Tagged: eduskunta

Kolme kysymystä Eduskuntavaalien tuloksesta

Vaalit on käyty ja tulokset on saatu. Osa juhli menestystä, osa kärsi tappioista. Itseäni ilahdutti useamman arvostamani yksittäisen ehdokkaan läpimeno. Samalla minua jäi askarruttamaan kolme tulosten herättämää isompaa kysymystä:

1) Onko pääkaupunkiseudun ja muun maan välille kasvanut ylittämätön kuilu?

Helsingissä Vihreät (5 paikkaa) oli selvästi suurempi kuin Perussuomalaiset (3 paikkaa) ja pääkaupunkiseudulla kolme suurinta puoluetta olivat Kokoomus (168 000 ääntä), Vihreät (99 000) ja SDP (95 000), kun muun Suomen selkeä ykkönen, Keskusta jäi 48 000 ääneen ja Perussuomalaisetkin 83 000 ääneen. Kärjistäen siis voisi sanoa, että Keskustaa ja Perussuomalaisia äänestettiin Kehä III:sen ulkopuolella, kun taas erityisesti Vihreitä, mutta myös Kokoomusta ja SDP:tä äänestettiin sen sisäpuolella.

Monet Helsinkiläiset Facebook-kaverini hämmästelevät miten tällainen ”käsittämätön” vaalitulos syntyi. Siinä maailmassa, missä he elävät, on aivan mahdotonta ymmärtää, miksi joku äänestäisi Perussuomalaisia. Veikkaisin, että monen maakuntien miehen on aivan yhtä vaikea ymmärtää miten joku voi äänestää Vihreitä.

Onko niin että todellisuus ja elämänpiiri Helsingissä on eriytynyt muusta Suomesta niin, että emme enää pysty käsittämään toisiamme? Ja onko meille muodostunut kaksi maaseutupuoluetta (Kesk & PS) ja yksi selkeä pääkaupunkiseutupuolue (Vihreät) ja kaksi enenevässä määrin kaupungistuvaa puoluetta (Kok & SDP)? Tästä haluisin lukea jonkun perusteellisen analyysin.

Tosin asetelma ei ole pelkästään pääkaupunkiseutu vastaan muu maa, vaan enemmänkin isot kaupungit vastaan muu maa. Pirkanmaalla Vihreät saivat kaksi paikkaa ja Perussuomalaiset neljä, mutta Vihreiden äänistä (28 500) valtaosa tuli Tampereelta (19 000), kun taas Perussuomalaisten äänistä (49 500) valtaosa tuli Tampereen ulkopuolelta (31 000).

Onko kaupunkien ja maaseudun eriytyminen siis tosiasia? Ja onko kyse yleisestä jälkiteolliseen aikaan liittyvästä taloudellisen toimeliaisuuden keskittymisestä suuriin yliopistokaupunkeihin?

Kerro minulle jos tiedät!

2) Onko aika ajanut vasemmiston ohitse?

90-luvun kolmissa eduskuntavaaleissa SDP sai keskimäärin 54 paikkaa ja Vasemmistoliitto 20 paikkaa. Yhteensä 74 paikkaa. Sen jälkeen alkoi alamäki, joka näissä vaaleissa kärjistyi kannatuksen romahdukseksi.

Nyt vaaleissa tuli SDP:lle vain 34 paikkaa ja Vasemmistoliitolle 12 paikkaa. Yhteensä siis 46 paikkaa. Vasemmiston kannatuksesta on siis parissa vuosikymmenessä haihtunut pois yli kolmasosa. Kyse ei voi olla vain yksittäisistä linjauksista, puheenjohtajista tai onko oltu hallituksessa vai oppositiossa. Kyllä jotakin perustavanlaatuisempaa on tapahtunut, mutta mitä?

Onko niin, että perinteinen duunari-identiteetti on kadonnut pois ja sitä kautta näiden puolueiden peruskannattajakunta? Onko puolueiden perinteiset tavoitteet saavutettu ja eivätkö puolueet ole onnistuneet keksimään uutta visiota toiminnalleen? Vai onko siirtymä globaalimpaan talousjärjestelmään vienyt pois sen kansallisen liikkumatilan, joiden avulla vasemmistolaista politiikkaa pystyttiin tekemään?

Jään odottamaan asiantuntevaa mielipidettäsi.

3) Soini hiihtää, Soini kalastaa, mutta miten käy Soinilta hallitustyö?

Neljän vuoden takaisen jytkyn jälkeen moni povasi sen olleen yhden kerran protesti-ilmiö, joka sulaisi olemattomiin neljässä vuodessa. Toisin kävi. Puolue onnistui pitämään lähes saman kannatuksen ja näin vakiinnuttamaan asemaansa yhtenä neljästä suuresta puolueesta.

Oppositiossa Perussuomalaisten oli hyvä jatkaa protestilinjaansa ilman vastuuta sanomisistaan. Näin he eivät pettäneet lupaustaan äänestäjilleen. Nyt lienee kaikille selvää, että Perussuomalaiset ovat seuraavassa hallituksessa. Sen jälkeen Soini ja muut Perussuomalaiset ministerit joutuvat perustelemaan hallituksen päätöksiä julkisuudessa kannattajilleen – myös monia sellaisia, joita vastaan osa kannattajista protestoi. He joutuvat sitoutumaan olemaan monen asian puolesta, kun oppositiossa oli helppoa olla yleisesti asioita vastaan. Kaksi kysymystä herää: Miten käy puolueen kannatukselle tässä vaiheessa? Ja miten luonnistuu Perussuomalaisten edustajilta hallitustyön vaatima ryhmäkuri? Näemmekö kenties pitkästä aikaa hallituksen, joka hajoaa kesken kauden?

Tällaisia kysymyksiä pohdin tänään. Ja olisin kiitollinen, jos sinä osaisit antaa niihin vastauksen!

Kari Rajamäki, paperittomien ihmisoikeudet ja miksi en näissä vaaleissa äänestä Sdp:tä

Kävin alkuvuodesta tutustumassa paperittomien klinikkaan Helsingissä. Siellä vapaaehtoiset lääkärit ja hoitajat hoitavat niitä, joilla ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Vaikka asiasta olikin lukenut lehdistä, oli silmiä avaavaa nähdä ja kohdata kasvokkain tämä ihmisryhmä, josta moni puhuu, mutta jota harva tuntee. Havaita, että he ovat samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä: Yksi on puheliaampi, toinen vetäytyvämpi. Yksi heiveröinen kerjäläismummo, toinen lumenpudotuksella itsensä elättävä, työsopimustaan ylpeänä esittelevä nuori mies.

Ehkä tämä henkilökohtainen – vaikkakin lyhyt – kontakti näiden elävien ihmisten kanssa selittää, miksi kansanedustaja Kari Rajamäen tiistainen tempaus tuntui niin julman epäoikeudenmukaiselta. SDP:n Rajamäki esitti ja Perussuomalaisten Hanna Mäntylä kannatti ehdotusta, joka jättää paperittomien terveydenhuoltoa koskevan lakiesityksen pöydälle siten, että sitä ei ehditä käsitellä ennen kuin nykyinen eduskunta päättää työskentelynsä lauantaina 14.3. Näin esitys jää pöydälle hamaan tulevaisuuteen asti.

Hallituksen esitys – jota eduskunnan selkeä enemmistö tuki – pyrki takaamaan paperittomille alaikäisille lapsille ja raskaana oleville naisille oikeuden perusterveydenhuoltoon. Suomen perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään huolenpitoon, johon kuuluu esimerkiksi välttämätön kiireellinen sairaanhoito. Samaten YK:n ihmisoikeuksien julistus linjaa että äideillä ja lapsilla on kansalaisuudestaan riippumatta oikeus erityiseen huoltoon ja apuun terveyteensä liittyen.

Hallituksen tekemä esitys pyrki siis takaamaan sen, että Suomi noudattaisi sekä omaa perustuslakiaan että YK:n linjaamia ihmisoikeuksia. Sen avulla sairasta lasta tai viimeisillään raskaana olevaa naista ei voitaisi käännyttää pois sairaalasta.

On vaikea ymmärtää miksi entinen ministeri haluaa viimeisenä poliittisena tekonaan vaarantaa oman maineensa ja halventaa eduskunnan pelisääntöjä, vain onnistuakseen estämään raskaana olevien naisten hoidon. Vaikka kyseessä on yksittäisen radikalisoituneen savolaisen teko, josta SDP haluaa irtisanoutua, on kyseessä kuitenkin puolueen kansanedustaja ja entinen ministeri.

Siksi olen päättänyt, että näissä vaaleissa en tule äänestämään ainakaan SDP:tä.

Tämä voi tuntua epäreilulta kaikista niistä sosiaalidemokraattien ehdokkaista, jotka kannattivat lakia. Puolueen piirissä on muutama ehdokas, jotka olisivat varmasti olleet sillä listalla, josta lopulta valitsen henkilön jota äänestän. Ja tänään aamupäivällä kuunnellessani peruspalveluministeri Susanna Huovista näin, että hän on sekä asiantunteva että heikoimpien puolella. Olen siis pahoillani, että boikottini koskee myös monia hyviä ihmisiä.

Mutta minulle tämä on ihmisoikeuskysymys. Paperittomat on päähänpotkittu ryhmä, jolla ei ole mahdollisuuksia puolustaa omia etujaan. Itse olen valkoinen, koulutettu, hyvinverkottunut keski-ikäinen mies, jota kuunnellaan. Arvokkain tapa käyttää sitä mielipidevaltaa, joka minulle on suotu, on tuoda esiin niiden ääni, joilla tätä valtaa ei ole.

Lisäksi demareilla oli mahdollisuus korjata Rajamäen virhe. Päätös jää pöydälle, koska eduskunnalla ei lauantain jälkeen ole istuntoja. Mutta mikään ei estäisi pitämästä ensi viikolla yhtä ylimääräistä istuntoa. Vihreiden Tuija Brax itse asiassa ehdotti ylimääräistä istuntoa ensi viikolle. Vihreiden lisäksi sekä vasemmistoliitto että RKP kannattivat tätä ylimääräistä istuntoa, jolla estettäisiin Rajamäen demokratiaa halveksivan tempun onnistuminen. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (SDP) ilmoitti kuitenkin ykskantaan, että ”mitään ylimääräisä vekslauksia ei tehdä.” Hän ei halunnut korjata sitä rikkomusta, jonka oman puolueen kansanedustaja teki.

Kari Rajamäen toiminnan vuoksi SDP on menettänyt luottamukseni siihen, että he pyrkivät edistämään pienen ihmisen asiaa. Eero Heinäluomalla olisi ollut mahdollisuus palauttaa tämä luottamus. Hän ei niin halunnut tehdä. Siksi en tule äänestämään Sdp:tä näissä vaaleissa.

Presidentin valtaa tulisi lisätä Suomessa

Valta turmelee. Tämän perustotuuden vuoksi on demokraattisten yhteiskuntien peruspilarina Ranskan vallankumouksesta lähtien ollut vallan jakaminen useammalle taholle. Jakamalla valta esimerkiksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on pyritty takaamaan se, että yksi ryhmittymä ei saa liikaa valtaa, josta humaltua. Suomessakin on paljon puitu kokemus siitä, mitä tapahtuu, kun valta keskittyy liikaa yksiin käsiin. Harva kuitenkaan on huomannut, kuinka sama uhka on jälleen alkanut nostamaan päätään.

Hallituksella on nykyään liikaa valtaa. Erityisesti sillä on liikaa valtaa päättää omista asioistaan. Kun pääministeri syyllistyy totuuden pimittämiseen, olisi demokratian kannalta ehdottomasti parasta, että hän kantaisi teoistaan poliittisen vastuun ja eroaisi. Muuten kansalaisten usko politiikkaan rapautuu, jolloin heikkenevien äänestyslukujen ja yleisen kiinnostuksen vähetessä politiikka muuttuu yhä enemmän harvainvallaksi. Kun hallitus itse kuitenkin tuntuu olevan ainoa taho, joka tämän päätöksen voi tehdä, on suuri vaara, että he takertuvat valtaansa yleisestä moraalitajusta välittämättä.

Hallitus on viime aikoina kahminut valtaa monen muun tahon kustannuksella. Niin sanotun Lex Nokian tapauksessa hallitus sääti lain välittämättä lakiasiantuntijoiden näkemyksistä, joissa koko laki tuomittiin perustuslain vastaiseksi. Läpi vaalikauden istuvien enemmistöhallitusten aikakautena eduskunta vuorostaan muuttuu enenevässä määrin pelkäksi hallituksen tekemien päätösten kumileimasimeksi. Hallitus siis laajentaa reviiriään suhteessa vallan kolmijaon muihin osapuoliin.

Pahinta on kuitenkin Vanhasen vahvasti ajama hallituksen päätöksenteon salaamiskulttuuri. Se on vallansiirto kansalta, medialta ja kansalaisjärjestöiltä hallitukselle. Kun keskeneräisistä päätöksistä ei kerrota ja hallituksen sisäiset ristiriidat pyritään pitämään piilossa, ei kriittisellä medialla, kansalaisilla tai kansalaisjärjestöillä ole aikaa esittää vastalauseitaan tai organisoida vastakampanjoita. Hallitus ehtii runnoa ikävätkin päätökset lävitse, ennen kuin kohu niistä ehtii nousta. Kun vielä häivytetään tiedosta kuka hallituksen sisällä on asiaa kannattanut ja kuka vastustanut – päätöksistä tehdään kasvottomat – estetään kansalaisten mahdollisuus edes vaalien välityksellä osoittaa tyytymättömyyttään. Päätöksenteon läpinäkyvyys on yksi aidon demokratian edellytyksistä. Ei siis ihme, että protestipuolueiden äänimäärä on vahvassa nousussa Suomessa.

Kun valta keskittyy liikaa yhdelle taholle, tarvitaan sille vastavoima. Onneksi Suomella on yksi instituutio, joka nauttii valtaisaa kansansuosiota ja jolla on kaikki edellytykset toimia hallitusvallan tasapainottajana: Suomen presidentti. Erityisesti hallitusta ja eduskuntaa itseään suoraan koskevissa päätöksissä, kuten kansanedustajien palkoissa ja avustajissa, puoluetuissa tai vaalitukien läpinäkyvyydessä, olisi presidentillä oltava viimeinen sana. Näistä päättettäessä hallitus on aivan liikaa ’pukki kaalimaan vartijana’, kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa, ja eduskunnan kyvyttömyys tehdä vaalirahoituksesta avointa todistaa. Presidentin valtaa pitäisikin mielestäni vahvistaa suhteessa hallitukseen.

Hallitus ei kuitenkaan ole kaavaillut presidentin vallan lisäämistä, vaan pyrkii jatkamaan 80-luvulla aloitettua presidentin vallan systemaattista heikentämistä. Kekkosen haamu leijailee vieläkin valtaapitäviemme päiden ympärillä, vaikka presidentin valta nykyiselläänkin on jo kuihtunut lähes pelkästään seremonialliseksi. Olisi jo aika nähdä, että suurin uhka Suomen nykydemokratialle ei ole liian vahva presidentti, vaan liian vahva pääministeri. Jos eduskunta ja hallitus olisivat moraalisesti suoraselkäisiä ja pyrkisivät kunnioittamaan demokratian ideaalia, olisi heidän pyrittävä vahvistamaan presidentin valtaa. Toivon, että olemme valinneet itsellemme niin valistuneen valtijaan, että hän myös ymmärtää, milloin hänellä on liikaa valtaa.