Tagged: innovaatio
Himasen raportin viisi parasta ehdotusta
Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:
1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa
Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.
2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys
Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).
Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.
Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.
3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana
Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.
Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.
4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen
Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.
IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.
Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.
5. Kansalaisten hyvinvointitili
Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.
Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.
Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?
Yhteenveto
Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.
Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?
Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.
3 syytä miksi Supercell-kauppa tulee pelastamaan Suomen talouden
Odotin tilaamaani vehnäolutta baaritiskillä Ann Arborin yliopistokaupungissa Michiganissa, kun tapahtui jotakin mitä Suomessa harvoin kokee: Vieressä istuva nuori mies avasi keskustelun: ”New in town?” Kun sitten kävi ilmi että olen Suomesta, hänen silmänsä kirkastuivat. Innosta puhkuen hän kertoi jo pitkään haaveilleensa mahdollisuudesta työskennellä Helsingissä ja kyseli kaikkea mahdollista kaupungista ja erityisesti sen peliteollisuudesta, jota hän peligraafikkona kovasti ihaili.
Tässä satunnaisessa kohtaamisessa kiteytyy syy sille, miksi Supercellin hiljattain tekemä 1,1 miljardin euron kauppa voi olla ratkaisevan hyödyllinen Suomen talouden tulevaisuudelle. Kauppa itsessään oli tietysti kansainvälisestikin ainutlaatuinen menestystarina ja Supercellin voitoistaan suoraan maksamat 260 miljoonan euron verot sekä omistajille kertyvät rahat kerrannaisvaikutuksineen ovat jo itsessään mukava piristysruiske Suomen taloudelle. Mutta nämä suorat vaikutukset ovat vain jäävuoren huippu sille, mitä tämä voi tarkoittaa tulevaisuudellemme.
Muiden länsimaiden tapaan Suomi on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. Ruostuvasta raskaasta teollisuudesta ei ole enää talouden ja viennin veturiksi, tulevaisuuden Suomi voi menestyä ainoastaan luovan tietotyön ansiosta. Ja innovaatioiden ja tietotyön tärkein raaka-aine ovat ihmiset, erityisesti yhteiskuntatieteilijä Richard Floridan nimeämä ’Luova luokka’. Hänen mukaansa ratkaiseva kilpailu tulevaisuudessa käydään kaupunkien välillä: voittajia ovat ne kaupunkialueet, jotka onnistuvat houkuttelemaan paikalle uuden luomisesta innostununutta, koulutettua ja verkostoitunutta väestöä. Tärkein houkutustekijä ovat toiset luovat ihmiset ja siksi valtaosa maailman innovaatioista ja talouskasvusta tulee tulevaisuudessa keskittymään rajalliseen määrään innovaatiokeskittymiä.
Jos Suomi haluaa pärjätä tässä kansainvälisessä kilpailussa, on Helsingin siis kilpailtava parhaista osaajista Piilaakson, Lontoon ja Shanghain kanssa. Vastavalmistuneiden insinöörien Intiassa tai Argentiinassa tulee nähdä Helsinki innostavana vaihtoehtona, johon lähteä rakentamaan omaa menestystarinaansa.
Nyt ei ole vanhasuomalaisen alemmuuskompleksin aika: Meillä on kaikki edellytykset menestyä tässä kansainvälisessä kilpailussa. Monocle valitsi Helsingin maailman asuinkelpoisimmaksi kaupungiksi, työntekijämme ovat World Economic Forumin mukaan maailman toiseksi parhaita, koulutusjärjestelmämme herättää jatkuvaa ihailua ja Helsinki koetaan kansainvälisissä piireissä kiinnostavaksi ja eläväksi kulttuurikaupungiksi, pohjolan pikku-Berliiniksi! Lisäksi erityisesti peliteollisuutemme on saavuttanut kovan kansainvälisen maineen. Kuten kohtaamiseni baaritiskillä osoitti, monille pelintekijöille on lottovoitto päästä työskentelemään Suomeen. Koulutettu työvoima, laadukkaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, rikas kulttuurielämä ja toimivat yksityiset ja julkiset palvelut tekevät Suomesta houkuttelevan paikan perustaa yritys.
Isoin heikkous Suomen kohdalla on ollut riittämätön riskirahan määrä. Meiltä on puuttunut riittävä määrä sijoittajia, jotka voisivat antaa sen siemenrahoituksen, jonka avulla visiosta kuoriutuu myytävä tuote. Ja tässä Supercell-kauppa voi toimia tärkeänä virstanpylväänä kolmesta syystä:
1) Suomessa on yhtäkkiä puoli miljardia euroa enemmän potentiaalista riskirahaa. Antamissaan haastatteluissa Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja korostavat että he haluavat käyttää kaupassa saamansa 165 miljoonaa euroa (per henki) suomalaisten kasvuyritysten rahoittamiseen. Myös firman muilla työntekijöillä on yhtäkkiä yhteensä parisataa miljoonaa euroa, joita investoida kiinnostavien yritysideoiden toteuttamiseen. Näillä rahoilla voi pistää käyntiin jo aikamoisen määrän uusia yrityksiä, joista jotkut kaatuvat kahdessa vuodessa, mutta jostakin saattaa tulla se ”seuraava Supercell”.
2) Supercell todisti että Helsingistä käsin voi tehdä ison exitin. Start-up -piireissä exit eli firman myyminen isolla rahalla eteenpäin on tärkeä tekijä, erityisesti riskirahoittajille. Moni isosta exitistä kiinnostunut yrittäjä on karsastanut Suomea, koska isot rahat tehdään Silicon Valleyssa. Helsinki saattaa olla kiva paikka ja siellä voi tehdä makeita juttuja, mutta jos on kova kunnianhimo niin sitten on mentävä paikkaan, jossa isot kalat kutevat. Mutta ei enää. Forbesissa pohditaan, onko Supercell kaikkien aikojen nopeiten kasvanut pelifirma ja Supercellin myynnin arvioidaan olevan kaikkien aikojen toiseksi suurin peliyhtiöiden kauppa. On siis todistettu että yritys voi elää ja hengittää Helsingissä, tehdä innostavaa työtä – ja lopulta tehdä enemmän rahaa kuin kukaan olisi voinut kuvitella. Ympäri maailman moni Supercellin menestystarinasta energisoitunut potentiaalinen yrittäjä miettii tällä hetkellä tosissaan, pitäisikö sittenkin perustaa uusi yritykseni Helsinkiin.
3) Supercellin tarina ja myyntihinta ei jää myöskään huomaamatta kansainvälisiltä sijoittajilta. Kun Jari Litmanen johti Ajaxin menestykseen, moni isojen jalkapallo-seurojen kykyjenetsijä tajusi vasta silloin, että Suomi ylipäänsä on olemassa. Samaten nyt moni sijoitusyhtiö pohtii, pitäisikö heidän lisätä presenssiään Suomessa. Suomi asettuu vahvemmin kansainvälisten sijoittajien maailmankartalle. Tämä tarkoittaa että suomalaisten yritysten tarvitsee yhä harvemmin mennä hattu kourassa Silicon Valleyhyn rahaa hakemaan. Yhä useammin raha löytyy Suomesta – joko suomalaisilta sijoittajilta tai kansainvälisten sijoittajien suomalaisilta edustajilta.
Perinteinen teollisuus oli maantieteellisesti kiinni raaka-aineissaan ja logistisesti merkittävissä vesiväylissä. Luova talous ja sen raaka-aineena toimiva luova yksilö eivät ole samalla tavalla fyysisesti sidottuja mihinkään yhteen paikkaan. Nämä ihmiset etsiytyvät niihin paikkoihin, joissa heidän ympärillään on luovaa taloutta tukeva toimiva ekosysteemi: rikas kulttuurielämä, koulutettua työvoimaa, korkeatasoisia yliopistoja, riittävästi riskirahaa ja ennen kaikkea toisia luovaa työtä tekeviä ihmisiä. Supercell-kaupan ansiosta Suomi otti ison harppauksen lähemmäksi tämän kilpailun kärkisijoja!
Luovuus – Suomalaisen vientiteollisuuden uusi kivijalka
Suomalainen työelämä ei tule enää koskaan olemaan samanlainen kuin aiemmin. Talous on nykyään globaali. Tavarat ja pääomat virtaavat rajoista ja valtameristä piittaamatta. Keskeinen kysymys ei ole, onko tämä hyvä vai huono asia. Keskeinen kysymys on, miten Suomi sopeutuu tähän tilanteeseen, jossa perusteollisuuden ja valmistuksen työpaikat valuvat rajan taakse Puolaan ja Kiinaan. Eivätkä tule takaisin. Selluntuoksuisten menneiden aikojen haikailun sijasta on katse käännettävä tulevaan. On kysyttävä, mitä sellaista Suomi voi tuottaa, jota muut eivät voi tuottaa?
Heti aluksi on tiedostettava muutama perusasia. Me emme voi kilpailla työn halpuudella, joten työvoimaintensiiviset alat ovat meiltä pois. Samaten meillä on kovin vähän ainutlaatuisia raaka-aineita ja esimerkiksi suomalainen puu kasvaa turkasen hitaasti verrattuna brasilialaiseen kilpakumppaniinsa. Eli perusteollisuudesta ei ole enää vientivaltiksi.
Meidän tärkein valttimme on lopulta suomalaiset itse, erityisesti korkea koulutuksemme. Vaikka sanaa on hoettu kyllästymiseen asti, on selvää, että innovaatiot ovat Suomen tulevan menestyksen perusta. Paikallisesti kilpailluilla aloilla voi pärjätä vanhoilla resepteillä: pizzaa ja keskiolutta kivijalassa on toimiva resepti myös vuonna 2050. Mutta kansainvälisesti kilpailluilla aloilla me voimme menestyä vain sillä, että luomme uusia asioita, että olemme edelläkävijöitä, että tuotamme jotakin sellaista, jota kukaan muu ei vielä tuota. Se, mikä ei luo uutta, voidaan tuottaa jossakin halvemmalla. Voimme myydä rajojemme ulkopuolelle pitkässä juoksussa vain luovuuttamme.
Orastavia menestystarinoita on. Tätä kirjoittaessani kolme suomalaista iPad-peliä taistelee Yhdysvaltojen tuottavimman iPad-pelin tittelistä ja pelialalla ihmetellään mistä Suomi-ihme johtuu. Suomalaiset Supercell ja Rovio tahkoavat näillä peleillä reilusti yli miljoona euroa. Päivässä. Tulevaisuudessa Suomen vienti on uudenlaista sisältöä tuottavien nörttien kapeilla harteilla. Kuuluisa suomalainen insinööritaito taas pääsee oikeuksiinsa siellä, missä tuotetaan radikaalilla tavalla uudenlaisia keksintöjä. Esimerkiksi kierrätysrobottialalla. Tai matkapuhelinalalla kaksikymmentä vuotta sitten. Ei siellä, missä tekninen kehitys on hidastunut ja kulujen optimointi kasvattaa markkinaosuuksiaan. Kulujen karsinnassa luova suomalainen insinööri ei pärjää Etelä-Korealaiselle. Siksi insinöörien katseet on suunnattava markkinoille, joita ei vielä ole.
Miten sitten vahvistamme tulevaa luovuuttamme? Panostamalla tärkeimpään voimavaraamme, eli työntekijöihin. Eli ihmisiin. Panostus on aloitettava jo kouluvaiheessa.
Klassinen peruskoulupedagogiikka syntyi teollisen aikakauden tarpeisiin. Tärkeintä oli tuottaa työläisiä, jotka tottelevat käskyjä kyselemättä ja jaksavat istua paikallaan 8 tuntia putkeen. Valitettavasti tällainen opetusmalli on suunniteltu luovuuden tappamiseen ja onneksi siitä ollaan asteittain pyristelemässä eroon. Tulevaisuuden koulun tulisi rakentua yksilöiden kiinnostuksen kohteiden vaalimisen ja omaehtoisen etsimisen varaan. Nykyjärjestelmä tentteineen fokusoi faktojen opetteluun ja virheisiin, kun fokuksen pitäisi olla taitojen hankkimisessa ja uusien, yllättävien ratkaisujen tuottamisessa.
Työelämässä keskeinen muutos on siirtyminen ajanhallinnasta luovuuden vaalimiseen. Liian moni nykyjohtaja elää vielä lineaarisessa maailmassa, jossa yksi yksikkö työntekijän aikaa tuottaa yhden yksikön tulosta. Tällöin järkevää johtajuutta on pitää huolta, että työntekijä istuu mahdollisimman tiiviisti mahdollisimman monta tuntia työpöytänsä äärellä. Sekä tutkimukset kuin myös edelläkävijäyritysten käytännöt osoittavat kuitenkin, että työtunneilla on eroa. Tunti, jolloin työntekijä puhkuu intoa, voi tuottaa firmalle enemmän hyötyä kuin kuusitoista turtunutta tuntia näyttöpäätteen ääressä. Luovuus kukkii, kun työntekjä on innostunut ja virkeä, kun hänellä on vahva sisäinen motivaatio, kun tiimityö toimii. Tällöin voi syntyä jotakin, mitä muut eivät jo tee. Ja vain sillä voi kilpailla globaaleilla markkinoilla.
Johtajan on tehtävä valinta: joko hän kontrolloi työntekijöidensä luovuuden tukahduksiin. Tai sitten hän keskittyy johtamaan työntekijöidensä energisyyttä. Eli näkee tärkeimmäksi tehtäväkseen pitää huolta, että firman tuotantovälineet – eli työntekijöiden luovat mielet – ovat parhaassa mahdollisessa iskussa. Siltä osin kuin suomalaiset yritykset haluavat kilpailla kansainvälisillä markkinoilla, työntekijöiden innostus ei ole kiva bonus. Se on elinehto.
Tämä on ensimmäinen osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Seuraavat osat ilmestyvät perjantaina ja maanantaina. Ne käsittelevät työelämästä syrjäytyvien työllistämistä sekä sisäisen motivaation keskeisyyttä sekä nuorten lahjakkuuksien houkuttelemisessa että eläkepommin ratkaisemisessa.
Frank Martela 