Category: Yleinen
Kjell Westö: Där vi en gÅng gÅtt
Joulupukki toi Kjell Weston Finlandia-palkitun romaanin tanne
Thaimaaseen, johon tieto Finlandia-palkinnosta oli vasta juuri saapunut.
Kjell on ollut yksi suosikkikirjailijoistani siita lahtien, kun
lukioikaisena luin Leijat Helsingin ylla – kirjan viimeiset kaksisataa
sivua yhdelta istumalta maagisen vangittuna kertomukseen. Vielakin
pystyn palauttamaan mieleeni tilan ja tunnelman talta lukurupeamalta,
joka tapahtui kevatauringon paistaessa sisaan olohuoneemme ikkunasta.
Pari seuraavaa Kjellia ovat omassa kokemuksessani jaaneet hivenen taman
esikoisen varjoon, mutta tama romaani palautti jalleen uskoni Westohon
suurena suomenruotsalaisen sukupolven elaman kuvaajana.
Minulle romaanin prototyyppi on kohtuullisen realistinen kertomus
tietyssa aikakaudessa elavasta paahenkilosta tai paahenkiloista, joiden
psykologisen profiilin rakennus aloitetaan kertomalla heidan
isovanhemmistaan lyhyesti, siirtyen sitten pitkalliseen kuvaukseen
vanhemmista ja heidan elamankaarestaan ja persoonastaan. Vasta taman
jalkeen pureudutaan paahenkiloon, jonka elamassa ja valinnoissa nakyy
seka individuaaliset persoonalliset karaktaarit etta ajan ja ympariston
aiheuttamat vaikutteet. Paahenkiloa tulee seurata lapsuudesta pitkalle
aikuisuuteen asti. Maastereotyyppisesti voisi sanoa, etta niissa
ranskalainen kyky tunkeutua syvalle yksilon psyykkeeseen yhdistyy
amerikkalaiseen vahvaan kertomuksellisuuteen ja venalaiset mestarit ovat
taman lajityypin maestroja. Kjellin romaanit Langia lukuunottamatta
tayttavat antamani tunnusmerkit loistavasti ja siita johtunee lammin
suhteeni niihin.
Romaanin vahvoja puolia on mielestani se suorastaan Tolstoimainen nakyma
ihmisista aikansa ja paikkansa vankeina. Kjellin ihmiset ovat yksiloita
erilaisine luonteineen mutta romaani osoittaa loistokkaan selkeasti
kuinka heidan elamansa on vahvasti kiinnittynyt laajempaan sosiaaliseen
verkkoon, joka avaa vain rajallisen maaran vaihtoehtoja yksilolle ja
rankasti sanktioi valintoja. Jotkut yksilot ovat vahvempia ja toiset
heikompia luonteeltaan ja pystyvat eri maarissa toteuttamaan itseaan
mutta kaikki Luciesta lahtien ovat olennaisesti ja peruuttamattomasti
sosiaalisen verkostonsa sisalla ja paljolti sen maarittamia, myos
pyrkiessaan torjumaan sen. Taman hienovaraisen dynamiikan
yksilollisyyden ja ympariston valilla kuvaamisessa Kjell on mielestani
loistava. Han onnistuu pitamaan tarinan ja hahmonsa tiukasti kiinni
laajemmassa ajankulussa ja historiallisissa tapahtumissa. Samaan aikaan
kuvatessaan laajaa henkilogalleriaa ja seuratessaan paahenkiloita
lapsuudesta lahtien han paasee osoittamaan paitsi yksiloiden elamankaaren riippuvaisuuden
laajemmasta historiasta myoskin laheisemmasta sosiaalisesta ringista. Loppusivuilla pari paahenkiloa kayvat itse asiassa varsin eksplisiittista keskustelua tasta teemasta pohtiessaan sita mita heista on tullut ja onko elaman lapi kulkevan sosiaalisten roolien sarjan takana mitaan lopullista. Toisen mielesta ”det kostar fan sÅ mycket att bli den man är” ja toisen mielesta mitaan sellaista ei ole: ”Man är mest mänsklig när man gör sej till en kameleont”. Elama tekee kyyniseksi.
Jos haluaa hakea romaanista negatiivisia puolia, joka ei tavallisesti
ole kaltaiseni positiivarin parhaita puolia, niin ehkapa kirja sortuu
valilla jopa liikaa sellaiseen sisaiseen nostalgiaan, jossa hahmot
muistelevat kaiholla menneita vuosia, tapahtumia sata sivua sitten. Toiseksi Kjell nostaa paaosiin
aina sellaisia onnettomia tunareita, jotka tarkoittavat hyvaa mutta
heikkoluonteisuuttaan ajautuvat aiheuttamaan pahaa ymparistolleen ja
itselleen. Molemmat piirteet ovat vaarassa muuttu jonkinlaisiksi
Westo-maneerismeiksi.
Historiallisessa mielessa kirja oli minulle myos hyvin opettavainen.
Vaikkakin Suomen itsenaisyyden alkutaipaleen historia on paapiirteistaan
ollut tuttu paasi romaanin kautta sukeltamaan sen faktoihin paljon
syvemmalta tasolta ja ymmartamaan tilanteita ja niiden asettamia
realiteetteja paremmin jonkinlaisesta aikalaisperspektiivista.
Kansalaissota, yhteiskunnan kahtiajakautuminen, muilutukset ja
oikeistoterrorismi tulivat tutuiksi paljon syvemmalla tavalla kuin
aiemmin. Lisaksi inspiroiduin kirjan perusteella googlaamaan ja
wikipedittamaan aikaan liittyvia termeja ja ilmioita lapuan liikkeesta
veljessotiin ja AKS:saan ja Suomen historian tuntemukseni ennen toista
maailmansotaa on nyt huomattavan paljon vankempi.
Kaiken kaikkiaan varsin nautittava lukuromaani (sana joka kuulostaa jotenkin kirjakerholta). Eskapistisessa mielessakin toimiva kokemus siis.
Elamys – update
Eilen koin aaltoilevan autuaan ruokaelamyksen syodessani uskomattoman hyvin paistettua (medium minus, keskelta siis pursusi verta) paksua pihvia hyvailevan maukkaalla sinihomejuustokastikkeella, perunamuusin ja italialaisen punaviinin kanssa. Kokemuksen teki varsin hammentavaksi se, etta kello oli yli yksitoista illalla ja etsimme epatoivoisesti edes jotain ravintolaa Chiang Mai:ssa joka olisi viela auki.
Baarikadun sykkeesta loysimme baarin nakoisen mestan, joka kyltin mukaan tarjoili myos ruokaa. Keittio oli auki ja istuimme nalkaisena katsomaan listaa. Ottaen huomioon baarimaiset olosuhteet odotin muutaman simppelin ruoan listaa. Sen sijaan tarjolla oli ehkapa kahden hienon ranskalaisen ravintolan koko menuut. Loytyi ankkaa monella eri tavalla valmistettuna, loytyi strutsia, kalaruokia oli pari sivua, liharuoat kattoivat kaiken chateubriandista fileet mignoniin. Eksoottisin herkku oli ehdottomasti krokotiilinliha. Viinilistakin oli kattava. Hintaa pihvilleni kertyi 3,5e reilun lasillisen punaviinia ollessa 1,6e. Molempien meidan ruoat olivat aivan uskomattoman laadukkaita. Kaksi ateriaa reissuni aikana on ollut sellaisia, etta ne kulinaristisessa sinfoniassaan ovat olleet aivan omassa luokassaan ja tama oli toinen niista*. Oli sellainen olo, etta maailma ei oikein noudattanut rationalisuuden lakeja. Noin laajan ruokalistan yllapitaminen raaka-aineineen (krokotiilin lihaa pakastimessa jne.) ja keittiossa huseeranneen mestarikokin palkan maksaminen luulisi pakottavan hinnat kalliimmiksi ja toisaalta antavan mahdollisuuden paljon hienomman ravintolan yllapitamiseksi. Epatodellinen olo valtasi minut aterian ajaksi ja vain ajatus siita, etta samassa korttelissa on pakko olla ykkosluokan ravintola, jonka keittiosta he ruoat hakevat onnistui pitamaan minut kosketuksissa maailmaan.
Toinen elamys oli venematkalla nakemani Shaggy the Dog elokuva. Tassa disneyelokuvassa, jossa uraorientoitunut ja perhettaan laiminlyova isa vahingossa muuttuu koiraksi ja sita kautta oppii erilaisten kommellusten ja hurjien tilanteiden kautta uudelleenarvostamaan perhettaan oli aivan loistava. Kohtaus, jossa vaimo odottaa murheellisena poissaolevaa miesta heidan anniversary paivalliselle ja aviomies katselee hanta ulkoa sateesta koiraksi muuttuneena kukkapuska suussa ’When a man loves a woman’ – kappaleen soidessa taustalla ylsi Shakespearelaiseen ironiseen tuskaan, kun taas kohtaus, jossa 600-vuotias tiibetilainen koira opetti meditaation saloja hakkiin suljetulle koira-isukille geenimanipuloitujen hiiri-koirien, kaarme-koirien ja apina-koirien saestyksella oli varsin spirituaalinen. Taattua disney-laatua siis!
Kolmas elamys oli neljan paivan sukelluskurssi Koh Phanganilla. Puolen tunnin viettaminen 20 metrin syvyydessa kalojen, korallin ja syvyyden rauhallisuuden kanssa oli uusi elamys. Uusi maailma avautui. Lisaksi sukellus on henkisena harjoitteena melko opettava. Niin kauan kuin pysyt rauhallisena ei ole mitaan hataa, silla varotoimet ja varalaitteet pitavat hapentuonnista huolta kaikissa tilanteissa. Ainoa mika voi aiheuttaa vaaratilanteen on panikoiminen ja pakokauhuun joutuminen. Tama pakottaa tietynlaisen rauhallisen kokonaisvaltaisen asenteen omaksumiseen vedenalaiseen valtakuntaan upotessa.
*Toinen huippuateria oli italialaisessa ravintolassa Bangkokissa, jossa erityisesti antipastojen kirjo sykahdytti mielta. Aasialainen ruoka ei vain parjaa kunnon eurooppalaiselle herkuttelulle, jossa rasvaa ei saastella ja jossa paaosassa on liha itse. Paikalliset maustamiset ovat sita luokkaa, etta valilla ei erota syoko kanaa vai kalaa kuin koostumuksen perusteella. Ruoan kannalta olen jo joulukuusta lahtien odottanut paluuta Suomeen.
Onko hippi hipille hippi?
Paljon on vettä virrannut Po-joessa sitten viime merkinnän. Tässä välissä olen viettänyt perinteikkään lumettoman joulun perheen kanssa täällä Thaimaassa ja pommien tahdittaman uuden vuoden Bangkokissa. Perheen näkeminen jouluna oli luonnollisesti hieno homma. Viikko heidän kanssaan Bangkokissa sekä Koh Samuilla sujui oikein iloisesti ja lämmitti tuhlaajapojan mieltä. Itse joulunvietto tällaisissa ilmanaloissa tuntui luonnottomalta mutta perhelomaksi viikko oli juuri kuin pitää. Palataanpa kuitenkin aikaan ennen joulua:
Joulun ja perheen tännetulon alla vietin muutaman päivän Koh Panang – saaren syrjäisestä nurkasta loytyvällä hippihenkisellä the Sanctuary-nimisellä parantola-rannalla. Tämä Elle ja New York Times – lehdissäkin ylistetty trooppinen kokonaisuus tarjoaa erilaisia meditaatio, henkiparannus sun muita seikkoja tai vain hippihenkistä yhteiseloa sitä haluaville. Oma motiivini sielläololle oli rauhaisan paikan saaminen kirjoitusprojektille mutta oleskelu siellä tarjosi myös mainion hetken ihmiskyttäämiselle eli tarkkailla tuollaisessa paikassa viihtyvien ihmisten sielunelämää.
Tämän tarkkailun perusteella voisi todeta, etta hippi ei ole aina hipille hippi. Oikeastaan voidaan erottaa kaksi hippityyppiä toisistaan, suvaitsevaisuuden ja suorittamisen ollessa ehkä ne keskeiset erottelut.
Ensimmäinen tyyppi on nimeltään Suorittaja-hippi. Tämä tyyppi tulee länsimaisesta kulttuuritaustasta, mutta on jossakin kohdassa alkanut kokea kapitalistis-luterilaisen arvomaailman tyhjyyden. Itämaiset jutskat ja tyypit tuntuvat tarjoavan vaihtoehdon ja vaihtelevan pituisen prosessin kautta hän luiskahtaa hippijengeihin alkaen imitoida näitä kaikessa pukeutumisesta ja musiikista elämänasenteisiin ja hengauspaikkoihin.
Vaikka näitä hippeja ei voi ulkoisesti välttämättä erottaa ns. ideaalihipeista paljastuvat he nopeasti keskustelussa. Erona ideaalihippeihin on, etta he kantavat vielä tiedostamattaan vanhan elämänpiirinsä asenteita sisällään. Heille hippinä olostakin muodostuu jonkinlainen suoritus, he eivät pääse eroon vanhasta ”draivistaan”; he vain uudistavat päämääränsä ja kielensä. Rastat kuuluu olla, joogata ja meditoida kuuluu tehdä, chillailu Kaakkois-Aasiassa kuuluu asiaan, mitä pidempi matka sen kovempi hippi. Tämä vakavamielinen hippi-ideaalin tavoittelu tekee sen, etteivät he koskaan saavuta hippeilyn ydintä: oloa juuri sellaisena kuin haluaa olla ja muiden suvaitsemista juuri sellaisena kuin nämä haluavat olla.
Näin ensinnäkin heille hippinäolosta tulee jatkuvan suorittamisen ja ulkoisen pätemisen kehä. Lisäksi heistä tulee auttamattoman suvaitsemattomia niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät jaa heidän ’suvaitsevaa’ maailmaasyleilevää elämäntapaansa. Koska he suorittamalla ovat vasta matkalla ideaaliin, he joutuvat puolustamaan omaa hippi-erinomaisuuttaan jatkuvasti, joka johtaa heidät torjumaan vahvasti kaikki erilaiset ei-hippimaiset elämänasenteet.
Aito ideaalihippi ei suorita, hänellä ei ole tarvetta ottaa rastoja, jos ei siltä tunnu. Hän vain on juuri niin kuin haluaa olla ja on tyytyväinen juuri siinä paikassa. Tästä stabiilista asemastaan hän kykenee erinomaisesti katsomaan muita elämänasenteita silmiin joutumatta kokemaan niitä haasteena omalleen. Tällöin hän voi myös ymmärtää ja antaa niiden olla mitä ovat ilman vihamielisyyttä. Enemmänkin hän kokee sääliä, myötätuntoa ja halua auttaa törmätessään väärässä uskossa eläviin.
Luonnollisesti tämän polarisoinnin mukaisia ääri-ihmisiä ei paljoakaan löydy. Enemmänkin hippihenkisissä ihmisissä nämä kaksi – Suorittajahippi ja Ideaalihippi – elävät sisäisessä dynamiikassa keskenään ilmeten eri voimakkuuksin eri ihmisissä. Taistelkoot kaikki hipit siis Ideaalihippinsa puolesta!
Paljon on vetta virrannut Po-joessa sitten viime merkinnan. Tassa valissa olen viettanut perinteikkaan lumettoman joulun perheen kanssa taalla Thaimaassa ja pommien tahdittaman uuden vuoden Bangkokissa. Perheen nakeminen jouluna oli luonnollisesti hieno homma. Viikko heidan kanssaan Bangkokissa seka Koh Samuilla sujui oikein iloisesti ja lammitti tuhlaajapojan mielta. Itse joulunvietto tallaisissa ilmanaloissa tuntui luonnottomalta mutta perhelomaksi viikko oli juuri kuin pitaa. Palataanpa kuitenkin aikaan ennen joulua:
Joulun ja perheen tannetulon alla vietin muutaman paivan Koh Panang – saaren syrjaisesta nurkasta loytyvalla hippihenkisella the Sanctuary-nimisella parantola-rannalla. Tama Elle ja New York Times – lehdissakin ylistetty trooppinen kokonaisuus tarjoaa erilaisia meditaatio, henkiparannus sun muita seikkoja tai vain hippihenkista yhteiseloa sita haluaville. Oma motiivini siellaololle oli rauhaisan paikan saaminen kirjoitusprojektille mutta oleskelu siella tarjosi myos mainion hetken ihmiskyttaamiselle eli tarkkailla tuollaisessa paikassa viihtyvien ihmisten sielunelamaa.
Taman tarkkailun perusteella voisi todeta, etta hippi ei ole aina hipille hippi. Oikeastaan voidaan erottaa kaksi hippityyppia toisistaan, suvaitsevaisuuden ja suorittamisen ollessa ehka ne keskeiset erottelut.
Ensimmainen tyyppi on nimeltaan Suorittaja-hippi. Tama tyyppi tulee lansimaisesta kulttuuritaustasta mutta on jossakin kohdassa alkanut kokea kapitalistis-luterilaisen arvomaailman tyhjyyden. Itamaiset jutskat ja tyypit tuntuvat tarjoavan vaihtoehdon ja vaihtelevan pituisen prosessin kautta han luiskahtaa hippijengeihin alkaen imitoida naita kaikessa pukeutumisesta ja musiikista elamanasenteisiin ja hengauspaikkoihin.
Vaikka naita hippeja ei voi ulkoisesti valttamatta erottaa ns. ideaalihipeista paljastuvat he nopeasti keskustelussa. Erona ideaalihippeihin on, etta he kantavat viela tiedostamattaan vanhan elamanpiirinsa asenteita sisallaan. Heille hippina olostakin muodostuu jonkinlainen suoritus, he eivat paase eroon vanhasta ”draivistaa” vain uudistavat paamaaransa ja kielensa. Rastat kuuluu olla, joogata ja meditoida kuuluu tehda, chillailu Kaakkois-Aasiassa kuuluu asiaan, mita pidempi matka sen kovempi hippi. Tama vakava hippi-ideaalin tavoittelu tekee sen, etteivat he koskaan saavuta hippeilyn ydinta: oloa juuri sellaisena kuin haluaa olla ja muiden suvaitsemista juuri sellaisena kuin nama haluavat olla.
Nain ensinnakin heille hippinaolosta tulee jatkuvan suorittamisen ja ulkoisen patemisen keha. Lisaksi heista tulee auttamattoman suvaitsemattomia ihmisia kohtaan, jotka eivat jaa heidan ’suvaitsevaa’ maailmaasyleilevaa elamantapaansa kohtaan. Koska he suorittamalla ovat vasta matkalla ideaaliin, he joutuvat puolustamaan omaa hippi-erinomaisuuttaan jatkuvasti, joka johtaa heidat torjumaan vahvasti kaikki erilaiset ei-hippimaiset elamanasenteet.
Aito ideaalihippi ei suorita, hanella ei ole tarvetta ottaa rastoja, jos ei silta tunnu. Han vain on juuri niin kuin haluaa olla ja on tyytyvainen juuri siina paikassa. Tasta stabiilista asemastaan han kykenee erinomaisesti katsomaan muita elamanasenteita silmiin joutumatta kokemaan niita haasteena omalleen. Talloin han voi myos ymmartaa ja antaa niiden olla mita ovat ilman vihamielisyytta, enemmankin saalia, myotahapeaa ja halua auttaa kokien vaarassa uskossa elavia nahdessaan.
Luonnollisesti taman polarisoinnin mukaisia aari-ihmisia ei paljoakaan loydy. Enemmankin hippihenkisissa ihmisissa nama kaksi – Suorittajahippi ja Ideaalihippi – elavat sisaisessa dynamiikassa keskenaan ilmeten eri voimakkuuksin eri ihmisissa. Taistelkoot kaikki hipit siis Ideaalihippinsa puolesta!
Aivomittauksia buddhalaismunkeista
Muutama mielenkiintoinen tieteellinen tutkimus buddhalaisuudesta on tässä viime hetkinä osunut silmiini. Hassua, että vaikka sitä ajatteleekin, että tuollaiset munkit on aika kovia jätkiä noin henkisellä tasolla, niin silti asia jotenkin konkretisoituu, kun niiden mielen kyvyistä saadaan jotain selkeän objektiivisia tieteellisiä faktoja irti. Näin syvältä tieteellis-objektiivisesta maailmankuvasta käsin sitä näitä itäisten maiden juttuja tarkastelee. Mutta faktoihin.
Ensinnäkin Öserin, kolmisenkymmentä vuotta meditaatiota harrastaneen munkin aivokuvaukset osoittivat, että kun hän suoritti tietynlaisia meditaatiotekniikoita, hänen aivojensa sähkökäyrissä tapahtui selkeitä ja stabiileja muutoksia, joihin meditaatiota harjoittamattomat yksilöt eivät kyenneet.
Tämä oli nyt vielä melko odotettavaa. Seuraava tulos on jo vähän kiehtovampi. Aiemmista aivotutkimuksista tiedetään, että aivokuvauksissa positiivisten tunteiden vallitessa ihmismielessä hänen vasen otsalohkonsa on erityisen aktiivinen. Tämä koskee niin ilon, innostuksen, epäitsekkyyden tai mielen vilkkauden kokemuksia. Vastaavasti oikea otsalohko on erityisen aktiivinen masentuneilla, pessimistisillä ihmisillä ja ihmisen ollessa surullinen. Kuvattuaan laboratoriossaan tuhansia yksilöitä päättivät tutkijat kuvauttaa useita vuosikymmeniä meditaatiota harrastaneen munkin. Tutkijat raportoivat, että hänen ollessa neutraalissa mielentilassa oikean aivolohkon toiminta oli aivan poikkeuksellisen alhainen vasemman ollessa luonnollisesti poikkeuksellisen vahva. Aivojen sähköisyydestä voisi siis päätellä, että munkki eli harvinaisen onnellisessa mielentilassa.
Seuraavaksi Öser ja toinen munkki laitettiin katsomaan kuvaa neutraaleista kasvoista. Kasvoilla kävi ilme 30-osa sekunnin ajan jonka jälkeen ne palasivat neutraaleiksi. Tämän jälkeen pitää tunnistaa tämä ilme. Noin viisituhatta ihmistä oli tehnyt testin aiemmin ja poliisit, psykiatrit, tullivirkailijat ja salaisen palvelun agentit olivat toistaiseksi saaneet parhaimpia tuloksia. Mutta munkit
Kävelyä Myanmarissa
Ratsastettuamme useita tuntia poninkokoisilla hevosilla läpi kauniin Myanmarilaisen kukkulamaiseman saavuimme kylään. Kylässsä ei ollut sähköjä eikä puhelinta, sinne ei johtanut mitään polkua kummempaa tietä ja talojen materiaalivalinnoissa ja sisustuksessa näki, että kylä oli melko pitkällisesti omavarainen. Ihmiset edustivat eri kansaa kuin valtaapitävät burmalaiset ja puhuivat eri kieltä kuin järven rannalla turistikylässä toimivat Myanmarilaiset. Maasto oli kukkulaista ja viljelmien välissä oli metsää. Talojen seinät ja lattiat olivat sellaisia, ettei tehnyt liikaa mieli hyppiä niitä vasten, varsinkin kun paikalliseen tyyliin talo rakennetaan paalujen varaan korkealle siten, että asunnon alle jää tila säilyttää tavaroita sun muuta. Ilmeisesti varokeino petoja ja ötököitä vastaan ja jokivarsilla tulvia. Miehillä tuntui kaikilla olevan machete-tyylinen veitsi mukanaan, kuulemma metsässä on sen verran paljon puumia, että aseistautumisella on selkeä eloonjäämisfunktio.
Kävellessäni kylän lävitse pohdiskelin kansallisvaltio
Ethicality as an employer-choosing criteria
Myanmar
Taalla sotilasdiktatuurissa oleilu on varsin leppoisaa. Tanaan koimme suomalaista kesamokkitunnelmaa pyoraillessamme kylanraittia mummo-pyorilla leudon lampimassa saassa poltetun koivun tuoksun tunkeutuessa sieraimiimme. Vesipuhvelin selassa kouluun matkaavat pikkupojat seka veden paalle paaluille rakennettu kyla oikealla puolellamme vahan rikkoivat tata suomalaista idyllia.
Maa on tietysti varmaankin koyhin missa olen kaynyt. Tama nakyy mm. sahkonjakelun jatkuvissa katkoksissa, matkapuhelinverkon olemattomuudessa, internetin toimimattomuudessa suurimpana osana paivana (lisaksi hallituksen rankka sensuuripolitiikka tarkoittaa etta hotmailin kaltaiset yleisimmat sahkopostipalvelut ovat ’access denied’. Melko hatara yritys kumota vapaan sanan leviaminen. Puhelinverkon surkea laatu toimii onneksi tehokkaampana sananvapauden rajoittajana). Myoskin autokannan kunto kertoo ekonomisesta tilanteesta jotain. Bussimatkalla bussista tipahti puolen metrin kokoinen metalliosa (renkaanvakauttaja tms. En ole tekniikan miehia). Se korvattiin kahdella koydella. Sen sijaan sotilasdiktatuuri on pintapuolisesti ainakin nakynyt vahemman kuin luulin. Ei mitaan rynnakkokivaarikavereita kadunkulmissa tai mitaan muuta coolia. Tosin muutaman valituksen olemme kuulleet kaiken turismiin liittyvan liiketoiminnan ylikorkeasta verotuksesta.
Aluksi matkasin ranskalaisten koulukavereiden kanssa mutta jattaydyin pois heidan ’kaikki merkittavimmat turistikohteet pitaa nahda vaikka se tarkoittaakin minuuttiaikataulua’ – stressaamisesta. Tama asenne ilmeni parhaimillaan, kun saavuimme tanne Inle Lake:lle yobussilla aamukuudelta. Tykitimme viiden tunnin veneajelun lapi tarkeimpien turistikohteiden. Sitten he ryntasivat lentokentalle paastakseen Baganiin, jonka vanhat temppelit ovat se Myanmarin ykkosturistikohde kraasaa kaupustelevine pikkulapsineen. Tuollaisella tahdilla nakee kaikki turistikohteet mutta ei mitaan itse maasta ja sen ihmisista. Itse hengaan kohta kolmatta paivaa taalla Inle laken luona, tanaan tosiaan leppoisa pyoraretki lahikylaan oli paaohjelma, soimme natiivien vieraina jotain outoja kananmunajuttuja, huomenna lahdemme kokopaivaiselle hevosratsastusretkelle. Oppaamme on varsin cool jaba, smuglasi itsensa mm. rajan yli Thaimaaseen ilman passia paastakseen beacheille bilettamaan.
Lisaa vaikutteita palatessani, yhteys kuulemma katkeaa kohta.
Hyvää itsenäisyyspäivää
Koulu on ohitse taalla. Pakkasin juuri kamani ja lahden laksiaisjuhlien kautta aamulla Myanmariin. Itsenaisyysjuhlien johdosta listasin muutaman asian joita Suomesta kaipaa.
1. Infrastruktuuri ja asioiden toimivuus
Tanaan kulutin nelja tuntia metsastaessani allekirjoituksia lomakkeeseen. Kavin mm. Physical Plant osastolla allekirjoituttamassa paperiin etta olen palauttanut kaikki lainani. Minulla ei ol aavistustakaan mita Physical Plant tekee, en ole koskaan siella kaynyt, enka tieda mita sielta voisi lainata. Allekirjoitus on kuitenkin pakollinen, samoin kuin tanaan lomalla olevan laitoksen sihteerin allekirjoitus siita, etta han on saanut gradu-tyoni, jota en taalla vaihto-oppilaana luonnollisestikaan suorittanut. Byrokratia on hidasta ja arvaamatonta. Lampimassa suihkussa olen ollut ehka kaksi kertaa puolen vuoden aikana. Koulun internet-yhteyksien toimivuus on valilla satunnaista. Sahkokatkot tietokoneluokassa ovat johtaneet minut kirjoittamaan samoja tekstinpatkia uudelleen ja uudelleen kun en ole tajunnut tallentaa tuotoksiani minuutin valein. Valilla vedentulo koko kampukselle on katkeillut. Pienia asioita mutta kasautuessaan sita oppii arvostamaan Suomea, jossa kaikki toimii moitteettomasti ja hairiot infrastruktuurissa hoidetaan alta aikayksikon.
2. Ruoka
Ollakseni rehellinen olen saavuttanut jonkinlaisen kyllastymispisteen aasialaisen ruoan kanssa. Jokainen mahdollisuus syoda jotain lansimaista, oli se sitten vaikka McDonalds hampurilainen tuntuu keitaalta autiomaassa. On nautittavaa kun ruoassa maistaa itse raaka-aineiden maun eika vain mausteita. Alussa diggasin thaimaalaista keittiota mutta ruokatottumukset istuvat syvassa.
Mita ruokaa sitten kaipaan? Noloa myöntää mutta lahes eniten olen kaivannut pizzaa. Kansallisromanttista ruisleivän ja salmiakin kaipuuta en ole niin vahvasti elanyt. Tosin myonnetaan etta leipaa taalta ei loyda eika juustoa. Business Communication – kurssilla tanskalais-saksalainen tyttoparivaljakko piti esitelman tummasta leivasta maistiaisineen ja se kylla maistui varsin taivaalliselta. Ehdottomasti kulinaristinen huippuelamys oli kuitenkin italialainen ravintola kunnon italialaisine antipastoineen. Punaviinin (joka myoskin on yksi erittain harvinainen ja kaivattu herkku) kanssa nautittuna tama ateria oli makunautintojen samettisen tummaa hyvailya. Maitotuotteet ovat luonnollisesti selkea kaipauksen kohde taalla. Maito itsessaan ruokajuomana, juustot erityisesti (Valion mustaleimainen emmental tai sulatettu Oltermanni), viili. Suomalaisruokakauppojen laajoista karkkihyllyista haaveilen myos paikallisessa karamellityhjiossa.
Erityismaininta tassa kohden taytyy antaa aidin tekemille ruoille, joita taalla kaukana oppii arvostamaan entista enemman.
3. Sosiaalista verkostoa
Vaikka taalta on loytynyt omat kaverit ja se jengi jonka kanssa hengaa ja pitaa hauskaa niin siltikin tuntuu etta Suomessa sita oli ehtinyt muodostaa sellaiset sosiaaliset siteet ihmisten kanssa, etta ei niista halua luopua. Perhe ja kaikki kaverit tarjoavat sellaisen ympariston jossa saan paljon ja jossa saan toteuttaa itseani. Moni matkalla tapaamani ihminen ei haluaisi palata, itselleni tuollainen asenne tuntuu niin vieraalta. Vaikka muualla on kiva kayda, ovat juureni aivan liian vahvasti Suomessa, etta haluaisin muualle pysyvasti jaada.
4. Sauna ja se ettei ole jatkuvasti liian kuuma
Nama ovat aika luonnollisia kaipuita.
Buddhalaisuudesta joulun alla
Muoviset joulukoristeet eivat ole kovin savayttaneet mutta tanaan tuli varsin epatodellinen olo kun kampuksen kuumuudessa joululaulukuoro visersi ”We wish you a merry christmas” – laulua arvaamatta taustalla. Tunne joulusta on varsin kaukainen naissa olosuhteissa ja joululaulukuoro autenttisessa jouluriemussaan oli aivan liian out of context. Siksipa muutama huomio buddhalaisuudesta lienee paikallaan.
Ensinnakin silmiini osui mielenkiintoinen tutkimus, jossa mitattiin ihmisten elaman merkityksellisyytta. Buddhalaiset saivat keskimaarin selvasti huonomman tuloksen kuin muista kulttuuritaustoista tulleet hahmot. Tama viittaa vahvasti siihen, etta buddhalainen elamanasenne poikkeaa merkittavasti lansimaisesta elamanasenteesta. Merkityksellisyytta mitattiin ’Life Regard Index”- menetelmalla, jossa oli kaksi perusdimensiota. Framework, jossa mitattiin kuinka paljon ihminen pystyy sijoittamaan elamansa johonkin merkitykselliseen perspektiiviin ja Fulfillment, joka mittaa ihmisten kasitysta siita, kuinka paljon he kokevat saavuttaneensa tai olevan matkalla saavuttamaan merkityksellisyytensa.
Tarkasteltaessa tata elaman merkityksellisyyden menetelmaa suhteessa buddhalaisuuteen voi tehda joitakin hypoteeseja tutkimustulosten syista. Lansimainen elamantyyli maarittyy vahvemmin suoritus- ja tavoitekeskeisesti. Elamaan rakennetaan joitain lyhyemman ja pidemman tahtaimen paamaaria, joiden saavuttaminen tuo sisaltoa ja merkitysta arkeen. Buddhalainen filosofia on tassa suhteessa kaanteinen. Se pyrkii hyppaamaan pois tasta oravanpyorasta. Kaikki tavoitteet ovat pohjimmiltaan illuusiota. Mikaan niista ei tuo lopullista merkitysta, nautintoa tai vapautusta. Tavoitteiden saavuttaminen luo vain uusia tavoitteita ja ihminen pysyy taman oravanpyoran vankina koko elamansa. Han ikaan kuin pyrkii peittamaan elamansa pohjimmaisen merkityksellisyystyhjion pysymalla jatkuvassa kilpajuoksussa, yrittaen unohtaa, etta maali on vain jatkuvasti kauemmaksi siirtyva kangastus.
Buddhalainen filosofia voitaisiin tasta perspektiivista nahda jonkinlaisena harjoitteena oppia elamaan ilman merkityksellisyytta. Pitaa uskaltaa kohdata elaman merkityksettomyys ja oppia elamaan sen kanssa. Vain hyppaamalla pois oravanpyorasta, antautumalla virran vietavaksi ilman takertumista illusorisiin paamaariin voi saavuttaa vapauden. Buddhalaisuus tavoittelee valaistusta, mutta valaistuminen on tila jossa tavoitteleminen on loppunut.
Lansimaissa elaman koetun merkityksellisyyden ja onnellisuuden valilla on selkea positiivinen korrelaatio. Tutkimuksia ei liene tehty mutta todennakoisesti tama korrelaatio ei ole laheskaan nain yksioikoinen buddhalaisten ihmisten osalta. Lansimaisten onnellisuus on tiukemmin kiinnittynyt omien tavoitteiden loytamiseen ja niiden saavuttamiseen. Life Regard Index mittaa naita kahta aspektia ja vahva positiivinen korrelaatio onnellisuuden kanssa on ymmarrettava ei universaalina tuloksena, vaan tietyn kulttuurikehikon sisalla patevana tuloksena. Buddhalaisuus pyrkii oppimaan elamaan ilman naita tavoitteita. Siksipa onnellisuus ei seuraa tavoitteiden loytamisesta.
Muutama hajahuomio viela loppuun:
1. Meditaatiokokeiluissani uskon, etta liika lukeneisuus on taakka. Kun on lukenut liikaa siita, mita meditaatiossa tapahtuu, sita ei osaa antautua tilan valtaan, vaan jatkuvasti analysoi tilaansa hakien siita lukemiaan elementteja. Tama luonnollisesti tukahduttaa meditaation syvenemisen mahdollisuuden.
2. Csiksentmihalyin flow-tilan yhteys buddhalaiseen valaistumiseen on mielestani vahva. Valaistuminen, jossa antaudutaan elamaan tavallaan ilman tietoista kontrollia tai oikeastaan tietoisen ja tiedostamattoman harmoniassa, on melko pitkalle jonkinlainen koko elamaan ulottuva flow-tila.
3. Epsteinin Going to Pieces without Falling Apart, jonka bongasin Markuksen blogista (http://www.valt.helsinki.fi/blogs/amoneuvo/post26.htm) oli varsin vehrea ja kepean sukeltava sisaantulo buddhalaisuuteen ja meditaatioon.
Houellebecq: Extension du domaine de la lutte
Luin Houellebecq:in ensimmäisen kirjan ”Extension du domaine de la lutte” englanniksi. Vaikka en tuota originaalikieltä ymmarräkkään, niin vahvasti vastustan englanninkielista nimeä ”Whatever”. Se on jotenkin niin halpa, redusoi koko kirjan yksinkertaiseksi ja lineaarisen tyhjäksi tokaisuksi. Houllebecq:in maailma on kyyninen ja nihilistinen mutta se ei ole sitä nykynuoren suoraviivaisen ajattelemattomalla tavalla ’Whatever’, vaan päinvastoin liiasta ajatustyöstä ja analyysistä johtuen.
Houellebecq:ista on muotoutunut jonkinlainen lempikirjailijani. Hänen maailmansa on niin rehellisen karu. Hän ei peittele mitään, vaan tuo elämän koko kirjon kirjoihinsa rumimpiakin yksityiskohtia unohtamatta. Samalla hänen analyysinsa ihmisen tilasta nykyaikana on niin osuva ja kaunistelematon, että hänen maailmansa avaa silmät näkemään paremmin tämän maailman. Tämä älyllinen rehellisyys on itsessään jo kunnioitettavaa, hyvin harva yksilö uskaltautuu yhta kauas sovinnaisuuksien kahleista kuin Michelimme. Siksipä Ranskassa hänen kirjalliset ansionsa kuulemma helposti hukkuvat kaikkien skandaalien ja kiivaiden väittelyiden alle. Häntä syytetään myös intellektuelliston kosiskelemisesta. Kirjat ovatkin hyvin intellektuelleja ja sisältävät varsin paljon älykkömäisiä kannanottoja suuntaan jos toiseenkin. Usein ne ovat kuitenkin niin tuoreita näkökulmia, että ainakin minuun ne tehoavat. Houellebecq on älykäs eikä Jackass-aikakautenakaan häpeä sitä.
Tässä esikoiskirjassa ovat läsnä jo kaikki Houellebecq – elementit. Päähenkilön vieraantuneisuus yhteiskunnasta, illuusiottomuus ja hänen elämänsä tarkoituksettomuus, narraattorin alhainen status ja ahdinko seksuaalisella saralla sekä yhteiskunnan kokonaistilan analysointi sen lisääntymisrituaalien kautta. Houellebecq:in maailma on synkkä ja ruma. Syynä on lähinnä se, että hän on liian selvänäköinen kyetäkseen jäämään niiden kauniiden illuusioiden vangiksi, joiden avulla ihmiskunnan valtaosa onnistuu pitämään elämäänsä onnellisena ja merkityksellisenä. Ihmiset ovat läpeensä seksuaalisia olentoja ja leijonanosa heidän käytöksestään eri elämänalueilla voidaan selittää heidän onnistumistensa ja epäonnistumistensa kautta tällä pelikentällä. Nyky-yhteiskunta avataan seksualisuuden kapitalistisena järjestelmänä, jossa jako niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, on julma ja jyrkkä. Tässä iso H onnistuu tuomaan paljon sellaista esiin, mitä muut kirjailijat häpeävät myöntää.
Kaiken kaikkiaan diggasin kirjasta varsin paljon. Tosin loppuratkaisu oli aivan turhan kliseemäinen tämänkaltaiselle kirjallisuudelle. Ehkä muitakin ensimmäisen kirjan oireita oli viela havaittavissa mutta riemukas ja valaiseva kirja silti. Kuin katuojaan sammuminen.
