Ajankuvia kesäksi

Olen törmännyt kahteen terävään kiteytykseen ajastamme tässä lähihetkinä.
Ensinnäkin Riku Korhonen tiivisti juhannuksen keskeisen olemuksen Hesarissa yhteen lauseeseen:
”Rantakoivujen alla yritetään vaihtaa elintaso mielenrauhaan.”

Valtavan osuva lause! Vielä hienompaa oli, kun löysin yhden sanan, joka nostaa välähdyksenomaisesti esiin olennaisen tästä toisen millenniumin jälkeisestä elämästä:
”elämystenhallinta”.

Elämystenhallinta on sana, jota ei tiettävästi vielä ole käytetty missään (aikamme Antero Vipunen eli Google palauttaa nolla osumaa). Se on kuitenkin vahvasti tulossa. Sillä mikä onkaan oman aikamme peili enemmän kuin elämyshakuisuus. Ihmiset ajautuvat yhä enemmän merkitysvajeen kuiluun ja elämä yltäkylläisyydessä on syvärakenteeltaan yhä tyhjempää ja tarkoituksettomampaa. Työssä raadetuille rahoille on yhä vaikeampi löytää sitä materiaalista vastiketta, joka korvaisi menetetyn ajan, kun elintasomme jatkuvasti nousee ja kaikki olennaiset tarpeemme tyydyttyvät nappia painamalla. Onneksi elämysteollisuus on astunut yhä vahvemmin areenalle tyydyttämään jatkuvasti kasvavaa nälkäämme. Se tarjoaa hetkellisiä vahvoja kokemuksia, silmänräpäyksiä, joissa tunnemme olevamme elossa. Bungee-hyppyjä, safareita, hiljaisuuden retriittejä, viihde-elokuvia ja erityisesti turismia. Näin se täyttää tyhjän arkemme ja auttaa unohtamaan syvemmät eksistentiaaliset kysymykset. Elämykset ovat oopiumia keskiluokkaiselle nykykansalle, aivan samoin kuin uskonto oli sitä työläisille Marxin aikoihin.

Mutta osaanko minä löytää oikeat elämykset? En kai vain turvaudu elämyksiin, jotka ovat jo ’so last season’? Millä elämyksillä saavutan kunnioituksen kanssatovereideni keskuudessa? Kiireisellä business-miehellä ei ole aikaa itse kontrolloida niukan vapaa-aikansa elämystenvirtaa. Niinpä hän tarvitsee elämystenhallinnan asiantuntijoita, jotka luovat hänelle elämysprofiilin ja täten pystyvät maksimoimaan hänen vapaa-ajallaan kokemiensa elämysten määrän ja laadun. Asiantuntijoiden ja erikoistumisen aikakautena omien elämysten kokeminenkin kannattaa ulkoistaa osaavammalle. Kuten personal trainerit pitävät nykyään huolta, että oman elämänsä sankarit liikkuvat oikein, tulevat elämystenhallinta-valmentajat pitämään huolta, että he saavat oikeanlaisia elämyksiä. Vain näin he kykenevät elämään huippuunsa asti optimoitua elämää. Elämystenhallinta on avain parempaan elämään.

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Unettomana yönä etsin sänkyni liepeillä majailevasta kirjakasasta romaania ja käteeni osui F.E. Sillanpään Nuorena Nukkunut. Kyseisen yön ja seuraavan päivän aikana luin lävitse tämän kaihonsinisen tarinan.

Itse tarina edustaa suomalaista kaunista melankoliaa parhaimmillaan. Romaani alkaa nuoren piikatyttö Siljan viimeisestä elonpäivästä ja heljyvän kauniista poisnukkumisesta pitkällisen sairauden uuvuttamana. Siitä se palaa takaisin Siljan isän lapsuuteen ja käy lävitse isän ja tyttären elämänkaaren. Kuten asiaan kuuluu, harvat onnenvuodet sivuutetaan nopeasti; jo tuleviin onnettomuuksiin viitaten, mutta elämän kauheuksiin ja riipaiseviin kohtaloihin antaudutaan sukeltamaan.
Kaikessa surumielisyydessäänkin tarina on kovin kaunis. Tämä johtunee paljon sekä isän että tyttären heleän hymyilevästä asenteesta, joka katsoo kaikkia kohtalon kiemuroita lapsen sinisin silmin ne sisäänsä kätkien ja elämää kohtaan edelleen paljon kaunista tuntien.

Miksi tämä melankolia on suomalaisen tarinankerronan kultalaji? Onko niin, että katajainen kansa pohjoisen karuilla lakeuksilla elää niin hankalissa oloissa, että ilon aiheet ovat vähissä. Niinpä aikojen saatossa surusta on opittu tekemään kaunista. Kohtalon estetisoinnilla kestää pidempään kituliasta elämäänsä.

Historiallisesta perspektiivistä kirja tuo esiin maaseudun elämää 1800-luvun lopulta kansalaissodan jälkimaininkeihin asti. Kiintoisaa oli esimerkiksi nähdä kuinka eri näköisenä kansalaissota näyttäytyi korven vaeltajille kuin Westön kuvaamille Helsinkiläis-henkilöille sekä punaisten että valkoisten puolella. Päähenkilöiden elonperspektiivi tuntui ulottuvan vain oman lähiseudun alueelle ja poliittisen konfliktin taustojen ymmärtäminen jäi olemattomaksi. Sota näyttäytyi kylässä jokaisen eloa hankaloittavana poikkeustilana, jossa ensin punaiset ja sitten valkoiset vallasta huumautuneet viiden pennin pyövelit pääsivät maksamaan henkilökohtaisia kalavelkojaan verellä.

Silmiin pisti myös talottomien naisten asema tuohon aikaan. Meidän on helppo päivitellä Irania, jossa raiskauksen uhrin perhe tappaa hänet häpeän välttämiseksi. Mutta kaukana eivät vielä ole nekään ajat, jolloin koto-Suomessa piikanaisen raiskauksesta selvisi mies pienillä nuhdesaarnoilla ja pilapuheilla. Samanaikaisesti uhrina olevan viattoman tytön maine pilaantui ja avioliittomahdollisuudet romahtivat, uhrista oli tullut likainen nainen. Aikana, jolloin naisen kunnia tuli siveydestä ja aviomiehen kautta, raiskatulta riistettiin ainoa naisille tarjottu itsetunnon lähde.

Mutta palataan kirjan keskeiseen sisältöön: Nuoren rakkauden kiihko ja kesäöisen kaipauksen palo! Ne sillanpää tavoittaa koskettavasti. Ne muodostavat kirjan kaihonkatkuisasti palavan ytimen.

Mainonna valta ja Valistus

Ylen mainio Elävä Arkisto on Yle Teeman (jota en tosin vielä ole koskaan katsonut) ohella yksi syy miksi voisin melkein harkita televisiolupamaksun maksamista, jos omistaisin television. Katselin eilen vanhoja tietoiskuja, jotka alkavat sävähdyttävällä sormien napsahduksella ja kädestä nousevalla liekillä. Olennainen kysymys on, mihin ne ovat kadonneet ja miksi?

Televisio on media, jonka avulla kansakunnan suuret rivit tavoitetaan nykyaikana. Vuonna 2003 suomalainen käytti television katseluun 2 tuntia 53 minuuttia päivässä (
lähde
),
joka on aika häkellyttävä määrä ihmisten vapaa-ajasta. Tämä TV-dominanssi
heijastuu niin politiikkaan kuin vapaa-aikaankin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pidetään itsestään selvänä, että presidentiksi ei ole asiaa, jos ei onnistu keräämään kampanjarahoitusta vähintään kolmeasataa miljoonaa euroa (
lähde
).
Suomalainen politiikkakin on televisioitunut ja tv-spektaakkelit kuten Idols
tai Salkkarit yhdistävät ihmisiä ja dominoivat kahvipöytäkeskusteluja. Television rooli vallankäyttäjänä ja ihmisten todellisuuden muokkaajana on
valtava.

Samanaikaisesti televisio on yhä enemmän mainonnan media.
Televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa vuonna 2003. (
lähde
)
Mainonnan tavoitteena on vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja maksajat
uskovat, että he saavat rahoilleen vastinetta. Televisiota katsoviin ihmisiin kohdistuu siis valtava heihin suoraan vaikuttamaan pyrkivä päivittäinen valistusannos.

Tällöin on katsottava minkälaisia arvoja mainonnan mukana ihmisille
välitetään. Nämä TV-mainonnan keskimääräisesti välittämät arvot saavat nimittäin kuin varkain massiivisen lähes miljoonan euron päivittäisen valistuskampanjan. Se ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin. Muuten mainonnalle ei löytyisi maksajia. Mitä yhteisiä arvoja mainokset siis edistävät?

Ensinnäkin on selvää, että valtaosa mainoksista yhdistää kuluttamisen onneen ja hyvään elämään. Ihmisille pyritään välittämään mentaalimalli, jossa
tuotteet ja palvelut ovat avainasemassa ihmisten hyvinvoinnille. Tavoitteena
on luoda mielikuvia, joissa tietyt tuotteet mahdollistavat elämän parantumisen. Valistuskampanja pyrkii luomaan
hedonistisessa
oravanpyörässä
elävän ihmisen, joka uskoo onnen löytyvän aina seuraavan tuotteen takaa. Valitettavasti tieteelliset tutkimukset osoittavat, että totuus on toisenlainen, tavara ei tuo onnea (
lähde
).
Ihmisille pyritään siis luomaan väärä kuva inhimillisestä onnellisuudesta
mainonnan sivutuotteena. Tämä on pelottavaa aika perustavalla tasolla.

Toiseksi TV-mainonta kaventaa ja vahvistaa normaaliuden normia. TV-tuotteita kelpaavat mainostamaan vain hyvännäköiset ja nuoret menestyjät. Kaikki marginaaliryhmät sivuutetaan. Koska viimeksi näit TV-mainoksessa vammaisen, maahanmuuttajan, työttömän, nahkahomon tai ruman ihmisen? Useimmiten mainonnan tarjoama perheidyllikin on lamaannuttavan keskiluokkainen ja konservatiivinen. Parempaa elämää kelpaavat edustamaan vain ’normaalit’ menestyvät ihmiset.

Muitakin epäkohtia varmaan on mutta mainittakoon vastapainoksi, että
TV-mainonta pyrkii edistämään myös moraalisuutta, ainakin sen konservatiivisessa muodossa. Mainosten ihmisillä ei tavallisimmin ole kuin
yleisesti hyväksyttyjä paheita. Ehkäpä tällä voi jokin positiivinen vaikutus
olla ihmisten alitajuntaisesti poimiessa käytösmalleja mainonnan maailmasta.

Meidän mieltemme manipuloimiseen TV:n avulla käytetään 207 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä vaikuttamisen kanava on täysin epädemokraattinen, se joka maksaa eniten saa äänensä kuuluviin. Samanaikaisesti median ja erityisesti TV:n valtaa korostetaan yhä enemmän. Olisikin aika pohtia tämän
vaikutuskanavan demokratisoimista.

Teemu Mäen mukaan tv-mainonta tulisi lopettaa kokonaan (lähde: NYT-liite).
Tämän ehdotuksen toteutumismahdollisuudet nykyisessä ilmapiirissä ovat
varsin olemattomat, vaikkakin on muistettava, että vasta 40 vuotta sitten
tämänkaltaiset mielipiteet eivät olleet lainkaan radikaaleja, vaan aivan valtavirtaa. Vuonna 2047 mainonnanvastaisuus voi hyvinkin olla jälleen
valtavirtaa. Ihmisten ideologinen muisti on lyhyt ja vaihtoehdoton.

Itse ehdottaisin kuitenkin rajoittuneempaa toimenpidettä. Valtion tulisi lunastaa esimerkiksi 20% kaikesta mainosajasta omavalintaisten mainostensa esittämiseen vastineeksi TV-kanava – luvasta.
Smithin näkymättömän käden ansiosta tv-mainonnan hinta nousisi, jolloin
kanaville aiheutuva tulonvähennys olisi paljon pienempi kuin tämä 20%.
Valtio sen sijaan voisi tämän 20% avulla ensinnäkin tarjota omaa valistustaan erilaisista ajankohtaisiksi katsomistaan teemoista. Yhtä tärkeätä olisi kuitenkin tarjota mainosaikaa erilaisille järjestöille ja kampanjoille, joilla ei muuten ole taloudellisia resursseja saada ääntään kuuluviin. Näin demokratisoisimme erästä keskeistä nykyaikaista valtakunnallista vallankäyttäjää edes aavistuksen verran. Tuntuuko tämä liian utopistiselta nykyisessä markkinaideologisessa ilmapiirissä?

Kaakkois-Helsinki ja aivoheuristiikat

Helsingissä autolla liikkuvat henkilöt ovat varmaankin törmänneet siihen ilmiöön, että Kaakkois-Helsinki (tarkoittaen tässä karkeasti Kalliosta alkavaa aluetta sisältäen esim. Vallilan ja Kumpulan) on suunnistuksen kannalta erittäin haastava alue. Sturenkadut, Mäkelänkadut ja Hämeentiet törmäilevät toisiinsa oudoilla tavoilla ja yhtäkkiä katu, jonka pitäisi mennä samansuuntaisesti omasi kanssa tulee vastaan risteyksessä. Alueessa on jotakin Bermudan kolmion tapaista mysteeriä, joka eksyttää syntyperäisen Helsinkiläisenkin. Yleistieteilijänä olen nyt selvittänyt tämänkin ilmiön arvoituksen.

Taustalla on sama ilmiö kuin ilmansuunnissa. Vähänkin ilmansuuntia käyttäneellä pohjoinen ja etelä, itä ja länsi tulevat suoraan selkärangasta. Mutta kokenutkin purjehtia joutuu aina tarkistamaan väli-ilmansuunnat koillisesta luoteeseen käymällä ne läpi rimpsunomaisesti koillisesta liikkeelle lähtien ja jokaisen vuorollaan paikalleen sijoittaen. Kyse ei ole vain siitä, että pääilmansuuntia käytetään paljon enemmän. Ne oppii helposti jo viisivuotias maakrapu mutta väli-ilmansuunnat eivät mene kohdalleen edes parikymmentä vuotta purjeveneessä viettäneelle. Taustalla on oltava jokin syvempi syy.

Syy löytyy aivojemme rakenteesta. Ihmisellä on jokin sisäsyntyinen
aivoheuristiikka
, joka pyrkii yksinkertaistamaan suunnat näiden neljän perussuunnan mukaisiksi. Ihmisaivot sisältävät runsaasti erilaisia mekanismeja, jotka tekevät ympäröivän todellisuuden yksinkertaisemmaksi hahmottaa. Koemme todellisuuden aina tulkittuna, näiden automaattisten mekanismien suodattamana. Todellisuuden karkeistus perusilmansuuntien mukaiseksi on yksi tällainen heuristiikka.

Tämän vuoksi hahmotamme kaupungin kadut aina pohjois-etelä – suuntaisiksi tai itä-länsi – suuntaisiksi. Tällöin yksinkertaistamme aina todellisuutta, jossa kadut eivät seuraa tiukasti ilmansuuntia. Esimerkiksi ydinkeskustan hahmotamme juuri näin. Freda kulkee mielessämme pohjoisesta etelään, vaikka todellisuudessa se kulkee lähempänä luode-kaakko – akselia. Perusilmansuunnat uppoavat tähän heuristiikkaan antaen nimet myötäsyntyisille neljälle suunnalle, jolloin ne on helppo muistaa. Väli-ilmansuunnille ei ole sijaa tässä järjestelmässä, joten niiden intuitiivinen muistaminen tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia kokeneellekin. Englannissa ja Ruotsissa tämä ongelma on ratkaistu antamalla niille nimet pääilmansuuntien mukaan: North-East ja Syd-Väst.

Kaakkois-Helsinki aiheuttaa ylivoimaisia ongelmia tälle sisäsyntyiselle aivoheuristiikallemme, koska siellä pääkadut kulkevat kovin tarkasti väli-ilmansuuntia noudattaen. Tällöin aivomme yrittävät vääntää jokaisen ajamamme kadun perusilmansuuntien mukaan mutta koska molemmat perusilmansuunnat ovat yhtä lähellä tapahtuu tämä kääntö mielivaltaisesti jompaan kumpaan suuntaan. Sisäinen karttamme vääntyy solmuun. Tämän seurauksena yritys suunnistaa alueen lävitse on aina enemmän tai vähemmän onnenkauppaa.

Ympäristönsuojelun kannalta kaikki kaupungit pitäisi suunnitella väli-ilmansuuntia seuraaviksi. Tämä pakottaisi ihmiset joukkoliikenteen käyttäjiksi, kun kotikaupungissa suunnistaminen kävisi ylivoimaiseksi.

Tehokkuutta sosiaalitoimessa

Uusliberalistisesta ajattelutavasta kumpuavien tehokkuusvaatimusten soveltaminen alueille, joihin ne eivät kuulu, ei ole vain yliopiston yksinoikeus. Myös esimerkiksi sosiaalitoimi ja sairaanhoito ovat onnistuneet nousemaan mukaan tähän edistyksen junaan.

Helsingin sosiaaliviraston vuosiraportti antaa synkän kuvan tehostamisesta. ”Ennen asiakkaat olivat vihaisia, nyt he ovat luhistettuja” toinen raportin tekijöistä, Lilli Autti kuvasi tunnelmaa keskiviikon Helsingin Sanomissa. Virastossa toteutettiin tehokkuutta lisäävä organisaatiomuutos vuonna 2005, jossa siirryttiin muun muassa maantieteellisistä piireistä vastuualueisiin. Sen seurauksena asiakkaan on yhä vaikeampi päästä puhumaan ylipäänsä kenenkään virkailijan kanssa, virkailijat eivät tunne asiakkaitaan ja asiakas päätyy usein pompoteltavaksi luukulta toiselle. Pahimmassa tapauksessa asiakas jää pitkäksi aikaa ilman mitään toimeentulotukea, kun esimerkiksi sosiaalitoimi ja terveystoimi ovat kumpikin sitä mieltä, että tapaus kuuluu toiselle.

Asiakas pääsi ennen tapaamaan sosiaalityöntekijää vähintään kerran kuukaudessa. Näin syntyi edes jonkinlainen elävä suhde asiakkaan ja viraston välillä. Nyt tämä on korvattu lomakkeilla ja lisäselvityksillä. Vain harvat (nuoret ja kokonaan tulottomat) pääsevät suoraan kontaktiin niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät heidän elämäänsä ja toimeentuloonsa radikaalisti vaikuttavia päätöksiä. Jopa useat viraston omista työntekijöistä ovat raportin mukaan valittaneet arvojen koventumisesta ja asiakasvastaisesta ilmapiiristä, sekä virastossa vallitsevasta pelon ja vaientamisen kulttuurista.

Missään yrityksissä tällaista asiakasrajapinnan kohtaamista olennaisesti heikentävää muutosta ei voitaisi tehdä, koska asiakkaat siirtyisivät kilpailijoille. Sosiaalitoimiston ei onneksi asiakkaista tarvitse kilpailla. Vaihtoehdot ovat kirkon diakoniatyö ja leipäjono, joihin raportin mukaan useat ihmiset ovatkin siirtyneet. Pelottavaa on, että viraston tulosmittareissa nämä luovuttaneet heikompiosaiset varmaankin nostavat mitattua tehokkuutta. Kapitalistisissa yrityksissä asiakkaan kohtaaminen on sentään edes välinearvo.

Uskonnon ja pienyhteisöjen heikentymisestä seuranneen arvotyhjiön täyttäneen uusliberalismin perusongelma on, että se on läpikotaisin instrumentaalinen. Se tyytyy sellaisiin välineiksi tulkittaviin hyvyyksiin kuin tehokkuus, kilpailukyky, taloudellinen kasvu ja vaurastuminen, kuten Jyrki Hilpelä
on todennut
. Itseisarvojen – kuten jokaisen ihmisyyden kunnioittamisen tai välittämisen – ottaminen vakavasti ja niiden jalkauttaminen koko organisaatiota määrittäviksi peruspilareiksi ja suuntaviivoiksi olisi keskeisen tärkeätä irtautumisessa tästä ilmapiiristä. Kaikkia päätöksiä ja organisaatiomuutoksia tulisi katsoa ensisijaisesti siitä näkökulmasta, miten ne toteuttavat näitä itseisarvoja ja vasta sitten kysymys tehokkuuden tapaisten välinearvojen edistämisestä tulisi nostaa.

Tietenkään virastoa itseään ei voi kokonaan syyllistää asiasta. He toimivat niiden resurssien puitteissa, joita heille jakavat poliittiset päättäjät ja pyrkivät varmaan osaamisensa mukaan parhaaseen tulokseen. Ongelma on enemmänkin tämä yleinen ilmapiiri, jonka seurauksena yhdellä alueella läpimurtonsa tehneitä arvoja siirretään alueille, joissa ne ovat täysin luonnottomia.

Surkuhupaisana pikku loppukevennyksenä näin filosofianopiskelijan kannalta on, että sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen on viime aikoina korostanut perehtymistään moraalifilosofiaan. Aiheesta gradua tekevänä tekisi mieleni sanoa, että so what? Teoreettinen pohdinta arvojen oikeudesta on varsin irrallinen asia siitä, kuinka paljon ihminen kykenee elämässään seisomaan arvojensa takana ja toimimaan niiden mukaisesti ja kuinka paljon vain ajelehtii ajan hengen virrassa. Moraalifilosofian suhde käytännön moraalielämään on vähän kuin jalkapallo-oppaiden suhde jalkapallon pelaamiseen. Lukemalla kenestäkään ei tule jalkapalloilijaa. Vain käytäntö ratkaisee.

Pekka Himanen ajan hengen mukaisena filosofina

Hämmennyksellä olen viime aikoina seurannut niitä voimakkaita negatiivisia lausuntoja Pekka Himasta vastaan, joita niin filosofianopiskelijat kuin muutkin opiskelijat sekä varttuneemmatkin ihmiset viljelevät. Tuntuu kuin yliopiston käytävillä ja kahviloissa aina kuin kolme ihmistä kohtaa, keskustelu kääntyy Himaseen. Silmiinpistävää on se valtava tunnelataus, joka ihmisiin Pekasta puhuessaan syttyy. Ymmärrän asiatasolla osan esitetystä kritiikistä mutta tunnereaktion voimakkuus on ollut minulle mysteeri. Vihdoin tajusin mistä tuo suunnaton tunteen palo kumpuaa.

Filosofia määrittyy pitkälti tietyn kriittisyyden kautta. Uudet näkökulmat ja konsensusajattelun rikkominen ovat filosofian keskeisiä tehtäviä. Se pyrkii herättämään ihmiset ja yhteisöt näkemään sokeat pisteensä ja tarjoamaan irtiottoja arkiajattelusta. Filosofia ihmettelee ja luo uutta ajattelua. Filosofia kritisoi ja erittelee olemassaolevaa ajattelua. Filosofia näyttäytyy jonkinlaisena vallitsevaa ajattelua uudistavana luovan-kriittisenä toimintana.

Tämä etäisyyden otto valtakulttuurista useimmiten houkuttelee ihmiset filosofian pariin. Filosofiasta innostuvat ihmiset, jotka eivät löydä paikkaansa valllitsevasta kulttuurista. Kuitenkin heidän tapansa poiketa valtakulttuurista ovat usein hyvinkin erilaiset. Tästä seuraa, että filosofisesti suuntautuneen yhteisön keskinäinen yhtenäisyys syntyy paljolti määrittymisestä valtakulttuuria vasten. Kun jokin ryhmä määrittyy näin voimakkaasti valtakulttuuria vastaan, lienee selvää, että yhteisön kasassa pysymiseksi muodostuu perustava normi valtakulttuuriin loikkaamisen tuomittavuudesta.

Tunnereaktiot Himasta kohtaan eivät synny siitä, että hänen lausuntonsa itsessään olisivat niin vakavia. Lähes kenen tahansa elinkeinoelämän johtajan tai tämän politiikkona toimivan juoksupoikansa lausunnot ovat sisällöllisesti vaikeammin nieltäviä, kuin Himasen mielipiteet. Ongelmana on se, että hän kutsuu itseään filosofiksi ja näyttää kuitenkin olevan valtakulttuurin leirissä. Tämä on se punainen vaate, joka saa ihmisten sarvet tanaan ja kuopimaan maata. Hän on rikkonut yhteisön koossapitävää perustavaa normia vastaan.

Himasen ongelma on siis se, että hänen ajatuksensa ovat liiaksi ajan hengen mukaisia. Hänen mielipiteensä ovat sellaisia, jotka saavat rahakkaat tahot, valtamedian ja poliittisen eliitin innostumaan. Tämä ei vastavirtaan itsensä lähtökohtaisesti määrittäneille filosofian ystäville kelpaa. Tämä on se todellinen syy siihen, että Himanen koetaan niin vastenmieliseksi, ei esimerkiksi se, että hän kutsuu itseään filosofiksi, vaikka viimeisestä filosofisesta julkaisusta on aikaa kymmenen vuotta – sen jälkeiset julkaisut ovat vaikeammin määrittyviä, ehkäpä jonkinlaista poikkitieteellistä soveltavaa innovaatio-sosiologiaa. Hän on liian hyväksytty valtakulttuurissa ansaitakseen hyväksyntänsä vastakulttuurissa.

Lopuksi voidaan kysyä, kuinka paljon valtaapitävät rahoittavat ja media tukee sellaisia tutkimuksia, joissa ajatellaan heidän kannaltaan ’oikein’. Onko Pekka vain valtaapitävien fasadi ajamalleen politiikalle? Mies, joka antaa ’tutkimustietoa’, joka ’todistaa’ taloudellisen eliitin toimivan oikein.Vai pitäisikö ottaa hänen sanansa vilpittömästi, kun hän ilmoittaa olevansa ’unelmoija lapio kädessä’ eli mies, joka haluaa säilyttää välittävän Suomen tukemalla luovuuden uutta nousua?

Mysa vai Morkkis eli kansallisia erityispiirteitä

Eurooppalainen laulujuhla on jättänyt kaupungin mutta ei sydämiämme. Tulvahdus raikasta kansainvälisyyttä ja epäheteroseksualisuutta kävi Helsingissä. Laulukilpailuun liittyvä kansallinen trauma ei kuitenkaan laantunut viime vuoden voittoon, vaan kanavoitui vain uudella tavalla. Tarkastelen suomalaisuutta ja ruotsalaisuutta kahden vain näistä kielistä löytyvän sanan avulla.

Heti viime vuoden voitosta lähtien oli mielenkiintoista seurata suomalaista suhtautumista euroviisuisännyyteen. Kantavana kysymyksenä läpi viisuvalmistautumisen näytti olevan, kuka meidät tällä kertaa häpäisee? Ihmiset olivat huolissaan niin Hanna Pakarisen esiintymistaidosta, elopainosta, englanninkielentaidosta kuin esiintymiskappaleesta. Kansalaisaddressi sen puolesta, että Yleisradio ei aiheuttaisi kisajärjestelyissä farssia ja häpeää oli pystyssä kisavoittoa seuraavana päivänä. Koko kisa tuntui joissain piireissä näyttäytyvän yhtenä kansallisten häpäisymahdollisuuksien sikermänä. Toki monet sanoutuivat irti tästä häpeilykierteestä mutta isolla koneistolla Häpeävän Suomen Armeija kisaa mediassa seurasi. Nyt kun kisat ovat ohitse ja järjestelyjä on ulkomailla kehuttu kaikkien aikojen parhaaksi ja Hanna keräsi Länsi-Euroopan toiseksi suurimman pistepotin porautuvat samat häpeälegioonalaiset yksityiskohtiin kuten yksittäisiin välivideoihin voivotellen niiden aiheuttamaa kansallista häpeää.

On vaikeata kuvitella, että iloisen euroviisutunnelman prototyyppi Ruotsi olisi läpikäynyt viisuisännyyttään yhtä ahdistuneissa tunnelmissa. Kansallisia mielenlaatuja voidaan kartoittaa, vaikkapa vertaamalla sanoja, joille ei löydy vastinetta toisesta kielestä.



Mysa
on ruotsinkielinen sana, josta olen keskustellut useamman Ruotsissa asuneen henkilön kanssa (eli veljeni ja siskoni). Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että mitään onnistunutta käännöstä ei ole olemassa. Lähimmäksi osuisi ehkä sen kääntäminen
mukavoimiseksi.
Kyseessä on sellainen toiminta, jossa esimerkiksi kääriydytään vilttien väliin sohvalle kaakaokuppi kourassa olemaan mukavasti. Se on siis pehmeän mukavaa olemista kuvaava verbi.




Morkkis
on suomenkielinen sana, jolle ei tiettävästi löydy vastinetta mistään muusta kielestä. Se on muodostunut lyhenteeksi sanasta moraalinen krapula ja tarkoittaa sitä ahdistunutta ja katuvaa tunnetta, joka ihmiselle tulee rajuhkoa juomista seuraavana päivänä.

Nähdäkseni molempien sanojen yleisyys omassa kulttuuripiirissään kertoo jotain keskeistä näistä kansoista. Jotain olennaista ruotsalaisuudesta kiteytyy siihen, että he tarvitsevat erityisen sanan kuvaamaan tuota mysaamistaan. Samoin jotain olennaista suomalaisuudesta kiteytyy morkkis – sanan yleisyyteen suomalaisessa keskustelussa. Jos halutaan tehdä rohkeita johtopäätöksiä, voitaisiin sanoa kyseessä olevan jokin kansallisen olemisen prototyyppi. Nämä sanat siis kuvaisivat sellaisia perustavia olemisen tapoja, joihin kansalaiset elon poluillaan ajautuvat.

Antiikin elämänfilosofinen haaste

Pidin viime perjantaina
Platonin akatemiassa
lukiolaisille pienen esitelmän siitä filosofiakäsityksestä, joka vallitsi antiikin Kreikassa. Koska tämä käsitys poikkeaa aika radikaalisti nykymielikuvista filosofiasta ja koska filosofian itseensäkohdistuva tarkastelu on nyt vahvasti pinnalla (esimerkiksi
Markuksen blogissa
) tässä vähän suuria linjoja antiikin filosofiakäsityksestä.

Antiikin
philo sophia
eli viisauden rakastaminen oli huomattavasti kokonaisvaltaisempi kuin akateeminen nykyfilosofia. Kyse oli pohjimmiltaan tietyn elämänideaalin valinnasta ja soveltamisesta käytäntöön omassa elämässään. Tarkoituksena oli löytää tapa elää hyvä elämä sanan monissa merkityksissä. Filosofia lähti liikkeelle halusta elää oikealla tavalla.

Päästäksemme kiinni tähän ajatukseen on syytä tarkastella
sophia –
sanan merkitystä. Antiikin viisaus, sophia, muistutti melko paljon know-how:ta, eli taitoa. Puhuttiin laivanrakennuksen sophiasta, matonteon, kuvanveiston tai poliittisen elämän sophia:sta. Näillä ei tarkoitettu teoreettista tietoainesta kyseisistä asioista, vaan käytännön taitoa esimerkiksi rakentaa laivaa. Olennaisesti sophia ei siis vaatinut taakseen teoriaa mitenkään välttämättömästi. Laivanrakennuksessa teoria oli tärkeä ja hyvä renki mutta pohjimmiltaan sophiasi punnittiin käytännön työssä, siinä kuinka hyvän laivan rakennat.

Filosofian sophia oli tästä seuraten eräänlaista kokonaisvaltaista sophia, know-how:ta suhteutettuna koko elämään. Rakkautta oikean elämäntaidon ymmärtämiseen, siinä filosofian pohjimmainen merkitys. Tarkoitus oli siis ensinnäkin hankkia ymmärrystä siitä, miten ihmisen tulee elää ja toiseksi – ja vielä keskeisemmin – toteuttaa tätä ymmärrystä omassa elämässään. Antiikin Kreikassa ihmistä saatettiin pitää suurenakin filosofina, esimerkiksi merkittävänä kyynikkona, ilman, että tämän koskaan tarvitsi osallistua teoreettiseen väittelyyn elämänvalinnastaan. Riitti, että toteutti kyynikoiden ideaaleja tarpeeksi suurella vakaumuksella omassa elämässään, esimerkiksi elämällä askeettisesti, syömällä kukkia tai heilumalla toreilla alasti. Filosofius punnittiin elämässä, ei teoriassa.

Tämä näkemys kiteytyy Sokrateen hahmossa. Hänen keskeinen filosofinen työnsä oli hänen oma elämänsä ja oma kuolemansa. Roomalainen Plutarch toteaa noin 200 jKr. Sokrateesta näin: ”hän teki filosofiaa joskus vitsailemalla ystäviensä kanssa, tai juomalla tai menemällä sotaan tai torille heidän kanssaan ja lopulta menemällä vankilaan ja juomalla myrkyn. Hän oli ensimmäinen, joka osoitti että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa, kaikessa mitä meille tapahtuu, päivittäinen elämä antaa meille mahdollisuuden tehdä filosofiaa.

Ihmisenä olemisen kaventuminen

Outi Nyytäjä hyökkää uudessa kirjassaan ’Menestys & Moraali’ nykyaikaan pesiytynyttä menestysvalmennus-ilmiötä vastaan. Työntekijän odotetaan nykyään uppoavan yhä vahvemmin tiettyyn liiketoimintaympäristön kannalta optimaaliseen luonteenpiirteiden muottiin. Uusi ihminen on sosiaalisempi, dynaamisempi, tulosorientoituneempi ja tehokkaampi. Matkalle itsensä tietoiseksi muuttamiseksi tuloskoneeksi ihminen tarvitsee valmentajia, noita profeettoja omana aikanaan.

Mitä on tapahtumassa? Niitä tapoja millä ihmiset ovat, niitä erilaisia olemisen tapoja, joihin ihmiset rönsyilevissä elämissään ovat päätyneet, pyritään tietoisesti kaventamaan. Menestys on uusi uskonto, joka ei enää määritä vain työssäoloaikaa, vaan myös ihmisen yksityisen piirin. Menestyjä ei vain tee työtä oikein, hän myös syö oikein, harrastaa liikuntaa oikein, pukeutuu oikein ja on kiinnostunut oikeista kulttuurimuodoista. Luokkayhteiskunta perinteisessä mielessä on murtunut mutta menestyslahkolaisuus valtaa valkokauluskansan johtajasta työharjoittelijaan.

1900-luvun piti olla ihmisen vapautumisen vuosisata. Ihminen piti vapauttaa uskonnon ja luokkayhteiskunnan kahleista, noista kuristavista normeista, jotka olivat määränneet miten ihminen sai omaa ihmisyyttään toteuttaa. Mutta kuten eksistentialistit jo viisikymmentä vuotta sitten havaitsivat, ihminen ei pelkää mitään niin paljon kuin omaa vapauttaan. Perinteisen uskonnon menettäessään otettaan ihmisismassasta ryntäsi lauma ahdistuneen vimmaisesti seuraavan profeetan pauloihin. Markkinatalous metafyysisine näkymättömine käsineen on vahvimmin tarjonnut tälle massalle uudet profeetat ja uuden uskonnon, jonka kuninkaallisia kumartaa. Uususkonnot, itämaiset hippeilyt sun muut ovat löytäneet marginaalinsa mutta uusi valtionuskonto on menestys.

Aina ei työ ole ollut se ihmisenä olemisen ydin, johon nähden muu elämä saa merkityksensä. 1800-luvun keskivaiheilla teollistuvassa Englannissa koettiin eriskummallinen (mutta lyhytikäinen) vaihe. Työvoimapulan iskiessä teollisuusyrittäjät nostivat palkkoja. Tämän seurauksena työvoimapula paheni, koska työntekijät alkoivat tehdä lyhyempää päivää, kun jo se riitti heidän elintasonsa ylläpitämiseen. Heidän elämässään oli jotain muuta arvokkaampaa. Nykyinen toimihenkilöluokka tekee jatkuvasti enemmän ylitöitä, vaikka kaikilla materiaalisilla standardeilla heillä on jo liikaa rahaa valmiiksikin. Onneksi markkinointi luo jatkuvasti uusia tarpeita, jotta he pystyvät kokemaan rahantekonsa edes illusorisen mielekkääksi. Yhä useampi epäonnistuu standardeihin muokkaantumisessa ja poistuu työelämästä häviäjänä vatsahaavan tai keskivaikean depression kautta.

Massojen vapauttaminen niistä kahleista, joihin he itsensä syöksevät vaikuttaa olevan loputon urakka. Ihmisyyden pelastajien urakka muistuttaa vahvasti Lemmings- tietokonepeliä, jossa sopulilauma on valmis syöksymään jokaiseen kuiluun ja liekkiin ja vaatii loputonta näppäryyttä, oivallustaitoa ja luovuutta pelastaa se loputtomilta vaaroilta. Ihmiskunta tarvitsee filosofeja ja aikalaisdiagnooseja vielä pitkään.

Tiukkaa dialogia + pari leffaa

Vapusta selviytymisen kunniaksi ajattelin julkaista pienen dialoginpätkän, jonka kävin tekstiviestien välityksellä muutama vuosi sitten Uudessa Seelannissa. Huomatkaa heittäytymiseni natiivikielenkäyttöön:

Tuntematon = T
Minä = M

T: ”Hey jo wat u up 2”
M: ”Jo, who r u?”

T: ”Shannon u idiot memba we pik u up in da morning”

M: ”I tink u got the wrong numba”

T: ”tru? whos dis den”

M: ”Dis is miko fro Pukekohe. Not who you were lookin 4”

T: ”Um no wat a waste of muney damn oh wel was nice talking 2 u catch”


Katsoin myös tänään kaksi leffaa Elokuva-arkistossa. Bergmanin Mansikkapaikan ja Lynchin Eraserheadin. Koska elokuvat ovat helposti vertailukelpoisia, kun molemmat ovat mustavalkoisia ja noin 90 minuuttia pitkiä tuomitsen, että Mansikkapaikka oli parempi. Sen opetus kaikille meille on, että elämää kannattaa reflektoida nyt, kun vielä olemme nuoria, eikä vasta jälkijättöisesti elämän ehtoona. Ei tarvitse katua.

Ruotsin suur-B:n elokuva on myös tulvillaan hersyvän osuvaa dialogia ja mainioita persoonia. Esimerkiksi liftarikolmikko, jossa molemmat miehet ovat rakastuneet tomeraan vaaleaan tyttöön ja käyvät periaatekeskusteluja jumalan olemassaolosta hivelee katsojan makuhermoja. ’Nautittava’ on ehkä adjektiivi, joka parhaiten kuvaa elokuvaa, vaikka siinä on ihan vakavahko teema riemastuttavuutensa taustalla.