Tagged: onnellisuus

Miten lottomiljoonilla saisi kestävää onnellisuutta?

Kalajoella eräs mies miettii tällä hetkellä mitä tekisi seitsemällä miljoonalla eurolla. Salaisiko hän voittonsa ja eläisi loppuelämänsä jatkuvasti peläten salaisuuden paljastumista ja miettien, miten rahaa voisi käyttää ilman, että ihmiset huomaavat? Vai tulisiko hän voittoineen julkisuuteen ja joutuisi kohtaamaan valtaisan naapurikateellisuuden ja loppuelämän jatkuvan rahanruinauksen? Molemmissa tapauksissa tuntuu, että lottovoitto tekee hänet enemmänkin ahdistuneeksi kuin onnelliseksi. Rahojen poislahjoittaminen tuntuisi vuorostaan nykyisessä arvomaailmassamme silkalta tyhmyydeltä.

Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.

Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.

Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.

Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita:
syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.

Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on
rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.

Onnellisuutta tasa-arvolla, ei talouskasvulla

Pekka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (24.5) onnen taloustieteestä, joka on noussut esiin uutena poliittisena vaihtoehtona erityisesti Britanniassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja pikkuhiljaa myös Suomessa. Kirjoituksessaan hän hämmästelee sitä kuinka bkt:n kasvu ei ole enää useaan vuosikymmeneen lisännyt onnellisuuttamme ja kannustaa ottamaan onnellisuustutkimukset poliittisen päätöksenteon välineiksi.

Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.

Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan
Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone

Wilkinson & Pickett osoittavat, että maailman 20 rikkaimman maan joukossa tulonjaon tasaisuus vaikuttaa positiivisesti paitsi keskimääräiseen onnellisuuteen, myös esimerkiksi eliniänodotteeseen ja ihmisten kykyyn luottaa toisiinsa. Isot erot rikkaiden ja köyhien varallisuuden välillä vuorostaan lisäävät laajaa joukkoa sosiaalisia ongelmia kuten lapsikuolleisuutta, henkirikoksia ja huumausaineiden käyttöä.

Me suomalaiset olemme niin onnellisia, että kuulumme näiden kahdenkymmenen rikkaimman maan joukkoon. Tämän vuoksi on aika tiedostaa, että talouskasvun tie kohti onnellisuutta on kuljettu loppuun. Jos aidosti haluamme edistää kansalaistemme onnea, olisi meidän sen sijaan keskityttävä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen. Tämä kuilu on valitettavasti maassamme kasvanut viimeiset parikymmentä vuotta. Ainoata kestävää onnellisuuspolitiikkaa poliittisilta päättäjiltämme olisikin talousmittareiden tuijottamisen sijasta pyrkiä takaamaan, että kaikilla olisi tasa-arvoiset edellytykset onnelliselle elämälle.

Polkuja arvokkaaseen elämään

Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky

) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-

pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen

ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.

Vähemmän verotusta, vähemmän palveluja

Jukka Mäkinen ja Petri Räsänen kiinnittävät (HS Vieraskynä 5.12.) huomiota tärkeään ongelmaan: kuinka julkinen sektori hiljalleen vetäytyy perinteisestä yhteisöä palvelevasta roolistaan ja kuuntelee yhä herkemmällä korvalla yritysmaailman vaatimuksia. Taustalla oleva syykin on selvä: ”Valtioiden poliittinen valta on vähentynyt ja yritysten valta kasvanut.” Nähdäkseni Mäkinen ja Räsänen antoivat kuitenkin yrityksille liian aktiivisen roolin tässä prosessissa.

En usko, että yritykset kannattavat libertaristista yhteiskuntaa, kuten Mäkinen ja Räsänen esittivät. En ole edes varma, kuinka moni yritysjohtaja, varsinkaan Suomessa, kannattaisi tällaista yhteiskuntamallia. Itse näen, että kyseessä on enemmänkin rakenteellinen ongelma.

Siirtyminen kohti libertaristista yhteiskuntaa ei ole tiettyjen tahojen masinoima valtaisa projekti, vaan koostuu enemmänkin pienistä yksittäisistä mutta samansuuntaisista askelista. Yritykset painostavat poliitikot tekemään tietyn päätöksen siellä, talouskasvua palvelemaan pyrkivät poliitikot keventävät verotusta täällä.

Nämä pienet päätökset ketjuuntuvat ilman, että kukaan on varsinaisesti halunnut, että vanhainkodeissa ja kouluissa joudutaan pakon edessä säästökuurille. Vähemmän verotusta, vähemmän palveluita – niin yksinkertaista se kuitenkin lopulta on.

Yritysten edustajilla ei ole mitään hyvinvointia vastaan, mutta yritysten toimintaedellytysten puolesta tehdyt päätökset kumuloituvat pitkällä aikavälillä kapeammaksi rahoituspohjaksi valtiolle.

Suomessa hyvinvointivaltiota kannatetaan niin vasemmalla kuin oikeallakin. Kukaan ei siis varsinaisesti halua tätä uuslibertaristista yhteiskuntaa. Siirtyminen sitä kohti jatkuu kuitenkin niin kauan, kunnes tälle taloutta palvelevalle kehitykselle syntyy uskottava poliittinen vastavoima.

Siihen asti yritykset pysäyttää tätä asteittain etenevää prosessia ovat pelkkää viivytystaistelua. Itse panen toivoni onnellisuusekonomiaan ja muihin orastaviin onnellisuutta ja kansalaisten elämänlaatua päätöksenteossa painottaviin poliittisiin liikkeisiin.

Markkinatalous tehokkaana kilpajuoksuna

Finanssikriisin piristävä puoli on se, että vapaata markkinataloutta saa taas kritisoida. Se ei sitten kuitenkaan ollut autuas kaiken ratkaiseva ylempi voima, kun korkeimmat kapitalismin lähettiläät
Alan Greenspanista

lähtien ovat myöntäneet, että järjestelmässä on ollut virhe ja se tarvitsee suitsemista toimiakseen paremmin. On siis aika pohtia missä raameissa se palvelee hyvää ja missä tilanteissa johtaa ihmisten elämänlaadun huonontumiseen.

Vapaa markkinatalous on erittäin tehokas renki. Tarjoamalla ihmisille suuria rahallisia kannustimia ja laittamalla heidät kilpailemaan keskenään asiakaskunnasta markkinatalous on tehokkuudessaan ylivertainen järjestelmä, joka pakottaa yritykset uusiutumaan, panostamaan tuotekehitykseen, synnyttämään innovaatioita. Länsimaiden valtava teknologinen kehitys viimeisen parinsadan vuoden aikana ei olisi ollut mahdollista ilman vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena elämme materiaalisesti paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Myös maailmanpoliittinen voima valuu niiden käsiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapauttaneet markkinoitaan, koska taloudellinen ja tekninen voima muuntuu helposti militantiksi ja poliittiseksi voimaksi.

Samaan aikaan markkinoiden liian vapauttamisen seuraukset ovat yhtä ilmeisiä. Se keskittää pääomia yhä kapenevalle eliitille. Se synnyttää ylisuuria korporaatioita, jotka kykenevät kilpailuttamaan valtioita ja lobbaaman läpi itseään miellyttäviä lakeja näin murentaen demokratiaa. Se synnyttää monopoliasemia, joiden haltijat kykenevät kontrolloimaan markkinoita. Se sivuuttaa vähäosaisten tarpeet, koska he eivät ole potentiaalista ostovoimaa. Se pakottaa yritykset kilpailemaan elintilasta ja yksilöt jatkuvasti ylittämään itsensä. Mitä vapaammat markkinat, sitä enemmän kilpailijoita ja sitä kovemmin yritykset ja sitä kautta niiden työntekijät joutuvat keskenään kilpailemaan. Selvitäkseen kaikki joutuvat tekemään enemmän kuin heille olisi hyväksi.
Työelämän huonontumisen historia

on viime vuosikymmeninä ollut markkinoiden vapauttamisen historia. Kokonaisuudessaan markkinatalouteen liittyy valtava määrä mekanismeja, jotka huonontavat ihmisten elämänlaatua.

Vapaat markkinat siis sisältävät sekä mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia lisäävästi, että mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia vähentävästi. Olennaista olisi löytää se vapauden aste, joka maksimoisi edellisen ja minimoisi jälkimmäisen. Tätä etsintää on kuitenkin hyvin vaikeata suorittaa, koska iso osa ihmisistä tutkijoista kansanmiehiin on joko sokeasti markkinatalouden puolesta tai sitä vastaan. Se nähdään ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tai kaiken pahan alkuna ja juurena. Tämä äärikantojen välinen loanheitto ei ole järin hedelmällistä eikä tuota terveellisiä avauksia. On aika ymmärtää, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika miettiä, mitkä ovat ne reunaehdot ja ne talouden alueet, joiden sisällä markkinatalous on hyvän asialla.

Lisäksi on ymmärrettävä, että markkinoiden suitseminen on jo nyt tosiasia, ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin täysin vapaat markkinat. Minimipalkat, työttömyyskorvaukset, työsuojelulaki, lapsityökiellot ja rajoitukset, ammattiliittojen lakisääteinen asema, ylityölainsäädäntö tai vaikkapa valtion yksinoikeus väkivallan käyttöön. Kaikki nämä rajoittavat yritysten vapaata toimintaa eikä ainakaan Suomesta löydy montakaan oikeistolaista, joka olisi valmis näitä rakenteita purkamaan. Historiallisesti katsoen viimeiset parisataa vuotta ovat sisältäneet ajanjaksoja, jolloin markkinoita on vapautettu enemmän, ja ajanjaksoja, jolloin niitä on jälleen kontrolloitu tiukasti. Perstuntuma on se, että markkinoiden vapauttaminen synnyttää enemmän omaisuutta, mutta kahlitseminen levittää tämän omaisuuden useamman käsiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet vapauttajien riemukulkua niin Suomessa kuin muuallakin ja seurauksena on talouden kasvaminen, mutta vielä tärkeämpänä eriarvoisuuden kasvaminen ja markkinoiden suuremmat ailahtelut niihin liittyvine inhimillisine katastrofeineen (konkurssit ja työttömyys ehkä tärkeimpänä).

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että ihmiset eivät tule länsimaissa onnelliseksi talouskasvusta. Yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja onnellisuudella sen sijaan on yhteys. Samoin epävarmuus – joka on työpaikoilla lisääntynyt hurjasti viime vuosikymmeninä – luo onnettomuutta. Voidaan siis sanoa, että markkinoiden vapauttaminen on edennyt liian pitkälle: se tuottaa enemmän onnettomuutta kuin onnea. On siis aika kahlita markkinoita.

Tämän sekavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole esittää keinoja markkinatalouden kriisin torjumiseksi tai markkinoiden kahlitsemiseksi (etsimättä tulee mieleen ainakin globaalin säätelyn voimakas lisääminen ja yritysten maksimikoon sääteleminen, jotta yksittäisestä yrityksestä ei voisi tulla liian merkittävää poliittista toimijaa). Keskeisenä ideana on esittää, miten markkinatalouteen tulee suhtautua. Ei helvetinkoneena eikä taivaallisena instrumenttina, vaan välineenä, jonka toimivuus arvioidaan sen mukaan kuinka paljon se tuottaa inhimillistä hyvinvointia ja pahoinvointia.

Raimo Sailas ja onnellisuus

Olin tuossa taannoin haastamassa Raimo Sailasta Nuorten filosofiatapahtumassa Nufitissa. Polyteekkarikin on innostunut
raportoimaan

tuosta suuresta väittelystä. Sailas on mies paikallaan tai erästä vaalikampanjaa siteeratakseni ”paras siinä mitä hän tekee”. Sailaksen tapauksessa kyse on hyvinvointivaltion ylläpidosta valtion rahankäyttöä rationalisoimalla. Hänen pyyteetön pyrkimyksensä on hyvinvointivaltion säilyttäminen ja päivänpolitiikan ulkopuolelta hän kykenee tekemään kipeitä mutta välttämättömiä päätöksiä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä mielessä hän on maallemme korvaamaton ja arvostan häntä ja monia hänen ratkaisujaan.

Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Sailaksen kanssa haastamisessani keskityin luonnollisesti erimielisyyksiimme. Pääasiallinen pointtini oli oikeastaan se, että talouskasvun tie kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi on Suomen osalta kuljettu. Tutkimukset kansakunnan onnellisuudesta ovat osoittaneet, että tietyn tulotason jälkeen kansalaisten onnellisuus ei lisärahasta kasva. Sotien jälkeen talouskasvu oli siis järkevintä hyvinvointipolitiikkaa, mutta nykyisessä yltäkylläisyyden tilassa ihmisten onnellisuus ei lisäänny siitä, että valtio vaurastuu. Itse asiassa monet oireet, kuten se fakta, että Suomen 250 000 työkyvyttömyyseläkeläisestä 44% on jättänyt työelämän masennuksen vuoksi, kertovat siitä, että nykyinen talouskasvun ylläpidon kulttuuri aiheuttaa enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia.

Tutkimukset osoittavat myös, että ihmiset ovat hyvin huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi. On esimerkiksi osoitettu, että isompi asunto kauempana keskustaa vähentää ihmisten onnellisuutta, mutta tätä ei moni Nurmijärvi-unelmasta haaveileva tiedä. Yleisesti ottaen ihminen on niin sopeutuvainen eläin, että lähes kaikki materiaaliset onnellisuuden lähteet menettävät tehonsa alle kuukaudessa ostamisen jälkeen. Kuluttaminen johtaa pelkään hedonistiseen oravanpyörään, jossa onni on aina seuraavan kulutushuipun takana. Tähän liittyen toin esiin sen faktan, että vuonna 2003 keskimääräinen suomalainen katsoi televisiota 2 tuntia ja 53 minuuttia ja televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa. Mainonnan olemassaolon tarkoitus on herättää ihmisissä uusia tarpeita eli tehdä heidät tyytymättömiksi nykytilaansa. Mainonta vaikuttaakin olevan yksi keskeinen osatekijä ihmisiä piinaavassa oravanpyörässä, jolloin nousee esiin kysymys, pitäisikö valtion rajoittaa sitä jotenkin.

Kolmanneksi pohdin voiko olla niin, että jatkuva puhe ihmisestä taloudellisena maksimoijana itse asiassa osittain luo ihmisistä taloudellisia maksimoijia muiden arvojen kustannuksella. Nykyiseen poliittiseen diskurssin ja kansantalouden tutkimukseen on sisäänrakennettu olettama ihmisestä rationaalisena taloudellisena maksimoijana. Ihminen olentona on sellainen, joka aistii herkästi sitä, mitä häneltä odotetaan ja toimii sen mukaisesti. Tällöin jatkuva puhe taloudellisesta maksimoijasta on itseään toteuttava profetia, joka saa ihmiset toimimaan enemmän raharationaalisesti ja vähemmän muita elämänarvoja huomioiden. Kukaan ei halua olla se tyhmä, jonka ei-rationaaliselle luonteelle muut nauravat. Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta otin Jari Sarasvuon, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Kokonaisuudessaan teesini on oikeastaan se, että jos haluamme lisätä kansakunnan hyvinvointia Suomessa, ei se onnistu enää talouskasvulla. Kyetäksemme hyvinvoinnin lisäämiseen on meidän siirrettävä katseemme niihin mahdollisuuksiin, mitä tieteellinen onnellisuustutkimus on meille viime aikoina avannut.

P.S. Löysin internetistä lähestulkoon-kaimani ranskalaisen runoilija-muusikon
Frank Martel:in

. Musiikki vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoin olevani miehelle velkaa levynoston.

Ovatko kansakuntien menestys ja onnellisuus ristiriidassa?

Kahden eri kirjan lomittainen lukeminen avaa usein mahdollisuuden ajattelun synteeseihin, perspektiiveihin, jotka eivät löytyisi vain yhdestä kirjasta käsin.
Nyt kädessäni ovat kuluneet niin Jared Diamondin Pulitzer-palkittu ’Tykit, Taudit ja Teräs’ kuin Jean-Francois Revelin sekä hänen poikansa Matthieu Richardin valaiseva dialogi-teos ’Munkki ja Filosofi’.

Ymmärsin, että ei ole sattumaa, että kaikkein syvimmin buddhalaisuuteen suhtautuvat yhteiskunnat löytyvät Himalajan vuoristosta. Ja syy ei löydy valtavien vuorten luomasta hengellisestä ilmapiiristä.

Ensinmainitussa kirjassa hahmotellaan perimmäisiä maantieteellisiä syitä kansakuntien ’menestykseen’ tarkoittaen tässä lähinnä taloudellista ja sotilaallista ylivaltaa suhteessa muihin kansakuntiin. Historia koostuu sekä satunnaistekijöistä, että vääjäämättömistä mekanismeista. Esimerkiksi maatalouden leviäminen kaikille soveltuville alueille Euraasiassa ei ole sattuman kauppaa. Kun innovaatio oli keksitty Hedelmällisen Puolikuun laaksossa, alkoi se leviämisensä. Jotkut kansat olivat alttiimpia omaksumaan tämän innovaation kuin toiset, johtuen kulttuurisista ja satunnaisista tekijöistä. Pitkällä tähtäimellä kuitenkin maanviljelijäkansat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät kaikilla soveltuvilla alueilla, koska ne pystyivät ylläpitämään paljon suurempaa väkimäärää ja erillistä sotilasluokkaa. Historian kylmä mekanismi on sokea: Kansat yksinkertaisesti joko omaksuivat maanviljelyksen tai tuhoutuivat.

Buddhalaisuuden ydin on mielenrauhan saavuttaminen ja tällä matkalla haluista luopuminen on keskeistä. Sisäinen rauha kulkee sisäisen muutoksen ja epäitsekkyyden tietä. Ulkoisen todellisuuden aiheuttamaan tyytymättömyyteen on kaksi perusratkaisua: muuttaa ulkomaailmaa tai muuttua sisäisesti. Tällä jatkumolla buddhalaisuus (hengellisissä muodoissaan) edustaa sisäisen muutoksen ääripäätä, kun oma länsimainen kulttuurimme taas edustaa toista ääripäätä, jossa kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan materiaalisesti.

Tällöin on selvää, että pitkällä tähtäimellä materiaalisempi kulttuuri tuottaa enemmän materiaalisia innovaatioita. Se on myös todennäköisemmin valloitushaluinen kuin sisäiseen harmoniaan tähtäävä kulttuuri. Henkisissä arvoissa vahvoilla oleva kansakunta jää siis pitkällä tähtäimellä mitä todennäköisimmin materiaalisessa kehityksessä ja taistelukyvyssä jälkeen kansakunnasta, jonka yhteisössä materiaaliset tavoitteet ovat ensisijaisempia ja kilpailu kovempaa.

Tästä seuraa, että syvän buddhalaiset yhteiskunnat jäävät valloittajan jalkoihin paljon useammin kuin toimivat itse valloittajina. Viimeksi tämä traaginen luonnonvakio koettiin 1940-luvulla, kun materiaalisesti orientoitunut Kiina valloitti hengellisemmän Tiibetin. Yhteisöjen hengellisyyden eroa kuvaa ehkä parhaiten se, että Tiibetissä tuolloin noin 20% väestöstä eli munkki-elämää luostareissa, mikä lienee korkeampi luku kuin missään Himalajan seudun ulkopuolella.

Rajallisten resurssien maailmassa kansakunnat taistelevat samoista maa-alueista ja muista resursseista. Kulttuurien pitää sopeutua tähän taisteluun tai ne pitkällä tähtäimellä tuhotaan tai valloitetaan. Tämä menestyksen pakko suosii materiaalisia kulttuureita. Vahvan henkisesti orientoituneet kulttuurit voivat muotoutua ja selvitä vain olosuhteissa, joissa rauha on taattu pitkäksi aikaa. Tämä on avain sen ymmärtämiseksi, miksi buddhalaisuuden hengellisimmät muodot ovat kehittyneet Himalajan vuoristojen varjossa. Vuoret tarjoavat luonnollisen suojan hengellisemmän kulttuurin kehittymiselle ehkäistessään valloittajien hyökkäysmahdollisuuksia.

Tästä päästään hahmottamaan pelottavaa luonnonlakia: kansakunta, joka kehittyy liian onnelliseksi nykyolosuhteissaan, ei kehity materiaalisesti tarpeeksi, jonka seurauksena materiaalisesti kehittyneempi kulttuuri ennemmin tai myöhemmin valloittaa sen. Onko niin, että kansakuntien menestyksen hinta on liiallisen hengellisyyden ja tyytyväisyyden tukahduttaminen?