Category: Yleinen

Matti otti askeleen kohti realistista ympäristökeskustelua

Matti Vanhanen yllätti kirjoittamalla ansiokkaan mielipidekirjoituksen ympäristöasioista Hesariin (18.9). Kirjoituksen lähtökohtana oli pohtia ”millä toimilla saadaan kustannustehokkaasti alennettua liikenteen ja asutuksen hiilidioksidipäästöjä?” Tämän kysymyksen tulisi Matin mukaan olla nykyisen yhdyskuntarakennusta koskevan keskustelun lähtökohtana. Matin tarjoamat teesit osoittavat, että realismi ja faktapohjaisuus ovat hiljalleen hiipimässä mukaan suomalaiseen ympäristökeskusteluun.

Ympäristönäkökulma on viimeisten vuosien aikana noussut vahvasti poliittisten päättäjiemme puheisiin, mutta ongelmien ja ratkaisujen väliset mittasuhteet ovat toistaiseksi olleet useimmiten pahasti hakusessa. Esimerkiksi alle vuosi sitten eräs nimeltä mainitsematon eduskunnan puhemiehenä toiminut puolivallaton leskimies totesi kysymykseen henkilökohtaisista teoistaan ympäristön hyväksi käyttävänsä eduskunnassa portaita hissin sijaan. Tähän nähden Matin kysymys osuu ympäristöasioiden ytimeen, sillä keskimääräisen kansalaisen hiilidioksidipäästöistä asuminen ja liikenne kattavat noin puolet.

Matin mukaan nykyisessä debatissa tarjotut ratkaisut eivät riitä alkuunkaan ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Hänen mukaansa paljon puhuttu länsimetro vähentää päästöjä 6 800 ja kehärata 10 000 hiilidioksiditonnia vuodessa. Kun seuraavan viidentoista vuoden vähennystavoitteet ovat 2 500 000 tonnia ovat tämänkaltaiset ratkaisut pelkästään

Metafora meditaatiosta unen harjoittamisena

Meditatiivisen tilan saavuttamista elämässä on usein verrattu unensaamiseen. Väkisin yrittämällä ei pysty nukahtamaan, vaan vain olemalla yrittämättä mitään, päästämällä irti. Unensaannissa biologia on kuitenkin puolellamme: väsymys vetää meidät kuin itsestään yksinkertaisen olemisen tilaan, jossa nukahtaminen tapahtuu. Meditaation harjoittaminen on ikäänkuin nukkumaan opettelua ilman mitään biologista tarvetta nukkua.

Kuvitellaan tilanne, jossa olisit nykyinen minäsi, mutta et olisi ikinä nukkunut. Tämä ei kuitenkaan haittaa sinua, koska et ole koskaan kokenut unentarvetta, vaan koet vain ajoittaista väsymystä, joka menee ohitse lepäämällä, vaikka katsomalla sohvalla telkkaria muutaman tunnin. Olet kuullut itämailla asuvista unenharjoittajista, jotka makaavat liikkumatta silmät kiinni useita tunteja ja väittävät sen puhdistavan mieltä, mutta muuten koko unen käsite on sinulle melko etäinen. Yhtenä päivänä päätät selvittää, mitä uni on. Täysin virkeänä laitat silmät kiinni ja pyrit nukahtamaan oikein tietämättä mitä nukahtaminen on, miten ’nukahtaminen’ saavutetaan tai miltä se tuntuu. Osapuilleen tällaisessa tilanteessa on länsimainen meditaatioharrastuksen aloittava henkilö.

Paitsi että metafora meditaatiosta unen harjoittamisena ehkäpä valaisee, kuinka vaikeasta asiasta meditaation aloittamisessa on kysymys – kuinka se on hyppy tuntemattomaan – se tuo esiin meditaation erityisen ulottuvuuden. Meditaatio on ikäänkuin ihmisen biologisten ehtojen ylittämistä. Ihminen operoi elämässään paljolti biologisten taipumustensa pohjalta; eloonjäänti, kivun välttäminen, ruoka, juoma, seksi, sosiaalinen status ja hyväksyntä motivoivat valtaosaa ihmisten toimista. Meditaatio ja meditatiivinen asenne elämään edustavat ehkä puhtaimmillaan sitä ihmisen puolta, joka ylittää nämä biologian ehdot. Meditatiivisessa asenteessa pyritään nimenomaisesti nousemaan näiden tarpeiden yläpuolelle, katsomaan niitä ikäänkuin ulkopuolelta ja valitsemaan itse mitä niistä noudattaa.

Jonathan Haidtin kirjassa Happiness Hypothesis ihmismieltä verrattiin elefantilla ratsastamiseen. Tiedostamaton mielemme on väkivahva ja itsepäinen elefantti ja tietoinen mielemme ratsastaja, joka pyrkii kontrolloimaan tätä itseään vahvempaa järjestelmää. Meditaatio on mielen harjoittamista, jonka pyrkimyksenä on pystyä kontrolloimaan omaa mieltä. Toisin sanoen kyseessä on ratsastajan pyrkimys irtautua elefantin monimuotoisista tarpeista ja alkaa itse kontrolloida sitä, mihin ratsastetaan. Siinäpä haastetta meille jokaiselle näin viikonlopun alla.

Tähtitaivas ja ihmisen henkisyyden tarve

Lauantaiyönä mökillä päädyin rantakallioille ihastelemaan tähtitaivaan valtavuutta. Linnunrata näkyi selvästi ja tähtien määrä oli huikaiseva (kaupungissa kasvaneen pojan perspektiivistä). Elämys oli syvä. Hetki muistutti minua siitä, että perinteisten uskontojen menettäessä merkitystään teollisuusmaiden ihmismassat tarvitsevat kipeästi uutta henkisyyttä. Tuntui, että tämän uuden henkisyyden siemenet olivat käteni ulottuvissa, tähdissä.

Ihmisellä voidaan sanoa olevan fyysisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi henkisiä tarpeita. Koko ihmiskunnan historian ajan mantereesta ja kansakunnasta riippumatta erilaiset henkis-uskonnolliset järjestelmät ovat vastanneet ihmisen näihin tarpeisiin. Ne ovat tarjonneet suuremman kontekstin, jonka sisällä yksittäisten ihmisten teot ja kohtalon heille sanelemat sattumat ovat saaneet merkityksensä.
Kaiken kaikkiaan nämä järjestelmät ovat vastanneet moniin ihmisten hengellisiin tarpeisiin: tarpeeseen ymmärtää maailmaa, tarpeeseen kuulua osaksi jotain suurempaa, tarpeeseen legitimoida tietty moraalijärjestys ja taata maailman oikeudenmukaisuus, tarpeeseen kokea spirituaalisia ja mystisiä elämyksiä, kuolemanpelkoon, tarpeeseen kyetä kontrolloimaan kohtaloa ja yleisempään henkisyyden kaipuuseen.

Nykyisen länsimaisen ihmisen suurin kriisi on ehkä siinä, että meiltä puuttuu uskottava henkinen järjestelmä, johon nojata. Tiede on onnistunut osoittamaan kuinka heikoilla kantimilla vanhat henkis-uskonnolliset järjestelmät usein ovat. Samaan aikaan se ei ole kyennyt tarjoamaan henkisellä puolella mitään positiivista tilalle. Henkistä tyhjiötä täyttävät mainonnan ja televisioviihteen kaltaiset ihmisiä vahingoittavat ilmiöt.

Esko Valtaojan kirjoissa näen kuitenkin pilkahduksen tästä uudesta tieteellisestä hengellisyydestä. Niissä osoitetaan kuinka tieteellinen tarkastelutapa maailmaa kohtaan ei vähennä maailman kauneutta, vaan päinvastoin; tieteilijän silmin maailmankaikkeutemme kauneus ja yksittäisen ihmisen pienuus vasta tulevatkin eteemme mieltä ylentävällä tavalla. Tiedemies löytää rantahietikolta tai tähtitaivaalta maailmankaikkeuden valtavan rikkauden, sen monimuotoisuuden, sattumanvaraisuuden ja ainutkertaisuuden. Tiede pureutuu arjen ilmiöiden taakse, jolloin mistä tahansa merkityksettömästä detaljista – kuten sentin kokoisesta kotilosta – voidaan ajautua kauniiseen tarinaan luonnon ihmeellisestä kehityskyvystä ja variaatiosta sekä maailman ilmiöiden syvällisistä yhteyksistä toisiinsa. Valtaojan käsittelyssä tiede muuttuu joksikin, joka irroittaa meidät arkitodellisuudesta ja ylevöittää jokaisen hetken ja jokaisen pienen yksityiskohdan niin maan päällä kuin taivaissa. Hänen johdatuksessaan onnistumme nousemaan syvään yhteyteen luonnon kanssa.

Tieteellinen maailmankuva ei siis sulje pois henkistä puolta, vaan oikein valjastettuna toimii tässä tehtävässä vähintään yhtä hyvin kuin mikä tahansa uskonnollinen järjestelmä. Se nostattaa arkitodellisuuden yläpuolelle, tarjoaa syvää yhteyttä luontoon ja osoittaa meille suuremman kontekstin, jonka pieniä murusia vain olemme. Tieteen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen hetket aikaansaavat sellaisen mystisen elämänvirtauksen tunteen, jossa välähdyksenomaisesti maailmanymmärrys avautuu meille läsnäolevana. Moraali- ja oikeudenmukaisuuskysymyksiä tämä tieteestä nouseva mystis-henkinen elämänkatsomus ei suoralta kädeltä ratkaise ja varmaan muitakin uskonnollisten järjestelmien tyydyttämiä tarpeita jää vielä jäljelle.
Mutta tätä kautta ainakin yksi palanen siitä henkisestä tyhjiöstä, johon traditionaalinen tiede on meidät suistanut, saadaan jälleen täytettyä elävällä materiaalilla.

Kiinan olympialaiset ja moniarvoisuus

Usain Boltin häikäisevän 100 metrin voiton ja Mäkelä-Nummelan kultamitalin lisäksi koin olympialaisten koskettavimman hetken kisan päättäjäisissä. Kyseessä ei ollut Kiinan oma mahtipontinen ja massiivisuudessaan perinteinen show. Sen sijaan esityksen loppuvaiheilla seuraava kisaisäntä pääsi näyttämään osaamistaan ja Lontoo hoiti homman kotiin hienolla tavalla. Oivaltan yksinkertaisesti se osoitti, mikä on yksi keskeisimmistä Eurooppalaisista arvoista, ja miten se Kiinan keskusjohtoisesta maasta puuttuu.

Lontoon show oli pääasiassa perinteistä ilakointia kaksikerroksine busseineen, ilotulituksineen ja joukkotansseineen. Bussista purkautui kuitenkin ihmisjoukko, joka yhtenäispukeutuneiden kiinalaismassojen jälkeen säväytti tuoreudessaan. Joukossa oli bisnesmiestä, goottia, urheilijaa, punkkaria, tummaihoista, vaaleaihoista ja rullatuoliliikkujaa. Meillä erilaisuus on arvo, kaikki kansanryhmät ovat riittävän arvokkaita lavalle! Siinä esityksen viesti tiivistettynä.

Tämä osui kiinalaista ylhäältäpäin johdettua yhden ideologian ja ankaraan yhdenmukaistukseen pyrkivää valtiota suoraan kasvoille. Se otti hienovaraisella tavalla kantaa Tiibetin kiinalaistamisprojektia vastaan ja muistutti meitä siitä kiinalaisesta pikkutytöstä, joka oli hyvä laulamaan mutta liian ruma (hivenen pulleat posket ja epätasainen hammasrivi) avajaisspektaakkeliin. Kuten avajaisten musiikillinen johtaja Chen Qigang totesi: ”Pikku-Yang ei päässyt esiintymään, koska halusimme välittää katsojille oikean kuvan. Ajattelimme kansakunnan parasta.” Kun ’oikea kuva’ on manipuloitu täydellinen mallikiinalainen, täytyy toivoa, että päättäjäisiä seuranneiden satojen miljoonien kiinalaisten mieleen on Lontoon esityksen kautta kylvetty edes pieni moniarvoisuuden siemen.

Hurraa itsenäinen Abhasia!

Minusta on hienoa, että jälleen yksi kansa vapautuu vieraan vallan alaisuudesta ja saa perustaa oman maansa. Kannatan sitä yksinkertaista periaatetta, että yhdenkään kansan ei tarvitsisi olla jonkin valtion alaisuudessa, jos se ei itse sitä tahdo. Ymmärtääkseni sekä abhasialaiset että etelä-ossetialaiset olivat halunneet itsenäisyyttä ihan omasta tahdostaan. Se, että itsenäisyyden synnyttämiseen tarvittiin Venäjän sotavoimia on tietysti ikävää ja vaarantaa itsenäisyyden autenttisuuden. Luultavimmin muutos on pitkällä tähtäimellä kuitenkin parempaan päin näiden tuoreiden maiden kansalaisille.

Vaikka ’kansakunta’ luonnollisesti on konstruktio, jolla ei ole selviä rajoja, kannatan kansallisvaltioajatusta seuraavasta syystä: Toimiva demokraattinen valtio ei synny pelkästään asettamalla ylhäältäpäin demokraattiset rakenteet. Tämän ovat Yhdysvallat viimeksi joutuneet huomaamaan Irakissa. Toimiva demokratia edellyttää ainakin kahta asiaa: kansan tiettyä koulutustasoa (tämän huomasin Kaakkois-Aasiassa ollessani ja olen sitä
aiemmin
pohtinut) ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Ilman jonkinlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta valtio jää etäiseksi, siihen ei muodostu suhdetta. Valtio koetaan koneistona, joka riistää joitakin asioita, mutta jota hyväksikäyttämällä voi saada joitakin asioita. Kun ihmisten suhtautuminen valtioon on vihantäyteinen ja puhtaan instrumentaalinen, valtio ei kehity.

On tietysti selvää, että valtioiden johtoporras ja kansainväliset yhteisöt, jotka ovat tämän joukon miehittämiä, eivät suhtaudu suopeasti valtioiden pilkkomiseen. Aivan liian monelle tällainen kehityskulku olisi uhka omalle vallalle. Tämän vuoksi esimerkiksi Pohjois-Kyproksen de facto itsenäisyyttä ei ole pystytty kolmenkymmenen vuodenkaan jälkeen tunnustamaan. Liian monilla valtioilla Venäjästä ja Turkista Espanjaan ja Meksikoon on omat separatistinsa, joille ei haluta antaa tuumaakaan periksi. Lisäksi pilkkomisprosessit ovat lähes aina kivuliaita ja verisiä johtuen kansojen välisistä jännitteistä, jotka tällaisissa tilanteissa helposti purkautuvat, ja sekoittumisesta, josta johtuen molempia osapuolia tyydyttävien rajojen vetäminen voi olla mahdotonta. Silti näen, että kansainvälisen yhteisön pitäisi pyrkiä tukemaan itsenäistymisprosesseja, ei tuomitsemaan niitä. Kansainvälisen yhteisön tuella voitaisiin monet itsenäistymiset hoitaa rauhanomaisella tavalla ennen kuin konfliktit kärjistyvät ihmishenkiä vaativiin muotoihin.

Ikävimmällä tavalla tämän yksi kansa – yksi valtio -periaatteen tärkeys näkyy tietysti Afrikassa, jonka valtion rajat on piirretty täysin kansakunnista piittaamatta. Väittäisin, että tämä valtio-organisaatioiden irrallisuus kansasta on paljon merkittävämmässä roolissa kuin tavallisesti ymmärretään siinä kehityksessä, jonka seurauksena Saharan eteläpuolella sijaitsee suurin osa maailman köyhimmistä maista. Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen nousu mitä todennäköisimmin edellyttäisi valtion rajojen radikaalia uudelleenpiirtoa.

Pimeän pelko – pyrkimys järkeistää biologinen vaisto

Päivänä muutamana poistuin töistä kahdentoista jälkeen yöllä, kuten kunnon tutkijalle on suotavaa. Valot olivat jo sammutetut ja käytävät tyhjät ja pimeät. Isoon pimeään halliin saapuessani ei käy kieltäminen, että lieviä pimeän pelon oireita oli havaittavissa, kun oikealla puolella avautui kahdeksisenkymmentä metriä pimeää tilaa. Päästyäni turvallisesti ovesta ulos aloin pohtia, olisiko pimeän pelollakin biologinen taustansa?

Olisi evolutiivisesti hyvin ymmärrettävää, jos ihminen tuntisi pientä pelonsekaista tunnetta pimeään avaraan tilaan joutuessaan. Savannin yö on täynnä saalistajia, jolloin orvon ihmisparan on parasta pimeän laskeutuessa etsiä itselleen jokin suojainen kolo, johon piiloutua päivänvaloa odottamaan. Evoluution kova koura on aikojen saatossa pitänyt huolen siitä, että uhkarohkeimmin pimeätä uhmanneet lajimme edustajat eivät ole geenejään leopardin kidasta käsin päässeet eteenpäin viemään. Terve pimeän pelko on siis ominaisuus, joka etenkin lapsissa esiintyessään on ihmislajin lisääntymistä edesauttava ilmiö.

Tästä seuraa se mielenkiintoinen johtopäätös, että pohjimmiltaan pimeän pelko on primääri ilmiö, kun taas möröt sun muut öklömönkiäiset, joita pienet lapset usein sanovat pelkäävänsä on vain tämän johdannainen. Ihmisen kognitiivinen, käsitteellinen minä on siitä mielenkiintoinen apparaatti, että se pyrkii aina järkeistämään tunteelliset reaktionsa. Kun joudumme pimeään tilaan, käynnistyy pelkoreaktio automaattisesti. Tämän jälkeen aivomme pyrkivät selittämään pelkomme jollakin tavalla. Kun kysymme pieneltä lapselta miksi hän pelkää pimeää, hän vastaa, että siellä voi olla mörköjä, rosvoja, haamuja tai muita pelon aiheita. Samoin järkevä aikuinen ei tietenkään pelkää pimeää sinänsä, vaan murtovarkaita, sarjamurhaajia tai villipetoja.

Kirjoittaessani tätä olen muuten yksin pienessä mökissä pienellä saarella. Ympärillä ei ole muuta kuin pimeyttä ja lähin toinen ihminen on luultavasti useamman kilometrin päässä. Tuuli ulvoo ja metsä on täynnä ääniä. Ehkäpä tätä kirjoittamalla pyrin järkeistämään pinnan alla kytevät pelkoreaktiot ja vakuuttamaan itselleni, että saari on aivan yhtä turvallinen paikka nyt yöllä, kuin mitä se on aina päivisin.

Matkustamisen meditatiivinen ulottuvuus

Vietin muutaman kauniin kesäpäivän purjeveneessä Itäisen Suomenlahden saaristoissa kaarrellen. Veneen hiljalleen lipuessa luonnonvoimiin uppoutuneena oivalsin matkustamisen olevan meditatiivista. Purjeveneen ohjaaminen tai kyydissä oleminen tyhjentää tehokkaasti tietoisuuden. Mieli avautuu avarana, kun sen täyttää hetkellisesti vain horisonttiin tuijottaminen ja puhdas oleminen. Ymmärsin ehkä myös osittain, mistä tämä ilmiö johtuu.

Heti alkuun on todettava, että purjehtimisen olemassaolo ja suosio lomanviettotapana itsessään jo todistaa matkan olevan usein tärkeämpää kuin päämäärän. Jos tarkoituksena olisi vain päästä satamasta N satamaan M, olisi moottorivene monta kertaa nopeampi ja vaivattomampi tapa matkustaa kuin purjevene, jossa jatkuvasti pitää olla virittämässä purjeita; nostamassa uusia tai laskemassa vanhoja. Purjehtimaan lähtijät ovat tietoisesti tai tiedostamattaan ymmärtäneet matkalla olemisen mieltä puhdistavan vaikutuksen.

Myös junalla matkustaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Joskus nauttiessani pitkän junamatkan autuudesta mieleeni kirkastui mikä siinä on niin nautittavaa. Syynä on ihmisen jatkuva halu tehdä asioita, suuntautua johonkin päämäärään. Tällaiselle päämäärähakuiselle ihmistyypille rentoutuminen voi olla vaikeata, aina on jokin projekti päällä, asia ajateltavana, kirja luettavana tai mökin uusi kuisti nikkaroitavana. Tunnustan itse olevani selkeästi tätä ihmistyyppiä: aina on ainakin kolmekymmentä kirjaa, jotka odottavat pienintäkin joutohetkeä, jotta voisin niihin paneutua.

Matkustamisen erityislaatu on siinä, että matkatessa toteuttaa jatkuvasti senhetkistä projektiaan, tiettyyn päämäärään pääsemistä. Mielen valtaa jatkuva etenemisen ja saavuttamisen tunne. Matkustettaessa purjeveneellä tai erityisesti junalla ei matkan etenemisen eteen tarvitse monina hetkinä tehdä käytännössä mitään. Vene soljuu eteenpäin purjeiden voimalla ja junanvaunu liikkuu kiskoilla tekipä itse mitä tahansa. Valtava vapauden huuma täyttää matkustavan mielen: veneessä voin vain olla.

Matkatessaan siis paatuneinkin suorittaja voi upota lyhyemmäksi tai pidemmäksi hetkeksi tilaan, jossa olemisen täyttää pelkästään se itse – oleminen. Tämä meditatiivinen pelkkään olemiseen itseensä uppoutumisen kokemus on kuulemma monilla luonnonkansoilla osa arkea. Meidän suorituskeskeisten luterilaisten työmoralistien sen sijaan pitää huijata sisäistä ääntämme sen saavuttamiseksi. Matkustaminen – etenkin sopivan verkkaisilla kulkuneuvoilla kuten vanhoilla junilla tai purjeveneillä – on tässä oiva keino.

Kauhuelokuvan intersubjektiivinen psykologia

Katsoin kauhuelokuvan. Pohdin kauhuelokuvien psykologiaa ja totesin niiden perustuvan varsin pitkälti siihen, että ne pyrkivät ulkoistamaan jonkin uhan, joka loppujen lopuksi tulee ihmisen itsensä sisältä. Tämä ei liene mitään uutta. Asiaa voisi ehkä kuitenkin käsitteellistää intersubjektiivisuus-teorialla näin kesän kunniaksi.

Intersubjektiivisuus-teorian mukaan ihmisen persoonallisuus muodostuu pitkälti sosiaalistumisen kautta. Me elämme elämämme tiettyjen sosiaalisten systeemien sisällä ja nämä systeemit muokkaavat pitkälti sen, minkälaisessa maailmassa koemme elävämme ja miten koemme voivamme toimia. Ne muodostavat ikään kuin rajat, joiden sisällä yksilöllisyytemme voi tapahtua. Elämme koko elämämme näiden intersubjektiivisten kenttien vankina. Sosiaalisina olentoina nämä intersubjektiiviset systeemit ovat myös meille elintärkeitä, ilman niitä meistä ei tulisi ihmisiä, vaan jäisimme eläimellisten vaistojemme tasolle.

Keskeistä kauhuelokuvien kannalta on se, että ihminen saattaa joutua tukahduttamaan tiettyjä luonteenpiirteitään tai muistojaan kyetäkseen elämään siinä intersubjektiivisessa systeemissä, johon hän on päätynyt. Lapsi joutuu esimerkiksi tukahduttamaan jonkin pelkonsa, jotta ei vaarantaisi elintärkeätä sidostaan vanhempiinsa. Ne sosiaaliset systeemit, joissa elämme tai olemme eläneet, ovat siis johtaneet siihen, että tukahdutamme tiettyjä luonteenpiirteitämme, muistojamme, mielihalujamme tai vastaavia.

Alitajuntaisesti pelkäämme sitten näitä piirteitä, jotka olemme joutuneet itsessämme tukahduttamaan. Ja tähän tematiikkaan tarttuu kauhuelokuva. Lähes aina päähenkilöillä on jokin luuranko kaapissa, jokin asia jonka olemassaoloa he eivät haluaisi myöntää edes itselleen. Tiedän mitä teit viime kesänä! Tämä paha sisäinen mörkö sitten peilautuu elokuvassa ulkoisena uhkana, joka hiipii kohti uhriaan.

Kauhuelokuva muuten oli Saw. Tarinan viesti oli, että ihmiset eivät osaa arvostaa tarpeeksi elämäänsä sellaisena kuin se on.