Tagged: venäjä
Venäjään voi vaikuttaa valtaeliitin kautta
[Julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 4.3.2014]
Kun Venäjä aloitti invaasionsa Krimillä, Ukrainan tilanteessa ei ollut enää kyse pelkästä ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamisesta sisäisesti epävakaassa maassa. Venäjän sotilastoimet Ukrainassa edustavat klassista suurvaltapolitiikkaa, jossa pyrkimyksenä on piirtää rajat uusiksi ja laajentaa omaa valtapiiriä. Samalla Venäjä seuraa tarkasti EU:n ja muun maailman reagointia ja suunnittelee niiden pohjalta seuraavat askeleensa.
Unelma Suur-Venäjästä elää ja voi hyvin Kremlissä. Siksi se, miten EU vastaa Venäjän provokaatioon, vaikuttaa suoraan siihen, kuinka todennäköistä tulevaisuudessa on Venäjän invaasio esimerkiksi Suomeen.
Rauhan untaan nukkuva Eurooppa tuntuu välillä kykenemättömältä ymmärtämään ja reagoimaan raakaan valtapolitiikkaan. Ruotsin ulkoministerin Carl Bildtin paheksuvat twiitit tai suomalaisten puhe diplomaattisista ratkaisuista on mitätöntä kärpäsen surinaa: Venäjän johto kuuntelee vain voimaa.
Käytännössä Euroopalla on vain kaksi tapaa kääntää tyhjä paheksunta aktiiviseksi voimankäytöksi: sotilaallinen väliintulo tai mittavat taloudelliset sanktiot. Ensin mainittu ratkaisu ei ole toivottava eikä se nykymuotoiselta EU:lta edes onnistuisi. Mutta voisiko taloudellisilla sanktioilla vaikuttaa presidentti Vladimir Putinin sotilaalliseen liipaisinherkkyyteen?
Toimenpiteitä suunniteltaessa on hyvä tiedostaa, että Putin palvelee ensi sijassa Venäjän valtaeliitin etuja. Tällä valtaeliitillä on valtaisat omaisuudet, mutta he eivät luota Venäjän pankkijärjestelmään. Siksi suuri osa tästä omaisuudesta on eurooppalaisissa pankeissa ja kiinteistöissä samalla, kun oligarkkien perilliset opiskelevat Euroopan parhaissa yliopistoissa. Tämä antaa EU:lle ehkä sen vahvimman aseen Venäjää vastaan. Halutessaan EU voisi jäädyttää valtaeliitin tilit ja muun omistuksen Euroopassa sekä perua heidän viisuminsa. Tämä iskisi Putinia ja valtaeliittiä sinne, missä tuntuisi – se tuntuisi heidän omassa elämässään.
Hurraa itsenäinen Abhasia!
Minusta on hienoa, että jälleen yksi kansa vapautuu vieraan vallan alaisuudesta ja saa perustaa oman maansa. Kannatan sitä yksinkertaista periaatetta, että yhdenkään kansan ei tarvitsisi olla jonkin valtion alaisuudessa, jos se ei itse sitä tahdo. Ymmärtääkseni sekä abhasialaiset että etelä-ossetialaiset olivat halunneet itsenäisyyttä ihan omasta tahdostaan. Se, että itsenäisyyden synnyttämiseen tarvittiin Venäjän sotavoimia on tietysti ikävää ja vaarantaa itsenäisyyden autenttisuuden. Luultavimmin muutos on pitkällä tähtäimellä kuitenkin parempaan päin näiden tuoreiden maiden kansalaisille.
Vaikka ’kansakunta’ luonnollisesti on konstruktio, jolla ei ole selviä rajoja, kannatan kansallisvaltioajatusta seuraavasta syystä: Toimiva demokraattinen valtio ei synny pelkästään asettamalla ylhäältäpäin demokraattiset rakenteet. Tämän ovat Yhdysvallat viimeksi joutuneet huomaamaan Irakissa. Toimiva demokratia edellyttää ainakin kahta asiaa: kansan tiettyä koulutustasoa (tämän huomasin Kaakkois-Aasiassa ollessani ja olen sitä
aiemmin
pohtinut) ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Ilman jonkinlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta valtio jää etäiseksi, siihen ei muodostu suhdetta. Valtio koetaan koneistona, joka riistää joitakin asioita, mutta jota hyväksikäyttämällä voi saada joitakin asioita. Kun ihmisten suhtautuminen valtioon on vihantäyteinen ja puhtaan instrumentaalinen, valtio ei kehity.
On tietysti selvää, että valtioiden johtoporras ja kansainväliset yhteisöt, jotka ovat tämän joukon miehittämiä, eivät suhtaudu suopeasti valtioiden pilkkomiseen. Aivan liian monelle tällainen kehityskulku olisi uhka omalle vallalle. Tämän vuoksi esimerkiksi Pohjois-Kyproksen de facto itsenäisyyttä ei ole pystytty kolmenkymmenen vuodenkaan jälkeen tunnustamaan. Liian monilla valtioilla Venäjästä ja Turkista Espanjaan ja Meksikoon on omat separatistinsa, joille ei haluta antaa tuumaakaan periksi. Lisäksi pilkkomisprosessit ovat lähes aina kivuliaita ja verisiä johtuen kansojen välisistä jännitteistä, jotka tällaisissa tilanteissa helposti purkautuvat, ja sekoittumisesta, josta johtuen molempia osapuolia tyydyttävien rajojen vetäminen voi olla mahdotonta. Silti näen, että kansainvälisen yhteisön pitäisi pyrkiä tukemaan itsenäistymisprosesseja, ei tuomitsemaan niitä. Kansainvälisen yhteisön tuella voitaisiin monet itsenäistymiset hoitaa rauhanomaisella tavalla ennen kuin konfliktit kärjistyvät ihmishenkiä vaativiin muotoihin.
Ikävimmällä tavalla tämän yksi kansa – yksi valtio -periaatteen tärkeys näkyy tietysti Afrikassa, jonka valtion rajat on piirretty täysin kansakunnista piittaamatta. Väittäisin, että tämä valtio-organisaatioiden irrallisuus kansasta on paljon merkittävämmässä roolissa kuin tavallisesti ymmärretään siinä kehityksessä, jonka seurauksena Saharan eteläpuolella sijaitsee suurin osa maailman köyhimmistä maista. Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen nousu mitä todennäköisimmin edellyttäisi valtion rajojen radikaalia uudelleenpiirtoa.