Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.