Diplomi-insinööri ja Filosofi

Minusta tuli diplomi-insinööri keskiviikkona. Pääsin kättelemään rehtoriakin. Tänään aloitin filosofian praktikumin vetämisen TKK:lla. On aika kertoa pieni satu, joka kärjistyksien kautta paljastaa jotain olennaista sekä filosofeista, että insinööreistä.

Ismo ja Finch olivat nääntyä janoon. He olivat jo usean päivän tarponeet etsimässä jokea. Herätessään tänä aamuna, he tiesivät, etteivät näkisi iltaa, jolleivät löydä jokea. Heti herättyään heille tuli kuitenkin kiista siitä mihin lähtisivät etsintäänsä jatkamaan ja heidän tiensä erosivat, ehkä viimeistä kertaa.

Ismo lähti seuraamaan valmiiksi tallattua, melko suoraa, polkua. Tästä ovat muutkin menneet, hän ajatteli, se ei voi olla väärin. Ismo oli tehokas etenijä, hänellä oli tarmoa vielä vaikka voimat olivatkin lopussa. Hän samosi kilometrejä huomattavan määrän määrätietoisesti ja varmana siitä, että suunta oli oikea. Hän oli nopean toiminnan mies – aprikointi on heikkous – hän oli tottunut olemaan oikeassa ja tiesi, että näin tehokas etenijä ei voi joutua pulaan. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Joki oli vain kilometrin päässä polulta sivuun.

Finch katsoi Ismon määrätietoisesti etenevää selkää päätään pudistellen. Hölmö, tuolla hosumisella et ikinä pääse joelle, hän ajatteli. Itse hän käytti aamun ensimmäisen tunnin ympäristönsä analysoimiseen. Hän tutki muurahaisten polkuja, maaston kaltevuuksia, millä puolella naava kasvaa puissa. Hän analysoi ohijuoksevia jäniksiä pohtien näyttikö niiden juokseminen siltä, että ne olisivat matkalla juomaan vai siltä, että ne olisivat jo juoneet. Lopulta hän suoalueen suuntautuneisuudesta vakuuttui, että joki oli tietyssä suunnassa ja lähti talsimaan sinne päin. Vähän aikaa käveltyään hänen mielensä kuitenkin valtasi epäily. Uusien vastaväitteiden tulva läpäisi hänen aikaisemman teoriansa ja hän pysähtyi. Hän aloitti uuden päättelyprosessin ja analysoi luonnonilmiöitä jälleen pitkälti. Hän vakuuttui uudelleen ja jatkoi matkaa. Kunnes epäilys jälleen vei voiton. Tällä tavalla hiukan edeten ja jälleen pysähtyen hän eteni koko päivän. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Hän oli kävellyt oikeaan suuntaan ja joki oli jo seuraavan kummun takana.

Tarinan opetus on, että ihminen tarvitsee sekä määrätietoisesti valmista polkua seuraavaa insinööriä, että oikean suunnan määrittävää filosofia pärjätäkseen elämässä.

Samoin yhteiskunta tarvitsee sekä tehokkaita toteuttajia, että teorioihinsa eksyviä haihattelijoita. Tällä hetkellä heidän suhdelukunsa on noin sata diplomi-insinööriä ja insinööriä yhtä filosofia kohden. Tämä on hyvä, sillä filosofeista koostuva yhteiskunta olisi varsin tehoton. Toisaalta nämä sata insinööriä tarvitsevat jonkun, joka kertoo heille mihin suuntaan heidän on mentävä.

Koti-ilta

kotiparturi2.JPG

Olin eilen kotona illan. Tämä on jotenkin harvinaista, tavallisesti saavun kotiin vasta joskus kymmenen aikaan illalla ja ehdin lähinnä vain suorittaa iltatoimet ja alkamaan nukkumaan tai sitten vietän yöni jossain muualla. Tästä kotonaolemisesta seurasi luonnollisesti kaksi velmua asiaa.

Ensinnäkin intouduimme veljeni (joka on kämppikseni) kanssa leikkaamaan toistemme hiukset. Näin suoritimme pienen kapinamme yhä ammattilaistuvampaa yhteiskuntaamme kohtaan, jossa kaikkiin perustoimiinkin pitää olla joku alaan erikoistunut henkilö. Sata vuotta sitten ihmiset olivat paljon yleistaidokkaampia ja tätä perinnettä halusimme kunnioittaa. Vielä merkittävämmin toimemme oli pieni kapina ulkonäkökeskeistä nuorisokulttuuria kohtaan. Antamalla totaalisen tunarin (siskoni ilmaus) leikata hiuksemme osoitimme rohkeutta olla näyttämättä optimaalisen hyvältä. Tulokset yllättivät tosin itsemmekin!

Toiseksi intouduin siivoamaan kylpyhuoneemme. Hämmästyttävintä oli, että prosessin aikana nautin hommasta. Ehkäpä graduntekoon liittyvä konkreettisten tulosten hyvin hidas esiintuleminen sai minut nauttimaan tästä yksinkertaisesta toimituksesta, jossa tulokset olivat jatkuvasti silminnähtävissä ja konkreettisia.

’Tänään sain jäsenneltyä ajatuksiani metaetiikan realismi-antirealismi – debatin taustapremisseihin liittyvistä kätketyistä sitoumuksista’ on luonnollisesti hieno tulos kahdeksan tunnin työskentelystä. Jotenkin on kuitenkin konkreettisen nautinnollista, kun vessanpöntön ulkomuoto muuttuu tahmaisesta pölypesästä kiiltävän tyylikkääksi posliini-instanssiksi muutaman minuutin fyysisellä työskentelyllä. Luonnollisesti kylpyhuoneen alkuperäinen tila vaikutti siihen, että tulokset tosiaan olivat niin selkeästi havaittavissa.

Herrasmies kaupan kassalla

Kävin äsken ruokakaupassa ostamassa lounaan täydentävää karkkipussia. Kassalla oli viisissäkymmenissä oleva parrakas mies. Töissä. Olin, että oho, ja aloin samantien kehittää tarinaa irtisanomisista, työttömyydestä, yleisestä huono-osaisuudesta ja miten mahtaa harmittaa joutua tuonikäisenä noin ala-arvoiseen työhön. Samassa oma ajattelunjuoksuni aiheutti uuden shokkireaktion tiedostaessani kuinka stereotyyppisesti ajattelin.

Ensinnäkin, vanhempia rouvashenkilöitä on kassoilla varsin yleisestikin. Heihin en kiinnitä huomiota. Miksi on normaalia, että keski-iän ylittäneet rouvat voivat olla kaupan kassoina mutta mies ei? Miksi myös ajattelin automaattisesti, että hän on jollakin tasolla epäonnistunut, kun hän on kassalle töihin päätynyt vielä tuossa iässä? Nopeasti voin kehitellä tuhansia (no ainakin aika monia) skenaarioita työttömästä runoilijasta, sosiaalipsykologian professoriin tekemässä kenttätyötä, jotka ovat johtaneet hänet niihin hommiin. Voi myös olla kyseessä elämäntapavalinta. Voi olla, että hän vain kaipasi vaihtelua edelliseen työhönsä nähden. Kaiken kaikkiaan, jotakin ajatteluni rakenteista ja siitä mitä ’normaalius’ yhteiskunnassamme on paljastui minulle tässä kaksoisvälähdyksessä.

Samanlaista kaksoisvälähdystä tavoitteli muuten Teemu Mäki kuuluisalla (mutta hyvin harvan näkemällä) videoteoksella ’My Way, a Work in Progress’. Teoksessa on ensin tunnin verran ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa eri muodoissa,.dokumenttikuvia mm. sodista, nälänhädästä, pakkotyöstä. Sitten on kuuden sekunnin pätkä, jossa Teemu tappaa kissan. Tarkoitus oli Teemun kiteyttämänä seuraava:
”että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.”

Ajatellessamme minkälaisen yksipuolisen keskustelun, vihakampanjan ja ikuisen kissantappajan stigman Teemu aikaansai, voidaan vain todeta, että hän yliarvio katsojansa kyvyn itsereflektioon pahasti.

(Itse kissantappoon en tässä ota kantaa, se on luonnollisesti inhottavaa. Todettakoon vain, että lihansyöjän on aika vaikeata häntä siitä tuomita. Jos laitamme vastakkain yhden ihmiskunnan parantamisen vuoksi tapetun kissan ja satoja itsekkäiden kulinarististen nautintojen vuoksi tapettuja lehmiä, sikoja ja kanoja tulee mieleen aika vahvasti ison J:n sanat: ”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven”.)

hyvin menee – normi ja vaihtoelämän tilinpäätös

Palattuani Suomeen on luonnollista, että jokainen vastaantuleva tuttu ja
tutuksi tuppautuva kyselee ’no millaista oli?’ Helposti sitä tulee
vastanneeksi jotain ympäripyöreätä tyyliin ’hyvin meni’, ’oli siistiä’
tai ’good times’. Onko tässä kysymys aidosta
informaationvälitystilanteesta, jossa pyrin kertomaan jotain
faktuaalista olostani Thaimaassa, vai onko enemmänkin kyse sosiaalisesta
yhteenkuuluvuuden osoituksesta, siitä, että vahvistamme toinen toistemme
ennakko-oletuksia ja siten osoitamme jakavamme yhteisen maailmankuvan.

Mainitut kysymykset aktivoivat nimittäin minut sanomaan aina jotain
positiivista reissusta, varsinkin kommentit säästä herättävät
kuulijoissa hyväksyvää hyminää, olemme yhteisellä maaperällä. Ulkomaiden
ja erityisesti aurinkomaiden kuten Thaimaan herättämät konnotaatiot
ihmisissä ovat lähtökohtaisen positiivisia. Täällä Suomessa asiat ovat
vähän niin ja näin, luntakin sataa, mutta Thaimaassa ei voi kuin voida
hyvin. Niinpä kysymyksiin liittyy vahva sosiaalinen paine toisintaa tätä
ennakko-oletusta, kertoa kuinka ihanaa biitsillä oli ja miten
rentouttavaa siellä on oleilla ja thaimaalaiset sitten, he ovat niiin
mukavia ja ystävällisiä.

Kun kohteliaisuussääntöihin kuuluu, että kaikilla menee hyvin
kysyttäessä, katoaa oikeastaan pohja tämän kysymyksen esittämisellä
haettuun aitoon kiinnostukseen toista ihmistä kohtaan. Välillä olenkin
vastannut kysymykseen kriittisemmällä tavalla.

Olen muistanut mainita hyviä puolia, ulkomaille lähtö on sosiaalinen
haaste ja uuden sosiaalisen jengin voittaminen ympärilleen aiheuttaa
luonnollisesti
tyytyväisyyttä. Samassa hienossa kaveriporukassa vuosikymmenen
oleiltuani on kasvattava kokemus olla tilanteessa, jossa ei tunne
ketään.Tämänkaltainen tilaisuus ottaa uusi rooli ja määrittää itsensä
uudelleen opettaa myös jotain itsestään.

Myöskin uudessa kulttuurissa oleminen on kiehtovaa ja opettavaista.
Tapauksessani uusia kulttuuripiirejä oli vieläpä ei vain yksi, vaan
muutama erilainen. Ensinnäkin oli Thaimaa ympäröivänä yhteiskuntana
buddhalaisuuksineen kaikkineen. Lisäksi School of Management tarjosi
mahdollisuuden sukeltaa eurooppalaisten kauppatieteilijöiden maailmaan
ja juhlimiseen. Myöskin Gender & Development – osaston herkän välittävä
ja erilaisuutta kunnioittava tunnelma muodosti oman erillisen
kulttuuripiirinsä. Eikä tietenkään pidä mennä kieltämään matkustamisen
yleisiä iloja, uusien maiden näkemistä tai edes sitä, että
auringonpaiste, lämpö ja neljän päivän biitsillä oleilu ja juhliminen
tuntuvat kaikki primitiivisen hyvältä.

Samalla on kuitenkin tärkeätä, ettei vähättele reissun huonojakaan
puolia. Liiallinen hyviin puoliin sukeltaminen (sukellus toki oli elämys)
unohtaa sen tosiseikan, että kuitenkin olin varsin tyytyväinen
päästessäni puolen vuoden päästä takaisin Suomeen enkä todellakaan
jäänyt haaveilemaan pidemmästä olosta tuolla kaukomailla. Suurimmat syyt
takaisinpaluun positiivisuuteen olivat sosiaaliset. Vaikkakin
sosiaalisesti matka oli varsin onnistunut siinä mielessä, että löysin
monia kavereita ja jopa kourallisen niin hyviä tyyppejä, että saatan
jatkossakin heitä tavata, on silti sanottava, että puolen vuoden jälkeen
kaipasin suomalaista sosiaalista elämääni. Kysymys ei ollut määrällinen,
vaan laadullinen. Tarvitsen ehkä monenlaista sosiaalista seuraa
tuodakseni kaikki puoleni esiin ja Thaimaassa kaverini edustivat (paria
poikkeusta lukuunottamatta) maailmankuvallisesti paljon homogeenisempaa
ryhmää kuin Suomessa. Heidän kanssaan oli hauska bilettää ja juhlia,
heittää läppää ja olla iloisia mutta monia sellaisia piirteitä mitä arvostan
ystävyyssuhteissani kotomaassa ei päässyt esiin.

Muiden vaihto-oppilaiden puolesta on luonnollisesti sanottava, että yksi
selkeä syy on tietysti aika. Puolessa vuodessa ei ehdi tutustua ihmisiin
samalla lailla kuin kymmenessä. Tämä onkin matkustelun sosiaalisuuden yksi perusongelma. Syntyy paljon kertakäyttökaveruuksia. Sä-oot-tarpeeksi- hyvä-tyyppi-ja-me-ollaan-molemmat-tässä-matkan-päällä-joten-ollaan-ikäänkuin- hyviäkin-ystäviä-vaikka-viikon-päästä-ei-enää-ikinä-nähdä tyylisiä tuttavuuksia on kertynyt kyllästymiseen asti. Välillä oli sellainen olo, ettei jaksanut enää tutustua uusiin tyyppeihin, kun niitä tunki sosiaaliseen tutkaan liian tiiviinä invaasiona. Tässä ehkä ugrilaisen metsäkansan perintö tuli esiin, vaikka keskimäärin pidän itseäni ekstroverttina ihmisenä.

Kaiken kaikkiaan vaihto-opiskelu tai muu pidempi oleskelu ulkomailla on teko, jota voin suositella ihmisille. Enimmäkseen se on hauskaa, kiintoisaa ja samalla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus ’kasvaa ihmisenä’. Lisäksi kotimaata, perhettä ja ystäviä oppii arvostamaan uudella tavalla.

Troija-elokuvan aiheuttama ahdistus

Päädyin näkemään tuon Brad Pittin tähdittämän Troija-elokuvan jo toisen kerran. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, elokuva aiheutti selittämätöntä ahdistusta mielialassani. Nyt kuitenkin onnistuin ehkä paljastamaan tämän ahdistuksen juuret. Elokuvan aiheuttamia primäärireaktioita oli oikeastaan kaksi: ensinnäkin vahva inho Brad Pittin esittämää Akilleusta kohtaan ja toiseksi yleinen ahdistus. Analysoidaan ne järjestyksessä.

Ensimmäisen näistä analyysi on melko suoraviivainen. Bradia kohtaan tuntemani inho on selkeä defenssimekanismi. Minua inhottaa se, että Akhilleus vetoaa niin julmetun vahvasti naisiin. Tunsin sen elokuvaa katsellessani ja myöhemmät keskustelut ovat vahvistaneet minulle, että hyvin monille tytöille ja naisille elokuvan keskeinen anti on se sydämentykytys, jonka tuon riuskan lihaskimpun tyly käytös aiheuttaa. Tämähän se vasta ärsyttävää on. Elokuvan Akhilleus on itsekäs ja ylimielinen tappokone ilman sympatiaa ja lojaliteetteja. Mutta hän on ylettömän vahva ja taitava taistelija ja tappaja. Tämä tekee hänestä alfauroksen ja sankarin. Hänellä on varaa olla ylimielinen paska ja silti elokuvan heikot miehet ihailevat häntä ja naiset rakastavat.

Tässä mielessä Troija paljastaa ihmiskunnan raadollisuuden kaiken sivistyksen alta. Kovin alfauros on se, joka on vahvin. Se joka voi haistattaa kaikille muille, vain koska rökittää ne tappelussa. Humaani, sivistynyt ja alamaisistaan välittävä Hector on se tyyppi, joka ansaitsisi olla suurin sankari, jos ihmiskunta olisi pohjaluonteeltaan hyvä. Mutta se seikka, että sekä miehet että naiset palvovat Akhilleusta, kertoo, että voima on pohjimmiltaan paljon arvostetumpi ominaisuus. Sisällämme asuu vieläkin voiman ja kunnian kulttuuri.

Sivistyksemme ja järkeä kunnioittava kulttuuri on siis vain jonkinlainen kuorrutus näiden primitiivisten vaistojen päällä. Erityisen paljastavaa ovat teini-ikäiset tytöt ja pojat, joille Akhilleus esiintyy ilmeisenä sankarina. Me vanhemmat ja kyynisemmät ihmiset olemme sitten taipuvaisempia torjumaan nämä primitiiviset vaistot ja kokemaan Akhilleuksen vastentahtoisemmin. Sivistyneillä miehillä vastentahtoisuutta aiheuttaa myös silkka kateus. Akateemisina toimistotyöläisinä emme koskaan voi olla yhtä raa’an vetovoimaisia kuin fyysisessä taistelussa tappava Brad.

Tästä päästäänkin elokuvan aiheuttamaan yleiseen ahdistukseen. Kun miehet taistelevat kunnian puolesta tulee esiin nyky-yhteiskunnan onttous. Pohjimmiltaan nyky-yhteiskunta ei anna mahdollisuutta urheuteen. Urheutta on se, kun laittaa itsensä peliin läheistensä puolesta, parhaimmillaan hengenvaaraan. Silloin tosimiehet karsiutuvat heikommista yksilöistä, tosipaikan edessä. Mutta tällaista foorumia ei enää ole keskimääräiselle suomalaismiehelle. Luonnonvoimat ovat sen verran kesytettyjä, että ei joudu merille myrskyistä selviytymään tai metsään luontoa uhmaamaan henkensä pitimiksi. Vihollisiakaan ei oikein ole. Kaikki hengenvaaralle itsensä altistamiset extreme-urheilun tms. kautta tuntuvat keinotekoiselta pelleilyltä, suorastaan tyhmältä, koska niiltä puuttuu tarkoitus. Ne ovat vain turhaa korviketta sille, että oikeat vaarat ovat elämästämme eliminoidut. Dilemmana on, että urheus vaatii itsensä alttiiksi laittamista vaaralle, mutta ilman tarkoitusta on vain urpoa katkoa luitaan tahallaan.

Elokuva siis ensinnäkin paljastaa nyky-yhteiskunnan arvostusten tyhjyyden. Cappucinoa juovat hyvinpukeutuvat sisällöntuottajat ja pörssimeklarit ovat nyky-yhteisön sankareita. ”Tosipaikan” tullen tällaiset trendilehtien kansikuvapojat pillittäisivät tosimiesten porskuttaessa. Duudson-tyyliset itsensärääkkääjät ja urheilijat pärjäisivät paremmin mutta heitä nyt ei voi pitää kuin tyhminä. Mutta samalla kun elokuva repii nykyarvostuksilta pohjan, sen tilalle tarjoama arvomaailma on pelottavan raaka, voima jyllää. Tämä on ehkä sen ahdistuksen pohja, jonka elokuva aiheuttaa.

Yhteiskunnan arvomaailmojen ongelmien paljastamisen lisäksi elokuvan aiheuttama ahdistus johtuu siitä sisäisestä ristiriidasta, jonka kanssa painin. Toisaalta on sosialisaation synnyttämä ihmisoikeuksia, deliberatiivisuutta, humaaneja arvoja ja kulttuuria ihannoiva sivistynyt ihminen. Toisaalta on raakaa voimaa ja alfauroskulttuuria ihannoiva luolaihminen, jota sivilisaatio ei ole onnistunut eliminoimaan. En haluaisi myöntää sisäisen barbaarini olemassaoloa itselleni mutta siellä se on. En haluaisi myöntää itselleni, että Akhilleus on kovempi jätkä kuin minä ja tämän tunteen torjuminen aiheuttaa ahdistusta.

Jotenkin sekavasti ajatukseni tulivat tässä esiin mutta tavoittivat kuitenkin ehkä jotain.

Kotona

Kävelin vanhan ala-asteeni ohitse matkalla vanhempieni luota omaan tupaani. Lumi narskui jalkojen alla, ihmisiä ei näkynyt ympärillä, vain
lumipeitteiset puut humisivat. Olin tullut kotiin.

Yliopiston käytävät ja kiemurat tuntuivat jälleen tuoreen raikkailta. Ilmapiiri oli houkuttelevan yleiskiinnostunut ja suvaitseva kaupallisorientoituneen AIT:n jälkeen. Hypistelin kirjojen selkämyksiä opiskelijakirjastossa ja tunsin jälleennäkemisen vienoa riemua.

Kavereiden kanssa kaljalla istuminen tuntui myös nautittavalta. Ulkomailla sitä helposti luo ympärilleen lauman instant-kavereita, joiden kanssa on hauska hengata mutta joita ei jää paljoa kaipaamaan jälkeenpäin. He ovat ”riittävän hyviä tyyppejä” ja kaikin puolin ok. Kuitenkin vanhojen kavereiden joukkoon sitä solahtaa aivan eri intensiteetillä, tuntee vahvemmin olevansa oma itsensä ja

Kunnon urheilua olen myös kaivannut. Nopeatempoiset salibandytreenit ja futsal-matsi lupasivat hyvää tällä saralla. Toistaiseksi sitä hengästyi varsin helposti ja kuntohuippu on kaukana. Kunnon nousemisen tunne on kuitenkin hieno tunne, se kun spurttaa ja huomaa sen jälkeen, että sitä jaksaa ja jaksaa vain. Näillä näkymin käyn tämän prosessin lävitse seuraavan kuukauden aikana.

Kuukauden matkustelun jälkeen on myös jälleen nälkä tehdä jotain kunnollista. Tarttua johonkin projektiin ja suorittaa. Näin indoktrinoitu luonne minä olen. Haluan saada aikaan. Taidanpa kirjoittaa gradun.

Äiti oli ostanut jääkaappiini juustoa, voita, ruisleipää, maitoa ja aamumehua. Tämä lämmitti ulkomailla karaistunutta sydäntä.

Summa summarum, muu maa mustikka, oma maa mansikka. Tuntuu hyvältä olla kotona.

Chuck Palahniuk: Fight Club

”Tyler gets me a job as a waitress. Next thing, Tyler is pointing a gun to my mouth.” Osapuilleen nain kirja alkaa jymahtaa ja rullaa lapi vahvalla latingilla. Elokuva oli aikanaan todella vahva, innoittava ja alykas adrenaliinitykitys. Ehdottomasti yksi 90-luvun parhaita elokuvia, oman all time high – elokuvalistani karkiryhmassa. Vihdoin luin kirjan ja se lunasti odotukset.

Luonnollisesti on vaikeata arvostella kirjaa objektiivisesti, kun kuvat elokuvasta pyorivat paassa sita lukiessa ja sita virittaytyy sitakin kautta aika kovalle lataukselle. Kaanteinen ongelma oli aikanaan Taru Sormusten Herrasta – elokuvien kanssa, jotka virittivat henkiin lapsuuden viisinkertaisesti luetun kirjan taianomaisen tunnelman. Siltikin en voi muuta sanoa, etta diggasin seka Palahniukin tiukan tykittavasta tyylista, etta julman keskiluokkaiselaman vastaisesta asenteesta. Kaikki se normielaman tyhjyys rajahtaa paalle tata lukiessa ja tarjottu ratkaisu on silkkaa kuparia.

Elokuva on ollut varsin uskollinen kirjalle, mita nyt muutaman sivujuonteen jattanyt kayttamatta (kuten Tylerin loistavan kaytannon pilan hienostorouvan kotijuhlissa tarjoillessaan). Loppuratkaisu on itse asiassa mielestani elokuvassa viela parempi kuin kirjassa, joka jatkuu siita mihin elokuva loppuu viela hivenen matkaa. Kirjan loppu tuntuu nyt ehka hivenen laimealta.

Chuckin kirjoihin pitaa tarttua laajemmallakin rintamalla taman alun jalkeen. Jos ne pystyvat jatkamaan Fight Clubin aloittamalla tiella tuoden sen perusanalyysiin lisavivahteita niin rokki soi jeah!

Kiina on iso

Heti Vietnamin ja Kiinan rajalla tehtiin selvaksi, kuka on paallismaa ja ikuinen valtakunta. Vietnamin puolen pieni rama virastokoppi kalpeni toisen puolen valtavaan moderniuttaan uhkuvaan kivilinnaan, kivipaasiin ja jylhiin portaisiin. Sisalla oli tehokasta ja siistia kuin lentokentalla, rajamuodollisuudet olivat yhta juhlaa verrattuna muihin rajanylityksiin matkalla.

Muutenkin Kiina naytti modernit kasvonsa meille. Tiet olivat suoria ja hyvakuntoisia, Nanningin kaupunki oli siisti ja pilvenpiirtajia sisaltava kuin parempikin Eurooppalainen suurkaupunki ja Guangzhou iso kuin Alastalon sali. Kuva Kiinasta Thaimaan, Laosin ja Vietnamin jalkeen oli hyvinorganisoidusta, jarjestelmallisesta, modernista, eteenpainpyrkivasta business-orientoituneesta maasta.

Tosin jotain sora-aania sekaan viela mahtuu. Kukaan ei puhu englantia, Nanningin kolmen miljoonan asukkaan kaupungissa ei ole yhtaan raha-automaattia, joka vastaanottaisi kansainvalisia kortteja, eika pankkia, joka vietnamin valuuttaa suostuisi vaihtamaan. Joku voisi tassa tilanteessa pitaa lipun ostamista eteenpain aikamoisena pulmana mutta luonnollisesti ystavallinen hiukan englantia puhuva asemavirkailija osti liput omasta taskustaan ja antoi puhelinnumeronsa, jotta voisimme maksaa takaisin (nyt han ei vastaa puhelimeen). Guangzhoussa palloilimme paivan etsien jotain tapaa saada tietoa kaupungista. Kukaan ei puhunut englantia, turistikartta oli Kiinankielinen eika kaupunkikuva nayttanyt missaan suunnassa enemman keskustalta kuin toisessa. Palloilimme summamutikassa paarautatieasemalta satunnaiseen suuntaan etsien jotain. Loysimme taman kahvilan ystavallisen tyton opastuksella (matkalla Sonja loysi kaksi paitaa).

Huomenna kotiin.