Juurtuminen

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi
Eric Weinerin
haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja
mediassa
. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi.
’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Onnellisuutta tasa-arvolla, ei talouskasvulla

Pekka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (24.5) onnen taloustieteestä, joka on noussut esiin uutena poliittisena vaihtoehtona erityisesti Britanniassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja pikkuhiljaa myös Suomessa. Kirjoituksessaan hän hämmästelee sitä kuinka bkt:n kasvu ei ole enää useaan vuosikymmeneen lisännyt onnellisuuttamme ja kannustaa ottamaan onnellisuustutkimukset poliittisen päätöksenteon välineiksi.

Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.

Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan
Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone
Wilkinson & Pickett osoittavat, että maailman 20 rikkaimman maan joukossa tulonjaon tasaisuus vaikuttaa positiivisesti paitsi keskimääräiseen onnellisuuteen, myös esimerkiksi eliniänodotteeseen ja ihmisten kykyyn luottaa toisiinsa. Isot erot rikkaiden ja köyhien varallisuuden välillä vuorostaan lisäävät laajaa joukkoa sosiaalisia ongelmia kuten lapsikuolleisuutta, henkirikoksia ja huumausaineiden käyttöä.

Me suomalaiset olemme niin onnellisia, että kuulumme näiden kahdenkymmenen rikkaimman maan joukkoon. Tämän vuoksi on aika tiedostaa, että talouskasvun tie kohti onnellisuutta on kuljettu loppuun. Jos aidosti haluamme edistää kansalaistemme onnea, olisi meidän sen sijaan keskityttävä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen. Tämä kuilu on valitettavasti maassamme kasvanut viimeiset parikymmentä vuotta. Ainoata kestävää onnellisuuspolitiikkaa poliittisilta päättäjiltämme olisikin talousmittareiden tuijottamisen sijasta pyrkiä takaamaan, että kaikilla olisi tasa-arvoiset edellytykset onnelliselle elämälle.

Polkuja arvokkaaseen elämään

Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.

Irti onnen etsinnästä – Hyvän elämän palasia

”Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.” Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta
Laurin
kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!

Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ’onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.

Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ’Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.

Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.

Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.

Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.