Category: Yleinen

Kuluttaja ei ratkaise ilmasto-ongelmaa

Ilmastonsuojelu on paisunut muoti-ilmiöksi. Briteissä pyykkipojat ovat loppuneet koko maasta, kun kuivausrummun käyttämisestä on tullut synti ja kansa on kilvan viritellyt kuivausnaruja pihamailleen. Pintapuolisesti viheraktivistien ja muiden puunhalaajien luulisi siis olevan tyytyväisiä tähän kehitykseen. Todellisuudessa kuitenkin öljyteollisuuden edustajat muiden kylmien kapitalistien kanssa naureskelevat partaansa kabineteissaan. Uskomus siitä, että kuluttaja ratkaisee ympäristöongelmat toimii nimittäin kauniina kulissina, jonka ansiosta ongelman todellisiin syihin ei tarvitse puuttua.

Vaikutuskeinona kuluttajuuden suurin ongelma on siinä, että se on juuri sitä, kuluttamista. Britanniassa on huomattu, että ilmastonmuutoksesta huolestuneet ihmiset lisäävät kulutustaan (HS 30.9). Syynä on se, että ekologista tietoisuutta toteutetaan alkamalla ostaa vihreitä autoja, televisioita, paitoja tai taloja. Kun ekologisuudesta tehdään kuluttamista, ovat markkinavoimat onnistuneet jo puoliksi syleilemään sen kuoliaaksi. Kun maan pikkuporvarillinen enemmistö omaksuu uuden arvon, tekee se senkin luonnollisesti pikkuporvarillisesti. Tärkeintä ei ole todellinen ympäristökuorman vähentäminen, vaan vihreyden näyttäminen naapureille ja kanssaihmisille. Kuluttamattomuus ei paha kyllä näy niin selkeästi kuin pihamaalle parkkeerattu hybridiauto. Siksi vihreys muuttuu irvikuvakseen keskivertokuluttajan käsissä.

Kuluttajuus vaikutuskeinona on myös täysin epädemokraattinen. Mitä enemmän sinulla on rahaa eli kulutusvoimaa, sitä merkittävämpiä ovat kulutusvalintasi. Perustava ongelma on kuitenkin siinä, että vapaaehtoinen pidättäytyminen ei tule ikinä ratkaisemaan ympäristöongelmaa. Keskivertokansalaiselle ilmastonmuutos on niin abstrakti ongelma ja omat kuluttajavalinnat sellaisia pisaroita valtameressä, että vaikka periaatteessa ympäristötahtoa löytyisi, ei se kanavoidu käytännön valinnoiksi muuta kuin tarpeeksi helpoksi tehdyissä ratkaisuissa. On helppo ostaa puhdas omatunto kierrättämällä maitopurkit ja ostamalla kaksi ekologista t-paitaa, kun ei tarvitse muuttaa pienempään taloon turhaa lämmitysenergiaa säästääkseen tai luopua kokonaan lentomatkustamisesta. Mihinkään vaikeisiin kulutusvalintoihin ihmisten suuri enemmistö ei kuitenkaan tule koskaan ryhtymään kuin pakon edessä.

Tätä pakkoa taas ei pysty tarjoamaan kuin valtiovalta. Vaikeat mutta välttämättömät luopumiset vanhoista epäekologisista elämäntavoista tapahtuvat vain lainmuutosten ja sanktioiden avulla. Näiden tekemiseen politiikoilla mielestäni on mandaatti. 82% suomalaisista pitää ilmastonmuutosta melko suurena tai hyvin suurena uhkana, 81% on valmis tinkimään omasta kulutuksestaan ja 70% on valmis maksamaan enemmän vähäpäästöisestä energiasta hillitäkseen ilmastonmuutosta (HS 26.9). Tarvitaan vain visionäärinen poliittinen voima, joka on omaa kansansuosiotaan pelkäämättä valmis luotsaamaan kansakunnan yli tämän ihmiskunnan kohtalonkysymyksen. Tarvitaan 2000-luvun Mooses. Kuluttaja ei ratkaise ympäristöongelmia. Kansalaiset ja visionääriset valtiomiehet sen sijaan voivat ratkaista ne.

Helsingin Sanomat torjuu ilmastoveron

Hesari (26.9) päätti teettää ajankohtaisen gallupin suomalaisten suhtautumisesta ilmastonmuutokseen. Tulokset kertoivat, että ihmiset ovat sisäistäneet ongelman vakavuuden. 82% piti ilmastonmuutosta melko suurena tai hyvin suurena uhkana. 81% on valmis tinkimään omasta kulutuksestaan ja 70% on valmis maksamaan enemmän vähäpäästöisestä energiasta hillitäkseen ilmastonmuutosta. Tähän kaikkeen nähden Hesarin pääuutissivun pääotsikko oli tahallisen harhaanjohtava: ”Suomalaiset torjuvat ilmastoveron”.

Helsingin Sanomat syyllistyi tässä uutispoliittiseen vallankäyttöön ja valtamedia-asemansa väärinkäyttöön. Tämä näkyy monesta seikasta. Ensinnäkin gallup sisälsi paljon enemmän sen yleistä tendenssiä kuvastavia tutkimustuloksia, jotka olisi voinut nostaa otsikoksi. Toiseksi kyseinen tutkimustulos ei nähdäkseni ollut uutisarvoltaan kiinnostavin gallupin tuloksista. Esimerkiksi edellämainittu suomalaisten melko pitkälle menevä yksimielisyys halussa toimia ilmaston puolesta, olisi ainakin henkilökohtaisen uutisvainuni mukaan ollut merkittävämpi.

Vielä vakavampaa on se, että itse otsikko on jopa tahallisen harhaanjohtava. Yleisesti ottaen, jos jokin asia saa 42% kannatuksen ja vastustusta ei edes mitata, on väärin otsikoida uutinen ”Suomalaiset torjuvat asian”. 58% joukkoon voi mahtua hyvinkin paljon henkilöitä, jotka laittaisivat raksin ruutuun ’En osaa sanoa’, varsinkin kun ilmastoveron luonne on valtaosalle täysi mysteeri ja veron mittaluokasta ei ole mitään tietoa. Vastauksen pohjalta voisi joku rohkea hyvinkin tehdä otsikon ’42% suomalaisista valmiita maksamaan ilmastoveroa’. Neutraalimpi tapa sanoa asia olisi esimerkiksi ’Ilmastovero jakaa kansan’.

Kysymyksen tarkempi analyysi osoittaa vielä selkeämmin, että merkittävää ilmastoverokysymyksessä oli sen saama kannatus, ei vastustus. Suomalaisilta kysyttiin ovatko he valmiita ”Maksamaan kaikkien tuotteiden ja palvelujen hinnassa ns. ilmastoveroa?” Kysymys on jo valmiiksi muotoiltu mahdollisimman torjuttavaan muotoon.
Kaikissa-
sanan käyttö tässä yhteydessä ei lisää mitään relevanttia informaatiota, vaan ainoastaan pyrkii tekemään kysymyksestä torjuttavamman. Lisäksi kysymys ei kerro, onko kyseessä kaikkien hintojen kaksinkertaistuminen vai ilmastoa erityisesti kuormittavien tuotteiden hintojen parinkymmenen prosentin nousu. Kaikesta tästä huolimatta 42% suomalaisista on valmiita alkamaan maksamaan ilmastoveroa kaikissa tuotteiden ja palveluiden ostossaan. Tämä on varsin hämmästyttävä tulos. Verot eivät yleisesti ottaen ole mikään suosittu asia. Vaikea kuvitella, koska näinkään iso osa kansalaisista on kannattanut täysin uuden verotyypin luomista ilman, että verorahoille saisi mitään konkreettista vastinetta. Hämmästyttävää ilmastoveron kohdalla ei ole sen saama vastustus (jota tässä ei siis mitenkään edes mitattu), vaan sen saama näinkin laaja kannatus. Se olisi enemmän otsikon arvoinen.

Kyseessä on selkeästi poliittinen päätös, joka on tehty Hesarin herrakabinetissa. Tämä näkyy vahvassa ristiriidassa itse varsinaisen uutisen (sivu A4) ja pääuutissivun tiivistelmän välillä. Varsinainen uutinen on otsikoitu oikeaoppisesti ”Suomalaiset tinkisivät kulutuksesta hillitäkseen ilmastonmuutosta” ja se kertoo tutkimustuloksista oikeaoppisesti. Päivän pääuutista päätettäessä on väliin astunut joku isokenkäinen, joka on ilmoittanut, että ideologiamme ei salli tuollaisen ekohippiotsikon painamista etusivullemme. Tutkimuksesta on väkisin etsitty kaikkein ilmastokielteisin asia, jota on otsikossa vielä vakavasti liioiteltu.

Otsikon muokkaus poliittisin perustein on siis varsin selvä asia. Avoin kysymys on ainoastaan, johtuuko Helsingin Sanomien puolueellisuus ilmastoasioissa jostakin päätoimittajien ideologisesta vakaumuksesta vai siitä, että heillä on liian tiiviit yhteydet ilmastoverosta mahdollisesti kärsiviin teollisuudenaloihin?

Kontakti-improvisaation filosofiaa

Viikonloppuna heittäydyin
kontakti-improvisaation
maailmaan. Tässä postmodernissa tanssimuodossa kaksi tai useampi ihmistä liikkuvat keskinäisessä dialogissa ilman musiikkia, antaen keskinäisen kontaktin toimia heidän liikkeensä lähteenä. Se hylkää perinteisiin tansseihin liittyvät näyttävyyden, toisille esiintymisen, teknisen osaamisen ja parinmuodostamisen tavoitteet. Sen sijaan kontakti-improvisaatiossa keskeinen tavoite on tietynlaisen olemisen kokeminen.

Omassa tulkinnassani kontakti-improvisaatio on oikeastaan eräs meditaation muoto. Meditaation tarkoituksena on mielen tyhjentäminen ja sitä kautta puhdas, kaikista kategorioista ja pyrkimyksistä riisuttu olemassaolon kokemus. Kontakti-improvisaation erikoisuus on siinä, että se keskittyy olemisen kokemuksen kahteen keskeiseen elementtiin: liikeeseen ja ruumiillisuuteen sekä olemiseen Toisen kanssa.

Itselleni kontakti-improvisaatio tarjosi paljon. Toisen kurssipäivän aamun tehtävässä vietin puoli tuntia tanssilattialla silmät kiinni kahden hengen tukemana. Alkuvaiheessa he liikuttelivat passiivista ruumistani, loppuosassa tanssin yksin heidän pitäessä huolta, etten törmännyt seiniin tai toisiin ihmisiin. Kokemus omasta ruumiillisuudesta oli tässä uskomattoman vahva. Näköaistin ja kuuloaistin (ei musiikkia, eikä puhetta) poissulkeminen pakotti keskittymään tuntoaistiin ja ruumiiseen. Se toimi ainoana toimivana kanavana maailmaan. Tilantaju katosi ja sitä ikäänkuin vain kellui ruumiillisena tyhjyydessä, omaa liikehdintää ja toisten kosketusta väkevästi aistien. Samalla tunsi myös vahvasti lattian ja painovoiman läsnäolon; kaksikon joka on aina tanssissa läsnä, mutta ei koskaan aiemmin näin tiedostettuina.

Kontakti-improvisaatio siis riisuu olemassaolon kokemuksesta kaiken ylimääräisen. Sosiaalinen minä katoaa, ei ole tarvetta esittää kenellekään mitään. Tanssissa ei ole ulkoisia tavoitteita, joten myöskään toinen ei voi olla toistaan parempi, kontakti-improvisaatiota ei voi
suorittaa
. Keskiöön nousee se, miltä minusta tuntuu, ei se miltä näytän toisten silmissä. On vain oma liikkumiseni ja oma tuntemukseni liikkumisesta.

Samalla tanssi on kuitenkin dialogia, sitä tanssitaan jonkun toisen kanssa. Sosiaalisen minän riisuminen tekee tästäkin kohtaamisesta puhtaamman. Kohtaan toisen Toisena, en sosiaalisesti kategorisoituna tai sukupuolitettuna henkilönä. Kontakti-improvisaatiossa opetellaan päästämään irti näistä kategorioista muun muassa etsimällä itselleen pari silmät kiinni. Tanssit toisen kanssa tietämättä onko kyseessä nuori vai vanha, mies vai nainen. Kun tavallisessa tanssissa musiikki toimii liikkeiden inspiraationa, on kontakti-improvisaatiossa inspiraation siemen istutettu kohtaamiseen.

Tanssin yhteydet fenomenologiaan ovat ilmeiset. Jos puhtaan meditaation tavoitteeksi kiteytetään kokemus siitä, minkä Heidegger on käsitteellistänyt Olemiseksi, voisi sanoa, että kontakti-improvisaatio tavoittelee kokemusta Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiasta ja Irigarayn Toisesta. Tarkemmin sanottuna kontakti-improvisaatio tuottaa perustavia kokemuksia ruumiillisena olemisesta ja toiseudesta, joita kokemuksia vasten kaikkia ruumiin tai toiseuden fenomenologisia teorioita tulisi peilata.

P.S. En ole lukenut tai kuullut lainkaan kontakti-improvisaation ’oikeasta’ filosofiasta, joten nämä tulkinnat lajin luonteesta ovat omista tuntemuksistani syntyneitä, eivät virallisia totuuksia. Lisätietoa kontakti-improvisaatiosta ja harrastusmahdollisuuksista löytyy lajin suomenkielisiltä
sivuilta
.

Ajattelun huippuinnovaatioiden synnyttämisen rahoitusmalli

Markkinatalouden näkymätön käsi on jalostanut teknisten ja kaupallisten huippuinnovaatioiden tuottamisen mallit huippuvireeseen ja synnyttänyt innovaatioteollisuuden mekkoja, joista Silicon Valley edustaa oman aikamme ehdotonta huippua. Voisiko Silicon Valleyn mallia soveltaa myös ajatuksellisten huippuinnovaatioiden synnyttämiseen?

Ei ole sattumaa, että iso osa aikamme merkittävimmistä IT-alan yrityksistä kuten H&P, Intel, Microsoft, Google tai Apple on saanut alkunsa Silicon Valleyssä. Helposti ajatellaan – ja aivan paikkansapitävästi – että sinne keskittyvät parhaat tekijät. Mutta olennaisempaa on ymmärtää miksi parhaat tekijät ympäri maailmaa virtaavat juuri tälle pienelle paikkakunnalle innovatiivisten ideoidensa kanssa. Keskeinen syy on alueelle keskittyneet start-up – firmojen rahoittajat ja alueelle tyypillinen rahoitusmalli: Missään muualla ei ole niin paljon investoijia valmiina rahoittamaan niin isolla rahalla niin hulluja ideoita. Tuotantomalli perustuu siihen, että riskisijoittajat ja bisnesenkelit antavat rahoituksen kymmenelle hullulle idealle. Yhdeksän niistä tekee konkurssin mutta yksi räjähtää markkinataivaalle tuottaen rahaa niin paljon, että investointi kaikkiin kymmeneen on kannattavaa. Etukäteen kaikki kymmenen ideaa vaikuttavat hienoilta, eikä ole mitään mekanismia ennustaa, mikä niistä räjäyttää potin. Ainoa keino on heitellä kymmeniä miljoonia dollareita isolle joukolle propellipäitä ja luottaa siihen, että yksi näistä ideoista tuottaa miljardin.

Keskeinen siirrettävä oivallus ajatuksellisten innovaatioiden suuntaan on juuri tämä tuotantomalli. Jos haluamme aikaansaada aidosti uudenlaista, mullistavaa ajattelua, emme voi etukäteen ennustaa kenen ajatuksen siemenestä nousee uusi ikitammi. Saadaksemme aikaan ajattelun vakavastiotettavia mullistuksia, on meidän pakko tukea kymmentä hourupäistä ajatusta, sillä tietoisuudella, että yhdeksän niistä tulee olemaan vain sitä – hourupäisyyttä.

Mullistavan ajattelun synnyttäminen vaatii ennenkaikkea aikaa. Kymmenelle hourupäälle on taattava toimeentulo ja ajattelun vapaus irti taloudellisista realiteeteista. Vähintään viideksi vuodeksi. Terävimmätkin professorit elävät helposti tulosvastuun paineissa, joka pakottaa heidät kehittämään ajatuksia, jotka pystyy tuottamaan valmiiseen muotoon vuodessa. He eivät myöskään voi tuhlata viittä vuotta sellaisen ajatuksen metsästämiseen, joka osoittautuukin hedelmättömäksi. Heidän on pakko pelata varman päälle. Vain ajattelun riskirahoitus mahdollistaa tällaisille aikamme terävimmille ajattelijoille mahdollisuuden luoda jotakin todella uutta, seurata mullistavimpia ajatuksiaan tietämättä etukäteen, mihin ne johtavat.

Maailma kaipaa ajatusten Silicon Valleytä. Huippuyliopistojen yhteyteen tulisi perustaa itsenäisiä riskiyksiköitä, jotka tarjoaisivat alansa huipuille viiden vuoden ajattelunvapauden ilman julkaisupakkoa. Huippututkijat hakisivat niihin villeimpien ideoidensa kanssa sitoutuneena kehittämään niitä tämän viiden vuoden aikana. Moni ajatuksista jäisi raakileiksi mutta muutamat niistä mullistaisivat maailman ja maailmankatsomuksemme.

Helsingin hienoilla huippuyliopistoilla olisi tässä mahdollisuus olla maailmanlaajuisia edelläkävijöitä. Olisihan se hienoa, että seuraava Sokrates tai Newton, Wittgenstein tai Einstein tulisi Suomesta – ja vain, koska me ymmärsimme tehokkaimman huippuajattelun rahoitusmallin.
Helsinki – ajattelun Piilaakso!

Espoo Cinè kicks ass!

Tapiola on jälleen hetken Suomen elokuvamaailman sydän. Tavallisesti tämä tarkoittaa sitä, että joutuu katsomaan kymmenen ’taide-elokuvaa’, joissa kameratyöskentely on viipyilevää ja rosoista, dialogi autenttisen korutonta ja joissa katsojan tulkinnalle on jätetty runsaasti tilaa ja aikaa. Tänäänkin ensimmäinen elokuva edusti tätä kategoriaa mutta kaksi seuraavaa palauttivat uskon siihen, että festarielokuvissakin voi olla munaa!

Ensiksi ’Hvordan vi slipper af med de andre’ kertoi tarinan Tanskan (jossa äärioikeisto on kasvattanut suosiotaan) lähitulevaisuudesta, jossa hallitus on päätynyt lopulliseen ratkaisuun vammaisten, työttömien, sosiaalipummien, veronkiertäjien ja muiden ei-tuottavien yhteiskunnan taakkojen suhteen. Sotilaalliset joukot keräävät heidät kesälomalla tyhjiksi jääneisiin kouluihin vankileireille. Siellä he saavat yksitellen yrittää vakuuttaa kuulustelijansa siitä, että he ovat antaneet yhteiskunnalle enemmän kuin ovat siltä saaneet erilaisten tukien ja avustusten muodossa. Jos jury ei ole tyytyväinen heidän selityksiinsä, teloitetaan heidät siihen paikkaan. Tämän karun yhteiskuntakritiikin toteutus on loistava, sisältäen jatkuvasti oivaltavia kohtauksia ja vahvoja näyttelijähahmoja.

Illan päätti ’Itty Bitty Titty Committee’, energinen, romanttinen ja rebel teinidraamakomedia. Juoni olisi klisee, jos se olisi klassisen heteronormatiivinen. Elokuva on kuitenkin kuvaus lesbotytön heräämisestä plastiikka-kirurgian vastaanottoapulaisesta radikaalifeministiksi, joka liittyy kapinalliseen Cunts in Action – ryhmään pyrkien herättämään naiset näkemään sen patriarkaatin, johon he ovat alistuneet. Paitsi, että elokuvassa viljellään hyviä femakkoargumentteja ja kapinoidaan valtavirtaa vastaan, on siinä hyvää musaa ja kunnon ’äijä’-energiaa. Jos olisin lesbo niin elokuvasta poiskävellessäni olisi mahtava maailmanomistaja-fiilis. Jos siinä vaiheessa joku epämääräinen mies tulisi lääppimään, niin kaveri saisi samantien polvesta munille, niin valtaistunut olisin.

Päätin, että sitten kun isona teen ekan oman leffan, ei se ole mikään ankea taide-elokuva. Siitä tulee ison budjetin rokkaava rymistely, joka menevän ulkokuorensa alla kätkee painavaa yhteiskunnallista sanomaa. Laittakaa siis pop cornit tulelle!

Ovatko kansakuntien menestys ja onnellisuus ristiriidassa?

Kahden eri kirjan lomittainen lukeminen avaa usein mahdollisuuden ajattelun synteeseihin, perspektiiveihin, jotka eivät löytyisi vain yhdestä kirjasta käsin.
Nyt kädessäni ovat kuluneet niin Jared Diamondin Pulitzer-palkittu ’Tykit, Taudit ja Teräs’ kuin Jean-Francois Revelin sekä hänen poikansa Matthieu Richardin valaiseva dialogi-teos ’Munkki ja Filosofi’.

Ymmärsin, että ei ole sattumaa, että kaikkein syvimmin buddhalaisuuteen suhtautuvat yhteiskunnat löytyvät Himalajan vuoristosta. Ja syy ei löydy valtavien vuorten luomasta hengellisestä ilmapiiristä.

Ensinmainitussa kirjassa hahmotellaan perimmäisiä maantieteellisiä syitä kansakuntien ’menestykseen’ tarkoittaen tässä lähinnä taloudellista ja sotilaallista ylivaltaa suhteessa muihin kansakuntiin. Historia koostuu sekä satunnaistekijöistä, että vääjäämättömistä mekanismeista. Esimerkiksi maatalouden leviäminen kaikille soveltuville alueille Euraasiassa ei ole sattuman kauppaa. Kun innovaatio oli keksitty Hedelmällisen Puolikuun laaksossa, alkoi se leviämisensä. Jotkut kansat olivat alttiimpia omaksumaan tämän innovaation kuin toiset, johtuen kulttuurisista ja satunnaisista tekijöistä. Pitkällä tähtäimellä kuitenkin maanviljelijäkansat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät kaikilla soveltuvilla alueilla, koska ne pystyivät ylläpitämään paljon suurempaa väkimäärää ja erillistä sotilasluokkaa. Historian kylmä mekanismi on sokea: Kansat yksinkertaisesti joko omaksuivat maanviljelyksen tai tuhoutuivat.

Buddhalaisuuden ydin on mielenrauhan saavuttaminen ja tällä matkalla haluista luopuminen on keskeistä. Sisäinen rauha kulkee sisäisen muutoksen ja epäitsekkyyden tietä. Ulkoisen todellisuuden aiheuttamaan tyytymättömyyteen on kaksi perusratkaisua: muuttaa ulkomaailmaa tai muuttua sisäisesti. Tällä jatkumolla buddhalaisuus (hengellisissä muodoissaan) edustaa sisäisen muutoksen ääripäätä, kun oma länsimainen kulttuurimme taas edustaa toista ääripäätä, jossa kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan materiaalisesti.

Tällöin on selvää, että pitkällä tähtäimellä materiaalisempi kulttuuri tuottaa enemmän materiaalisia innovaatioita. Se on myös todennäköisemmin valloitushaluinen kuin sisäiseen harmoniaan tähtäävä kulttuuri. Henkisissä arvoissa vahvoilla oleva kansakunta jää siis pitkällä tähtäimellä mitä todennäköisimmin materiaalisessa kehityksessä ja taistelukyvyssä jälkeen kansakunnasta, jonka yhteisössä materiaaliset tavoitteet ovat ensisijaisempia ja kilpailu kovempaa.

Tästä seuraa, että syvän buddhalaiset yhteiskunnat jäävät valloittajan jalkoihin paljon useammin kuin toimivat itse valloittajina. Viimeksi tämä traaginen luonnonvakio koettiin 1940-luvulla, kun materiaalisesti orientoitunut Kiina valloitti hengellisemmän Tiibetin. Yhteisöjen hengellisyyden eroa kuvaa ehkä parhaiten se, että Tiibetissä tuolloin noin 20% väestöstä eli munkki-elämää luostareissa, mikä lienee korkeampi luku kuin missään Himalajan seudun ulkopuolella.

Rajallisten resurssien maailmassa kansakunnat taistelevat samoista maa-alueista ja muista resursseista. Kulttuurien pitää sopeutua tähän taisteluun tai ne pitkällä tähtäimellä tuhotaan tai valloitetaan. Tämä menestyksen pakko suosii materiaalisia kulttuureita. Vahvan henkisesti orientoituneet kulttuurit voivat muotoutua ja selvitä vain olosuhteissa, joissa rauha on taattu pitkäksi aikaa. Tämä on avain sen ymmärtämiseksi, miksi buddhalaisuuden hengellisimmät muodot ovat kehittyneet Himalajan vuoristojen varjossa. Vuoret tarjoavat luonnollisen suojan hengellisemmän kulttuurin kehittymiselle ehkäistessään valloittajien hyökkäysmahdollisuuksia.

Tästä päästään hahmottamaan pelottavaa luonnonlakia: kansakunta, joka kehittyy liian onnelliseksi nykyolosuhteissaan, ei kehity materiaalisesti tarpeeksi, jonka seurauksena materiaalisesti kehittyneempi kulttuuri ennemmin tai myöhemmin valloittaa sen. Onko niin, että kansakuntien menestyksen hinta on liiallisen hengellisyyden ja tyytyväisyyden tukahduttaminen?

Ajankuvia kesäksi

Olen törmännyt kahteen terävään kiteytykseen ajastamme tässä lähihetkinä.
Ensinnäkin Riku Korhonen tiivisti juhannuksen keskeisen olemuksen Hesarissa yhteen lauseeseen:
”Rantakoivujen alla yritetään vaihtaa elintaso mielenrauhaan.”

Valtavan osuva lause! Vielä hienompaa oli, kun löysin yhden sanan, joka nostaa välähdyksenomaisesti esiin olennaisen tästä toisen millenniumin jälkeisestä elämästä:
”elämystenhallinta”.

Elämystenhallinta on sana, jota ei tiettävästi vielä ole käytetty missään (aikamme Antero Vipunen eli Google palauttaa nolla osumaa). Se on kuitenkin vahvasti tulossa. Sillä mikä onkaan oman aikamme peili enemmän kuin elämyshakuisuus. Ihmiset ajautuvat yhä enemmän merkitysvajeen kuiluun ja elämä yltäkylläisyydessä on syvärakenteeltaan yhä tyhjempää ja tarkoituksettomampaa. Työssä raadetuille rahoille on yhä vaikeampi löytää sitä materiaalista vastiketta, joka korvaisi menetetyn ajan, kun elintasomme jatkuvasti nousee ja kaikki olennaiset tarpeemme tyydyttyvät nappia painamalla. Onneksi elämysteollisuus on astunut yhä vahvemmin areenalle tyydyttämään jatkuvasti kasvavaa nälkäämme. Se tarjoaa hetkellisiä vahvoja kokemuksia, silmänräpäyksiä, joissa tunnemme olevamme elossa. Bungee-hyppyjä, safareita, hiljaisuuden retriittejä, viihde-elokuvia ja erityisesti turismia. Näin se täyttää tyhjän arkemme ja auttaa unohtamaan syvemmät eksistentiaaliset kysymykset. Elämykset ovat oopiumia keskiluokkaiselle nykykansalle, aivan samoin kuin uskonto oli sitä työläisille Marxin aikoihin.

Mutta osaanko minä löytää oikeat elämykset? En kai vain turvaudu elämyksiin, jotka ovat jo ’so last season’? Millä elämyksillä saavutan kunnioituksen kanssatovereideni keskuudessa? Kiireisellä business-miehellä ei ole aikaa itse kontrolloida niukan vapaa-aikansa elämystenvirtaa. Niinpä hän tarvitsee elämystenhallinnan asiantuntijoita, jotka luovat hänelle elämysprofiilin ja täten pystyvät maksimoimaan hänen vapaa-ajallaan kokemiensa elämysten määrän ja laadun. Asiantuntijoiden ja erikoistumisen aikakautena omien elämysten kokeminenkin kannattaa ulkoistaa osaavammalle. Kuten personal trainerit pitävät nykyään huolta, että oman elämänsä sankarit liikkuvat oikein, tulevat elämystenhallinta-valmentajat pitämään huolta, että he saavat oikeanlaisia elämyksiä. Vain näin he kykenevät elämään huippuunsa asti optimoitua elämää. Elämystenhallinta on avain parempaan elämään.

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Unettomana yönä etsin sänkyni liepeillä majailevasta kirjakasasta romaania ja käteeni osui F.E. Sillanpään Nuorena Nukkunut. Kyseisen yön ja seuraavan päivän aikana luin lävitse tämän kaihonsinisen tarinan.

Itse tarina edustaa suomalaista kaunista melankoliaa parhaimmillaan. Romaani alkaa nuoren piikatyttö Siljan viimeisestä elonpäivästä ja heljyvän kauniista poisnukkumisesta pitkällisen sairauden uuvuttamana. Siitä se palaa takaisin Siljan isän lapsuuteen ja käy lävitse isän ja tyttären elämänkaaren. Kuten asiaan kuuluu, harvat onnenvuodet sivuutetaan nopeasti; jo tuleviin onnettomuuksiin viitaten, mutta elämän kauheuksiin ja riipaiseviin kohtaloihin antaudutaan sukeltamaan.
Kaikessa surumielisyydessäänkin tarina on kovin kaunis. Tämä johtunee paljon sekä isän että tyttären heleän hymyilevästä asenteesta, joka katsoo kaikkia kohtalon kiemuroita lapsen sinisin silmin ne sisäänsä kätkien ja elämää kohtaan edelleen paljon kaunista tuntien.

Miksi tämä melankolia on suomalaisen tarinankerronan kultalaji? Onko niin, että katajainen kansa pohjoisen karuilla lakeuksilla elää niin hankalissa oloissa, että ilon aiheet ovat vähissä. Niinpä aikojen saatossa surusta on opittu tekemään kaunista. Kohtalon estetisoinnilla kestää pidempään kituliasta elämäänsä.

Historiallisesta perspektiivistä kirja tuo esiin maaseudun elämää 1800-luvun lopulta kansalaissodan jälkimaininkeihin asti. Kiintoisaa oli esimerkiksi nähdä kuinka eri näköisenä kansalaissota näyttäytyi korven vaeltajille kuin Westön kuvaamille Helsinkiläis-henkilöille sekä punaisten että valkoisten puolella. Päähenkilöiden elonperspektiivi tuntui ulottuvan vain oman lähiseudun alueelle ja poliittisen konfliktin taustojen ymmärtäminen jäi olemattomaksi. Sota näyttäytyi kylässä jokaisen eloa hankaloittavana poikkeustilana, jossa ensin punaiset ja sitten valkoiset vallasta huumautuneet viiden pennin pyövelit pääsivät maksamaan henkilökohtaisia kalavelkojaan verellä.

Silmiin pisti myös talottomien naisten asema tuohon aikaan. Meidän on helppo päivitellä Irania, jossa raiskauksen uhrin perhe tappaa hänet häpeän välttämiseksi. Mutta kaukana eivät vielä ole nekään ajat, jolloin koto-Suomessa piikanaisen raiskauksesta selvisi mies pienillä nuhdesaarnoilla ja pilapuheilla. Samanaikaisesti uhrina olevan viattoman tytön maine pilaantui ja avioliittomahdollisuudet romahtivat, uhrista oli tullut likainen nainen. Aikana, jolloin naisen kunnia tuli siveydestä ja aviomiehen kautta, raiskatulta riistettiin ainoa naisille tarjottu itsetunnon lähde.

Mutta palataan kirjan keskeiseen sisältöön: Nuoren rakkauden kiihko ja kesäöisen kaipauksen palo! Ne sillanpää tavoittaa koskettavasti. Ne muodostavat kirjan kaihonkatkuisasti palavan ytimen.