Tagged: suomi

Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina

Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?

Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.

Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni

)

Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.

Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.

Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow

erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.

Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.

Tuntematon Sotilas: Yritys synnyttää kansakunta

Suomi kansakuntana on kuollut. Näin julistaa Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Näytelmä on selkeästi merkittävintä mitä suomalaisessa teatterimaailmassa on tapahtunut omina teatterissakäyntivuosinani. Se on painava puheenvuoro kansakunnan tilasta, sen nykyisestä alasajosta. Samanaikaisesti se on teatraalisesti impressionistisen vakuuttava, näyttämön ja nykytekniikan mahdollisuuksia luovasti hyväksikäyttävä spektaakkeli. Toivuttuani ensi-illan aiheuttamasta tunnekuohusta päätin jo varata liput nähdäkseni sen uudestaan. Näytelmä on niin rikas merkitsevistä yksityiskohdista, että se tarvitsee ja ansaitsee toisenkin katsomiskerran. Tässä oma tulkintani näytelmän esittämästä puheenvuorosta.

Suuressa sodassa muovautui kansakunta Suomi, itseään toteuttava uskomus yhtenäisestä suomalaisesta kansasta. Suomi koettiin yhteisenä projektina, jota me – suomalaiset – yhteisvoimin puolustamme ja rakennamme. Isänmaa, jonka vuoksi kuoltiin, oli myös isänmaa, jonka menestyksen eteen oltiin valmiita tekemään töitä. Tämä yhteinen Suomemme, yhtenäinen ja toisiaan auttava kansakunta eli vahvana rakennettaessa sitä hyvinvointi-Suomea, jossa tänä päivänä elämme. Veljeä ja siskoa ei jätetä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet tämän kansakunnan alasajoa. Individualismi ja yksilöllinen menestys ovat ampuneet laukauksen laukauksen perään Suomi-neitoon. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana on tänä päivänä henkitoreissaan. Hyvinvointivaltion kriisi ei viime kädessä johdu kansainvälisistä suhdanteista tai globalisaatiosta, vaan siitä, että suomalaisten hyvinvoivin osa ei ole enää valmis sitä ylläpitämään. Yksilölle on olemassa vain Suomi, joka tarjoaa tietyt resurssit, joita voi maksimaalisesti hyödyntää oman itsensä toteuttamisen ja menestyksen projektissa. Suomi päämääränä, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään uhrauksia, on heidän mielessään kuollut. Yksilölle Suomella on vain välinearvo.

Kun siis näytelmässä ammutaan kansakunnan ikonit, ei tämä ole vain tarkoituksellista konservatiivien provosoimista (vaikka toki sitäkin siinä on). Se pyrkii vain kuvaamaan sen nykytilanteen, jossa kansakunnan ikonit eivät merkitse enää mitään, koska ei ole enää kansakuntaa. Sillä, että Ransu on koko kansan suosikki ei ole enää muuta arvoa, kuin valtava käyttämätön markkina-arvo. Establishment, joka suomalaisuuden symboleita viljelee, on tosiasiassa jo myynyt itsensä yksilöllisen menestyksen markkinoilla. Smeds tekee visuaalisesti saman mitä suomalainen eliitti toteuttaa päätöksillään päivittäin.

Näytelmä on rohkea yritys synnyttää kansakunta uudestaan. Se ottaa kansallisen ikonin ja riisuu sen päältä kaiken oikeistolaisen sankarointikultauksen. Sota oli aidosti koko kansan asia. Näin näytelmä tekee enemmän oikeutta Linnan alkuperäiselle Sotaromaanille kuin siloitellummalle Tuntemattomalle Sotilaalle. Sota näyttäytyy epäinhimillisenä ja raakana. Näytelmän suomalaiset sotilaat eivät ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat keskelle sitä paskaa, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Olemmalla rehellinen tälle kauheudelle Smeds pyrkii luomaan Tuntemattomasta Sotilaasta jälleen koko kansan ikonin. Näytelmän avainkohtauksessa Rokka ja Sarastie – kansa ja herra – istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa. Siinä kiteytyi koskettavasti suomalaisuuden ydin. Kun herrat ja kansa kohtasivat toisensa aidosti ihmisenä, syntyi kansakunta.

Näytelmässä fokus on paljon yleisössä. Videokuva yleisöstä täyttää lavan, kun alussa ruudulle pamahtaa teksti ’Tuntematon Sotilas’. Yleisö on muutenkin integroitu näytelmään mukaan, sitä puhutellaan, se laitetaan laulamaan ja tanssimaan. Analogia on selvä. Talvisodassa taisteltiin ja synnytettiin kansakunta. Tämän päivän vihollinen ei ole rajan takana, vaan päämme sisällä. Uusi taistelu kansakunnan puolesta käydään suomen kansalaisten mielissä. On kysymys siitä, onko Suomi enää mitään, minkä puolesta uhrautua ja tehdä työtä?

Sota synnytti kansakunnan, kansakunta synnytti hyvinvointi-Suomen. Nyt omaa etua ajavat yksilöt tuhoavat sekä kansakunnan että hyvinvoinnin markkinavoimien rattaissa. Usko kansakuntaan on palautettava, se on Suomen kohtalonkysymys. Tässä näytelmän polttava sanoma.