Tagged: myötätunto

Myötätunto on yrityksen kilpailukyvyn edellytys

Miltä tuntuisi tulla työpaikalle aamulla tietäen, että sinusta välitetään siellä? Tietäisit, että et ole työtovereillesi ja esimiehillesi pelkkä vaihdettavissa oleva resurssi, vaan sinut nähdään juuri sellaisena kokonaisena ihmisenä, joka pohjimmiltasi olet. Voisit olla varma, että saat tarvittaessa tukea. Tietäisit, että uskallat tuoda parhaat puolesi esiin, mutta vahvuuksiesi ohella saat tuoda esille myös heikkouksiasi ja nekin mielipiteet ja ajatukset, joiden soveliaisuudesta tai nerokkuudesta et ole varma.

Näillä yllä olevilla sanoilla aloitamme lokakuussa ilmestyneen kirjamme Myötätunnon mullistava voima johdantoluvun yhdessä professori Anne Birgitta Pessin kanssa. Kirja kokoaa yhteen reilut kaksi ja puoli vuotta jatkuneen CoPassion-tutkimushankkeemme keskeiset tulokset, näkemykset ja oivallukset. Kirjoittajina ovat hankkeen tutkijat ja yhteistyökumppanit. Tutkimushankkeen keskeinen teesi on ollut, että myötätunnolla on väliä. Että myötätuntoa tarvitaan työelämässä ja elämässä ylipäänsä.

Ja tutkimukset kyllä tukevat tätä näkemystä. Erilaiset myötätuntoa vahvistavat interventiot on useissa tutkimuksissa yhdistetty vähäisempään ahdistukseen, masennukseen ja stressiin. Organisaatiotasolla rakkaudellisen myötäelämisen kulttuurin on osoitettu olevan yhteydessä työntekijöiden parempaan työtyytyväisyyteen, toimivampaan ryhmätyöskentelyyn sekä vähäisempiin poissaoloihin ja väsymiseen. Ja henkilön käyttäytyessä myötätuntoisesti toiset pitävät häntä enemmän johtajana ja älykkäämpänä. Myös kun IT-yhtiön työntekijät laitettiin harjoittamaan myötätuntomeditaatiota, sillä oli myönteisiä vaikutuksia heidän kokemiinsa positiivisiin tunteisiin, elämäntyytyväisyyteen, merkityksellisyyteen, arjen läsnäoloon sekä vähentyneisiin sairausoireisiin.

Keskinäinen myötätunto vuorostaan luo psykologista turvaa eli ihmisten kokemusta siitä, että he voivat olla työyhteisössä oma itsensä ja tuoda esiin myös epävarmemmat ajatuksensa, kritiikkinsä ja kysymyksensä pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi. Ja sekä Googlen tekemät sisäiset tutkimukset että tieteellinen tutkimus osoittavat, että psykologisella turvalla on merkittävä rooli tiimin oppimisessa, innovatiivisuudessa ja lopulta myös aikaansaamisessa ja lopputuloksen laadussa.

Jos haluat rakentaa organisaation, jossa tiimit ovat mahdollisimman tuottavia, luovia ja aikaansaavia, aloita rakentamalla organisaatio, jossa ihmisten kokema psykologinen turva on vahva.

Uskon, että myötätunto ja ihmisten kyky vuorovaikuttaa toistensa kanssa inhimillisen lämpimästi on yhä keskeisemmässä roolissa työelämässä menestymisessä. Kun klassisessa tehdastyössä työntekijä antoi työnantajan käyttöön vain kätensä, nykyaikaisessa palvelu- ja asiantuntijatyössä ihminen on töissään koko persoonallaan. Tunteillaan, toiveillaan, merkityksen etsinnällään. Innostuksellaan tai turhautumisellaan. Työelämässä käynnissä olevan murroksen myötä luovuus ja vuorovaikutus ovat yhä korostuneemmin tuloksentekijöitä ja tulos tehdään yhä useammin tiimeissä. Tämän seurauksena työn tulokset ovat yhä vahvemmin riippuvaisia siitä, miten ihmisten keskinäinen vuorovaikutus onnistuu. Siksi myötätunto voi olla avain sekä hyvinvoivemman että kilpailukykyisemmän työyhteisön luomiseksi. Jos haluat esimiehenä tai työntekijänä menestyä, aloita olemalla myötätuntoinen toisia ihmisiä kohtaan.

Kirja Myötätunnon mullistava voima ilmestyi 10.10. toimittajinaan Anne Birgitta Pessi, Frank Martela ja Miia Paakkanen. Kirjan luvuissa kerrotaan, mitä myötätunto on, miten sitä vahvistetaan ja miksi se on keskeisessä asemassa tulevaisuuden työelämässä. Esimerkiksi Filosofian Akatemian toimitusjohtaja Karoliina Jarenko kirjoittaa omassa luvussaan psykologisen turvan merkityksestä uusiutumiskyvyn edellytyksenä. Kirja on CoPassion-tutkimushankkeen lopputuote, jossa Filosofian Akatemia Oy on ollut yksi keskeisistä yhteistyökumppaneista ja rahoittajista.

Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin Filosofian Akatemian blogissa.

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016

Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä

Jane Dutton on ihminen, jota haluaisit halata. Hänestä huokuu jonkinlaista vahvaa äidillistä karismaa. Ikäänkuin pelkkä hänen läsnäolonsa sanoisi sinulle, että olet hyväksytty juuri sellaisena kuin olet. Että kaikki on hyvin. Hänen katseessaan on kannustavaa myötätuntoa, joka saa sinut uskomaan itseesi ja ottamaan askeleen kohti unelmaasi.

“Liiketaloustieteen professori.” Sana herättää mielikuvan harmaantuvasta, tummaan pukuun pukeutuneesta vakavasta miehestä. Mutta niin vain Jane Dutton on University of Michiganin kuuluisan Ross School of Businessin liiketaloustieteen professori, joka on palkittu lukuisilla alansa arvostetuimmilla palkinnoilla ja arvonimillä.

Mitä hän sitten tutkii? Myötätuntoa organisaatioissa, positiivista vuorovaikutusta työntekijöiden välillä, ihmisistä välittävää johtamista. Yhdessä entisten ja nykyisten opiskelijoidensa kanssa hän on lähes yksin raivannut liiketaloustieteen tutkimuskenttään tilaa puhua tunteista, myötätunnosta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Nyt hän on kuitenkin esittelemässä toista positiivisen psykologian suurta nimeä, Barbara Fredricksonia, joka on saapunut Michiganin yliopistoon kertomaan omista onnellisuuden ja rakkauden neuropsykologiaan liittyvistä tutkimuksistaan. Istun itse eturivissä oikealla, kun sähköistyn Janen käyttämästä sanasta. Hän kutsuu Barbaraa termillä lightneer eli valonööri.

Elämässä on lopulta vain kaksi suurta kysymystä: Mitä haluan tehdä? Ja miten saan sen tehtyä? Ensimmäinen koskettaa perimmäisiä päämääriä: Mitkä asiat ovat tekemisen arvoisia? Toinen koskettaa menetelmiä: Mitkä tekemisen tavat johtavat meidät parhaiten päämääräämme? Englanniksi erottelua voi Annu Niemisen tapaan hahmottaa vastakkainasettelulla ’Ability to Do the Right Thing’ ja ’Ability to Get Things Done’.

Molemmat ovat elämäntaidon avainkysymyksiä, jotka yhdessä muodostavat hyvän elämän selkärangan. Ja molemmat ovat kysymyksiä, joiden vastauksena on oma elämäsi. Vaikka et koskaan olisi miettinyt niitä tietoisesti, vastaat näihin kysymyksiin joka päivä, jokaisella teollasi ja valinnallasi. Siksi kannattaa hetkeksi pysähtyä katsomaan niitä tarkemmin.

Elämänhallinta on kykyä saada asioita aikaan. Asetamme jatkuvasti itsellemme erilaisia päämääriä. Haluan onnistua tärkeässä duuniprojektissa, haluan opiskella menestyksekkäästi, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa, haluan olla hyvä isä. Välillä onnistumme, välillä emme. Herään aamulla krapulassa ja tajuan, että missasin tärkeän tapaamisen. Tai olen kyllä töissä, mutta tärkeiden projektien sijasta surffaan sosiaalisessa mediassa stalkkaamassa ex-tyttöystävieni elämäntapahtumia. Tai suutun esikoiselleni jostakin täysin mitättömästä syystä. Toisilla meistä tuntuu olevan paremmat elämänhallinnan kyvyt kuin toisilla. He eivät lipsu valitsemaltaan polulta, vaan kykenevät saamaan asioita aikaiseksi. Mutta jokainen meistä retkahtaa joskus. Kykymme elämänhallintaan kertoo siitä kuinka vahvasti oman elämämme langat ovat omissa käsissämme.

Elämänarvostus on kykyä pyrkiä oikeisiin asioihin. Pyrimme elämässämme moniin asioihin, mutta läheskään kaikki niistä eivät tee meitä onnelliseksi. Liian usein käytämme kallista aikaamme tavoitellen asioita, joita emme edes ole aktiivisesti valinneet. Meistä vain tuntuu, että meidän kuuluu tehdä niin. Menemme lukioon, koska isä ja äitikin menivät. Ajaudumme tiettyyn työpaikkaan ja pysymme siellä kymmenen vuotta, koska niin se vain menee. Rääkkäämme itseämme salilla viisi kertaa viikossa, koska kaikki muutkin tekevät niin. Olemme ajopuita omassa elämässämme, menemme sinne minne virta vie. Vaihtoehtoisesti voisimme pysähtyä ja valita itse. Voisimme alkaa elää omaa elämäämme itse valitsemallamme tavalla.

Kun tuomme elämänhallinnan ja elämänarvostuksen yhteen, näemme että lopulta on neljä erilaista tapaa elää elämäänsä. Voimme olla onnettomia ihmisiä, saamattomia hippejä, tyhjiä suorittajia tai valonöörejä.

Liian moni ajattelee, että vaihtoehtoja on vain kaksi: Haluammeko olla menestyksekkäitä suorittajia vai saamattomia hippejä? Saamattomalla hipillä tarkoitan tässä ihmistä, jolla on kyllä sydän paikallaan, mutta ei oikein käytännön kykyä saada asioita aikaiseksi. Hän on rauhan mies ja hyväsydäminen muita kohtaan. Hän on osannut kyseenalaistaa systeemin ja käyttänyt aikaa siihen, että on oppinut valitsemaan itse. Hän tietää mihin uskoa ja mitä elämässään haluaa saada aikaiseksi.

Valitettavasti maailma ei parane, vaikka kuinka soittaisi sitä kitaraa kotonaan. Kun tarvittavat elämänhallinnan työkalut uupuvat, jää ihminen helposti lähtötelineisiin. Ei se maailma siitä parane, vaikka kuinka peukuttaisi oikeita asioita Facebookissa. Maailma muuttuu tehokkaalla toiminnalla. Ja sama pätee myös omaan elämään: Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön.

Tyhjä suorittaja on tällaisen hipin vastakohta. Hänellä on rautainen itsekuri ja hän on tottunut tekemään työtä päämääriensä eteen. Hän ei ole pelkästään kova tekemään työtä, vaan myös strateginen: Hän miettii kahdesti miten hän parhaiten tavoitteeseensa pääsee. Siksi hän on tottunut menestymään: Kun hän asettaa tavoitteen, hän myös pitää huolta, että sen saavuttaa. Ayn Rand kuvaa häntä seuraavasti: ”Hän on mies [sic], joka ei koskaan hyväksy sitä, että toisilla olisi oikeus pysäyttää hänet. Hän asettaa päämääränsä ja etenee sitä kohden.”

Valitettavasti tällaisen ihmisen suorittaminen on onttoa, koska hän ei ole onnistunut löytämään niitä elämän päämääriä, jotka ovat oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Hän saattaa pärjätä kilpailussa toisia vastaan, mutta hän kilpailee kokonaan väärissä asioissa. Voittaminen ei lopulta tee edes häntä itseään onnelliseksi. Kun vanhentuva bisnes-magnaatti itkee yksin kartanossaan, miksi ei ollut koskaan läsnä lapsilleen, on hän tyhjän suorittamisen uhri. Hänen rautainen tahtonsa on alistanut toisia ihmisiä, mutta liian myöhään hän tiedostaa, että se tahto alisti myös hänet itsensä. Hän tukahdutti liian pitkään ne elämänarvot, jotka olisivat voineet tehdä hänen elämästään kestävällä tavalla onnellisen.

Saamattoman hipin ja kylmän suorittajan välissä on se kaikkein onnettomin vaihtoehto: Ihminen jolta puuttuu sekä elämänhallinta että toimivat elämänarvot. Kutsun tällaista ihmistä onnettomaksi ihmiseksi kahdesta syystä. Ensinnäkin, jos elämästä puuttuu päämäärät ja hallinnantunne, johtaa tämä helposti ahdistukseen tai jopa masentumiseen. Hyvinvointimme on paljolti kiinni arvoistamme ja kyvystämme hallita elämäämme. Niiden puute vaarantaa onnellisuutemme.

Mutta samalla tällainen henkilö on onneton myös siinä mielessä, että hän ei ole syntynyt onnekkaiden tähtien alle. Sekä elämänhallinnan että elämänarvostuksen kyvyt ovat opeteltavissa olevia asioita. Mutta ne vaativat, että meillä on ympärillämme hyviä ihmisiä, jotka kykenevät nämä elämänohjeet meille omalla esimerkillään ja viisailla sanoillaan opettamaan.

Jotkut meistä ovat kuitenkin niin onnettomassa asemassa, että eivät ole saaneet elämän eväiksi kumpaakaan. Ehkä heidän vanhempansa olivat liian keskittyneitä omiin ongelmiinsa tai uraansa, tai vanhemmilta itseltään puuttui elämänhallinnan kyky, eivätkä he kyenneet antamaan jälkikasvulleen kannustavaa lapsuutta. Jokainen onneton ihminen on siis paitsi yksilöllinen tragedia, myös yhteisöllinen tragedia: Me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet tämän ihmisyksilön kasvattamisessa. Me emme ole antaneet hänelle niitä eväitä, joiden avulla pärjätä tässä monimutkaisessa modernissa maailmassa, joka vaatii ihmiseltä aktiivista otetta ja kykyä itsenäiseen elämänhallintaan.

Mutta onnettoman ihmisen, saamattoman hipin ja kylmän suorittajan lisäksi on olemassa vielä neljäs tapa elää elämäänsä: Valonööri. Ja siksi innostuin niin kovasti Jane Duttonin puheesta. Vihdoinkin minulla oli sana kuvaamaan tätä elämäntapaa. Duttonin mukaan valonööri on ihminen, joka ”säteilee valoa ympärilleen. Hän on myönteisyyden ja myötätunnon majakka.” Valonööri on siis valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoisen myönteiset elämänarvostukset. Mutta valonööri–sanan jälkimmäinen osa viittaa insinööriin. Ja insinööriys tarkoittaa käytännöllistä fokusta ja kykyä tehdä todeksi niitä arvoja, joihin henkilö uskoo.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.

Puheen jälkeen riensin Duttonin puheille ja kerroin kuinka tuo yksi sana hänen puheessaan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kerroin myös, että näen hänet itsensä erityisen hyvänä esimerkkinä valonööristä: Näen että hänellä on hipin sydän, hän uskoo aidosti myötätunnon ja myönteisyyden voimaan. Mutta hän ei rämpytä kitaraa kotonaan, vaan on onnistunut luomaan omalle arvomaailmalleen tilaa yhdessä maailman johtavista business-yliopistoista. Hänen ansiostaan Yhdysvaltalaisten ja kansainvälisten yritysten johtoon kasvaa nuoria, jotka ovat tietoisia myötätunnon merkityksestä hyvän yrityskulttuurin rakentamisessa. Hänen ansiostaan saatamme siis huomenna nähdä aavistuksen verran inhimillisemmän yritysmaailman, jossa johtajat ovat aidosti kiinnostuneita myös siitä vaikutuksesta, mikä heidän yrityksellään on työntekijöidensä ja laajemman yhteisön elämään.

Myöhemmin oivalsin, että meillä on myös olemassa kansainvälinen palkinto, joka on räätälöity valonöörejä varten: Nobelin rauhanpalkinto. Sen saadaksesi ei riitä että olet tehokas, eikä riitä että sinulla on oikeat arvot. Nobelin rauhanpalkinto myönnetään niille ihmisille, joilla on sekä jalo ihmiskuntaa edistävä päämäärä että rautainen kyky saada tuloksia aikaan tämän paremman maailman aikaansaamiseksi. Eli Nobelin rauhanpalkinto myönnetään maailman parhaille valonööreille.

Valitettavan moni ihminen – erityisesti työssään – keskittyy liikaa suorittamiskysymykseen. Valtaisa määrä mies- ja naistyötunteja käytetään sen pohtimiseen, ”miten tehdään asioita paremmin.” Jos edes kuudesosa tästä ajasta käytettäisiin sen miettimiseen, ”miten tehdään parempia asioita” olisi ensinnäkin ihmisten oma elämä huomattavasti parempi. Mutta toiseksi, koko yhteisömme voisi paremmin. Sokean kehityshuuman sijasta aikamme kaipaa enemmän pohdintaa siitä, mikä kehitys on ihmiselle hyväksi. Ei siis riitä, että kehitämme omaa tai muiden kykyä saada asioita aikaiseksi. Tarvitsemme enemmän pohdintaa siitä, mitkä asiat todella ovat aikaansaamisen arvoisia. Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä!

Kun olin Michiganissa poistumassa luentosalista, kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Käännyin ympäri: Jane Dutton riensi halaamaan minua ennen kuin lähdin. Me halasimme.

Edit: Tästä kevään 2014 kirjoituksesta jalostui lopulta keväällä 2015 ilmestyneen kirjani ’Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja’ johdanto-luku.

Vain samassa veneessä olevat suomalaiset pelastuvat

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Mutta voiko sellaista lähimmäistä rakastaa, johon ei luota? Tai jota ei ymmärrä? Rakkaus syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, mutta kun luottamus ja ymmärrys puuttuvat, jää toinen vieraaksi.

Ja vieraiden kanssa yhteisten resurssien jaosta tulee helposti nollasummapeli: Se mitä ”muut” saavat on pois ”meiltä”. Tässä jakautumisessa meihin ja muihin piilee yksi oman aikamme suurimmista uhista projektille nimeltä Suomi.

Viimeisen 70 vuoden ajan suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan ytimessä on ollut kokemus samassa veneessä olemisesta.

Juoksuhaudoissa kasvanut solidaarisuus auttoi ymmärtämään erilaisuutta ja mahdollisti sen kansallisen voimainponnistuksen, jolla Suomi nousi yhdeksi maailman johtavaksi maaksi niin bruttokansantuotteella, hyvinvoinnilla kuin koulutuksellakin mitattuna.

Kotiinpäinvetäjiä toki riitti silloinkin, mutta tarpeeksi moni oli valmis ajattelemaan kansakunnan kokonaisetua, jotta kehitys sekä taloudellisella että inhimillisellä sektorilla oli väkevää.

Me jotka olemme kaiken saaneet, emme aina osaa arvostaa tätä. Anteeksi seuraavan kappaleen syytökset, mutta koska tämä on jouluinen saarna, on minun oltava ankara.

Minun rahani vs. minun oikeuteni

Veneenkeinuttajia ja yhteisestä veneestä lähtijöitä on ainakin kolmenlaisia.

On hyvätuloisia kansalaisia, jotka eivät ymmärrä arvostaa valtion tarjoamaa yhteiskuntarauhaa, omaisuudensuojaa, infrastruktuuria ja saamaansa koulutusta, vaan näkevät, että heillä on yksipuolisesti oikeus irtisanoutua tästä projektista.

Kiitoksia kaikesta, mutta minun ”itse ansaitsemiani” rahoja te ette vie.

Samaan aikaan on toinen ryhmä, joka ottaa hyvinvointipalvelut taivaalta tipahtavana lahjana.

”Minulla on oikeus”, ei minun tarvitse olla kiitollinen.

He eivät ymmärrä, että vaikka teoriassa on kaunista julistaa kaikilla olevan oikeus esimerkiksi toimeentuloon tai asuntoon, käytännössä tämän oikeuden toteutuminen on kovan työn tulos.

Se vaatii, että me olemme valmiita tekemään yhdessä kykyjemme mukaisesti työtä sen eteen, että tietyt oikeudet turvaava yhteiskunta on mahdollinen.

Kolmas ryhmä näkee vuorostaan ulkomaalaiset uhkana ja vaatii ”Suomea suomalaisille”. He eivät ymmärrä, että läpi ihmiskunnan historian kansakuntien menestys on ollut sidoksissa kykyyn verkottua toisten kansakuntien kanssa.

Fazerin sinisestä Koffin punaiseen on suomalaistenkin menestys rakennettu sen varaan, että olemme onnistuneet houkuttelemaan tänne ulkomaalaisia osaajia. Ulkopuolisten syntipukkien etsiminen lienee luontainen reaktio, kun itsellä menee huonosti, mutta se ei ole pelkästään moraalisesti väärin, vaan myös haitallista sille Suomelle, jota tässä yritetään puolustaa.

Osaatko miettiä, miltä muista tuntuu ja miksi?

Kaikissa kolmessa tapauksessa veneenkeinuttajia yhdistää yksi yhteinen piirre: Heiltä puuttuu kyky asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hänen silmillään.

Menestyneeseen sukuun syntynyt ei kykene ymmärtämään niitä haasteita, jotka alkoholistiperheen lapsi joutuu päivittäin ylittämään pitääkseen edes elämänsä perusasiat kunnossa.

Taisteleva kapitalismin kriitikko ei pysty ymmärtämään, että valtaosa varakkaista suomalaisista on ihan oikeasti hyväntahtoisia, hyvinvointivaltiota puolustavia ja veronsa maksavia kunnon kansalaisia.

Ja maahanmuuttokriitikot eivät tiedosta, että valtaosa maahanmuuttajista on ahkeria työntekijöitä, jotka eivät lannistu vaikka joutuvatkin taistelemaan tiensä ennakkoluulojen lävitse päästäkseen edes niihin kantaväestön vieroksumiin työpaikkoihin.

Kun kosketus toisen ihmisen elämään puuttuu, syntyy ennakkoluuloja ja vihaa: Työttömät ovat ”laiskoja ja saamattomia”, rikkaat ”ahneita ja julmia”, ulkomaalaiset ”väärinkäyttävät sosiaaliturvaa”.

Mitä voimme sitten tehdä ylittääksemme epäluulon ja luottamuspulan kaivaman kuilun? Kun kysyin asiaa aikamme johtavalta yhteiskuntafilosofilta, professori Charles Taylorilta, hän siteerasi vastauksessaan William Jamesia: ”Tarvitsemme moraalisen vastineen sodalle.”

Eli tarvitsemme yhteisiä projekteja ja paikkoja, joissa eri taustoista tulevat ihmiset pääsevät kohtaamaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän eteen. Mikään ei voita ihmisten sekoittamista, jos tavoitteena on yhteisöllisemmän kulttuurin rakentaminen.

Aidosti jokaiselle yhteistä Suomea

Juoksuhautoja emme halua, mutta sen sijaan tarvitsemme enemmän asuinalueita, joissa erilaiset sosiaaliset luokat kohtaavat. Tarvitsemme kohtaamispaikkoja ja jaettuja kokemuksia.

Meidän tulee puolustaa sellaista peruskoulua, jossa viereisillä pulpeteilla voi istua IT-miljonäärin, metsänhoitajan ja maahanmuuttajan tytär.

Voisi jopa ajatella, että yleistä asevelvollisuutta muokattaisiin kohti yleistä kansalaisvelvollisuutta, jossa jokainen kansalainen antaisi vuoden ajastaan yhteisten palveluiden kuten vanhainkotien, kirjastojen tai lasten iltapäiväkerhojen ylläpitämiseen.

Erityisesti nuorena, kun henkilön aatemaailma vielä muokkautuu, on elintärkeää saada riittävästi mahdollisuuksia kohdata ihmisiä, jotka tulevat eri taustasta kuin minä itse.

Yhdessä tehdessä ennakkoluulot hälvenevät ja tilalle kasvaa myötätunto.

Jos siis haluamme tarjota myös lapsillemme ja lapsenlapsillemme mahdollisuuden elää turvallisessa valtiossa, jossa ihmiset luottavat toinen toisiinsa ja jossa myös heikoimmista huolehditaan, meillä on vain yksi mahdollisuus: tiedostaa että olemme kaikki samassa veneessä.

Me yhdessä olemme projekti nimeltä Suomi. Ihonväristä, koulutuksesta, varallisuudesta, uskonnosta, äidinkielestä tai Suomessa vietetystä ajasta riippumatta.

Raja suomalaisuuden ja ei-suomalaisuuden välillä ei ole kiinni pellavatukasta. Se on kiinni siitä, onko henkilö valmis tekemään työtä omien kykyjensä mukaan yhteisen hyvän eteen.

Jokainen joka välittää ja kokee vastuuta yhteisestä kotimaastamme, on sydämeltään suomalainen. Jakautunut yhteiskunta kuolee hiljaa epäluottamukseen, turvattomuuteen ja piittaamattomuuteen. Vain yhdessä voimme jakaa eteenpäin sen unelman paremmasta elämästä, jonka saimme lahjaksi isovanhemmiltamme.

Tänä päivänä, eri puolilla Suomea, kaksisataa vastasyntynyttä makaa kapaloituina seimissään odottamassa sitä päivää, kun tulee heidän vuoronsa lunastaa tämä valtakunta.

Heidän vuoksensa, olkaamme myötätuntoisia ja olkoon yhteisyytemme vahva!

Julkaistu alunperin Taloussanomien joulusaarnana 25.12.2013.

Ketä Buddha äänestäisi kunnallisvaaleissa?

On taas sinun aikasi käyttää sitä poliittista valtaa, jonka puolesta monissa maissa tänäkin päivänä taistellaan oman hengen uhalla. Eli äänestää. Mutta ketä? Ehdokkaan arvojen ja mielipiteiden lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Erityisesti puolueeseen. Mutta myös siihen, hyväksyisikö Buddha ehdokkaan vai ei?

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaalaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin.

Mitä sitten ovat taitamattomat motiivit? Negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, jotka pukeutuvat tuulipukuun, älä äänestä häntä. Niin yksinkertaista se on.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka on politiikkaan ajanut hyväntekemisen motiivit. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Heidän toimintansa ei kasvata epäluulon ja vihan kierrettä, vaan rakentaa parempaa maailmaa.

Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että epäkohdilta suljettaisiin silmät ja keskityttäisin vain hyviin asioihin. Maailman näkeminen sellaisena kuin se on – kaikkine vääryyksineen ja epäkohtineen – on viisauden alku. Tästä Buddha ja Paasikivi ovat yhtä mieltä. Kyse on siitä, mitä epäkohdan näkemisestä seuraa. Jotkut sulkevat silmänsä – ehkä siksi, että eivät kestä katsoa kipeitä asioita, ehkä siksi että se ei sovi heidän maailmankuvaansa. He pakenevat pilvilinnaansa, jossa kaikki ovat menestyviä ja hyvähampaisia. Siinä maailmassa ei ole heikkoutta, eikä kukaan tarvitse toista. Älä äänestä tällaista henkilöä, jolla ei ole kapasiteettia katsoa maailmaa silmiin.

Epäkohdan kieltämisen lisäksi siitä suuttuminen on myös väärä tapa reagoida. Myös valaistunut munkki saattaa suutahtaa jonkin ilmiselvän vääryyden edessä, mutta hän antaa suuttumuksen mennä ohitse ennen kuin toimii. Taitavasti motivoituneet ihmiset eivät koskaan suuntaa tarmoansa väärintekijöiden vihaamiseen. He keskittyvät väärintehtyjen auttamiseen. Tämä on lähes aina sekä parempaa että tuloksellisempaa politiikkaa. Kysy vaikka Nelson Mandelalta.

Sitten on vielä yksi erityisesti poliitikkoja vaivaava taitamaton motiivi, joka tulee karsia pois. Kyse on oikeassaolemisesta. Kannattaa jättää omaan arvoonsa ne ’minä vastaan maailma’ – poliitikot, jotka yksin tietävät oikean vastauksen kaikkiin kysymyksiin. He keskittyvät kritisoimaan muiden toimintaa sen sijaan, että miettisivät, miten asioita käytännössä voisi muuttaa parempaan. Heitä ei motivoi myötätunto kärsiviä kohtaan, vaan halu olla oikeassa. Joillakin heistä on tärkeitä ja oivaltavia kriiitikin aiheita, toisilla mielipiteet ovat varsin foliohattuisia. Sillä ei ole niin väliä, koska kummankaan mielipiteet eivät tule vaikuttamaan käytännön päätöksentekoon. Älä siis anna vahingossa ääntäsi oikeassaolijalle. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei oikeassa olemista yksin.

Kun olet näin saanut karsittua kaikki taitamattomilla motiiveilla politiikassa huseeraavat pahanaiheuttajat ehdokaslistaltasi, niin on vielä kaksi askelta, jotka sinun kannattaa ottaa.

Ensinnäkään hyvätkään motiivit eivät auta, jos ehdokas ei tunne asioita tarpeeksi laajasi. Taitavat teot vaativat oikeiden motiivien lisäksi myös asiantuntemusta monimutkaisten kysymysten ratkaisemiseen. Joskus parhaat ratkaisut voivat olla lyhyellä tähtäimellä kipeitäkin. Mutta jos ne on pakko tehdä, niin ne on tehtävä. Pidä siis huolta, että ehdokkaallasi on asiantuntemusta tehdä oikeat päätökset. Tässä hän ei ole tietystikään yksin, vaan hänen puoluetoverinsa ja muu tukiryhmänsä laajentaa tuntuvasti hänen kykyään tehdä oikeat päätökset. Jokainen poliitikko tekee ison osan päätöksistään luottaen häntä ympäröiviin asiantuntijoihin. Katso siis ensinnäkin, kuinka hyvin poliitikko osaa asiansa. Ja katso myös tarkkaan, kenen kanssa hän aikaansa viettää ja neuvoa kysyy.

Viimeiseksi, etsi ehdokas, jolla on kyky ylittää oman eturyhmänsä kapea perspektiivi. Jokainen meistä on joidenkin ryhmien jäseniä: miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, duunareita tai herroja, koulutettuja tai kouluttamattomia, pätkätyöläisiä tai yrittäjiä, yksisilmäisiä tai suvaitsevaisia. Moni etsii ehdokasta, joka ajaisi hänen oman ryhmänsä etuja. Se on hyvä alku, että ehdokas ajaa edes minunkaltaisteni asiaa, mutta se ei riitä. Silloin kun politiikasta tulee pelkästään eri eturyhmien välistä kamppailua, ei se ole mitään muuta kuin enemmistön diktatuuri. Aito demokratia edellyttää kokemusta yhteisestä, siitä että olemme kaikki samassa veneessä. Se tarkoittaa myötätunnon ulottamista myös niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin minä. Sekä ulkonäöllisesti että arvomaailmaltaan. Meillä kaikilla on opittavaa erilaisten ihmisten kohtaamisessa, mutta politiikan avainpaikoilla pitäisi olla vain sellaisia hahmoja, jotka ovat jo oppineen varsin paljon myötätunnon taitoa.

Jos jokaisesta puolueesta valittaisiin vain ehdokkaita, joita myötätunto motivoi ja jotka kykenevät kuuntelemaan muita, olisi poliittinen yhteiselomme huomattavasti sujuvampaa ja tehokkaampaa. Kaikkien katse pysyisi maalissa – yhteisessä hyvässä – eikä energiaa tuhlattaisi keskinäiseen nokitteluun ja vihanpitoon. Hyvää tarkoittavat päätökset eivät jumittuisi sisäisiin arvovaltakamppailuihin ja nollasummapeleihin. Luottamus lisääntyisi ja yhteinen ymmärrys eri ihmisten eri tavoitteista vallitsisi. Tällainen politiikka tuottaisi kaikkein eniten hyvinvointia kaikille. Sinun äänesi ratkaisee, mennäänkö tähän suuntaan.

Ketä Buddha äänestäisi kunnallisvaaleissa?

On taas sinun aikasi käyttää sitä poliittista valtaa, josta monissa maailman maissa vain salaa haaveillaan. Eli äänestää. Mutta ketä? Ehdokkaan mielipiteiden lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Erityisesti puolueeseen. Mutta myös siihen, hyväksyisikö Buddha ehdokkaan vai ei?

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin.

Mitä sitten ovat taitamattomat motiivit? Negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, joilla on Hankkija-lippis, älä äänestä häntä.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka on politiikkaan ajanut hyväntekemisen motiivit. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Vaikka hekin saattavat suutahtaa jonkin ilmiselvän vääryyden edessä, ei se ole heidän kantava voimansa. Sen sijaan, että suuntaisivat tarmonsa väärintekijöiden vihaamiseen, he keskittyvät väärintehtyjen auttamiseen. Tämä on lähes aina sekä parempaa että tuloksellisempaa politiikkaa. Kysy vaikka Nelson Mandelalta.

Kun olet näin saanut karsittua kaikki taitamattomilla motiiveilla politiikassa huseeraavat pahanaiheuttajat ehdokaslistaltasi, niin on vielä kaksi askelta, jotka sinun kannattaa ottaa.

Ensinnäkään hyvätkään motiivit eivät auta, jos ehdokas ei tunne asioita tarpeeksi laajasi. Taitavat teot vaativat oikeiden motiivien lisäksi myös asiantuntemusta monimutkaisten kysymysten ratkaisemiseen. Joskus parhaat ratkaisut voivat olla lyhyellä tähtäimellä kipeitäkin. Mutta jos ne on pakko tehdä, niin ne on tehtävä. Pidä siis huolta, että ehdokkaallasi on asiantuntemusta tehdä oikeat päätökset. Tässä hän ei ole tietystikään yksin, vaan hänen puoluetoverinsa ja muu tukiryhmänsä laajentaa tuntuvasti hänen kykyään tehdä oikeat päätökset.

Toiseksi, tuloksellinen politiikka vaatii kykyä tehdä yhteistyötä. Taitava poliittinen toiminta vaatii myötätuntoa paitsi äänestäjiä, myös kanssapoliitikkoja kohtaan. Kannattaa jättää omaan arvoonsa ne ’minä vastaan maailma’ – poliitikot, jotka yksin tietävät oikean vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Ja keskittyvät kritisoimaan muiden toimintaa sen sijaan, että miettisivät, miten asioita käytännössä voisi muuttaa parempaan. Heitä ei motivoi myötätunto kärsiviä kohtaan, vaan halu olla oikeassa. Joillakin heistä on tärkeitä ja oivaltavia kriiitikin aiheita, toisilla mielipiteet ovat varsin foliohattuisia. Sillä ei ole niin väliä, koska kummankaan mielipiteet eivät tule vaikuttamaan käytännön päätöksentekoon. Älä siis anna ääntäsi vahingossa oikeassaolijalle. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei oikeassa olemista yksin.

Viimeiseksi, etsi ehdokas, jolla on kyky ylittää oman eturyhmänsä kapea perspektiivi. Jokainen meistä on joidenkin ryhmien jäseniä: miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, duunareita tai herroja, koulutettuja tai kouluttamattomia, pätkätyöläisiä tai yrittäjiä, yksisilmäisiä tai suvaitsevaisia. Moni etsii ehdokasta, joka ajaisi hänen oman ryhmänsä etuja. On hyvä alku, että ehdokas ajaa minunkaltaisteni asiaa, mutta se ei riitä. Silloin kun politiikasta tulee pelkästään eri eturyhmien välistä kamppailua, ei se ole mitään muuta kuin enemmistön diktatuuri. Aito demokratia edellyttää kokemusta yhteisestä, siitä että olemme kaikki samassa veneessä. Se tarkoittaa myötätunnon ulottamista myös niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin minä. Sekä ulkonäöllisesti että arvomaailmaltaan. Meillä kaikilla on opittavaa erilaisten ihmisten kohtaamisessa, mutta politiikan avainpaikoilla pitäisi olla vain sellaisia hahmoja, jotka ovat jo oppineen varsin paljon.

Jos jokaisesta puolueesta valittaisiin vain ehdokkaita, joita myötätunto motivoi ja jotka kykenevät kuuntelemaan muita, olisi poliittinen yhteiselomme huomattavasti sujuvampaa ja tehokkaampaa. Kaikkien tähtäin pysyisi maalissa – yhteisessä hyvässä – eikä energiaa tuhlattaisi keskinäiseen nokitteluun ja vihanpitoon. Luottamus lisääntyisi ja yhteinen ymmärrys eri tavoitteista vallitsisi. Tällainen politiikka tuottaisi kaikkein eniten hyvinvointia kaikille. Sinun äänesi ratkaisee, mennäänkö tähän suuntaan.

Yritysjohtajat, irtisanomiset ja myötätunto: Mitä voimme oppia kuvaamataidon opettajalta?

Yritys irtisanoo 600 työntekijää Suomessa. Heti löytyy valittajien sakki, jonka mukaan paha kapitalisti riistää taas työläistä. Yhtä nopeasti ylimieliset jankuttajat rientävät muistuttamaan, kuinka yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Kumpi on oikeassa? Oikeasti tilanne on astetta monimutkaisempi, mikä selviää, kun katsomme hetken kuvaamataidon opettajan arkea.

Yläasteen kuvaamataidon opettajan tehtävä on opettaa lapset piirtämään. Mutta sitten luokassa onkin selvä kiusaamistapaus, jossa kolmen lapsen kopla vainoaa neljättä piikikkäin sanoin. Mitä tekee opettaja? Hän pistää päänsä pensaaseen ja toteaa, että minun tehtäväni on opettaa kuvaamataitoa. En minä ole vastuussa näiden lasten kasvattamisesta. Tämä reagointitapa on moraalisesti vastuuton.

Miksi? Siksi, että valta tuo automaattisesti vastuuta. Hän on auktoriteettiasemassa suhteessa oppilaisiin, ja hänen velvollisuutensa on puuttua. Tämä ei ole välttämättä helppoa, oppilaiden psykologinen peli on monimutkainen, eikä opettajalla ole välttämättä kykyä eikä koulutusta asioiden ratkaisemiseen. Puuttuu ehkä myös se tukiryhmä, jonka kanssa hommaa voisi puida. Siksi on niin paljon helpompaa katsoa asioita sormien lävitse ja antaa kiusaamisen jatkua. Näin moni tekee. Mutta se on opettajan asemaan liittyvän moraalisen velvollisuuden laiminlyöntiä.

Toimitusjohtajan tehtävä on pitää yritys menestyvänä ja voitollisena. Mutta sitten kannattavuusongelmat johtavat irtisanomistilanteeseen. Mitä tekee toimitusjohtaja?Hän pistää päänsä pensaaseen ja toteaa, että minun tehtäväni on maksimoida yrityksen tulos. En minä ole vastuussa työntekijöideni elämästä. Tämä reagointitapa on moraalisesti vastuuton.

Miksi? Siksi, että valta tuo automaattisesti vastuuta. Hän on päättävässä asemassa suhteessa alaisiinsa, ja hänen velvollisuutensa on ottaa heidät huomioon päätöksenteossaan. Tämä ei ole välttämättä helppoa, yrityksen johtaminen on monimutkaista, eikä johtajalla ole välttämättä kykyä tai koulutusta toimia asiassa oikein. Puuttuu ehkä myös se tukiryhmä, jonka kanssa hommaa voisi puida. Siksi on niin paljon helpompaa katsoa asioita sormien lävitse ja vierittää vastuu irtisanomisista ’yleiselle markkinatilanteelle’. Näin moni tekee. Mutta se on toimitusjohtajan asemaan liittyvän moraalisen velvollisuuden laiminlyöntiä.

Tämä ei tietystikään tarkoita, että irtisanomiset olisivat aina väärin. Päinvastoin, usein ne ovat aidosti välttämättömiä yrityksen selviytymiselle. Kannattamaton tehdas syö yrityksen rahavarantoja ja ilman kipeitä päätöksiä edessä voi olla konkurssi, josta kärsii vielä paljon isompi joukko ihmisiä. On tilanteita, joissa irtisanomiset ovat sekä taloudellisesti että moraalisesti ainoa oikea ratkaisu.

Irtisanomispäätökset ovat yksi johtajan työn vaikeimmista päätöksistä. Niissä taloudelliset päämäärät, yhtiön selviytyminen ja irtisanottavien inhimillinen hätä painavat kaikki omassa vaakakupissaan. Vaatii vahvaa luonnetta, jotta tällaisen päätöksen voi tehdä yöuniaan menettämättä. Silti irtisanomispäätöksiä on joskus tehtävä. Niiden tekemättä jättäminen kriittisessä tilanteessa on yhtä lailla pään laittamista pensaaseen.

Miksi sitten moni johtaja haluaa kieltää asian inhimillisen puolen? Veikkaisin, että osasyy on yksinkertaisesti se, että hän ei osaa käsitellä asiaa. Ihmisten poispotkiminen nostaa kovimmassakin johtajassa esiin tunteita: myötätuntoa, sääliä, ehkä jopa syyllisyyttä. Ja piinkovassa machokulttuurissa on kovin vähän keinoja käsitellä näitä tunteita. Kaupallinen koulutus ei myöskään tarjoa työkaluja tunnemyrskyyn. Ahdistus kasvaa liian suureksi ja johtaja päätyy torjumaan tunteensa, hän kylmettää itsensä. Ja saa ehkä tunteidensa kieltämiselle tukea kollegoiltaan. Tällöin hän efektiivisesti tekee itsestään sosiopaatin, jonka sympatia ulottuu vain tietynlaisiin, itsensäkaltaisiin ihmisiin.

Onneksi läheskään kaikki johtajat eivät ole tällaisia. Monet tiedostavat päätöksentekonsa inhimillisen puolen, mutta myös sen välttämättömyyden. He ovat valmiita kohtaamaan irtisanottavien ahdingon, koska tietävät, että ottivat sen huomioon tehdessään päätöksensä. Siksi he pystyvät tuntemaan rehellistä myötätuntoa, kun olosuhteet pakottivat heidät kuitenkin sen ikävän päätöksen tekemään. Nämä johtajat ovat psykologisesti eheämpiä, he eivät joudu kieltämään osaa itsestään selviytyäkseen. Peukalosääntönä voisi todeta, että jos johtaja ei pysty kohtaamaan kasvokkain ja suuttumatta niitä ihmisiä, jotka hänen päätöksestään irtisanotaan, hänessä ei ole johtaja-ainesta.

Toimitusjohtajan työ on määritelmällisesti vaikeiden valintojen tekemistä: Hänen pöydälleen tuodaan vain ne päätökset, joita kukaan alainen ei kyennyt tekemään. Vaatii voimakasta luonnetta selvitä kiperistä, mutta välttämättömistä päätöksentekotilanteista. Veikkaan, että moni johtoportaan kärkkäimmistä kriitikoista ei kestäisi päivääkään heidän saappaissaan.

Ne, jotka tästä tehtävästä selviävät myötätuntokykynsä säilyttäen, ansaitsevat kunnioituksemme. Heidän työnsä ansiosta monilla meistä on työpaikka ylipäänsä. Miten heitä olisi enemmän? Ensinnäkin yritysjohtajuuden tunnepuolesta pitäisi puhua enemmän. Toiseksi tulevia yritysjohtajia tulisi kouluttaa enemmän kohtaamaan toinen ihminen ja omat tunteensa, jotta heillä olisi vaikeana hetkenä valmiudet tehdä oikea päätös. Kolmanneksi, tarvitsemme johtamiskulttuuria, jossa myötätunnon kaltaisille tunteille annetaan niiden ansaitsema asema. Ei liian suuri, mutta ei myöskään liian pieni.

Valitettavasti sosiaalidarwinistiset machoilijat jaksavat rummuttaa piinkovan johtajan myyttiä, jossa tunteille ei ole tilaa. Oma napa, yrityksen voitto ja osakkeenomistajien tuotto ovat ainoat hyveet. Toisista ihmisistä välittäminen on heille pelkkää kukkahattutätien leperrystä. Useimmiten heidän omalle hyvinvoinnilleen tekisi hyvää, jos he oppisivat ensin kohtaamaan oman tunnemaailmansa sokeat pisteet ja torjutut traumat.

Suomen talous tarvitsee menestyviä yrityksiä, joten tarvitsemme myös tulevaisuudessa menestyviä yritysjohtajia. Suomalaisten hyvinvointi on erityisen riippuvainen sellaisten yritysten olemassaolosta, jotka eivät kohtele työntekijöitään ja sidosryhmiään välinpitämättömästi, vaan arvostavat heitä ihmisinä. Tähän tarvitsemme johtajia, joilla on businessälyn lisäksi myös terve myötäelämisen kyky. Sanalla sanoen, tarvitsemme yrityskulttuurin, jossa myötätunto on johtajan hyve.