Tagged: SDP

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Kolme kysymystä Eduskuntavaalien tuloksesta

Vaalit on käyty ja tulokset on saatu. Osa juhli menestystä, osa kärsi tappioista. Itseäni ilahdutti useamman arvostamani yksittäisen ehdokkaan läpimeno. Samalla minua jäi askarruttamaan kolme tulosten herättämää isompaa kysymystä:

1) Onko pääkaupunkiseudun ja muun maan välille kasvanut ylittämätön kuilu?

Helsingissä Vihreät (5 paikkaa) oli selvästi suurempi kuin Perussuomalaiset (3 paikkaa) ja pääkaupunkiseudulla kolme suurinta puoluetta olivat Kokoomus (168 000 ääntä), Vihreät (99 000) ja SDP (95 000), kun muun Suomen selkeä ykkönen, Keskusta jäi 48 000 ääneen ja Perussuomalaisetkin 83 000 ääneen. Kärjistäen siis voisi sanoa, että Keskustaa ja Perussuomalaisia äänestettiin Kehä III:sen ulkopuolella, kun taas erityisesti Vihreitä, mutta myös Kokoomusta ja SDP:tä äänestettiin sen sisäpuolella.

Monet Helsinkiläiset Facebook-kaverini hämmästelevät miten tällainen ”käsittämätön” vaalitulos syntyi. Siinä maailmassa, missä he elävät, on aivan mahdotonta ymmärtää, miksi joku äänestäisi Perussuomalaisia. Veikkaisin, että monen maakuntien miehen on aivan yhtä vaikea ymmärtää miten joku voi äänestää Vihreitä.

Onko niin että todellisuus ja elämänpiiri Helsingissä on eriytynyt muusta Suomesta niin, että emme enää pysty käsittämään toisiamme? Ja onko meille muodostunut kaksi maaseutupuoluetta (Kesk & PS) ja yksi selkeä pääkaupunkiseutupuolue (Vihreät) ja kaksi enenevässä määrin kaupungistuvaa puoluetta (Kok & SDP)? Tästä haluisin lukea jonkun perusteellisen analyysin.

Tosin asetelma ei ole pelkästään pääkaupunkiseutu vastaan muu maa, vaan enemmänkin isot kaupungit vastaan muu maa. Pirkanmaalla Vihreät saivat kaksi paikkaa ja Perussuomalaiset neljä, mutta Vihreiden äänistä (28 500) valtaosa tuli Tampereelta (19 000), kun taas Perussuomalaisten äänistä (49 500) valtaosa tuli Tampereen ulkopuolelta (31 000).

Onko kaupunkien ja maaseudun eriytyminen siis tosiasia? Ja onko kyse yleisestä jälkiteolliseen aikaan liittyvästä taloudellisen toimeliaisuuden keskittymisestä suuriin yliopistokaupunkeihin?

Kerro minulle jos tiedät!

2) Onko aika ajanut vasemmiston ohitse?

90-luvun kolmissa eduskuntavaaleissa SDP sai keskimäärin 54 paikkaa ja Vasemmistoliitto 20 paikkaa. Yhteensä 74 paikkaa. Sen jälkeen alkoi alamäki, joka näissä vaaleissa kärjistyi kannatuksen romahdukseksi.

Nyt vaaleissa tuli SDP:lle vain 34 paikkaa ja Vasemmistoliitolle 12 paikkaa. Yhteensä siis 46 paikkaa. Vasemmiston kannatuksesta on siis parissa vuosikymmenessä haihtunut pois yli kolmasosa. Kyse ei voi olla vain yksittäisistä linjauksista, puheenjohtajista tai onko oltu hallituksessa vai oppositiossa. Kyllä jotakin perustavanlaatuisempaa on tapahtunut, mutta mitä?

Onko niin, että perinteinen duunari-identiteetti on kadonnut pois ja sitä kautta näiden puolueiden peruskannattajakunta? Onko puolueiden perinteiset tavoitteet saavutettu ja eivätkö puolueet ole onnistuneet keksimään uutta visiota toiminnalleen? Vai onko siirtymä globaalimpaan talousjärjestelmään vienyt pois sen kansallisen liikkumatilan, joiden avulla vasemmistolaista politiikkaa pystyttiin tekemään?

Jään odottamaan asiantuntevaa mielipidettäsi.

3) Soini hiihtää, Soini kalastaa, mutta miten käy Soinilta hallitustyö?

Neljän vuoden takaisen jytkyn jälkeen moni povasi sen olleen yhden kerran protesti-ilmiö, joka sulaisi olemattomiin neljässä vuodessa. Toisin kävi. Puolue onnistui pitämään lähes saman kannatuksen ja näin vakiinnuttamaan asemaansa yhtenä neljästä suuresta puolueesta.

Oppositiossa Perussuomalaisten oli hyvä jatkaa protestilinjaansa ilman vastuuta sanomisistaan. Näin he eivät pettäneet lupaustaan äänestäjilleen. Nyt lienee kaikille selvää, että Perussuomalaiset ovat seuraavassa hallituksessa. Sen jälkeen Soini ja muut Perussuomalaiset ministerit joutuvat perustelemaan hallituksen päätöksiä julkisuudessa kannattajilleen – myös monia sellaisia, joita vastaan osa kannattajista protestoi. He joutuvat sitoutumaan olemaan monen asian puolesta, kun oppositiossa oli helppoa olla yleisesti asioita vastaan. Kaksi kysymystä herää: Miten käy puolueen kannatukselle tässä vaiheessa? Ja miten luonnistuu Perussuomalaisten edustajilta hallitustyön vaatima ryhmäkuri? Näemmekö kenties pitkästä aikaa hallituksen, joka hajoaa kesken kauden?

Tällaisia kysymyksiä pohdin tänään. Ja olisin kiitollinen, jos sinä osaisit antaa niihin vastauksen!

Kari Rajamäki, paperittomien ihmisoikeudet ja miksi en näissä vaaleissa äänestä Sdp:tä

Kävin alkuvuodesta tutustumassa paperittomien klinikkaan Helsingissä. Siellä vapaaehtoiset lääkärit ja hoitajat hoitavat niitä, joilla ei ole paikkaa tässä yhteiskunnassa. Vaikka asiasta olikin lukenut lehdistä, oli silmiä avaavaa nähdä ja kohdata kasvokkain tämä ihmisryhmä, josta moni puhuu, mutta jota harva tuntee. Havaita, että he ovat samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä: Yksi on puheliaampi, toinen vetäytyvämpi. Yksi heiveröinen kerjäläismummo, toinen lumenpudotuksella itsensä elättävä, työsopimustaan ylpeänä esittelevä nuori mies.

Ehkä tämä henkilökohtainen – vaikkakin lyhyt – kontakti näiden elävien ihmisten kanssa selittää, miksi kansanedustaja Kari Rajamäen tiistainen tempaus tuntui niin julman epäoikeudenmukaiselta. SDP:n Rajamäki esitti ja Perussuomalaisten Hanna Mäntylä kannatti ehdotusta, joka jättää paperittomien terveydenhuoltoa koskevan lakiesityksen pöydälle siten, että sitä ei ehditä käsitellä ennen kuin nykyinen eduskunta päättää työskentelynsä lauantaina 14.3. Näin esitys jää pöydälle hamaan tulevaisuuteen asti.

Hallituksen esitys – jota eduskunnan selkeä enemmistö tuki – pyrki takaamaan paperittomille alaikäisille lapsille ja raskaana oleville naisille oikeuden perusterveydenhuoltoon. Suomen perustuslain mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään huolenpitoon, johon kuuluu esimerkiksi välttämätön kiireellinen sairaanhoito. Samaten YK:n ihmisoikeuksien julistus linjaa että äideillä ja lapsilla on kansalaisuudestaan riippumatta oikeus erityiseen huoltoon ja apuun terveyteensä liittyen.

Hallituksen tekemä esitys pyrki siis takaamaan sen, että Suomi noudattaisi sekä omaa perustuslakiaan että YK:n linjaamia ihmisoikeuksia. Sen avulla sairasta lasta tai viimeisillään raskaana olevaa naista ei voitaisi käännyttää pois sairaalasta.

On vaikea ymmärtää miksi entinen ministeri haluaa viimeisenä poliittisena tekonaan vaarantaa oman maineensa ja halventaa eduskunnan pelisääntöjä, vain onnistuakseen estämään raskaana olevien naisten hoidon. Vaikka kyseessä on yksittäisen radikalisoituneen savolaisen teko, josta SDP haluaa irtisanoutua, on kyseessä kuitenkin puolueen kansanedustaja ja entinen ministeri.

Siksi olen päättänyt, että näissä vaaleissa en tule äänestämään ainakaan SDP:tä.

Tämä voi tuntua epäreilulta kaikista niistä sosiaalidemokraattien ehdokkaista, jotka kannattivat lakia. Puolueen piirissä on muutama ehdokas, jotka olisivat varmasti olleet sillä listalla, josta lopulta valitsen henkilön jota äänestän. Ja tänään aamupäivällä kuunnellessani peruspalveluministeri Susanna Huovista näin, että hän on sekä asiantunteva että heikoimpien puolella. Olen siis pahoillani, että boikottini koskee myös monia hyviä ihmisiä.

Mutta minulle tämä on ihmisoikeuskysymys. Paperittomat on päähänpotkittu ryhmä, jolla ei ole mahdollisuuksia puolustaa omia etujaan. Itse olen valkoinen, koulutettu, hyvinverkottunut keski-ikäinen mies, jota kuunnellaan. Arvokkain tapa käyttää sitä mielipidevaltaa, joka minulle on suotu, on tuoda esiin niiden ääni, joilla tätä valtaa ei ole.

Lisäksi demareilla oli mahdollisuus korjata Rajamäen virhe. Päätös jää pöydälle, koska eduskunnalla ei lauantain jälkeen ole istuntoja. Mutta mikään ei estäisi pitämästä ensi viikolla yhtä ylimääräistä istuntoa. Vihreiden Tuija Brax itse asiassa ehdotti ylimääräistä istuntoa ensi viikolle. Vihreiden lisäksi sekä vasemmistoliitto että RKP kannattivat tätä ylimääräistä istuntoa, jolla estettäisiin Rajamäen demokratiaa halveksivan tempun onnistuminen. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (SDP) ilmoitti kuitenkin ykskantaan, että ”mitään ylimääräisä vekslauksia ei tehdä.” Hän ei halunnut korjata sitä rikkomusta, jonka oman puolueen kansanedustaja teki.

Kari Rajamäen toiminnan vuoksi SDP on menettänyt luottamukseni siihen, että he pyrkivät edistämään pienen ihmisen asiaa. Eero Heinäluomalla olisi ollut mahdollisuus palauttaa tämä luottamus. Hän ei niin halunnut tehdä. Siksi en tule äänestämään Sdp:tä näissä vaaleissa.

Neljä syytä miksi Perussuomalaisten vaalivoitto voi olla hieno asia

Perussuomalaiset ovat näiden vaalien ilmiö. 15 % kannatusnousun jälkeen siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tämän vuoksi on olennaista kysyä mistä ’persujen’ nousu kiilaksi kolmen valtapuolueen väliin kertoo. Nähdäkseni Soinin johdolla hankittu kannatus on lopulta oire kahdesta asiasta. Ensinnäkin kansan kahtiajaosta ja siitä että meillä on iso kansanosa, jonka valtaeliitti on tyystin unohtanut. Toiseksi siitä, että kansa on syystäkin turhautunut kolmen suuren puolueen harjoittamaan konsensuspolitiikkaan.

On muutama syy, miksi mielestäni oli loistavaa, että Perussuomalaiset onnistuivat murtamaan kolmen suuren puolueen hegemonian. Ensinnäkin kun maan tapana on ollut, että kolmesta suuresta puolueesta aina kaksi on hallituksessa, eivät ne voi liikaa taistella toisiaan vastaan – vastakkainasettelun aika on näiden puolueiden väliltä jo pitkään ollut ohi. Siksi on niin vahvasti tuntunut, että mikään ei muutu, hallitsi maata sitten sinipuna, punamulta tai porvarihallitus. Kaikki ovat tuntuneet vievän maata täysin samaan suuntaan.

Toiseksi Neukku-aikojen muistona on totuttu siihen, että politiikan suuret linjat vedetään isojen poikien kesken saunan lauteilla kansalta piilossa, jolloin julkisuudessa näkyvä politiikka on paljolti kulissia. Vaalirahoitusskandaali toi onneksi osaltaan tähän liittyviä ’maan tapoja’ esille ja ehkä auttaa politiikkaa muuttumaan modernimpaan ja avoimempaan suuntaan.

Kolmanneksi 90-luvun laman myötä virkamiehet nousivat Suomen politiikan todellisiksi johtajiksi. Erityisesti valtionvarainministeriö ja sen luomat budjettiraamit ovat ehkä politiikkamme keskeisin vaikuttaja. Pääministeri vaihtuu, mutta virkamiehet eivät – ja heillä on ollut aivan liikaa valtaa määrittää ne ’realiteetit’ joiden sisällä politiikot toimivat.

Tämän jämähtäneen tilanteen Perussuomalaiset nyt vaalivoitollaan rikkovat. Parhaimmillaan Perussuomalaisten voitto johtaa siihen, että politiikka palaa takaisin politiikkaan. Siihen, että puolueet joutuvat jälleen tunnustamaan väriään avoimesti, ja että hallituksen vaihtuminen näkyy myös harjoitetussa politiikassa.

Siltikin harmittaa paljon, että juuri perussuomalaiset rikkoivat kolmipäisen kotkan vallan. Persujen nuiva maahanmuuttolinja on surullinen tosiasia ja kansallinen häpeä. Juuri siksi harmittaa, että maahanmuuttajaehdokkaat jäivät niukasti ulos eduskunnasta. Kuitenkin on ymmärrettävä, että Suomessa maahanmuutto on marginaalinen ilmiö verrattuna melkeinpä mihin tahansa muuhun Euroopan maahan, esimerkiksi Ruotsista löytyy kuntia, jotka ottavat vuosittain enemmän maahanmuuttajia kuin koko Suomi yhteensä. Onkin ymmärrettävä, että persujen maahanmuuttovastaisuudessa ei ole kyse itse maahanmuuttajista, vaan siitä että ihmisillä on paha olo, ja he purkavat sen sopivaan itseään heikompaan syntipukkiin.

Valtapuolueet ovat pitkälti kadottaneet yhteytensä siihen ’tavalliseen kansaan’, joka ei ole päässyt osalliseksi viimeisen parinkymmenen vuoden talouskasvusta. Heihin, jotka eivät ole saaneet yliopistokoulutusta ja eivät tee mediaseksikästä työtä. Kansanedustajien elinpiirissä heitä ei näy ja siksi on niin helppo ajatella että meillä kaikilla menee hyvin – kun kerran kaikilla minun ympärilläni menee hyvin. Niinpä politiikka puhuttelee vain meitä koulutettuja ihmisiä.

Sille unohdetulle kansanryhmälle, joka on eksyksissä nyky-yhteiskunnassa jossa julkihomot vetävät sisustusohjelmia, Perussuomalaiset tarjoavat kanavan. Näille turhautuneille hahmoille Timo Soini on onnistunut taistelemaan jälleen olemassaolon oikeutuksen. Hänen kauttaan hekin uskovat parempaan huomiseen. Ja hänen myötään toivottavasti myös muut puolueet joutuvat muistamaan tämän kansanryhmän olemassaolon. Tämä on neljäs syy, miksi Perussuomalaisten kannatusnousu saattaa johtaa hyviinkin asioihin.

Olen paatumaton optimisti. Siksi näen Perussuomalaistenkin vaalivoitossa paljon hyvää. Murtaessaan valtapuolueiden hegemonian se voi järkyttää niitä rakenteita, jotka pitkään ovat todellisen politiikanteon Suomessa tukahduttaneet. Ja puhutellessaan unohdettua kansanryhmää se voi pakottaa poliitikot ottamaan heidätkin huomioon päätöksissään.

Lopuksi kuitenkin korostettava vielä, että en ole todellakaan mitenkään iloinen persujen vaalivoitosta, koska en voi hyväksyä heidän maahanmuuttovihamielisyyttään. Isojen miesten pitäisi pystyä kantamaan omat ongelmansa itse eikä purkaa niitä heikommassa asemassa oleviin.