Rantaelämää

Herasimme rannalta iltapaiva-auringon ollessa matkalla alaspain. Jotkut tyypit alkoi pelaamaan beachfutista hiekassa, joten liityimme joukkoon. Suihkun jalkeen soimme tanskalaisravintolassa kunnon skandinaavista ruokaa perunamuuseineen. Vatsa taynna paatimme ottaa tunnin kookosoljyhieronnan ennen kuin suuntasimme rannalle taydenkuunjuhlien tanssivaan ihmismassaan sulautuaksemme. Seitsemalta aamulla mennessamme nukkumaan tiesimme, etta seuraava paiva tulee olemaan varsin samanlainen. Ajatus tuntui hyvalta.

Viikonlopuksi suuntasimme Magnuksen kanssa Koh Phanangille kuuluisiin taydenkuunbileisiin tutustuaksemme. Bileet itsessaan eivat olleet niin teknohenkiset kuin mielikuvani, enemmankin rantabaarien letka soittamassa mainstream-musiikkia rannalla tanssivalle ja juovalle yleisolle. Mutta 8000 ihmista ei voi olla vaarassa, joten varsin iloiset ovat iltamme taalla olleet. Viikonloppumme itse asiassa venyy varsin pitkaksi silla missasimme tanaan veneen mantereelle ja olemme kampuksella nailla nakymin vasta torstaiaamuna. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin pettyneelta tiedostaessamme, etta joudumme viela yhden paivan taalla viettamaan koulussaolon sijasta. Tallaiseen huolettomaan rantaelamaan on mahdollista tottua. Paivat valuvat verkkaisen leppoisasti ja iltaelama jatkuu auringonnousuun asti.

Tito Colliander: Ihmisen ääni

Esseistiikka on varsin harvinainen laji suomalaisessa kirjallisuudessa. Tito, suomalaisen kirjallisuuden kosmopoliitti, on tässä välillä varsinainen mestari, onnistuen kiteyttämään yhteen tai muutamaan sivuun sekä osuvan kauniin tunnelmakuvan, että siitä nousevia ajatuksia.

Varsinkin alkuun on Tito onnistunut kokoamaan joukon syvällisen filosofisia ajatuksia kirjailijana tai ylipäänsä maailman havaitsijana ja raportoijana olemisen luonteesta ja sanojen vankina olemisesta. Tämän kaiken onnistuu hän vielä sijoittamaan kauniin yksinkertaisesti maalattujen tilannekuvine sisään. Muutama ajatuksellinen helmi on siis kirjasta poimittavissa. Elämänasenne on paikoittain suorastaan zeniläisen karu ja kaunis, kuin avoluoto, jossa ollessaan Tito pohtii sitä, kuinka hän ei kaikesta liikehdinnästään huolimatta ikinä pääse pakoon keskipistettä, hän on aina välttämättä maailmansa keskipisteessä.

Silti ikäero tai jokin painaa moniin esseisiin samaistumisessa. Tito antaa paljon tilaa surulle, kivulle ja menetykselle ja niiden jatkuvalle läsnäololle ihmiselämässä. Hänelle jokainen hetki on jäähyväinen, kaikki mitä siinä oli, on jo menneisyydessä ja sille on sanottava hyvästit. Itsestäni tuntuu, että näkökulman kääntäminen ympäri tässä kohden on varsin helppoa ja kivutonta: jokainen hetki on uusi kohtaaminen, ainutlaatuisen kiehtova. Kun Tito näkee rakastavaisen pariskunnan ajattelee hän heti sitä kuinka heidän tämänhetkinen unelmansa ruusuisesta yhteiselosta ei tule koskaan toteutumaan, asiat eivät tule menemään niin kuin he haluavat. Tätä kokoelmaa kirjoittaessaan Tito oli jo lievän vanha mies, 73-vuotias. Ehkä elämäntarina oli koetellut häntä kaltoin ja muokannut hänelle tämän varsin synkeän maailmankuvan, tai hänellä sattui kokoelmaa kirjoittaessa olemaan jokin tummempi elämänvaihe. Nuorelle ja varsin onnelliselle miehelle näissä ajatuksissa vellominen tuntuu joltisenkin etäiseltä, niihin on vaikeata saada otetta.

Takakannessa Collianderista sanotaan: ’kosmopoliitti joka kotona joka kaupungissa’. Mulle
syntyy oikeastaan vaikutelma juuri päinvastaisesta. Titon kaltaiset kosmopoliitit tuntuu enemmänkin
olevan ihmisiä, jotka eivät ole kotonaan oikein missään ja tämä ajaa heidät
maailmalle, pakenemaan tätä faktaa. Kun mikään ei oikein tunnu kodilta, on parempi olla Pariisissa ekspatriaattina, jolloin kotia voi haikailla, kuin Suomessa, jossa kodittomuus tuntuu suoremmin. Monille kahden kulttuurin välille jääneelle käy juuri näin. Ovat etäällä uudesta kotimaastaan ja toisaalta vanha
kotimaakaan ei enää tunnu kodilta. Siksi diplomaattipiireissä puhutaan viiden vuoden säännöstä, tarkoittaen sitä, että yhdessä maassa ei pidä ikinä olla yli viittä vuotta. Sen jälkeen on loppuelämänsä juureton, kun vanha kotimaa ei tunnu enää samalla lailla kotimaalta, mutta uusi maakaan ei täytä kaikkia kotimaan tunnuspiirteitä. Titolle (s.1904), jonka lapsuus kului Pietarissa ennen vallankumouksen jälkeistä muuttoaan Suomeen, lienee käynyt juuri näin ja se selittää hänen vaeltajaluontonsa, joka tulee esiin paitsi hänen elämässään myös hänen romaaneissaan.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin pitänyt Titon tyylistä kohdata maailma kirjoissaan. Hänen tavassaan kuvata eloaan on jotain haikean kaunista, kuin sumuisessa maisemassa. Ortodoksinen uskonto tuo myös kuulaan lisävärin hänen suomalais-venäläiseen maailmankuvaansa. Erityisesti pidän siitä, kuinka hän osaa nostaa esiin jonkin varsin arkisen ja pienen kohtaamisen elämästään ja siitä saumattoman kauniisti johdattua ajattelemaan elämän syvällisiä kysymyksiä. Nyt kun olen lukenut kolme hänen esseekokoelmaansa olisi aika ehkä lukea oikea romaanikin tältä kirjailijalta.

Teiniangsti-fiilistelyä Thaimaassa

Varsin voimakas tunnevirtaus kulki tänään lävitseni kuunnellessani Apulannan Plastik-albumia. Apulannan musiikki edustaa pohjimmiltaan varsin vahvasti suomalaista mielenmaisemaa melankolisuus-dramaattisuudessaan. Olo oli vahvan paikasta irronnut kun iPodin välityksellä tätä musiikkia kuuntelin Thaimaalaisessa maisemassa aasialaisten ihmisten ympäröimästä. Tästä suomalaisuuden aspektista olen varsin irroitettu täällä Thaimaan hymyilevässä todellisuudessa.

Kaiken kaikkiaan olen havainnut itselläni jonkinlaisen myöhäis-puberteettisen kiinnostuksen Apulannan ja Tehosekoittimen kaltaisiin teiniangsti-bandeihin. Kumpaakaan en suuremmalti kuunnellut teinivuosieni saatossa. Vasta siinä iässä kun monet teinifanit poistivat bandi-julisterepertuaariaan seiniltään aloin minä kokea voimakkaampaa vetoavuutta näissä bändeissä. Nykyään monet bandien biiseista osuvat varsin hyvin emotionaaliseen hermostooni aiheuttaen erilaisia ’viboja’.

Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että onnistuin kulkemaan varhaisnuoruuteni vailla mitään angstia tai vihaa, tukahdutettuja tunteita. Siksikö näiden bändien sanoma ja emotionaalinen värimaailma ei minuun vedonnut? Ja olenko nyt sitten kypsemmällä iällä löytänyt itsestäni piilevän angsteilijan, joka kolkoista luolistaan kokee yhteenkuuluvuutta tähän musikaaliseen synkkäilyyn, pää-sekaisin eskapismiin ja vallitsevaan normikielteisyyteen.

Ehkäpä näin. Matka Tapiolasta Kallioon on huomattavan paljon pidempi kuin maantiede antaisi olettaa. Tapiolalaiset Apis-fanit vain vaikuttivat nuorena niin falskeilta näennäiskapinassaan, että heidän idoleihinsa oli vaikeata samaistua. Establishment tarjosi kaiken haluamasi ja itsetarkoituksellinen ja pohjimmiltaan teennäisen konservatiivinen kapina-apinointi ei houkutellut. Vuosien myötä maailmankatsomus on laajentunut kattamaan isomman geometrisen alueen, noin kuvainnollisesti. Niinpä minuuteen mahtuu myös yhä enemmän keskenään ristiriitaisia osa-alueita. Lievä angstisuus lienee persoonallisuutta rikastava ominaisuus, osa aikuisuuteen kasvua. Tämä viimeinen lause avaa myös viittauksen edelliseen kirjoitukseeni.

Lisäksi tänään koin kampus-eksotiikkaa kun pelästytin noin kaksimetrisen leguaanin viereisestä pusikosta pakomatkalle ohikulkiessani. Sen sävähdyttävä koko aiheutti itsessänikin refleksimäisen valpastumisen.

Dostojevskin Kellariloukun soveltuvuus Business-opiskelijoihin

Luin Dostojevskin Kellariloukun. Venäjän kirjallisuuden suuri sisäänpäinkatsoja, Dostojevksi, onnistuu tämän romaanin alkupään monologissa (ekat 50 sivua) pääsemään vahvaan yhteyteen kanssani. Kuin keskustelussa parhaimmillaan, tuli useita sellasia, hei mä oon ajatellut ihan samaa – fiiliksiä, jonka lisäksi Dostis oli paikka paikoin kehitellyt ajatusta uusiin oivaltaviin suuntiin, tarjoten näin yhteyden löytämisen lisäksi oivaltamisen riemua. Kantava teema kirjassa on liiallinen reflektio ja sen haitallisuus ihmiselämässä.

Dostojevski vie tässä tuon ylireflektion äärimmilleen. Päähenkilö on ilmeisen älykäs ja itsetietoinen hahmo, jonka elämä on jämäkän päämäärätietoisesti ajanut hänet henkiseen ja välillä jopa fyysiseen kellariloukkuun, irti normaalista yhteiskunnasta. Tiedostaessaan eri ajatustensa ja projektiensa naurettavuuden ja merkityksettomyyden lamauttaa tämä hänen toimintansa elämässä ja tämä tulee erityisesti esiin hänen sosiaalisissa kontakteissaan. Hänen ylivahva reflektionsa vie hänet tilaan, jossa hänellä ei varsinaisesti ole ketään ystäviä tai kavereita, koska hän on liian vieraantunut pääsemään yhteyteen kenenkään kanssa.

Kaikki Minervan Pöllön tilaajat ovat tässä kohdin jo muistaneet kirjoitukseni ’Kauppakorkeakoululaiset – evoluution kruunu’, jonka kantava teema myöskin oli tämä itsereflektiossa liian korkealle päässeiden filosofian opiskelijoiden huonompi menestys elämässä verrattuna vähemmän reflektiivisten kauppislaisten kykyyn porskuttaa elämä lävitse filosofin näkökulmasta epäpätevällä ja syvällistä reflektiota kestämättömällä maailmankuvalla varustettuna.

Kirjoituksessani esitin tämän kauppislaisten vähäisemmän reflektion johtuvan siitä, että he ovat menestyneet elämässään ja erityisesti sukupuolivalintahierarkiassa niin hyvin, että heidän ei koskaan ole tarvinnut haavoja nuoliessaan pysähtyä reflektoimaan elämäänsä. Sen sijaan he ovat aina porskuttaneet elämän lävitse alfauroksina ja naaraina menestyksen aallonharjalla.

Oleskeluni täällä School Of Management – ihmisten kanssa on vahvistanut uskoani hypoteesiini. Sylikoira ei koskaan kasva aikuiseksi, koska sen elämä on liian helppoa verrattuna ankarassa tyossä vakavoituvaan paimenkoiraan tai vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia elamässään kohtaavaan suteen. Samoin monen kanssaopiskelijani naamassa paistaa vahva ’olen aina tottunut saamaan kaiken haluamani’ -virnistys. Koska he ovat aina olleet jengin johtajauroksia ja -naaraita joiden suosiota muut tavoittelevat, ei heidän ole tarvinnut oppia ajattelemaan käytoksensä seurauksia muiden perspektiivista tai noyrtymään toisten edessä.

Tästä seuraa, etta sosiaalinen elämä kampuksella on välillä varsinaista ylä-aste – ihmissuhdesotkua. Kambodjan-reissulla olleet kaksi seuralaistani sattuivat olemaan erittäin hyvin-informoituja kaikista kampuksen juoruista ja niiden läpikäyminen synnytti tämän vahvan ylä-aste – assosiaation. Esimerkiksi yksi ranskalaiskaveriporukka savusti yhden jäsenensä ulos hyvin pikkutyttomäisin kiusaamiskeinoin. Eras alfauros taasen päätyi viime viikonloppuna poliisilaitokselle, kun paikallisen ravintolan musiikki ei miellyttänyt häntä. Kun tarjoilija kieltäytyi vaihtamasta musiikkia vedoten siihen, etta muut asiakkaat pitävät siitä huusi tämä Nietzschelainen yli-ihminen tarjoilijalle torkeyksiä ja ylivertaisuuttaan niin pitkään, että tarjoilija mottasi häntä lopulta naamaan aiheuttaen käsirysyn. Saman tyypin tyttoystävä vieraili Euroopasta täällä ja tämän liiton luonne tuli vahvasti ilmi. Niin kauan kuin miehellä on rahaa taman bling bling – tyttosen oikkuihin ja koruihin suostuu tyttoystävä olemaan hänen statussymbolinsa ja koristeensa.

Kaiken kuka tykkää kenestäkin – leikin lisäksi inhottavin piirre tässä sosiaalisessa piirileikissä on vahva jako siihen, ketkä ovat in ja ketkä ovat out. Luulin ylä-asteen jälkeen päässeeni tästä ilmiostä akateemisemman suvaitsevaiseen Tapiolan Lukioon mutta nyt olen pelottavasti palannut tämän kuvion sisään. Itse esimerkiksi olen huomannut sosiaalisen statukseni nousseen huomattavasti jalkapalloturnauksen myotä. Aiemmin mulla oli omat kaverini koululaisten joukossa mutta oli iso joukko eurooppalaisia opiskelijoita, joiden kanssa en ollut juuri lainkaan tekemisissä. Sitten pelasin menestyksekkäästi Bhutanin joukkueessa, jossa oli 2 Bhutanilaista ja 10 Eurooppalaista, ollen selkeästi yksi joukkueen parhaista pelaajista. Kun kentällä hyvin ja fyysisesti pelaamalla osoitin miehekkyyteni ja kyvykkyyteni ja siten kuulumiseni alfaurosten joukkoon olen yhtäkkiä havainnut valtavan muutoksen suhtautumisessa minuun. Ehkä noin viisitoista ihmistä, jotka aiemmin tuskin alentuivat moikkaamaan minua, muuttuivat yhdessä yossä ystävällisiksi, jutteleviksi ja selkääntaputtaviksi tyypeiksi. Tama ei koskenut vain futiskentällä olleita tyyppejä. Kun muut havaitsivat heidän hyvaksyneen minut alfa-jengiin uskalsivat hekin yhtäkkiä olla ystävällisiä.

Tuollainen ihmisten jako yhdentekeviin luusereihin ja ’hyviin jätkiin’ saa minut suorastaan vihaiseksi. Jatkuva oman alfaidentiteetin todistaminen stereotyyppismaskuliinisella (miehillä) tai stereotyyppisfeminiinisella (naisilla) käyttäytymisellä muodostaa ahtaan normiston yksilon mahdollisille olemisen tavoille. Epaonnistujat ja normirikkurit tuomitaan hylkäyksellä. Siksi tykkään paljon enemmän Gender & Development – kurssien ilmapiiristä. Siellä olevat tytot ja kaksi poikaa ovat hyvin kaukana tästä seksuaalivalinnan hornankattilasta ja siksi paljon avoimempia, muut ihmiset huomioonottavia ja ystävällisempiä uusille tuttavuuksille. Ilmapiiri on hivenen nortimpi mutta juuri siksi paljon lämpimämpi.

Loppuun huomautus, etta tama yleistykseni koskee ehkapa noin 54% School of Managementin Eurooppalaista opiskelijaa. Loput 46% eivat mahdu tahan stereotypiaan, vaan poikkeavat siita erilaisin tavoin. Tasta joukosta suurin osa kavereistanikin on ja heista suurin osa ei osallistu tahan alfanormiston yllapitoon. Yleistyksien ja stereotyyppien voima on aina rajallinen.

P.S. Pollo-kirjoituksen mainio kuvituskin on saatavissa online osoitteesta: http://users.tkk.fi/~mmartela/teokset/KauppisFilskaKuvat.doc. Kaikille faneille tiedoksi.

Elämyksistä ja Kambodjasta

Vietin pidennetyn viikonlopun Kambodjassa. Matka oli positiivisessa mielessä elämysrikas, siten se kai edustaa sitä mielikuvaa mitä ’turismi’ käsitteenä ideaalissa muodossa ajaa takaa. ’Elämyksiä’ ihmiset lähtevät lomamatkoilta hakemaan sisällyksetontä arkeaan koristamaan. Tarpeeksi suuri elämysrikkaus tukahduttaa miellyttävästi eksistentiaalisen ahdistuksen ja arvokuoleman kokeneen länsimaisen yhteison jäsenen kroonisen, mutta peitetyn merkityksellisyys-vajeen. Lueteltakoon tässä siis muutama elämys Kambodjan-retkeltä.

Menomatkalla saimme kokovartaloelämyksen siitä mitä korruptio kauneimmillaan on. Eräällä lentoyhtiöllä on yksinoikeus lentomatkaan Bangkokin ja Angkor Watin välillä. Koska Bangkok on keskeisin turistivirran tulosuunta tuohon Kaakkois-Aasian tärkeimpään yksittäiseen turistinähtävyyteen liikkuu tällä välillä paksu kasa dollareita paksujen kaukasialaisten lompakoissa. Varmistaakseen lentolinjansa suosion maksaa lentoyhtiö tiettävästi Kambodjan johtavalle puolueelle huomattavia summia, jotta tien kunnostamista lykättäisiin jatkuvasti. Tästä johtuen tietä ei ole asfaltoitu lainkaan, se on erittäin kuoppainen ja tulvaherkkä. Erityisesti siinä vaiheessa, kun traktori veti autoamme syvimmän vesittyneen alueen läpi ja veden pinta auton sisällä nousi takapenkeille asti kastellen jalkamme ja takapuolemme tunsimme iloa siitä, että pääsisimme kertomaan tästä ’seikkailusta’ erilaisissa konteksteissa. Elämyksessä keskeiseen osaan nousi siis ajatus ja etukäteistyytyväisyys siitä, että olimme kokeneet jotain päivittelemisen arvoista coctail-tilaisuuksien sisällöksi. Reflektiivis-yhteisollisinä yksiloina pelkän elämyksen itsensä kokeminen osoittautui kaikille reissun jäsenille mahdottomaksi. Mahdollisuus päästä loistamaan kokemuksella muille oli itsessään ilon aihe.

Lauantaipäivä Angkor Watissa koostui keskeisesti neljästä elämyksestä. Kuudelta aamulla söimme täyteläisen eurooppalaista aamiaista katsellen natiivien katuelämää Louis Armstrongin ’What a wonderful world’ soidessa taustalla. Se oli elämyksellistä. Myös temppelit olivat varsin elämyksellisiä ja jopa vaikuttavia hetkittäin. Pääsimme käymään jopa Angelina Jolie – temppelissä, jossa Tomb Raider oli kuvattu. Elämyksellisyyttä hivenen kalvoi yhden ryhmäjäsenemme etukäteishehkutus siitä, että tämä tulee olemaan hänen elämänsä upein kokemus. Päivän mittaan tämä hehkutus muuttui suorastaan velvoittavaksi kyselyksi siitä, onko tämä varmasti muillekin ’most wonderful place I ever visited’. Tällainen toisten elämysten kalastelu ja manipulointiyritys synnyttää luonnollisen vastareaktion kaltaisessani yksilöllisyydestään pilkuntarkasti kiinnipitävässä persoonassa. Yritin myötäillä hehkutusta sopivan kryptisin hymähtelyin.

Kolmas elämys koostui hyväntekeväisyyskonsertista, jossa Sveitsissä varsin tunnettu viihdetaiteilija Beat ”Beatocello” Richner soitti selloa ja puhui. Ilmaiskonsertin koukku piili siinä, että Beatocello on toiminut vuodesta 1991 itsenäisen Kambodjalaisen lastensairaalayksikön johdossa. 80% lahjoitusvaroin toimiva yksikkö on onnistunut näiden vuosien aikana laajenemaan koostumaan neljästä täysin ilmaisesta sairaalasta maassa, jossa julkinen terveydenhuolto on vielä varsin huonoissa kantimissa ja toimii pitkälti ’maksa kulusi, saat hoitoa’ – periaatteella. Lahjoitusvirran on aikaansaanut pääosin tämä viihdyttäjäkonkarin esiintymiset sekä täällä Kambodjassa, että Sveitsissä ja muutamissa muissa Euroopan maissa elävänä ja televisiossa. Tuloksena vuosittain 800 000 lasta saa hoitoa sairauksiinsa, 400 000 lasta rokotetaan, 16 000 kirurgista operaatiota suoritetaan ja 12 000 HIV-positiivista äitiä synnyttää olosuhteissa, jotka minimoivat HIV:n tarttumisen lapseen.

Täytyy sanoa, että ensinnäkin asia on tietysti koskettava, koska asioiden tietämisellä ja sisäistämisellä on ihmismielessä valtava ero. Voin tietää sairaanhoidon tilan Kambodjassa ja sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen. Mutta asian todellinen sisäistäminen vaatii enemmän altistumista faktalle, jossa puolentoistatunnin konsertti-luento toimii hyvänä sisäistyttäjänä. Elämys, tarjotessan intensiivisiä tunteita faktojen ympärille, auttaa muuttamaan ihmismieltä ja mielen raameja. Faktat usein vain tarttuvat raamien reunamille muuttamatta mitään ihmisessä.

Lisäksi on inspiroivaa nähdä tuollaisia tyyppejä, jotka selloa soittamalla ja viihdyttämällä pystyvät auttamaan ja pelastamaan ihmishenkiä jokapäiväisenä päivätyönä. Salin turistilauma vaikutti yllättävän liikuttuneelta tämän viihdytystä ja vakavaa asiaa taitavasti yhdistelevän shown jälkeen ja uusia lahjoituksia sairaaloiden hyväksi saapui. Olo konsertin jälkeen voisi sanoa olevan jotenkin vakava, osallistuva mutta silti ylevöittävä. Tällainen tietoinen itsensä altistaminen kasvattaville elämyksille auttaisi varmaan tekemään itsestään ’paremman’ ihmisen.

Viimeinen elämys oli sitten tarvehierarkian alimmilta portailta ja siksi fyysisesti intensiivinen. Paikalliset ravintolat tuottivat kaikkina iltoina uskomattoman hyviä ruokia opiskelijaystävälliseen hintaan miellyttävissä sisustuksissa. Paikallinen kalaruoka erityisesti hiveli kitalakea ja vatsaa. Kulinaarisena elämyksenä Kambodja ylitti valtavasti olemattomat odotukset.

Kirjameemi

Eräs söötti mutta harmiton osa blogi-kulttuuria, jonka osana minäkin nykyään olen, ovat meemit, eräänlaiset kiertokyselyt, joihin ihmiset blogeissaan vastaavat. Sain sellaisen Markukselta. Vaikka kirjameemi kuulostaa vähän halinalle-höpöilyltä niin vastasin kuitenkin. Näin vakavasti olen päättänyt olla osa uusien mediamuotojen yhteiskunnallista läpilyöntiä.


1. Kirja, joka muutti elämäni

Henkilökohtaisesta narratiivistani on vaikeata löytää mitään dramaattisia suunnamuutoksia. Enemmänkin erilaiset kehityskulut ovat olleet läsnä pitkällisiä aikoja ja hiljalleen aktualisoituneet. Muutoksien redusoiminen yksittäiseen kirjaan sortuu siis suorastaan Hollywood-tyyliseen elämäkerralliseen yksinkertaistukseen. Tällaisena alun ilonpilaaja-kommenttina.

Svante Nordinin Filosofian historia on sinänsä vahva kandidaatti, siinä mielessä, että ollessaan ensimmäinen laajempi filosofian historia, jonka luin, se juursi mieleeni melko hyvän yleiskuvan varsin monista ajattelijoista ja ajatussuunnista. Luettuani sen perusteellisesti ja ajatuksen kanssa, olin montaa filosofista oivallusta rikkaampi ja lisäksi tiesin keistä filosofeista haluaisin ehdottomasti tietää lisää.
Konkreettisemmin vielä, pääsykoekirjana pääsin sen lukemalla sisään filosofian laitokselle ja sieltä viime vuosina saamani vaikutteet ovat kyllä muuttaneet elämääni ja elämänkatsomustani vahvasti.

Runollisena vastauksena tähän loppuun vielä laitettakoon, että Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu oli yläasteikäiselle vaikuttava elämys, inspiraation lähde ja ajatuksien sytyke.


2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Varmaankin melko tyypillinen vastaus, mutta Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, Silmarillion ja Hobitti on kaikki tullut luettua useampaan otteeseen nuorena pojanviikarina. Sormuskirjan lienen lukenut viisi kertaa ala/yläasteella.

Lähitulevaisuuden projekteihin kuuluisi Jungin arkkityyppeihin ja muihin relevantteihin mytologia-teorioihin tutustuminen ja Tolkienin valtavan kiehtovuuden analysoiminen sitä kautta.


3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Sinänsä mieluummin kirjoitusvälineet.

Autiosaarella kirjan pitäisi olla sellainen, jota ei kykenisi ammentamaan tyhjäksi, vaan josta riittäisi mahdollisimman pitkäksi aikaa. Siksi jokin mahdollisimman haastava mutta älysisällöltään tyrehtymätön filosofinen klassikko olisi primäärivalinta.

Jokerihahmoa eli filosofia joka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jota en tunne riittävästi tietääkseni hänen ajatustensa syvyyttä en uskaltaisi valita. Tällöin Heideggerin Oleminen ja Aika tai Wittgensteinin Filosofisia Tutkimuksia olisivat tuollaisia turvallisen tylsiä perusvalintoja.

Romaanipuolelta Proustin Kadonnutta Aikaa Etsimässä on ilmeinen vastaus sekä sen sisällöllisen syvyyden, rientävän viihdyttävyyden että sivumäärän runsauden vuoksi.


4. Kirja joka teki minut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaksi

Tästä en tiedä mutta Jack Kerouackin ’On the Road’ – kirja synnytti hitonmoisen ’pakko päästä tienpäälle, heti’ – kuumeen. Onneksi oli kesä ja liftasinkin viikoksi Jyväskylään.

Toinen kirja, joka aiheutti saman suunnattoman poltteen sisällä oli Ernesto Guevaran Moottoripyöräpäiväkirja. Hyvästi pikkumainen espoolaiselämä. Hyvästi arki ja ennaltasovitut kuviot. Nuori sydän vaatii seikkailuja. Harkitsin varsin vakavasti kaikkien velvollisuuksien hylkäämistä, salaperäistä häipymistä kenellekkään mitään sanomatta ja ehkä vuoden pituista seikkailumatkaa. Rinkka oli silloinkin pakko pakata.

Vuoden seikkailumatka taisi sillä kertaa typistyä pidennettyyn viikonloppuun.


5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Lapsi-ikäisenä muistan itkeneeni melko vuolaasti itsenikin yllättäen lukiessani Robin Hood – kirjan viimeistä lukua, missä sympaattinen sankarihahmo viimein siirtyy autuaammille metsästysmaille.

Aikuisemmalla iällä muistan useamman elokuvakyynelehtimisen sekä sanomalehtien suurten (Jugoslavian vapautuminen yhdessä yössä Milosevicin komennosta) tai pienten (eläkeläismiesten perustama isoisä-palvelu lapsille joilta tällainen hahmo puuttuu) uutisten aiheuttamat liikutuksen kyyneleet. Tuoreista romaanikyyneleistä en muistoa itselleni tähän hätään saa.


6. Kirja, jonka toivon tulevan kirjoitetuksi

Jeesuksen rehellinen omaelämäkerta – ’the man behind the myth’ – olisi aika rautaista luettavaa.

Epikuroksen laajan tuotannon katoaminen (vai järjestelmällinen tuhoaminen) meiltä jälkipolvilta on harmittanut suuresti.


7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Raamatussa ja Koraanissa on molemmissa kohtia, jotka toivoisin, että ne olisi jätetty kirjoittamatta niiden aiheuttamien kärsimyksien ja suvaitsemattomuuden vuoksi. Vastapainoksi sanottakoon, että molemmissa kirjoissa on myös lukuisia oivallisia osioita ja kirjoja ei voi syyttää tiettyinä historiallisina ajanjaksoina tapahtuneista tiettyjen osioiden kirjaimellisista ja jäykistä tulkinnoista, jotka ovat palvelleet tiettyjä vallassa olleita ryhmittymiä.


8. Kirja, jota luen parhaillaan

Kaunokirjallisuutta on harvemmin yli kahta samanaikaisesti kesken. Nyt Joel Lehtosen Putkinotko on romaanini tällä hetkellä. Koraani on myös kesken.

Filosofian ja ihmistieteiden puolelta kesken ovat myös Baumeisterin Meanings of Life, Klemken Meaning of Life, Ricardin Onnellisuus, Hadotin What is Ancient Philosophy ja Beauvoirin Philosophical Writings. Näitä tulee luettua ehkä enemmän sykäyksittäin.


9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Houellebecq:in Mahdollisen Saaren suomennoksen ilmestymistä olen odottanut kärsivällisesti mutta hartaasti läpi syksyn.

Kaukana kotoa myös Linnan Täällä Pohjantähden Alla lukemisen välttämättömyys osana suomalaista identiteettiä on käynyt yhä kalvavammaksi.


10. Haasta 5 bloggaajaa.

Kaikki tuntemani bloggaajat (3) ovat jo ilmeisesti haastettuja. Ystävät ja tuttavat, jotka tätä lukevat siis kommentoikoot omat vastauksensa.

Miesten valisesta kaveruudesta

Miesten valinen kaveruus on aina herkka aihe, jonka analyysia harvemmin nakee johtuen perinteisen maskuliinisen miehen mallin tunnekielteisyydesta. Vahvan miehisen imagoni menettamisenkin uhalla ajattelin tasta aiheesta kertoa.

Oon pitanyt kolmea tanskalaisvaihtaria melko kaukaisina hahmoina oman elamani kannalta johtuen heidan varsin erilaisesta maailmankatsomuksestansa. Tama on tosin perustunut keskusteluihini kahden heista kanssaan jolloin kolmannen profiili on mielessani rakentunut ekstrapolaation varaan. Any way, en ole heidan kanssaan paljon ollut tekemisissa ja ajattelin tilanten jatkuvan siten.

Keskiviikkona Magnus, tama kolmas tanskalaisjatka oli pelaamassa futista. Taklasin miehen rehdin lujasti nurmen pintaan pitkallisen pallokamppailun jalkeen jossain vaiheessa ottelua. Tyyppi lensi mutaisen nurmen pintaan kauniissa kaaressa. Pyysin anteeksi ja ajattelin, etta eipa tulla jatkossakaan juttelemaan paljoa taman jalkeen.

Samana paivana jaba soitti mulle ja kutsu niiden jarkkaamiin bileisiin. Kun menin paikalle, oli han yhtakkia parasta kaveria kanssani.Heitettiin hyva jatka – lappaa, juotiin olutta ja puhuttiin naisista. Tyyppi olikin innoissaan siita, etta joku ei pelaa aasialaista neiti-palloa, vaan kunnon futista.

Seurauksena tasta lahdin seuraavana paivana tan tanskalaisjaban, sen Marokkolaisen tyttoystavan, tyttoystavan ranskalaisen kaverin ja yhden ecuadorilaisen jatkan kanssa Koh Chang – saarelle viikonloppua viettamaan. Viikonloppu oli varsin lystikas ja rantalomapainotteinen. Tanskalaisjaba paljastui varsin kiinnostuneeksi yhteiskuntatieteista ja aiheesta syntyi useampi hyva keskustelu, jossa Etela-Amerikan poliittista nykytilannetta tai systeemialya tuli analysoitua paatoksella. Ecuadorilainen Santiagokin paljastui pinnan alta paremmaksi jatkaksi kuin Hong Kong – retkella (jolloin hanen kaytostaan ilmeisesti maaritti yritys iskea eras ranskalais-tytto, josta projektista oli nyt luovuttu) olin ymmartanyt. Ranskalaistytto onnistui olemaan ylivoimaisen oikukas laittaen erityisesti Santiagon hermot koetukselle ja todentaen omalla tavallaan kliseista ranskalaisnaiskuvaa. Paadyttiin Santiagon kanssa siihen, etta ranskalainen nainen vaimona johtaisi ennenaikaiseen kuolemaan vatsahaavan, alkoholismin tai muun stressioireen seurauksena. Opin myos miten ’Ma en ole koskaan’ – juttua oikeaoppisesti pelataan juomapelina.

Paikkana Koh Chang oli ihan mukava trooppinen saari. Hiekkarannat ihan chillit, rantakahviloita ja baareja taynna mutta ei liian taynna ihmisia nain low seasonina. Ruoka oli hyvaa ja halpaa. Saaren keskusta oli viela varsin neitseellista trooppista metsaa ja kavimmekin patikointiretkella vesiputouksella metsan keskella. Se oli varsin vaikuttava ja mahdollisuus uida sen juurella virkisti vasynytta matkustajaa. Iltaelama yllatti positiivisesti turistien vahyydesta huolimatta. Thaimaalaiset nuoret eivat ole keskimaarin omaksuneet lansimaista baari-yokerho – kulttuuria ja ei-turistikaupungeissa yoelama on aika olematonta, mutta Koh Changille eksyneet lokaalit eivat onneksi muodostaneet tilastollisesti patevaa otosta kansasta, vaan voimakas bile-bias oli havaittavissa. Erityisesti hiphop-coverbandi tokana iltana osoittautui erinomaiseksi tanssi-innostajaksi.

Kaiken kaikkiaan oli hauskaa olla reissussa siten, etta ranskalaiset olivat vahemmistona ja englanti yleiskielena. Kaiken lisaksi Magnus ja Santiago paljastuivat varsin hyviksi jatkiksi, joka lammittaa aina tallaisen kaukana kotoa olevan kosmopoliitin mielta. Varsinkin Magnus paljastu sellaiseksi tyypiksi, etta se ei ole vain ’paremman puutteessa’ valiaikaiskaveri, vaan sita olis hauska nahda myohemminkin.

Tanaan menen katsomaan espanjalaista elokuvaa tyottomien miesten maleksimisesta ja keskusteluista.

Hyvä, perinteinen viikonloppu

Tässähän ikäänkuin tuntee itsensä lähes arkithaimaistuneeksi, kun
viikonloppu tuli vietettyä jo Suomessa hyväksi havaitulla kaavalla. Eli
olin baarissa sekä perjantaina että lauantaina, enkä tehnyt mitään
produktiivista tahi turistillista toimintaa koko viikonloppuna.

Lauantain baari-ilta tosin alkoi äkki-arvaamatta, kun Bangkokissa
palloillessani päätin vilkaista yhden baarin sisällön, kun se ulkoapäin
näytti niin kivalta. Jotta voisin sitten tovereille sinne menoa
ehdottaa seuraavan kerran kun olisimme ’radalla’, kuten
ei-akateemisissa piireissä kuulee sanottavan. Kyseisenä iltana kukaan
muu ei nimittäin ollut tuntunut ulos lähtevän. Sisään törmätessäni
kuulin nimeäni huudettavan. Hämmentyneenä havaitsin kahden vaihtarin,
Marcion ja Marian, joiden kanssa en aiemmin pahemmin ole ollut
tekemisissä hengaavan sekalaisessa latinojengissä. Otin oluen heidän
seuranaan, ja kohta olin lähdössä heidän mukanaan Bangkokin
menomestoihin. Hyvää biletyssettiä ja iloista espanjalaista ja
italialaista jengiä, kolme eri yökerhoa, baarista poistuminen venyi yli
viiden.

Kuriositeettina mainittakoon eksymiseni hetkiseksi hiphop-baariin,
jossa sellaset 20v gangsta-kovikset, joilla bling bling-helmet, lippis
vinosti päässä ja joku pyyhe kiedottuna samalla takaraivolle, löysät
farkut ja muutenkin ’autenttinen ghetto-look’ tarjosivat drinkkiä. Tein
heidän kanssaan erilaisia nigga-tervehdyksiä ja hengasin
katu-uskottavan näköisesti. Jätkien intressi muhun vaikutti olevan se,
että toimin heille sopivana tyttömagneettina heidän faragn-frendinänsä.
Niiden olemus ja käytös oli niin täydellistä MTV-video-apinointia, että
harmittelin kamerani poissaoloa suunnattomasti.

Aamulla löysin yhden selkeän puutteen paikallisesta
ruoka-ainestarjonnasta. Marlin flavonoidi-mehua, josta on muodostunut
tavaramerkinomainen osa rankkaa juhlimista seuraavia aamupäiviä ei ole
korvattavissa millään paikallisella tuotteella.

Sunnuntai-iltana sain innovaation. Otin punttikselle mukaan iPodin ja
iTripin ja kohtalonomaisesti se oli tyhjä. Niinpä luukutin aluksi
täysillä Children of Bodomia saaden varsin adrenaliinitäyteisen olon.
Sulavasti siirryin sitten the Arkiin ja Darknessiin, kun tajusin
falsettilaulamishampaani jo krooniseksi muodostuneen kolotuksen.
’Haukkareiden’ ja ’takakääntöjen’ välissä ujelsin siis sydämeni
kyllyydestä Ola Salon sanomaa puskien taka-alalle ajatuksen siitä
minkälaisia huhuja tämä liikkeellelähettää yksinäistä spektaakkeliani
laajoista ikkunoista hämärän suojissa sisään näkevien ohikulkevien
opiskelijatovereiden keskuudessa.

Täytyy sanoa, että lauantai-illan tanssimisen ja sunnuntaisen
punttis-falsettilaulu-yhdistelmän jälkeen olo on ollut energisen
mahtava!

Huom1: Viimeisessä lauseessa sorrutaan markinoinninomaiseen lievään
liioitteluun.
Huom2: Toiseksi viimeinen lause ei ole kielellisesti pätevä.

Kutina

On yö. Yritän nukkua. Eilen hengasin ulkona illalla sandaaleissa liian kauan paikallani. Jalkoja kutittaa niin perkeleesti. Raapiminen tuo hetken nautinnon, mutta kutinaa se ei vie pois. Hiton hyttyset!

Minkä takia raapiminen tuottaa niin suunnatonta nautintoa? Onko se pohjimmiltaan evolutiivinen laumaa koossapitävä sopeuma? Apinoillahan toisen selän raapiminen ja kirppujen poistaminen palvelee selkeästi yhteishenkitarkoituksia. Siitä on vedetty jopa rohkeita analogioita ihmisten turhanpäiseen puhumiseen, jonka tarkoitus ilmeisesti paljolti myös on – ei informaation välittäminen – vaan yhteyden sekä keskinäisen luottamuksen nostaminen. Molempien määrissä on havaittu samankaltaisia vaihteluita riippuen henkilöiden keskinäisestä luottamuksesta ja muusta vastaavasta. Myös koirien ja kissojen tapaisille eläimille raapiminen tuottaa silminnähden nautintoa, kuten kaikki ovat varmaan päässeet kokemaan.

Raapiminen ei nimittäin anna nautintoa vain siinä mielessä, että se lievittäisi tuskaa. Se on itsessään hyvin nautinnollinen kokemus. Onneksi ystävämme evoluutio osaa selittää tämänkin ihmisyyden outouden.

P.S. Illalla olin elämäni ensimmäisessä Messenger – keskustelussa. Keskustelun lopputulema: Claes Anderssonista pitäisi tehdä Suomen Keisari. Eläköön modernit kommunikaatiomuodot!

Läpinäkyvyys autenttisen olemisen vaatimuksena

Heitetäänpä tänne nyt tällainen myöhäisillan ajatusraakile, vaikka voi olla, että huomenaamulla olen jo todennut sen väärien jälkien seuraamiseksi:


Indviduaalinen minä syntyy vain heijastumana sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Yksilöstä tulee yksilö vasta, kun hän näkee itsensä toisten silmien kautta ja sitä kautta ymmärtää että sen aukon maailmaan, joka täyttää hänen aistinsa takana on jokin, joka tulkitsee tätä aukkoa. Näin syntyy kuva itsestä, minä. Millainen kuva minulla on itsestäni on siis lähtökohtaisen riippuvainen siitä miten muut minua tulkitsevat. Tavallaan yksilö on siis lopullisen autenttisesti olemassa vain niiltä osin, jotka hän näyttää muille.

Tästä seuraa sitten, että ollakseen täydellisen autenttinen ihmisen täytyy paljastaa itsensä täydellisesti toiselle, tuoda syvimmät ajatuksensa ja tunteensa esiin. Vain tätä kautta hän todentaa nämä osat luonteestaan itselleen. Ihmiset hakevatkin jatkuvasti foorumeita itselleen, joissa voisivat tuoda eri piileviä puoliaan esiin. On hyvin elähdyttävä tunne, kun löytää jonkun ihmisen, josta saa vastakaikua johonkin piilevään puoleensa, jonka kanssa oli ennen ollut yksin. Siinä siis oma persoona eheytyy.

Rakkaus ja ystävyys saavat tässä tarkastelussa uuden merkittävän ulottuvuuden. Olen niin sitoutunut rakastettuuni tai sydänystävään, koska hänelle näyttäydyn kaikkein autenttisimmillani (tosin kaikkien ihmisten rakkaustarinoissa tämä ideaali ei toteudu, ystävien kohdalla varmemmin). Tällöin ystäväni tai rakastettuni tavallaan luo minut itselleni, antaa minulle täydellisemmän kuvan itsestäni. Tässä voi piillä tunnesiteen vahvuuden eräs avain.

No niin, loppu alkoi kuulostaa epätoivoisen kolmevitosen runoilijan yritykseltä iskeä baarissa nuorempi opiskelijatyttönen olemalla niin herkkä ja intellektuelli. Aika mennä nukkumaan.