Raimo Sailas ja onnellisuus

Olin tuossa taannoin haastamassa Raimo Sailasta Nuorten filosofiatapahtumassa Nufitissa. Polyteekkarikin on innostunut
raportoimaan
tuosta suuresta väittelystä. Sailas on mies paikallaan tai erästä vaalikampanjaa siteeratakseni ”paras siinä mitä hän tekee”. Sailaksen tapauksessa kyse on hyvinvointivaltion ylläpidosta valtion rahankäyttöä rationalisoimalla. Hänen pyyteetön pyrkimyksensä on hyvinvointivaltion säilyttäminen ja päivänpolitiikan ulkopuolelta hän kykenee tekemään kipeitä mutta välttämättömiä päätöksiä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä mielessä hän on maallemme korvaamaton ja arvostan häntä ja monia hänen ratkaisujaan.

Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Sailaksen kanssa haastamisessani keskityin luonnollisesti erimielisyyksiimme. Pääasiallinen pointtini oli oikeastaan se, että talouskasvun tie kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi on Suomen osalta kuljettu. Tutkimukset kansakunnan onnellisuudesta ovat osoittaneet, että tietyn tulotason jälkeen kansalaisten onnellisuus ei lisärahasta kasva. Sotien jälkeen talouskasvu oli siis järkevintä hyvinvointipolitiikkaa, mutta nykyisessä yltäkylläisyyden tilassa ihmisten onnellisuus ei lisäänny siitä, että valtio vaurastuu. Itse asiassa monet oireet, kuten se fakta, että Suomen 250 000 työkyvyttömyyseläkeläisestä 44% on jättänyt työelämän masennuksen vuoksi, kertovat siitä, että nykyinen talouskasvun ylläpidon kulttuuri aiheuttaa enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia.

Tutkimukset osoittavat myös, että ihmiset ovat hyvin huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi. On esimerkiksi osoitettu, että isompi asunto kauempana keskustaa vähentää ihmisten onnellisuutta, mutta tätä ei moni Nurmijärvi-unelmasta haaveileva tiedä. Yleisesti ottaen ihminen on niin sopeutuvainen eläin, että lähes kaikki materiaaliset onnellisuuden lähteet menettävät tehonsa alle kuukaudessa ostamisen jälkeen. Kuluttaminen johtaa pelkään hedonistiseen oravanpyörään, jossa onni on aina seuraavan kulutushuipun takana. Tähän liittyen toin esiin sen faktan, että vuonna 2003 keskimääräinen suomalainen katsoi televisiota 2 tuntia ja 53 minuuttia ja televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa. Mainonnan olemassaolon tarkoitus on herättää ihmisissä uusia tarpeita eli tehdä heidät tyytymättömiksi nykytilaansa. Mainonta vaikuttaakin olevan yksi keskeinen osatekijä ihmisiä piinaavassa oravanpyörässä, jolloin nousee esiin kysymys, pitäisikö valtion rajoittaa sitä jotenkin.

Kolmanneksi pohdin voiko olla niin, että jatkuva puhe ihmisestä taloudellisena maksimoijana itse asiassa osittain luo ihmisistä taloudellisia maksimoijia muiden arvojen kustannuksella. Nykyiseen poliittiseen diskurssin ja kansantalouden tutkimukseen on sisäänrakennettu olettama ihmisestä rationaalisena taloudellisena maksimoijana. Ihminen olentona on sellainen, joka aistii herkästi sitä, mitä häneltä odotetaan ja toimii sen mukaisesti. Tällöin jatkuva puhe taloudellisesta maksimoijasta on itseään toteuttava profetia, joka saa ihmiset toimimaan enemmän raharationaalisesti ja vähemmän muita elämänarvoja huomioiden. Kukaan ei halua olla se tyhmä, jonka ei-rationaaliselle luonteelle muut nauravat. Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta otin Jari Sarasvuon, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Kokonaisuudessaan teesini on oikeastaan se, että jos haluamme lisätä kansakunnan hyvinvointia Suomessa, ei se onnistu enää talouskasvulla. Kyetäksemme hyvinvoinnin lisäämiseen on meidän siirrettävä katseemme niihin mahdollisuuksiin, mitä tieteellinen onnellisuustutkimus on meille viime aikoina avannut.

P.S. Löysin internetistä lähestulkoon-kaimani ranskalaisen runoilija-muusikon
Frank Martel:in
. Musiikki vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoin olevani miehelle velkaa levynoston.

Unelma-ammatti

Pikkupojat haaveilevat mäkihyppääjän tai jalkapallotähden urasta ja vähän isommat pojat haluavat olla rokkitähtiä. Vain harva näihin ammatteihin päätyy ja katsoessa varsinkin viimeisen ammatin itsemurhatilastoja ja päihdeväärinkäyttöä tulee mieleen, että ovatkohan kaikki nämä tähdet varmasti tekemässä sitä mitä eniten haluavat. Mistä sitten tietää, että on unelma-ammatissaan?

Yksinkertainen vastaus on varmaankin se, että sitten kun tekee sitä, mistä eniten pitää ja joku maksaa siitä vielä palkkaakin, niin tämä on aika vahva indikaattori siitä, että nyt ollaan oikeassa paikassa tekemässä oikeata asiaa.

Itse olen yhä vahvemmin nähnyt, että ura tutkijan ja filosofin välimaastossa on se jokin, joka minua eniten sytyttää. Pienenä osoituksena tästä seuraava vignetti: Kun henkilö on perjantaina hiukan liian vähillä yöunilla paahtanut aamusta asti pitkän päivän konttorilla, pelannut sen jälkeen salibandya, käynyt baarissa kavereiden kanssa kaljalla, juonut muutaman konjakin ja saapuu puoliltaöin keskustaan, jossa joutuukin odottamaan yksin tunnin tyttöystäväänsä, niin mitä hän tekee? Työasiat ovat tässä kohtaa ehkä harvalla päällimäisenä. Itse innostuin heti mahdollisuudesta lukea ja editoida tunnin aikana tällä hetkellä työksi kirjoittamaani artikkelia. En siis asiaa enempää ehdi analysoida, työt kutsuvat!

P.S. Itse halusin pienenä olla maailmantutkija.

Ulkoistamisen onnistumisesta

Nyt kun työpisteeni on kuukauden sijainnut täällä Työpsykologian laitoksella Otaniemessä, on paikallaan jakaa kokemukseni siitä, että Tuas-talon opiskelijaravintola on omassa ranking-listassani pääkaupunkiseudun ykkönen. Samalla tarjoutuu mahdollisuus nähdä, miten ulkoistaminen voi onnistua tai epäonnistua. Kun nimittäin vertaamme tätä ravintolaa Kauppakorkeakoulun ruokaloihin, ymmärrämme miten tuotantotalouslaiset ovat pohjimmiltaan järkevämpiä ihmisiä kuin erinomaisuudestaan intoilevat kauppislaiset.

Syitä siihen, miksi mainittu Tuas-talon ruokala on vatsani sympatiat saavuttanut, on monia: itse ruokavalikoima on kattava ja herkullinen, useana päivänä ongelmaksi tulee runsauden pula, kun ei muutamasta onnistuneesta vaihtoehdosta osaa valita parasta. Myös salaattipöytä ja leipävalikoima on laadukas. Hintaan sisältyy kaksi lasia maitoa tai muuta juomaa, kun kaikissa muissa pääkaupunkiseudun ravintoloissa 2,35 eurolla saa vain yhden lasillisen. Lisäksi kolmen tai neljän euron kalliimmat ateriat ovat lähes päivittäin pelottavan houkuttelevia. Olenpa kerran syönyt neljällä eurolla jopa ravintolatasoisen pippuripihvin. Voidaan siis todeta, että Tuotantotalouden laitos on selkeästi onnistunut ruokailupalvelun ulkoistamisessa.

Kauppakorkealaiset taasen intoilivat muutama vuosi sitten siitä, kuinka he kilpailuttamalla olivat onnistuneet saavuttamaan pääkaupunkiseudun halvimmat opiskelijalounaat, 1,65e verrattuna tavalliseen 2,35 euroon. Tämän seurauksena kuulin useammasta tahosta, jotka lounaiden laskeneen tason vuoksi eivät enää näissä kuppiloissa nenäänsä näyttäneet, vaan siirtyivät muiden koulujen opiskelijaravintoloihin, omiin eväisiin tai lähipizzeriaan.

Kauppakorkealaiset sortuivat klassiseen ulkoistamisen epäonnistumiseen. He tekivät päätöksensä vain yhden dimension, hinnan, perusteella. Tuotantotalouslaiset taas ymmärsivät, että näissä hintaluokissa ei tärkeintä ole viidenkymmenen sentin hinnanmuutos, varsinkin kun opiskelijamassa koostuu rahakkaille aloille suuntautuneista nuorista business-menestyjistä. Sen sijaan he panostivat laatuun etsien palveluntarjoajan, joka kykeni tällä perushinnalla tarjoamaan eniten vastiketta rahoilleen.

Esimerkkini aihe on sinänsä varsin harmiton, mutta kuvastaa yhteiskuntamme kipeätä ongelmaa. Ulkoistamisen ilosanomaa ja ideologiaa toteutetaan yhä laajenevassa määrin valtiollisella ja kunnallisella tasolla. On kuitenkin tyhmää tehdä sitä, mitä ei osaa. Usein tuntuu siltä, että valtiollisilta tahoilta puuttuu tarvittava kyky ulkoistaa palveluitaan. Seurauksena on se, että hinta dominoi aivan liikaa palveluntarjoajaa valitessa. Tästä kärsivät palvelun käyttäjät eli tavalliset kansalaiset. Ulkostamisen seurauksena halvemmalla saadaan huonompaa ja asiakkaista piittamatonta palvelua. Liikuntarajoitteisten kuljetusten nykyiset ongelmat ovat tästä vain yksi esimerkki. Ulkoistaminen ei siis useinkaan ole kansalaisten etu, ainakaan niin kauan kuin valtion virkahenkilöillä ei ole riittävää tietotaitoa sen toteuttamiseen.

Tieteellinen koe ihmisen ympäristöntuntemuksesta

Seuraavanlainen tieteellinen teesi tupsahti mieleeni tuossa illan päätteeksi makuuhuoneen ollessa pimeä. Aiheena ihmisen ympäristökuvan rakentuminen mielessä. Tilanne lähti käyntiin siitä, että yllättäen valo piti laittaa hetkeksi päälle. Välttääkseni sokaistumisen painoin tyynyn tiukasti naamaani vasten ennen valonappulan vääntämistä. Tämän jälkeen valo oli noin minuutin verran päällä, ennen kuin se jälleen katkaistiin. Tyynyn takia aistihavaintoni eivät tämän minuutin aikana muuttuneet millään tavalla. Avatessani silmät tyynyssä oli yhtä pimeää kuin aiemmin avatessani silmät pimeässä. Sen sijaan ympäristökokemukseni muuttui.

Valveilla ollessa meillä on jatkuvasti tietynlainen käsitys välittömästä ympäristöstämme. Olemme jatkuvasti jossakin paikassa. Vaikka laittaisimme silmät kiinni, on meillä tunne siitä, että oikealla puolella on seinä, vasemmalla kirjoituspöytä ja takana kirjahylly. Olennaista nyt oli, että tämä kokemus muuttui, vaikka aistihavaintoni eivät muuttuneet. Minulla oli kokemus pimeästä huoneesta ympärilläni. Valon tullessa päälle minulla oli kokemus valoisasta huoneesta ympärilläni, vaikka en tätä muutosta millään aistilla kyennyt havaitsemaan.

Tämän pohjalta hahmottelin seuraavan tieteellisen kokeen. Ryhmä A ja B tuodaan huoneeseen ja heidän annetaan leikkiä vähän aikaa valokatkaisimella, jolla huone saadaan totaalisen pimeäksi. Tämän jälkeen he saavat laittaa valot pois. Pimeydessä molempien ryhmien silmät peitetään totaalisesti, niin ettei mitään valoa pääse heidän silmiinsä. Tässä vaiheessa ryhmä A saa laittaa valon päälle katkaisimesta. Tämän jälkeen molemmilta ryhmiltä kysytään kysymyksiä huoneen yksityiskohtiin liittyen, erityisesti esineiden väreihin ja muihin näköaistilla havaittaviin asioihin liittyen. Hypoteesina on, että ryhmä A, jolla on tunne valoisasta huoneesta ympärillä kykenee paremmin palauttamaan näitä asioita mieleensä kuin ryhmä B, jolla on kokemus pimeästä huoneesta ympärillään.

Odotan yhteydenottoa tähän tuiki tärkeään tutkimushankkeeseen tarttuvilta psykologeilta.

Tuntematon Sotilas: Yritys synnyttää kansakunta

Suomi kansakuntana on kuollut. Näin julistaa Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Näytelmä on selkeästi merkittävintä mitä suomalaisessa teatterimaailmassa on tapahtunut omina teatterissakäyntivuosinani. Se on painava puheenvuoro kansakunnan tilasta, sen nykyisestä alasajosta. Samanaikaisesti se on teatraalisesti impressionistisen vakuuttava, näyttämön ja nykytekniikan mahdollisuuksia luovasti hyväksikäyttävä spektaakkeli. Toivuttuani ensi-illan aiheuttamasta tunnekuohusta päätin jo varata liput nähdäkseni sen uudestaan. Näytelmä on niin rikas merkitsevistä yksityiskohdista, että se tarvitsee ja ansaitsee toisenkin katsomiskerran. Tässä oma tulkintani näytelmän esittämästä puheenvuorosta.

Suuressa sodassa muovautui kansakunta Suomi, itseään toteuttava uskomus yhtenäisestä suomalaisesta kansasta. Suomi koettiin yhteisenä projektina, jota me – suomalaiset – yhteisvoimin puolustamme ja rakennamme. Isänmaa, jonka vuoksi kuoltiin, oli myös isänmaa, jonka menestyksen eteen oltiin valmiita tekemään töitä. Tämä yhteinen Suomemme, yhtenäinen ja toisiaan auttava kansakunta eli vahvana rakennettaessa sitä hyvinvointi-Suomea, jossa tänä päivänä elämme. Veljeä ja siskoa ei jätetä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet tämän kansakunnan alasajoa. Individualismi ja yksilöllinen menestys ovat ampuneet laukauksen laukauksen perään Suomi-neitoon. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana on tänä päivänä henkitoreissaan. Hyvinvointivaltion kriisi ei viime kädessä johdu kansainvälisistä suhdanteista tai globalisaatiosta, vaan siitä, että suomalaisten hyvinvoivin osa ei ole enää valmis sitä ylläpitämään. Yksilölle on olemassa vain Suomi, joka tarjoaa tietyt resurssit, joita voi maksimaalisesti hyödyntää oman itsensä toteuttamisen ja menestyksen projektissa. Suomi päämääränä, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään uhrauksia, on heidän mielessään kuollut. Yksilölle Suomella on vain välinearvo.

Kun siis näytelmässä ammutaan kansakunnan ikonit, ei tämä ole vain tarkoituksellista konservatiivien provosoimista (vaikka toki sitäkin siinä on). Se pyrkii vain kuvaamaan sen nykytilanteen, jossa kansakunnan ikonit eivät merkitse enää mitään, koska ei ole enää kansakuntaa. Sillä, että Ransu on koko kansan suosikki ei ole enää muuta arvoa, kuin valtava käyttämätön markkina-arvo. Establishment, joka suomalaisuuden symboleita viljelee, on tosiasiassa jo myynyt itsensä yksilöllisen menestyksen markkinoilla. Smeds tekee visuaalisesti saman mitä suomalainen eliitti toteuttaa päätöksillään päivittäin.

Näytelmä on rohkea yritys synnyttää kansakunta uudestaan. Se ottaa kansallisen ikonin ja riisuu sen päältä kaiken oikeistolaisen sankarointikultauksen. Sota oli aidosti koko kansan asia. Näin näytelmä tekee enemmän oikeutta Linnan alkuperäiselle Sotaromaanille kuin siloitellummalle Tuntemattomalle Sotilaalle. Sota näyttäytyy epäinhimillisenä ja raakana. Näytelmän suomalaiset sotilaat eivät ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat keskelle sitä paskaa, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Olemmalla rehellinen tälle kauheudelle Smeds pyrkii luomaan Tuntemattomasta Sotilaasta jälleen koko kansan ikonin. Näytelmän avainkohtauksessa Rokka ja Sarastie – kansa ja herra – istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa. Siinä kiteytyi koskettavasti suomalaisuuden ydin. Kun herrat ja kansa kohtasivat toisensa aidosti ihmisenä, syntyi kansakunta.

Näytelmässä fokus on paljon yleisössä. Videokuva yleisöstä täyttää lavan, kun alussa ruudulle pamahtaa teksti ’Tuntematon Sotilas’. Yleisö on muutenkin integroitu näytelmään mukaan, sitä puhutellaan, se laitetaan laulamaan ja tanssimaan. Analogia on selvä. Talvisodassa taisteltiin ja synnytettiin kansakunta. Tämän päivän vihollinen ei ole rajan takana, vaan päämme sisällä. Uusi taistelu kansakunnan puolesta käydään suomen kansalaisten mielissä. On kysymys siitä, onko Suomi enää mitään, minkä puolesta uhrautua ja tehdä työtä?

Sota synnytti kansakunnan, kansakunta synnytti hyvinvointi-Suomen. Nyt omaa etua ajavat yksilöt tuhoavat sekä kansakunnan että hyvinvoinnin markkinavoimien rattaissa. Usko kansakuntaan on palautettava, se on Suomen kohtalonkysymys. Tässä näytelmän polttava sanoma.

Normin sisäistämisen mekaanisuus

On samanaikaisesti huojentavaa ja pelottavaa havaita se mekanismi, jolla ihminen sisäistää jonkin ulkoapäin annetun normin. Hiljaa hiipien jokin asia, jota ihminen noudattaa vain ulkoisen pakon edessä, muuttuu sisäiseksi normiksi, asiaksi, jonka noudattamattomuudesta ihminen suorastaan närkästyy. Esittelen ensin mekanismin ja kerron lopuksi miksi se toisaalta on huojentava, toisaalta pelottava.

Esimerkki, josta asian tällä kertaa huomasin, on varsin triviaali. Tieteelliset lähdemerkinnät ovat luonteeltaan varsin pikkutarkkoja: pilkut, pisteet, ja kursiivit on oltava juuri oikeassa paikassa. Väärällä puolella sulkumerkkiä oleva piste on vakava virhe. Pitkään minua inhotti tämä pilkkua nussiva käytäntö ja pitkin hampain kirjoitin lähteeni oikeaan muottiin vain koska tämä oli koulutöiden pakotettu käytäntö. Tuhlasin siis paljon henkistä energiaani purnatakseni asiasta, jolle en yksinkertaisesti mahtanut mitään.

Urautuminen on kuitenkin jo syönyt pienen kapinallisen. Kirjoittaessani erästä vähemmän formaalia paperia huomasin automaattisesti merkitseväni lähteet pilkulleen virallisella tavalla. Silmääni suorastaan häiritsi keskeneräisesti tai väärin merkitty lähde ja koin nautintoa korjatessani sen virallisen standardin mukaiseksi. On myönnettävä, että olen totaalisesti omaksunut tämän normin, joutunut sisäistämisen uhriksi. Koen suorastaan moraaliseen verrattavia tunnereaktioita: paheksuntaa puutteellisesta merkitsemistavasta ja ylevöitymistä lähdemerkinnän täydentämisestä.

Tämä sisäistämisen proseduuri on tietysti varsin luonnollinen. Jos on jokin yhteisön normi, jota olet pakotettu noudattamaan, on henkisesti hyvin vaikeata taistella sitä vastaan, toimia jatkuvasti oman tahdon vastaisesti. Huomattavasti helpompaa on sisäistää tämä normi: tällöin säilyttää vapautensa, saa toimia oman tahtonsa mukaan. Tämä ilmiö oli erityisen silmiinpistävä armeijassa, jossa alokasaikana tiukkasävyisesti tiettyjä käytäntöjä vastaan kapinoineet toverini olivat puolessa vuodessa – itse alikersanttina ollessaan – ensimmäisinä vaatimassa samojen käytäntöjen noudattamista. En moiti heitä. Jatkuva oman tahdon vastaisesti toimiminen on henkisesti valtavan kuluttavaa ja hajottaa kenen tahansa pään ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tämä aivopesu on erityisen silmiinpistävää tällaisissa poikkeustiloissa, on muistettava, että maailmankuvamme ja elämäntapamme kokonaisuudessaan ovat pitkälti oman yhteisömme aivopesun hedelmiä. Sopeutuminen mihin tahansa yhteisöön on yhteisön normien sisäistämistä.

Huojentavaa tässä on se, että tämän sisäistämisen mekanismin avulla yksilö
de facto
kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi ja moraaliseksi kansalaiseksi. Yhteisö suosii tiettyjä käytäntöjä ja sanktioi toisia. Yksilö sisäistää nämä ja niistä kasvaa hänen moraalinsa. Ilman tätä mekanismia ei siis olisi moraalia eikä mitään nykymuotoista yhteisöä. Ainoa mekanismi yhteisön ylläpitämiseksi olisi pelko ja taloudellinen vaihto. Tämä olisi raaka ja epäinhimillinen yhteisö mutta paljolti myös se yhteisö, johon uusliberalistinen ideologia meitä vie. Moraali vaatii yhteisön, joka ylläpitää sitä.

Pelottavaa mekanismissa on se, että mekanismi on niin vahva, että yksilö voidaan sen avulla saada omaksumaan melkein minkälaisia tahansa ideologioita. Armeija oli tästä aivopesun mekanismista yksi esimerkki. Erilaiset totaalisten valtioiden kuulijaiset keskitason virkamiehet ja tuomioiden toteuttajat ovat toinen esimerkki. Yhteisön moraalinen kasvu lähtee liikkeelle niistä harvoista yksilöistä, jotka henkisesti jaksavat vastustaa vallitsevaa ideologiaa ja moraalisen enemmistön vastareaktiosta ja eliitin vainoista huolimatta kykenevät puheillaan ja teoillaan luomaan siemenen uudelle, inhimillisemmälle moraalisuudelle.

Normin mekaaninen sisäistäminen on evoluution meihin istuttama systeemi. Se on korvaamaton, koska ihmisyhteisön muodostuminen edellyttä sitä. Toisaalta henkinen kehitys tapahtuu vain sitä vastaan taistelemalla. Aikamme ongelma on, että individualismi pyrkii tästä pakkopaidasta eroon, kohti vapautta määrittää itse omat arvonsa. Tämä on ongelmallista, koska se heikentää yhteisön moraalia. Moraalin terveen ytimen puolesta pitää taistella. Toisaalta moraalin sementoiminen estää sen kehittymisen ja luo pysähtyneen ja konservatiivisen yhteisön. Aikamme suuri kysymys onkin, miten kasvattaa yhteisöstä vakaan moraalinen mutta jättää tie avoimeksi myös moraalin positiiviselle kehitykselle? Miten voimme arvorelativistisessa maailmassa määrittää, mikä osa moraalia on säilytettävä ja mikä moraalinen kehitys on hyvää? Kysymys on äärimmäisen vaikea, mutta inhottava fakta kaikkien relativistien ja liberalistien kannalta on, että meidän on pakko vastata siihen.

Jokelasta: Yhteisö moraalin ylläpitäjänä

Masennus, siitä kasvanut viha ja sopivien esikuvien palvonta. Näistä aineksista muotoutui kansallinen tragedia. Itseensä kietoutunut vasta 18-vuotias poika katsoi oikeudekseen kahdeksan elämän lopettamisen ja lukuisten omaisten loppuelämän traumatisoinnin saadakseen itselleen 15 minuuttia julkisuutta. Jokelan tragedian ymmärryksellinen jälkihuolto perustuu nimimerkin Huolestunut Äiti kysymyksiin: ”Miten tällaista voi tapahtua? Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Haettaessa vastausta ensimmäiseen kysymykseen on pahin virhe redusoida asia johonkin yhteen lähteeseen. Kyseessä oli yksittäistapaus, joita näyttää nykyään liberaaleissa länsimaissa tapahtuvan aika ajoin. Oli siis vain ajan kysymys, koska on Suomen vuoro. Samaan aikaan teko voidaan myös nähdä aikamme peilinä: mitä tapahtuu, kun yhteisö yksityistää moraalin ja arvot mutta kollektivisoi tehokkuusajattelun ja julkisuuden palvonnan.

Typerintä on silti kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin poliittinen tai filosofinen teko, huolimatta abipojan pikkunäppärästä manifestista. Onko ihmisten niin vaikea ymmärtää, että ensin oli katkeruudesta ja masennuksesta kasvanut viha ja megalomaaninen kuva itsestä muiden yläpuolella? Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin suuruudenhulluuden täyttämä itsemurha. Jos tekijä olisi ollut esittämänsä kaltainen yli-ihminen, ei hänellä olisi ollut mitään syytä tappaa itseään. Hän olisi ylpeästi ja silmäänsä räpäyttämättä seissyt oikeussalissa katsoen uhriensa omaisia silmiin ja kertonut, etteivät he ansainneet elää. Poikaparka oli ihan tavallinen masentunut, joka vain ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Siksi hänen piti tappaa itsensä niin megalomaanisella tavalla.

Tämä manifestin vakavasti ottaminen ei ole vain typerää, vaan suorastaan moraalitonta. Pohjanoteerauksen ottaa nimiinsä Helsingin Sanomat, joka kulttuurisivuillaan spekuloi julkaistaanko suomennos Simon Blackburnin kommentaarikirja Platonin Valtiosta juuri nyt Jokelan tapausten johdosta (HS 18.11). Sen mielestä siis nykyinen Oxfordin filosofian professori ja Platon voidaan asettaa dialogiin tämän pikkunaskalin kanssa, joka tappoi itsensä ajatuksellisen heräämisensä alkumetreillä. Itseensäkäpertyneet itsemurhakandidaatit, jotka pitävät itseään liian hyvinä siihen nuorten yhteisöön, jonka he lukiossa kohtaavat, eivät muuta tarvitsekaan kuin esikuvan, jonka ajatuksia käsitellään vakavasti valtakunnan päämedioissa, jotta järjetön suuruudenhulluus saisi otteen heistäkin.

Tärkeämpi teema kuin median vastuu on kuitenkin yhteisön vastuuttomuus. Yhteisö on laiminlyönyt moraalin ylläpidon. Filosofi Marja-Riitta Ollilan kysymys Seura-lehdessä on paljastava: ”Miksi olla moraalinen maailmassa, jos muut kukoistavat toisia tallaamalla?”Jotta näin voisi kysyä, täytyy olettaa, että ihmisen kukoistaminen on mahdollista, ilman, että hän olisi moraalinen. Näin asia nykyaikana paljolti onkin. Aika, jolloin moraalisuus oli hyvän elämän itsestään selvä osa, on kaukana takanapäin. Erityisesti nuoret elävät moraalisessa arvotyhjiössä, jossa ei-moraaliset arvot ovat korvanneet moraalin jättämää tyhjiötä. Monelle nuorelle julkisuudesta on tullut totaalinen itseisarvo. Julkisuuteen pääsemisen kuvitellaan tekevän saavuttajastaan erityisen, antamaan elämälle tarkoituksen ja sisällön, riippumatta siitä miten julkisuus saavutetaan. Myös esimerkiksi kuluttajuus on kaupallisen viestinnän manipuloivalla vaikutuksella täyttänyt moraalin jättämää tyhjyyttä.

Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.

Moraali on määritelmällisesti yhteisöllistä. Se on yhteisön kollektiivinen keino kontrolloida yksilöitä ja näin mahdollistaa harmoninen yhteiselo. Yhteisöllisenä ilmiönä sen ylläpito vaatii, että sitä uusinnetaan jatkuvasti. Yksilöt omaksuvat moraalinsa sisäistämällä yhteisön normit ja moraalisäännöt. Tämä taas vaatii, että yhteisö kommunikoi moraalisääntöjä yksilölle, sekä puheella, sanattomalla viestinnällä, että sanktioinnilla. Jos yhteisö lakkaa kommunikoimasta moraaliaan yksilöille, heikkenee moraalisuuden rooli ihmisten elämässä. Sen tarjoama tunteellinen kontrolli yksilön käytöksestä rapautuu, yksilö kykenee yhä helpommin ylittämään moraalinsa. Ei ole olemassa yhteisön moraalia, ellei yhteisö jatkuvasti ilmaise tätä moraaliaan.

Moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin. Syitä on monia: Ensinnäkin on pitkiä historiallisia kaaria, kaupungistuminen ja uskontojen hiipuminen jättävät nuoren yhä enemmän yksin elämänsä suurten kysymysten äärelle. Toiseksi protestanttisissa maissa on jo pitkään jatkunut perheen merkityksen alasajo. Katolisissa maissa ja oikeastaan koko maapallolla pohjoista Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuunottamatta on perheen merkitys voimakas ja perhekäsitys laaja. Meillä Suomessa ydinperhe muodostaa valitettavan usein lähinnä talousyksikön. Kolmanneksi koulu, joka on useimmiten nuorten tärkein yhteisö, on nykyisessä taloutta palvovassa ilmapiirissä typistynyt tulosyksiköksi. Tulosyksiköiltä vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Samanaikaisesti pehmeät, ei-mitattavat tulokset, kuten mieleltään ehjien nuorten kasvattaminen, yhteisön tarjoaminen nuorelle tai poikkeavien auttaminen jäävät vain juhlapuheisiin.

Nuoria ja ylimielisiä Raskolnikoveja on ollut kaikkina aikoina. He ovat katsoneet ylittäneensä yhteisönsä moraalin. Siltikin jokin on estänyt heitä käytännössä toteuttamasta moraalin karmivaa kieltämistään. Tämä jokin on ollut se sisäistetty moraali, omantunnon ääni, joka kaikesta tietoisesta tukahduttamisesta huolimatta on sitonut yksilön kädet, estänyt hänen tekonsa. Urbanisoitunut, sekularisoitunut, liberaali länsimainen yhteisö on olennaisesti heikentänyt kykyään rakentaa sisäistettyä moraalia yksilölle. Joskus tämän laiminlyönnin oireet ovat traagiset.

Miten moraalia sitten ylläpidetään? Puhumalla siitä, esittämällä moraalikannanottoja, paheksumalla ja eristämällä moraalin rikkojat. Komentamalla naapurin lapsia, esittämällä bussissa julkisesti moraalinen paheksuntansa epäpätevälle vanhemmalle. Voidaan syyttää yhteiskuntaa ja sanoa, ettei se ole budjetoinut riittävästi resursseja nuorten henkisten ongelmien käsittelyyn. Tämä on osittain totta mutta syvällisemmin ahdistavaa on se, että yhteiskunta vain paikkaa niitä palveluja, jotka suomalaiset yhteisönä ovat lakkauttaneet. Ei ole todempaa sananlaskua kuin ”tarvitaan koko kylä kasvattamaan lasta”. Moraalisesti vahvan lapsen kasvattamiseen eivät pelkät vanhemmat riitä, siihen tarvitaan koko yhteisön panosta.