Tagged: yhteisöllisyys

Moraalinen velvollisuutemme rentoutua

Olin kollegiaalisella lounaalla kaverini kanssa tässä muutama päivä sitten. Viimeiset viikot olivat hänellä olleet varsin kiireiset. Nyt hän koki, että hänellä on moraalinen velvollisuus ottaa vähän rennommin. Tutkimusten mukaan liika kiire johtaa siihen, että ihminen on vähemmän altis ajattelemaan ja auttamaan muita. Näin kiire aiheuttaa negatiivisen vaikutuksen yksilön lähiympäristöön. Siksi ei ole vain omaksi hyväksemme tehdä vähemmän työtä, se on jopa moraalinen velvollisuutemme.

Tietysti jos tämä hyväksyttäisiin yleisesti, voisi kaikenlaisia herkullisia tilanteita tulla esiin: Ajatellaanpa, että pomo soittaa: ’Mitä helvettiä, mä kuulin että sä lähdit Balille? Mitä tämä on?’ Vastaat tyynesti: ”Mä tajusin, että mä en voi ajatella vain itseäni, mun pitää ajatella myös muita. Siksi lähdin tänne lataamaan akkuja. Tämä on mun moraalinen velvollisuuteni työyhteisöämme kohtaan.”

Vakavasti ottaen olisi sekä yhteiskunnallisella tasolla että yhteisöjen hyvinvoinnin tasolla ensiarvoisen tärkeätä, että alkaisimme ajatella hivenen systeemisemmin omaa elämäämme. Se, että uuvutamme itsemme liialla työnteolla, ei ole vain oma asiamme. Kilpailu-kulutus-status -oravanpyörässä juokseminen ei vahingoita vain itseämme, vaan myös läheisimpiämme. Tämän negatiivisen efektin torjuminen on muuten yksi argumentti progressiivisen verotuksen puolesta. Soininvaaran hengessä progressivista verotusta ei nähtäisi vain oikeudenmukaisena, vaan se olisi myös liikaa työntekoa estävä haittavero.

Kirkko ja minä – vai sittenkin kirkko ja me

Kirkko on viime aikoina ollut näyttämöllä. Ensin suuri homokeskustelu nosti esiin suvaitsemattoman konservatiivisia kirkon edustajia, sitten olivat vuorossa kirkollisvaalit. Minä kuulun edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vaikka elänkin sosiaalisissa ympyröissä, joissa kirkosta eroaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, itse olen ollut kirkolle, johon minut kastettiin, uskollinen. On aika pohtia miksi.

Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.

Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.

Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.

Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.

Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja ”voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.

Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.

Juurtuminen

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi
Eric Weinerin

haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja
mediassa

. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi.
’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Uuskonservativismi: aikamme nouseva trendi

Elämme uuden ajan kynnyksellä. Inhimillisemmän ja vähemmän individualistisen ajan. Jonkinlaisena aikalaisanalyysinä tai keittöpsykohistoriana tarjottakoon todistusaineistoksi seuraava historiallinen kaari, jossa hegeliaanisen kauniisti teesi kohtaa antiteesin ja me, 2000-luvun nuoret, olemme synteesi.

Sodat, sotakorvaukset ja sen jälkeisestä puutostilasta nousu hitsasivat yhteen Suomen kansan. Tämän seurauksena 40- ja 50-luvuilla Suomessa oli vallalla aidosti yhteisöllisin sukupolvi. Kaveria ei jätetty, rakennettiin yhdessä parempaa tulevaisuutta kansakunnalle. Koskaan ennen tai jälkeen historiassa emme ole olleet yhtä voimakkaasti yksi kansakunta. Toki riitasointujakin esiintyi, itsekkyyttä, oman eturyhmän yksisilmäistä puolustamista ja yhteisestä veneestä pudonneita – mutta vähemmän kuin minään muuna aikakautena. Koskaan muulloin eivät koko kansakunnan etu ja toisten auttaminen oman lähipiirin ylitse ole olleet niin aitoja motiiveja niin monille.

Vastareaktio oli kuitenkin tulossa: 60-luvun nuoriso ryhtyi kaatamaan tätä kahlitsevaa yhden kulttuurin Suomea. Länsimaiden ylitse pyyhki itsenäisen nuorisokulttuurin aalto, rock-musiikki syntyi, e-pilleri keksittiin ja yksilöllisyys aateloitiin. Eksistentialismi pisti jokaisen yksinäiseen vastuuseen oman elämänsä ja arvomaailmansa rakentamisesta. Vanhassa ei ollut enää vara vakaampi, vaan jokainen sai – ja jokaisen tuli – itse löytää oman tapansa elää ja olla onnellinen.

Alkoi individualismin voittokulku, joka saavutti hybriksensä 80-luvun kasinovuosina ja 90-luvun hedonismissa ja yksilön tarpeiden palvonnassa. Oma yksilöllinen elämä on se linna, jota jokaisen kuuluu hartaudella vaalia. Kun jokaisella on velvollisuus maksimoida yksilöllinen onnellisuutensa, on pyyteetön teko aina itseltä pois, ylväs uhraus. Niinpä yksilöllisyyden puolesta taistelleet ajattelijat tahtomattaan petasivat tien auki itsekkyydelle.

Yksilöllistä onnea kannattaneet filosofit, hipit ja muut aikalaisvaikuttajat tulivat myös traagisesti yliarvioineeksi ihmisen. Ajateltiin, että kun yksilö vapautetaan yhteisön kahleista, hän vihdoin kykenee löytämään itselleen oman, itselleen sopivimman arvomaailmansa. Valitettavasti vain marginaalisen pieni poikkeusryhmä on ajattelussaan tarpeeksi itsenäinen tähän kyetäkseen. Muut poimivat arvomaailmansa omasta ajastaan ja ympäristöstään. Kun kirkon, tradition ja vanhemman sukupolven auktoriteetti oli kaadettu ja ajatteleva nuoriso julisti postmodernismia, syntyi arvotyhjiö. Sen täytti erityisesti TV:n myötä populaarikulttuuri ja mainonta. Suuret massat eivät heränneet ajattelemaan itsenäisesti, vaan omaksuivat pureskelematta pinnallisen, kulutukseen perustuvan elämäntyylin omaksi tiekseen kohti onnea.

Tämän seurauksena yksilöllisestä onnen tavoittelusta on tullut se oman aikamme pakkopaita, joka lopulta estää hyvän elämän elämisen. Ihmiset suorittavat hampaat irvessä vapaa-aikaansa, ehtiäkseen varmasti kokea kaiken, jonka TV:n sokaisemin silmin uskovat onnea tuovan. Hedonistinen oravanpyörä ei tunnu toimivan, mutta tämä laittaa ihmiset vain juoksemaan kovempaa niin työssä kuin vapaa-aikanansa, suorituskykynsä äärirajoilla. Yhä useampi putoaa kelkasta ja harva muistaa ihmisen perustarpeita: turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kulttuurin luomasta harhasta huolimatta ne ovat kuitenkin edelleen aidosti onnellisen elämän eväät.

Nyt, vuonna 2010, elämme synteesin kynnyksellä. Individualismin ylilyöntien seuraukset ymmärtänyt nuoriso etsii tapoja palauttaa yhteisöllisyys ilman yhtenäiskulttuurin pakkopaitaa; keinoja olla yksilöllinen yhteisössä. Vaikka paluuta vanhaan ei ole, väkisinkin tämä projekti pakottaa meidät katsomaan myös taaksepäin etsiessämme aineksia tälle uudelle tavalle katsoa ihmistä ja yhteiskuntaa. Tavallaan siis yksi kaari on sulkeutunut tämän viidenkymmenen vuoden välissä. Vuoden 1960 yhtenäiskulttuurista lähdettiin, vietiin yksilöllisyys ääripisteeseensä ja nyt vuonna 2010 etsitään tapoja sovittaa nämä kaksi yhteen.

Jotkut itseään fiksuina pitävät opiskelijat kuvittelevat vielä olevansa ajan hengessä julistaessaan yksilönvapautta ja pilkatessaan arvoyhteisöjä, kuten kirkkoa tai suomalaisuutta. He eivät ymmärrä olevansa nykyajan konservatiiveja. Oman aikamme modernit ajattelijat taasen julistavat uuskonservatismia: ihmisen vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä sekä ymmärrystä ihmisen juuriaan myöten sosiaalisesta luonteesta. Tämä yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden uusi korostaminen on kädenojennus yli sukupolvien; osoitus siitä, että isovanhempiamme elähdyttänyt yhteisöllisyyden aate elää vielä vahvana nousevassa sukupolvessa.

Syntinen lomamatka – ilmastonmuutos ja moraalin yhteisöllisyys

’Herra, anna minulle voimaa vastustaa syntiä, mutta älä ihan vielä’. Kirkkoisä Augustinuksen sanat tulivat etsimättä mieleeni ostaessani muutama viikko takaperin lentoliput Sveitsiin. Onko minulla tänä ilmastonmuutoksen aikakautena oikeus lentää kahdentuhannen kilometrin päähän vain nautinnollisen loman vuoksi? Kun lapsenlapseni asuttavat ilmastokatastrofin jälkeistä maailmaa, miten kerron heille, että iso-isä se vain saastutti siekailematta senkin jälkeen kun ilmastonmuutoksen uhka oli yleisesti tiedossa.

Tietenkin minun on helppo oikeuttaa lentomatka itselleni monella tavalla. Liikkuminen eri muodoissaan on tuottanut minulle nautintoa pienestä pitäen ja laskettelu erityisesti on sellainen aktiviteetti, joka on aina kuulunut lempiharrastuksiini. Haastavissa rinteissä laskeminen tuottaa vahvoja flow-kokemuksia, kun sekä ruumis että mieli ovat äärimmäisen keskittyneitä aktiviteettiin, johon ne ovat harjaantuneet ja jossa ne ovat hyviä. Harrastukseni toteuttaminen vaatii kuitenkin sellaisia korkeuseroja, joita ei Helsingin läheltä löydy. Linnuntietä matka Sveitsiin ei ole merkittävästi pidempi kuin matka Lappiin, joten kotimaassa pysyminenkään ei suuresti olisi tilannetta parantanut.

Sosiaalisen ympäristön merkitystä ei pidä myöskään väheksyä. Vanhat kaverit olivat joka tapauksessa lähdössä reissuun, joten poisjääminen olisi tuntunut kahta kauheammalta kieltäymykseltä. Lentomatkailu on muutenkin vielä yleisesti hyväksytty aktiviteetti: porvaristo lentelee viikonloppulomille Nizzaan ja aktivisti-hipit lentävät Intiaan reppureissaamaan (jälkimmäiset tosin pyrkivät mimimoimaan päästönsä matkustamalla harvemmin ja olemalla pidemmän aikaa perillä). Miksi minun pitäisi siis kärsiä, kun kaikki ympärilläni matkustavat?

Selvittelin myös mahdollisuuksia päästä Alpeille vähemmän saastuttavilla vaihtoehdoilla kuten junalla tai bussilla, mutta Suomen syrjäinen lokaatio yhdistettynä lomani rajalliseen pituuteen teki tämän vaihtoehdon mahdottomaksi. Se olisi ollut myös varsinkin junalla toteutettuna huomattavasti kalliimpi tapa matkustaa. Lisäksi maksoin Maan Ystävien vapaaehtoisen
lentomaksun

omaatuntoani puhdistaakseni ja jotta edes osa lomaan käyttämistäni rahoista menisi ilmastonmuutosta jarruttaviin tarkoitusperiin eikä hiilidioksidina ilmakehään.

Kaiken tämän selittelyn jälkeen jää kuitenkin silti auki kysymys siitä, oliko minulla moraalinen oikeus laittaa omat nautintoni, tapauskollisuus ja teen-niinkuin-muutkin -asenne tulevien sukupolvien oikeuksien ja ekosysteemin kestävyyden edelle. Tämän vuoksi alun Augustinus-sitaatti on niin osuva. Ihminen haluaa olla hyvä, mutta on vaikea elää tiettyjen ihanteiden mukaisesti, jos sosiaalinen ympäristö rohkaisee päinvastaiseen käytökseen. Ihmisen moraali on niin yhteisöllisyyden läpäisemä, että pelkällä tietoisella päätöksellä on vaikea muuttaa itseään, jos siihen ei liity sitä tunnelatautunutta paheksuntaa, jonka vain ympäröivä yhteisö voi yksilölle suoda.

Tämän vuoksi lentomatkustamisen rajoittaminen vaatii mielestäni rakenteellisia ratkaisuja. Muutokset ihmisten ajattelumaailmassa alkavat aina ruohonjuuritasolta ja arvostan ekologisuudesta elämäntavan tehneiden ihmisten työtä. Mutta vaaditaan poliittista johtajuutta ja lainsäädäntöä, jotta uudet ajattelumallit läpäisisivät yhteiskunnan. Ja vain läpäisemällä keskeisimmät yhteiskunnat – EU, Jenkit ja Kiina etunenässä – voidaan ilmastomuutos pysäyttää. Lentäminen on tällä hetkellä aivan liian halpaa, kätevää ja hyväksyttävää, jotta siitä kieltäytymisestä voisi tulla mitään kansanliikettä, jolla olisi mitään merkitystä päästöjen kannalta. Samaan aikaan on täysin järjetöntä, että lentopolttoaine on vapautettu polttoaineverosta ja kansainvälinen lentoliikenne arvonlisäverosta. Kun politiikan pyrkimyksenä pitäisi olla erilaisin haittaveroin ohjata ihmiset kohti vähemmän saastuttavia vaihtoehtoja, on absurdia, että yksi saastuttavimmista matkustusmuodoista on vapautettu jopa normaaleista veroista.

Ehkä yritän kaikella tällä sanoa, että yksin olen liian heikko elämään ilmastoihanteellisella tavalla. Pystyn siihen vain, jos ympäröivä yhteisö muuttuu kanssani.

Teesejä nuorten laajennettujen itsemurhien estämiseksi

Viime yönä kalmanvärinen tunne tuli uniin. Jonkinlaisessa puoliunessa makasin sängyssä odottamassa, koska ikkunaan ilmestyvät valonsäteet työntäisivät yön tumman todellisuuden pois. Uskon, että en ole ainoa, jonka perusturvallisuuteen tällaiset tapahtumat tekevät hetkittäisiä lovia. Viime kerran jälkeen mieltäni poltti halu ymmärtää
miten tällaista voi tapahtua.

Tämänkertaisen tapauksen synnyttämä mielenliikutus on kanavoitunut kysymykseen siitä, miten tällaisia tapauksia voisi tulevaisuudessa estää. Seuraavassa kolme oireeseen ja neljä syyhyn pureutuvaa keinoa:

Nuorten laaja pahoinvointi on tällaisten tekojen takana. Veikkaisin, että nuorten pahoinvoinnissa Suomi on yksi maailman kärkimaita. Tätä pahoinvointia nuoret sitten oireilevat eri tavoin, joista traagisin on tämä huomiohakuinen laajennettu itsemurha. Tässä kolme keskeistä keinoa tämänlaisen oireilun estämiseksi:

  • 1. Aselakien huomattava kiristys

Tilastojen valossa maailman maista Suomessa on Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen kolmanneksi eniten aseita asukasta kohti. Sataa asukasta kohti aseita on 56. USA:ssa tehdyissä tutkimuksissa on löydettävissä selvä korrelaatio osavaltion aselakien ja aseellisten murhien välillä. Yhteisön etu ajaa tässä kohdin ampumaharrastajien ja metsästäjien oikeuksien edelle. Aseita ei pidä kokonaan kieltää, mutta luvansaamisen ehtoja pitää huomattavasti kiristää. Jonkinlainen ammattilaisen tekemä psykologinen arvio olisi vähintään paikallaan. Poliiseilla ei yksinkertaisesti ole mitään koulutusta tai pätevyyttä arvioida yksittäisten henkilöiden mielentilaa. Tästä koituvat kustannukset voisi kattaa ampumalupien hinnan nostamisella.

Toiseksi mitään syytä sille, miksi ihmiset saisivat säilyttää käsiaseita kotonaan ei ole. Ne tulisi säilyttää ampumaseurojen kaapeissa huolimatta siitä, että asian vaatimat turvallisuusjärjestelyt nostavat ampumaseurojen kustannuksia huomattavasti. Tämä on se hinta, joka on maksettava, jotta tällaista harrastusta voi jatkaa.

Kolmanneksi aseen hankkimisessa pitää olla pidempi karenssiaika. Pitäisi esimerkiksi vaatia johonkin rekisteröityyn ampumaseuraan kuulumista ja aktiivista ampumaharrastusta vähintään vuoden verran, ennen kuin olisi mitään oikeutta ostaa itselleen asetta. Vuoden aikana moni ampumafantasioita elättelevä nuori ehtisi todennäköisesti kypsyä sen verran, että elämään löytyisi muutakin sisältöä ja lapselliset yli-ihmiskuvitelmat haalistuisivat.

  • 2. Terroriyhteisöjen kriminalisointi

Merkittävä tekijä näissä tapauksissa on internetistä löytyvä vertaistuki ja kunnioitus, jota sairaat koulusurmia ihannoivat yhteisöt tarjoavat. On yleistä, että koulukiusatuilla ja vastaavilla on kostofantasioita, joissa he pistävät turpaan kiusaajilleen ja saavat vihdoin kunnioitusta. Lähes aina ne jäävät fantasioiksi, mutta kun tällaiset syrjäytyneet ihmispolot löytävät toisensa, asioita toteuttaneita esikuvia ja vertaistukea, on askel kohti fantasian toteuttamista otettu.

Valaisevassa kirjoituksessaan (HS 25.9) akatemiatutkija Mika Aaltola toteaa, että tämänkaltaisiin tekoihin tulee suhtautua terroritekoina, vaikka tekijöiden motiivit ja yhteisö on postmodernissa hengessä sirpaleisempi ja epäyhtenäisempi kuin perinteisellä poliittisella terrorilla. Teot on suunniteltu kopioitavaksi ja levitettäväksi, niiden taustalla on samanhenkisten yhteisö ja ne on suunnattu yhteiskunnan terrorisoimiseksi. ”Tekoihin voisi puuttua käsittelemällä niitä terrori- ja rikollisjärjestöjen toimintana. Tällöin tekojen avustaminen ja tiivis yhteys ’taustajärjestöön’ voitaisiin kriminalisoida.” Kävin katsomassa muutaman potentiaalisen seuraavan tekijän youtube-profiileja sekä kotisivuja ja en näe mitään syytä, miksi sananvapauden pitäisi ulottua heihin. Kun kiihottaminen tiettyä kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu, olisi aika olennaista, että kiihottaminen ihmiskuntaa vastaan on myös kriminalisoitua.

  • 3. Tekijän saattaminen naurunalaiseksi

Laajennettua itsemurhaa harkitsevia inspiroi selkeästi tekijöiden saama mediahuomio. Aikana, jolloin nuoret ihannoivat julkisuutta, eikä omaa mitättömyyttä kyetä sietämään, kuolemanjälkeinenkin globaali mediahuomio tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Tällaisen tapauksen yhteydessä julkisuutta itseään ei voi välttää, ihmisten uutisnälkä on liian suuri, mutta julkisuuden sävyn olisi muututtava. Nyt tekijöihin suhtaudutaan erittäin kunniottavasti; heidän mielipiteitään kuullaan, heidän manifestejaan luetaan, heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä. Media välttää tekijän syyllistämistä, häntä kohdellaan enemmän uhrina. Tämä on hyvin humaania ja ymmärrettävää. Tietyssä mielessä on totta, että tekijä on olosuhteiden uhri. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että hän teki vapaan valinnan hyökätä yhteisöä vastaan. Lisäksi tämänkaltainen ymmärtävä, suorastaan kunnioittava, suhtautuminen tekijään houkuttaa varmasti suuresti niitä väärinymmärrettyjä yli-ihmisfantasioissa piehtaroivia nuoria, jotka tällaista tekoa mielessään hautovat. Mahdollisuus saada edes postuumisti se kunniottavan valokeila, joka heille omasta mielestä kuuluu, on varmaan yksi merkittävimmistä tekijöistä matkalla fantasiasta teoksi.

Tämän vuoksi tekijän naurunalaiseksi tekeminen olisi luultavasti kaikkein tehokkain keino tulevien laajennettujen itsemurhien estämisessä. Jos kunnioituksen sijasta suuri yleisö nauraisi ja ilkkuisi tekijää, katoaisi tekijältä se sädekehä, jota potentiaaliset seuraajat ihailevat. Eri kysymys on sitten, miten tämä saavutettaisiin. Nykyaikaiseen lainsäädäntöön eivät postuumit häpeärangaistukset oikein istu. Ehkäpä jokin viriili mainostoimisto voisi epävirallisesti tehdä jonkinlaisen tekijän omaa mediapakettia ilkkuvan mediapaketin, jonka he vuodattaisivat tietoverkkoihin. Näin tekijää vastaan hyökättäisiin hänen omalla maaperällään ja yhtäkkiä hänen yhteisötoverinsa kokisivat olevansa yleisen naurun kohteina ja joutuisivat etsimään uusia toimintamuotoja, joissa purkaa pahaa oloaan.

  • Syihin pureutuminen

Nuorten pahoinvointiin johtavien syiden erittely ja hoitaminen on sitten paljon monimutkaisempi asia kuin itse teon eliminoiminen. Tämä vaatisi paljon laajemman analyysin kuin tässä on mahdollista, mutta nostan kuitenkin esiin muutama keskeisen teeman, jotka ainakin omassa päässäni ovat pyörineet:

  • 1. Mielenterveyspalvelut

Suomalaisen mielenterveystyöntekijän rooli ei ole kadehdittava, se on suorastaan kauhea. He näkevät aivan liikaa ongelmallisia tapauksia, joista vain pieneen osaan on mahdollisuuksia puuttua resurssien puutteen vuoksi. Ammattiinsa kutsumuksella suhtautuvan avuttomuuden tunne on varmasti valtava. Pahoinvoivalle nuorisomme osalle (joka on aika valtava joukko) on yksinkertaisesti tarjottava enemmän mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hoidetuksi. Puhtaan terapeuttisen työn lisäksi tilausta olisi myös erilaisille vertaistukiverkostoille ja vapaaehtoistoiminnalle. Monilla nuorilla yksinkertaisesti ei ole ketään, jolle uskoutua tai joka lohduttaisi kun on paha olla.

  • 2. Väkivaltaviihde

Olen aiemmin suhtautunut melko vapaamielisesti väkivaltaviihteeseen, mutta viime aikoina olen miettinyt tarvitseeko ihmiskunta sitä todella. ’Vapaa’ media tarkoittaa oikeasti sitä, että rahalla on kaikki valta mediasisällöistä päätettäessä. Valitettavasti ihmisten primitiivisiin puoliin vetoaminen tuottaa tehokkaimmin kassavirtaa ja niinpä media raaistuu ja pornoistuu sekä elokuva- lehdistö- että tietokonepelirintamalla. Miksi meidän on suostuttava tähän ’vapauden’ nimissä? Kenen perustavia oikeuksia loukkaisi, jos ihmisten turvallisuudentunnetta lisättäisiin rajoittamalla väkivaltaviihteen tarjontaa? Perusturvallisuuden kokemus on kuitenkin ihmisten primitiivisten perustarpeiden joukossa, kun taas väkivaltaviihteen tuottamat kiksit eivät tietääkseni sitä ole.

  • 3. Peruskouluviihtyvyys

Suomessa ollaan ylpeitä peruskoulujärjestelmästämme, kun se tuottaa maailman parhaita PISA-tuloksia. Sama järjestelmä tuottaa kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa eräitä huonoiten koulussa viihtyviä nuoria. Kiusaaminen on vieläkin aivan liian yleistä ja anekdootteja opettajista, jotka kiusaamisen ehkäisemisen sijasta ovat jopa pahentaneet tilannetta kuulee jatkuvasti. Koulun merkitys korostuu syrjäytyneillä nuorilla, joilla se usein saattaa internetin lisäksi olla ainoa todellinen yhteisö, jonka osa he ovat.

  • 4. Suomalaisten perheiden alennustila

Kuuntelin eilen kun ammattinsa kautta asioista paljon tietävät keskustelivat suomalaisen perheen alennustilasta. Kun Italiassa kolmekymmenvuotiaskin mies on päivittäin yhteydessä äitinsä kanssa, on monen suomalaisnuoren itsenäistyttävä jo kaksitoistavuotiaana. Vanhemmat tarvitsevat ’omaa aikaa’ ja keskittyvät uraansa ja omaan elämäänsä. Lapsi jätetään aikuistumaan yksin, kun perhe typistyy pelkäksi talousyksiköksi. Tämä ei ole mikään alkoholistiperheiden ongelma, vaan koskee laajasti suomalaista keskiluokkaa, täysin tavallisia perheitä. Suomalaisperheen lasten varhainen itsenäisyys ja yksinolo koettaisiin melkein missä muussa maassa tahansa lasten laiminlyöntinä, mutta Suomessa se on niin yleistä, että se näyttäytyy suorastaan normaalina. Lapsi tarvitsee hoivaa ja tukea ainakin parikymppiseksi asti, vaikka ei kykenisi itse sitä ilmaisemaan. Seuraava sitaatti
Mukava

projektin
sivulta

kuvaa perheen ja muiden läheisten aikuissuhteiden tärkeyttä: ”Kansainvälisten tutkimusten mukaan vielä 14-vuotiaat tarvitsevat aikuisten läsnäoloa. On todettu (esim. Richardson ym., 1993), että jos 14-vuotias koululainen on koulun jälkeen yli 4 tuntia viikossa ilman aikuisen valvontaa, päihteiden käytön riski lisääntyy. Riski kaksinkertaistuu, jos valvomaton aika on yli 10 tuntia viikossa. Päihteiden käytön ohella lisääntyy lapsen depressiivisyys ja koulumenestys heikkenee. Suomessa 1-6. luokan oppilaalle kertyy jo päivässä helposti 4 tuntia yksinoloa, mikä tekee viikossa 20 tuntia.”

On murrettava se liberaali tasa-arvomyytti, jonka mukaan kaikki perheet ovat samanarvoisia ja kenenkään ei pidä kritisoida toisen perheen sisäisiä asioita. Jotkut äidit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset äidit. Yhteisön pitää avoimesti tuomita heidän tekojaan. Paheksuva selän takana jupiseminen ei valitettavasti auta lapsia, jotka tällaisesa perheessä joutuvat kasvamaan. Aiemmin yhteisö on kasvattanut lapsen, kun äidillä ja isällä ei ole ollut siihen kykyä tai halua. Nykyään tämänkaltaisten yhteisöjen menetettyä merkitystä lapsen hyvinvointi on yhä enemmän perheestä itsestään kiinni. Yhteisöllisyyden vähentymisen lisäksi perhettä mitätöivä suomalainen nykykulttuuri on varmaankin keskeisimpiä tekijöitä nuorten pahoinvoinnissa.

  • Jälkikommentti

Jälkikommenttina todettakoon, että tällaiset tapaukset saavat näköjään minusta suorastaan pelottavan jyrkän ja yksioikoisen yhteisö ennen yksilöä -ajattelijan esiin.

Julkisuuden kaipuu oireena yhteisöllisyyden katoamisesta

Julkisuuden kaipuu julkisuuden itsensä vuoksi on Suomenmaassakin kasvanut yhdeksi nuorison keskeisimmistä haaveista. Julkkiksen elämään liitetyn glamourin, rahan ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen lisäksi voidaan syytä tähän tyhjäpäisyyteen hakea syvemmältäkin. Väitteeni on, että julkisuuden kaipuu on oire yhteisöllisyyden katoamisesta.

Amerikkalaisnuoria tämä oire on vaivannut jo vuosikymmeniä, julkisuus on siellä suurin asia mistä nuoret haaveilevat. Tämän vuoksi kaiken maailman idioottimaisiin tv-visailuihin ja reality-sarjoihin ei ole vaikeata löytää tomppeleita. Suomenkin nuorista puolet haaveilee nykyään julkkiksen statuksesta (ks.
Tiede-lehti

) ja kaikenmaailman Kuuluisa-palvelut pyrkivät tuottamaan uusia julkkiksia puhtaan julkisuuden vuoksi. Julkisuudesta on tullut itsetarkoitus: laulaminen, urheilu, mallintyöt tai salarakastaminen nähdään vain keinoina päästä parrasvaloihin. Onko yhteiskuntamme vajonnut arvotyhjiöön, kun tyhjästä pinnasta on tullut itseisarvo?

’I want to be somebody’, haluan olla joku! Tämä lause kiteyttää paljon siitä, miksi ihmiset haluavat julkkiksiksi. Yhteisöllisyys, yhteisön osana oleminen on laumaeläin ihmisen perustava tarve. Haluamme, että on jokin yhteisö, jossa olemme joku. Haluamme, että on lauma ihmisiä, jotka tunnustavat ihmisyytemme ja ainutlaatuisen yksilöllisyytemme. Jyväjemmariyhteiskunnassa tämä onnistui helpommin, kun yhteisöt olivat pieniä ja staattisia. Oma kyläyhteisösi saattoi pitää sinua outona tai tukahduttaa tapasi toteuttaa itseyttäsi, mutta olit kuitenkin osa tätä yhteisöä. Samoin noina sukurakkaina aikoina olit täysivaltainen jäsen sukuyhteisössäsi. Nykyinen urbaani ja yltiöyksilöllinen kaupunkikulttuuri on paljolti tuhonnut nämä yhteisöt.

Julkisuus tarjoaa oman aikamme näennäisyhteisön. Todellisten yhteisöjen tuhoutuessa massaviestintä on tarjonnut korviketta, johon ihmiset epätoivoissaan ovat tarttuneet. Ihmiset lukevat ahnaasti julkkisten elämän kaikista käänteistä sekä kommelluksista ja puivat näitä tuttaviensa kanssa. Julkkikset ovat jonkinlainen korvikeyhteisö, joiden edesottamuksia seuraamalla ihmiset kokevat valheellista yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys on tietysti vain puolinaista. Vaikka pääsemme osallisiksi heidän elämästään, eivät he ole kiinnostuneet meidän elämästämme. Tulemme tunnustaneeksi heidän ihmisyytensä, ilman, että kukaan tunnustaisi meidän ihmisyyttämme.

Tässä tilanteessa, jossa köyhällä kansalla on näköpiirissään vain yksi yhteisö, jonka tapahtumia he seuraavat päivittäin, on selvää mihin nuori pyrkii. Hän haluaa linssin toiselle puolelle, julkkikseksi. Vain näin hän kokee saavansa ihmisyytensä täysin tunnustetuksi, vain siten hänkin on joku. Naaman saaminen iltapäivälehteen antaa valheellisen tunteen siitä, että minulla on merkitystä. Kun sadat ihmiset lukevat tyhjänpäiväisiä kahden rivin ajatuksiani valtavan vähäpukeisen värikuvani vierestä, tiedän, että ihmisyyteni on tunnustettu. Elämme aikaa jolloin kaksiulotteisella pinnalla yritetään täyttää kolmiulotteinen tyhjiö.