäisempänä ja myötätuntoisempana.

Meidän kristittyjen ja ateististen eurooppalaisten tehtävänä on nyt osoittaa Euroopan maltillisille muslimeille, että me olemme ihmisiä ja haluamme kohdella myös heitä ihmisinä. Meidän tehtävänämme on osoittaa, että kunnioitamme heitä ja haluamme rakentaa yhteistä yhteiskuntaa heidän kanssaan. Se ei onnistu jakamalla pilapiirroksia, jotka tietoisesti pyrkivät loukkaamaan heille tärkeitä asioita. Annetaan länsimaisten ja itämaisten fundamentalistien käydä omaa sotaansa. Parasta mitä me maltilliset voimme tehdä, on kiinnittää heidän meuhkaamiseensa mahdollisimman vähän huomiota. Samalla meidän pitäisi tukea syrjäytymisvaarassa olevia – niin kantaväestöä kuin maahanmuuttajiakin – ja auttaa heitä löytämään paikkansa yhteiskunnassa.

Yhteiskunnassa, jossa jokainen kokee olevansa osallinen, ei ole terroristeja.

P.S. Varsinaisen tekstin kirjoittamisen jälkeen sain tietää lisää Pariisissa tapahtuneen terroriteon motiiveista. Toinen tappajista, Cherif Kouachi, oli teon jälkeen antamassaan haastattelussa vahvasti sitä mieltä, että kyseessä ei ollut turha tappaminen, vaan kosto: ”Te tapatte naisia ja lapsia Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa.” Helsingin Sanomien mukaan hän oli ollut aivan tavallinen pizzalähettinä toiminut ja rap-tähteydestä haaveillut nuori, mutta Irakin sota muutti hänet: ”Chérif vaikuttui suuresti Irakin sodan televisiolähetyksistä vuonna 2003 ja sen jälkeisistä kuvista, jotka paljastivat amerikkalaisten väärinkäytökset Abu Ghraib -vankilassa Irakissa vuonna 2003 ja 2004.” Eli kun väitän, että terroristeja vastaan sotiminen on tehokkain tapa synnyttää uusia terroristeja, niin Cherif Kouachi on case in point. Yhdysvaltain fundamentalistiset sotatoimet tekivät hänestä fundamentalistin. Viha synnyttää vihaa, väkivalta väkivaltaa.