Tagged: venäjä

Venäjään voi vaikuttaa valtaeliitin kautta

[Julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 4.3.2014]

Kun Ve­nä­jä aloit­ti in­vaa­sion­sa Kri­mil­lä, Uk­rai­nan ti­lan­tees­sa ei ol­lut enää ky­se pel­käs­tä ih­mis­oi­keuk­sien ja de­mo­kra­tian puo­lus­ta­mi­ses­ta si­säi­ses­ti epä­va­kaas­sa maas­sa. Ve­nä­jän so­ti­las­toi­met Uk­rai­nas­sa edus­ta­vat klas­sis­ta suur­val­ta­po­li­tiik­kaa, jos­sa pyr­ki­myk­se­nä on piir­tää ra­jat uu­sik­si ja laa­jen­taa omaa val­ta­pii­riä. Sa­mal­la Ve­nä­jä seu­raa tar­kas­ti EU:n ja muun maail­man rea­goin­tia ja suun­nit­te­lee nii­den poh­jal­ta seu­raa­vat as­ke­leen­sa.

Unel­ma Suur-Ve­nä­jäs­tä elää ja voi hy­vin Krem­lis­sä. Sik­si se, mi­ten EU vas­taa Ve­nä­jän pro­vo­kaa­tioon, vai­kut­taa suo­raan sii­hen, kuin­ka to­den­nä­köis­tä tu­le­vai­suu­des­sa on Ve­nä­jän in­vaa­sio esi­mer­kik­si Suo­meen.

Rau­han un­taan nuk­ku­va Eu­roop­pa tun­tuu vä­lil­lä ky­ke­ne­mät­tö­mäl­tä ym­mär­tä­mään ja rea­goi­maan raa­kaan val­ta­po­li­tiik­kaan. Ruot­sin ul­ko­mi­nis­te­rin Carl Bild­tin pa­hek­su­vat twii­tit tai suo­ma­lais­ten pu­he dip­lo­maat­ti­sis­ta rat­kai­suis­ta on mi­tä­tön­tä kär­pä­sen su­ri­naa: Ve­nä­jän joh­to kuun­te­lee vain voi­maa.

Käy­tän­nös­sä Eu­roo­pal­la on vain kak­si ta­paa kään­tää tyh­jä pa­hek­sun­ta ak­tii­vi­sek­si voi­man­käy­tök­si: so­ti­laal­li­nen vä­liin­tu­lo tai mit­ta­vat ta­lou­del­li­set sank­tiot. En­sin mai­nit­tu rat­kai­su ei ole toi­vot­ta­va ei­kä se ny­ky­muo­toi­sel­ta EU:lta edes on­nis­tui­si. Mut­ta voi­si­ko ta­lou­del­li­sil­la sank­tioil­la vai­kut­taa pre­si­dent­ti Vla­di­mir Pu­ti­nin so­ti­laal­li­seen lii­pai­sin­herk­kyy­teen?

Toi­men­pi­tei­tä suun­ni­tel­taes­sa on hy­vä tie­dos­taa, et­tä Pu­tin pal­ve­lee en­si si­jas­sa Ve­nä­jän val­ta­elii­tin etu­ja. Täl­lä val­ta­elii­til­lä on val­tai­sat omai­suu­det, mut­ta he ei­vät luo­ta Ve­nä­jän pank­ki­jär­jes­tel­mään. Sik­si suu­ri osa täs­tä omai­suu­des­ta on eu­roop­pa­lai­sis­sa pan­keis­sa ja kiin­teis­töis­sä sa­mal­la, kun oli­gark­kien pe­ril­li­set opis­ke­le­vat Eu­roo­pan par­hais­sa ylio­pis­tois­sa. Tä­mä an­taa EU:lle eh­kä sen vah­vim­man aseen Ve­nä­jää vas­taan. Ha­lu­tes­saan EU voi­si jää­dyt­tää val­ta­elii­tin ti­lit ja muun omis­tuk­sen Eu­roo­pas­sa se­kä pe­rua hei­dän vii­su­min­sa. Tä­mä is­ki­si Pu­ti­nia ja val­ta­eliit­tiä sin­ne, mis­sä tun­tui­si – se tun­tui­si hei­dän omas­sa elä­mäs­sään.

Hurraa itsenäinen Abhasia!

Minusta on hienoa, että jälleen yksi kansa vapautuu vieraan vallan alaisuudesta ja saa perustaa oman maansa. Kannatan sitä yksinkertaista periaatetta, että yhdenkään kansan ei tarvitsisi olla jonkin valtion alaisuudessa, jos se ei itse sitä tahdo. Ymmärtääkseni sekä abhasialaiset että etelä-ossetialaiset olivat halunneet itsenäisyyttä ihan omasta tahdostaan. Se, että itsenäisyyden synnyttämiseen tarvittiin Venäjän sotavoimia on tietysti ikävää ja vaarantaa itsenäisyyden autenttisuuden. Luultavimmin muutos on pitkällä tähtäimellä kuitenkin parempaan päin näiden tuoreiden maiden kansalaisille.

Vaikka ’kansakunta’ luonnollisesti on konstruktio, jolla ei ole selviä rajoja, kannatan kansallisvaltioajatusta seuraavasta syystä: Toimiva demokraattinen valtio ei synny pelkästään asettamalla ylhäältäpäin demokraattiset rakenteet. Tämän ovat Yhdysvallat viimeksi joutuneet huomaamaan Irakissa. Toimiva demokratia edellyttää ainakin kahta asiaa: kansan tiettyä koulutustasoa (tämän huomasin Kaakkois-Aasiassa ollessani ja olen sitä
aiemmin

pohtinut) ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Ilman jonkinlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta valtio jää etäiseksi, siihen ei muodostu suhdetta. Valtio koetaan koneistona, joka riistää joitakin asioita, mutta jota hyväksikäyttämällä voi saada joitakin asioita. Kun ihmisten suhtautuminen valtioon on vihantäyteinen ja puhtaan instrumentaalinen, valtio ei kehity.

On tietysti selvää, että valtioiden johtoporras ja kansainväliset yhteisöt, jotka ovat tämän joukon miehittämiä, eivät suhtaudu suopeasti valtioiden pilkkomiseen. Aivan liian monelle tällainen kehityskulku olisi uhka omalle vallalle. Tämän vuoksi esimerkiksi Pohjois-Kyproksen de facto itsenäisyyttä ei ole pystytty kolmenkymmenen vuodenkaan jälkeen tunnustamaan. Liian monilla valtioilla Venäjästä ja Turkista Espanjaan ja Meksikoon on omat separatistinsa, joille ei haluta antaa tuumaakaan periksi. Lisäksi pilkkomisprosessit ovat lähes aina kivuliaita ja verisiä johtuen kansojen välisistä jännitteistä, jotka tällaisissa tilanteissa helposti purkautuvat, ja sekoittumisesta, josta johtuen molempia osapuolia tyydyttävien rajojen vetäminen voi olla mahdotonta. Silti näen, että kansainvälisen yhteisön pitäisi pyrkiä tukemaan itsenäistymisprosesseja, ei tuomitsemaan niitä. Kansainvälisen yhteisön tuella voitaisiin monet itsenäistymiset hoitaa rauhanomaisella tavalla ennen kuin konfliktit kärjistyvät ihmishenkiä vaativiin muotoihin.

Ikävimmällä tavalla tämän yksi kansa – yksi valtio -periaatteen tärkeys näkyy tietysti Afrikassa, jonka valtion rajat on piirretty täysin kansakunnista piittaamatta. Väittäisin, että tämä valtio-organisaatioiden irrallisuus kansasta on paljon merkittävämmässä roolissa kuin tavallisesti ymmärretään siinä kehityksessä, jonka seurauksena Saharan eteläpuolella sijaitsee suurin osa maailman köyhimmistä maista. Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen nousu mitä todennäköisimmin edellyttäisi valtion rajojen radikaalia uudelleenpiirtoa.