Julkaistu teoksessa Frank Martela, Lauri Järvilehto, Peter Kenttä ja Jaakko Korhonen (toim.) 2013: Elämän filosofi. Helsinki: Aalto-yliopisto. Sähköinen versio kirjoituksesta täällä.
Julkaistu teoksessa Frank Martela, Lauri Järvilehto, Peter Kenttä ja Jaakko Korhonen (toim.) 2013: Elämän filosofi. Helsinki: Aalto-yliopisto. Sähköinen versio kirjoituksesta täällä.
Julkaistu filosofian Logos-ensyklopediassa. Linkki artikkeliin tässä.
Lapsuuteni kesälomalla, jossakin päin Saaristomerta, uutiset kuunneltiin radiosta. Uutisten jälkeen seurasivat kuulutukset: ”Pekka Virtanen, otatko yhteyttä lähiomaisiin.” Lomailija katosi kesä-Suomeen, kännykättömässä suvessa ihmistä saattoi olla mahdotonta tavoittaa. Työmurheet oli helppo unohtaa: mikään ei niistä muistuttanut – eikä niille mökkirannasta käsin voinut muutenkaan mitään tehdä.
Eläköön teknologia: Se on tehnyt meistä tehokkaampia ja yhdistää ihmiset uudella syvyydellä. Kaukomatkoilla on upeata että voi skypen kautta olla yhteydessä valtameren takana oleviin läheisiin. Mutta samaan aikaan se tekee töistä irtipäästämisestä yhä vaikeampaa. Monet älypuhelimet puskevat sähköpostit automaattisesti kännykän ruutuun ja lomailijan riesaksi. Olemme koko ajan periaatteessa saatavilla ja raja loman ja työn välillä hämärtyy. Moni kesäloma saastuu, kun ”isi kirjoittaa vain yhden sähköpostin”, ”äidin on pakko vastata tähän puheluun” tai ”menkää kaverit edeltä saunaan, mun pitää nopeasti kirjoittaa yksi memo.”
Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin mukaan meissä ihmisissä on kaksi minuutta: kokeva minä ja arvioiva minä, joista olen aiemminkin kirjoittanut. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää ikuisessa nykyhetkessä ja elää lävitse hetken tuskat ja nautinnot. Se tarttuu hetkeen ja sykkii elävää elämää.
Arvioiva minä elää askeleen etäänpänä: se muistaa menneet, arvioi nykytilannetta ja tulevaisuuden mahdollisuuksia, se tekee suunnitelmia ja päättää mihin pyrimme. Länsimainen tehokkuuskulttuuri on virittänyt huippuunsa arvioivan minän: Koskaan ei planeettamme pintaa ole kansoittanut näin päämääräorientoitunut, pitkällä tähtäimellä ajatteleva, itsekuriin ja uhrauksiin kykenevä otus. Nykyihmisen kyky hoitaa menestyksellä kotiin pitkällisiä ja monimutkaisia projekteja on osoitus paitsi ihmislajin aivojen biologisesta kehityksestä, myös huippuunsahiotusta metodisesta osaamisesta: olemme mestarillisesti oppineet käyttämään erilaisia ajattelun-, itsensä- ja muistinhallinnan keinoja kyetäksemme saavuttamaan asettamamme kunnianhimoiset päämäärät.
Ongelmana on se, että jos olemme jatkuvasti matkalla johonkin, unohdamme helposti nauttia itse matkasta. Ja tämän matkan nimi on elämä. Tavoitteet ovat arvokkaita ja vievät meitä eteenpäin. Mutta samalla ihminen voi jäädä päämääriensä vangiksi. Keskittäessään kaiken tarmonsa niihin hän unohtaa kokea sen elämän, jonka lävitse hänen määrätietoiset askeleensa kulkevat. Liian ankara arvioiva minä laiminlyö totaalisesti kokevan minän hyvinvoinnin. Lähihistoriamme on täynnä tarinoita miehistä ja naisista, jotka ovat saaneet huomattavia asioita aikaan, mutta samalla kulkeneet elämänsä lävitse hampaat tiukasti yhteenpuristettuina, kykenemättä koskaan nauttimaan olostaan. Kun uhraamme elämämme aikaansaamiselle, saatamme unohtaa miten voi vain olla.
Tässä suhteessa meillä länsimaisilla on paljon opittavaa erilaisilta luonnonkansoilta. Luin taannoin matkailijasta Keski-Aasian kesyttömillä aroilla. Hän päätyi viettämään muutaman yön eristyksissä asuvan maanviljelijän matalassa majassa. Suoritettuaan päivän askareensa kyseinen maanviljelijä istui alas majansa eteen – ja sitten vain tuijotti hiljaa lähimetsää tunnista toiseen seesteinen ilme kasvoillaan. Miksi riuhtoa itseään muualle, kyllä se vilja itse itseään kasvattaa? Itsekin olen matkoillani usein ihaillut sitä hetkestä nauttimisen kykyä, johon ovat pystyneet niin Nicaraguan rannikon pikkukylän kuin myös Ilosaarirockin Linnunlaulun leirintäalueen asukkaat. Liian moni suomalainen tarvitsee alkoholia irtautuakseen suorittamisen ikeestä, kun se voisi olla myös sydämen luontainen tila.
Suomalainen kesäloma on arvokas instituutio, joka parhaimmillaan tarjoaa päämääräorientoituneelle konttorirotalle mahdollisuuden irtautua suorituskeskeisestä elämästään ja antautua hetken vietäväksi. Se on temmellyskenttä, jonka kokeva minämme ansaitsee elettyään yksitoista kuukautta arvioivan minän kontrollin alaisena. Älä anna älypuhelimen pilata sitä: vaihda luurisi antiikkiseen pikselinäyttöiseen malliin tai laita ainakin sähköpostit pois päältä. Näin ne eivät tunkeudu tukkimaan hetkestä nauttivia huomiokanaviasi. Päästä irti älypuhelimestasi, päästä irti työtehtävistäsi, se on vähintä mitä voit tehdä kokevan minäsi puolesta.
Elämää ei kuulu vain tehdä, sen voi myös kokea.
Julkaistu alunperin Niin & Näin -lehden numerossa 1/2013. Elektroninen versio tässä.
Onko lapsen kanssa samassa sängyssä nukkuminen hengenvaarallista? Olin mukana pohtimassa tätä kysymystä pitkässä ja tieteellisesti argumentoidussa facebook-keskustelussa. Tuoreen tutkimuksen mukaan kätkytkuoleman riski on lähes kolminkertainen, jos vauva nukkuu vanhempien kanssa samassa sängyssä verrattuna siihen, että vauva nukkuu samassa huoneessa mutta omassa sängyssään. Tarkkaan ottaen samassa sängyssä nukkuvista kaksi kymmenestätuhannesta kohtaa kätkytkuoleman, kun eri sängyssä nukkuvista vauvoista vain 0,8 kymmenestätuhannesta. Luin alkuperäistutkimuksen lävitse ja pohdin asiaa vakavasti: Jos esikoisemme koskaan saa pikkusisaren, uskallammeko nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä?
Jälkeenpäin havahduin miettimään miten absurdissa maailmassa elämme. Vielä sata vuotta sitten Suomessa joka kymmenes lapsi jouduttiin hautaamaan ensimmäisen elinvuotensa aikana. Eli oli aivan tavallista, että vanhemmat menettivät vähintään yhden lapsistaan. Nykypäivänä luku on muutama tuhannesta. Eli melkein sadasosa aiemmasta. Olemmeko onnellisempia tämän valtaisan lääketieteellisen harppauksen ansiosta? En usko. Sen sijaan etsimme jatkuvasti marginaalisempia uhkia, joista ahdistua ja joiden torjuntaan keskittyä.
Missä menee raja? Täällä Yhdysvalloissa poikamme on usein ainoa lapsi leikkipaikalla. Osasyynä on paikallisten kyvyttömyys säänmukaiseen pukeutumiseen – t-paidassa kulkevat lapset voivat olla ulkona vain t-paitakelillä. Mutta toinen syy on varmasti kaikenlaiset uhkakuvat lapsia kaappaavista pedofiileistä sun muista onnettomuuksista. Eräs paikallinen äiti valitti kuinka hänen lapsuudessaan juostiin ja leikittiin vapaina pihalla, mutta nykypäivänä näin ei voi enää tehdä. Kuitenkaan todellisuudessa lapsia uhkaavat onnettomuudet eivät suinkaan ole lisääntyneet, vaan vähentyneet. Ainoa mikä on lisääntynynt, on vanhempien pelko ja halu ylisuojella lapsiaan. Uhkien maailmassa ei ole vapautta ja ”vapauden kotimaan” lapset pakotetaan kasvamaan kotona television edessä.
Oletetaan, että kieltämällä lapselta kokonaan ulkona leikkiminen voitaisiin riskiä ennenaikaisesta kuolemasta laskea neljästä sadastuhannesosasta yhteen sadastuhannesosaan. Olisitko valmis täyskieltoon? Riski kuitenkin laskee neljäsosaan aiemmasta! Vai onko tämä se kohta, jossa elämänlaatu on asetettava elämän pituuden edelle? Entä jos puhuttaisiin miljoonasosariskistä? Mitä olisit valmis kieltämään lapseltasi miljoonasosariskin torjumiseksi?
Lopulta tässä kaikessa on kyse länsimaisesta tarpeesta kontrolloida elämää. Haluamme uskoa, että voimme hallita elämäämme täydellisesti. Takerrumme siihen kiinni, puristamme rystyset valkoisina jotta se ei vain luiskahtaisi käsistämme. Torjumme mielestämme kaiken sellaisen, joka muistuttaa meitä siitä synkästä totuudesta, jota voimme paeta päivän, vuoden tai parhaimmillaan muutamia vuosikymmeniä:
Minä kuolen joku päivä. Sinä kuolet joku päivä. Jopa minun lapseni kuolevat joku päivä. Ja tämä päivä voi olla vaikka huominen, kuka sen tietää.
Nykyään tuntuu usein, että tämän totuuden ääneen sanominen on jonkinlainen tabu. Haluamme kieltää kuolevaisuutemme ja suutumme, jos joku meitä siitä muistuttaa.
Irokeesien luomiskertomuksessa taivaalta tipahtava nainen luo maailman ja myöhemmin hänen poikansa luo ihmisen. Sen jälkeen he poistuvat savuna ilmaan. Siksi irokeesiperinteessä nuotiosta nousevan savun kautta osoitetaan kiitollisuuttaan sille, joka meidät on luonut. Itse asiassa kaikkia luomiskertomuksia ja uskontoja ylipäänsä yhdistää yksi asia: Kiitollisuus omasta olemassaolosta. Elämä on lahja, joka minulle on annettu.
’Rationaalisessa’ länsimaisessa elämänasenteessa ei ole tilaa kiitollisuudelle. Elämä on oikeus, ja sen riistäminen on aina jonkun syy. Pohjoismaissa syyllinen on useimmiten viranomainen. Kun tsunami vuonna 2004 tappoi yli 500 Kaakkois-Aasiassa lomailevaa ruotsalaista, vihainen kansa vaati ulkoministerin eroa. Turvallisuuden kotimaassa ei voitu hyväksyä ajatusta siitä, että joskus onnettomuuksia vain tapahtuu. Siksi oli välttämätöntä löytää syyllinen myös toisella pallonpuoliskolla tapahtuneen maanjäristyksen seuraamuksille.
Entä jos asennoituisimme elämään eri tavalla? Jos ottaisimme oppia luonnonkansojen mutkattomasta suhtautumisesta kuolemaan? Luomiskertomukset eivät välttämättä perustu historiallisesti todennettaviin faktoihin, mutta niiden synnyttämä tunne on todellinen. Jos osaa suhtautua elämään hauraana lahjana, jos hyväksyy kuoleman osana elämää – olisiko elämä silloin kuitenkin tasapainoisempaa ja leppoisampaa? Ei tarvitsisi puristaa elämää tukahduksiin, vaan voisi vain elää kunnes kuolee.
Lopulta elämän edessä ei ole nähdäkseni kuin kaksi vaihtoehtoa:
Ensinnäkin voi elää kieltäymyksessä. Illuusiossa, jossa minä vien ja elämä vikisee. Pään voi hyvin upottaa pensaaseen useaksikin vuodeksi silloin kun asiat menevät hyvin. Mutta sitten elämä – tai kuolema – iskeytyy vasten kasvoja ja korttitalo romahtaa. Pahinta on, että paetessamme sokeasti oman elämämme rajallisuutta uppoudumme usein kaikenlaiseen turhanpäiväiseen puuhasteluun – rakennamme uraa, eläkesäästämme. Seuraamme sokeasti oman aikamme ’järkevyyden’ huilun ääntä, emmekä koskaan tee elämästämme itsemme näköistä.
Toinen vaihtoehto on antautua elämän edessä ja hyväksyä, että se on lahja. Se on jotakin täysin ansaitsematonta, pilke jonkun itseämme suuremman silmäkulmassa tai sokean sattuman suunnaton seuraus. Lyhyt tai pitkä, se on ainutlaatuinen mahdollisuus.
Sen sijaan että rutistaisimme elämän kuoliaaksi takertumalla siihen kynsin hampain, on parempi antaa sille tilaa askeltaa omalla tavallaan. On parempi tanssia elämän kanssa: iloita tästä hetkestä, olla kiitollinen juuri näistä sävelistä. Liikkua ja luoda, antaa itsemme tuikkia askelissamme. Orkesteri voi lakata soittamasta koska tahansa. Mutta siihen asti voimme tanssia täydestä sydämestämme.
Lempeys ei synny pakottamalla. Aidosti välittävä asiakkaan kohtaaminen vaatii
autenttisuutta, siksi se voi lähteä vain yksilöstä itsestään. Samalla hoitajien kohtaamisen
tapa ratkaisee, kokevatko asiakkaat, että heidän ihmisarvoaan kunnioitetaan hoitotilanteessa.
Tämä on erityisesti pitkäaikaisasiakkaiden elämänlaadun kannalta ratkaisevaa. Miten siis vahvistaa hoitajien kykyä kohdata asiakkaat inhimillisellä tavalla? Tässä kiteytettynä hoitoalan johtamisen ydinhaaste. Ihmisarvoa vahvistavan hoitotyön johtaminen
vaatii hoivayhteyksien mahdollistamista.
Väitöskirjatyössäni vanhainkodissa kysyin jokaiselta haastattelemaltani hoitajalta ja osastonhoitajalta, mikä heidän mielestään on hoitotyön perimmäinen tarkoitus. Vastaus oli varsin yksiselitteinen, tavoitteena on tarjota ihmisarvoinen elämän ehtoopuoli ikääntyville kansalaisille. Eräs hoitaja tiivisti oman kutsumuksensa osuvasti pyrkimykseen ”antaa ihmisille sellaisia kokemuksia, että heidän elämänsä on arvokasta ja merkityksellistä ihan loppuun asti.”
Tätä kokemusta mikään tekninen laite ei voi tuottaa. Kokemus omasta ihmisarvosta rakentuu kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa ja monille hoitoalan asiakkaille hoitaja on se ihminen, jonka he useimmiten kohtaavat. Parhaimmillaan heidän välilleen voi muodostua hoivayhteys, jossa vastavuoroisen välittämisen kautta muodostuu kokemus syvällisestä yhteydestä hoitajan ja asiakkaan välillä. Nämä hetket ovat arvokkaita paitsi hoidettaville, myös hoitajien omalle jaksamiselle ja hyvinvoinnille. Tämän vuoksi se tapa, millä hoitaja ja asiakas hoitotapahtumien yhteydessä kohtaavat, on hoitotyön ydin. Siinä voidaan joko sivuuttaa asiakkaan ihmisyys tai vaihtoehtoisesti vahvistaa hänen kokemustaan ihmisarvoisesta elämästä.
Johtajan on hyvin helppoa sabotoida tämän yhteyden muodostumisen mahdollisuus. Kyttääminen, mittaaminen ja kontrollointi takaavat sen, että hoitajat eivät uskalla tuoda inhimillistä puoltaan esiin hoitotyössä – ja tämä inhimillisyys on ennakkoedellytys ihmisarvoa kunnioittavalle kohtaamiselle.
Menestyksekäs hoitotyön johtaminen sen sijaan vaatii, että johtaja näkee itsensä ensisijassa inhimillisten hoivasuhteiden mahdollistajana. Hänen tehtävänään on suojella hoitajia ylhäältä tulevilta tehostamis- ja standardointipaineilta, ja antaa hänelle tilaa toteuttaa omaa hoitajuuttaan työssään. Erityisen tärkeätä on luoda hoitoyhteisöön myönteinen tunneilmapiiri. Asiakkaiden kohtaaminen välittävällä tavalla on henkisesti kuluttavaa, siksi hoitajan tulee olla varma siitä, että työtoverit – ja viime kädessä esimies – ovat valmiita antamaan hänelle tarvittavan tuen haastavissa hetkissä.
Mitattavien tavoitteiden ylikorostamisen ja ylhäältä annettujen standardimallien sijasta hoitajille tulisi siis antaa enemmän tilaa tehdä työtään oman tuntumansa varassa. Usein hoitajilla on paras ymmärrys siitä, miten juuri heidän vastuullaan olevien asiakkaiden ihmisarvoista elämää voidaan vahvistaa. Kovia arvoja ja eksakteja mittareita korostavassa maailmassamme voi tuntua naiivilta puhua sydämen äänestä, mutta tutkimukseni perusteella uskon, että juuri tämä hoitajien sydämen ääni on usein paras indikaattori sille, miten tuotetaan inhimillistä hoitoa. Siksi johtajan tärkein tehtävä on luoda turvallinen hoitoilmapiiri, jossa hoitajat uskaltavat sydäntään kuunnella.
[Kirjoitus julkaistu alunperin terveys- ja sosiaalialan johtamisen aikakauslehti Premissin numerossa 2/2013. Katso alkuperäinen artikkeli pdf-muodossa. ]
Entä jos ajatus yhdestä onnellisuudesta on virheellinen? Olisiko niitä sittenkin neljä erilaista? Ja kannattaako niitä ylipäänsä tavoitella? Tässä vartin videossa muun muassa nämä kysymykset saavat vastauksensa. Tervetuloa matkalle onnellisuuden ihmeelliseen maailmaan!
Video syntyi, kun halusin osallistua Filosofian Akatemian jokakeväiseen tutkijaseminaariin maantieteellisistä haasteista huolimatta. Nyt kun se on tehty, niin miksipä en laittaisi sitä tänne, kaiken kansan ihmeteltäväksi!
Haluatko olla onnellinen? Moni meistä haluaa. Elämänvalintoja tehdessämme pyrimme usein miettimään, mikä vaihtoehdoista tekisi meidät onnelliseksi. Ongelmana on, että ihminen ei tältä osin ole kovinkaan hyvä valitsemaan. Olemme nimittäin huonoja ennustamaan erilaisten tapahtumien vaikutusta onnellisuuteemme. Ja mikä pahinta, olemme jopa huonoja arvioimaan, kuinka onnellisia olemme aiemmin olleet. Tervetuloa matkalle onnellisena olemisen kaksijakoiseen maailmaan.
Viime kirjoituksessani kerroin kuinka lomamatkoja muistellessamme meillä on tapana muistaa ne onnellisempina kuin ne ovat. Muistomme menneistä tunteistamme ovat usein epätarkkoja ja perustuvat tarkan arvion sijasta erilaisiin vihjeisiin, joiden pohjalta teemme arviomme menneestä onnellisuudestamme. Muistamme erityisen mieleenpainuvat hetket ja päättelemme miltä meistä olisi kuulunut tuntua. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa systemaattinen virhe, jonka teemme omaa onnellisuuttamme arvioidessamme. Tämä selvisi tiedemaailmalle, kun (tuleva) nobelisti Daniel Kahneman päätti tutustua tarkemmin paksusuolen tähystykseen.
Paksusuolen tähystys eli kolonoskopia oli vielä 90-luvun puolella varsin kivulias operaatio, jossa paksu tähystyputki tungettiin peräaukosta sisään ja ylös suolistoon. Yhdessä psykologiantutkimuksen hämmentävimmistä kokeista Daniel Kahneman tutkimusryhmineen päätti selvittää, voivatko he vaikuttaa ihmisten kokemukseen pitkittämällä operaatiota. Heidän pyynnöstään lääkäri jätti tavanomaisen tähystyksen jälkeen putken muutamaksi minuutiksi paikalleen ennen kuin se otettiin kokonaan pois. Tämä oli vähemmän epämiellyttävää kuin varsinainen tutkimusvaihe, jossa putki oli liikkeessä, mutta ei siltikään mikään mukava vaihe. Objektiivisesti katsottuna koettu tuska siis lisääntyi: Ensin parikymmentä minuuttia tuskaa ja sitten kolme lisäminuuttia vähän pienempää tuskaa. Kaiken järjen mukaan potilaiden olisi kuulunut kokea tämä operaatio epämiellyttävämpänä kuin tavallinen kolonoskopia, jossa tätä kolmen minuutin loppuhuipentumaa ei ollut mukana.
Tulokset olivat terveen järjen vastaiset: Kun potilaita jälkeenpäin pyydettiin arvioimaan kokemustaan, pitivät pidemmän operaation kokeneet sitä vähemmän epämiellyttävänä ja kivuliaana. Vaikka he olivat kokeneet enemmän kipua, oli heillä miellyttävämpi muistikuva tapahtuneesta.
Daniel Kahnemanin mukaan selityksenä on se, että mieltämme asuttaa kaksi eri kansalaista: Kokeva minä ja arvioiva minä. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää lävitse ilot ja surut, kivut ja nautinnot. Se on tunteiden kokija ja hetkeen tarttuja. Kokeva minämme elää ikuisessa nykyhetkessä. Carpe diem!
Arvioiva minä on puolestaan tietoisen mielemme tuote. Se kykenee ottamaan perspektiiviä asioihin ja katsomaan niitä ulkopuolelta. Se osaa päätellä, laskelmoida ja arvioida asioita. Arvioivan minän ansiosta kykenemme suunnitteluun ja päätöksiin, sen avulla kykenemme ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Se tekee meistä myös ainutlaatuisen eläimen, ainoan, joka pystyy ajattelemaan mennyttä ja tulevaa.
Valitettavasti arvioiva minämme ei ole kovinkaan hyvä arvioimaan kokevan minämme kokemuksia. Se tuppaa tekemään tiettyjä systemaattisia virheitä. Kolonoskopia-tutkimus esimerkiksi osoitti, että arvioidessamme jotakin kokemusta keskittyy huomiomme muutamaan avainhetkeen: alkuun, loppuun ja erityisen muistettaviin huippuhetkiin. Jälkeenpäin muistamme sen kaikista kovimman kivun ja muistamme miltä homma lopussa tuntui. Välissä oleva aika on haihtunut mielestämme kuin kaste aamuauringossa. Kuten Milan Kundera on osuvasti todennut: ”Muisti ei kuvaa filmejä, se ottaa valokuvia.”
Kun siis kysymme ihmiseltä, kuinka onnellinen sinä olet?, vastauksen antaa arvioiva minä. Se tunnustelee ensin nopeasti miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Sitten se miettii onko lähimenneisyydessä joitakin erityisiä tapahtumia, jotka antaisivat aihetta nostaa tai laskea arvosanaa. Onko ollut joitakin tragedioita vai oliko minulla satuhäät kuukausi sitten? Näiden vihjeiden pohjalta arvioiva minä sitten ilmoittaa tuomionsa: näin onnellinen minä olen.
Tällaista arviota on kuitenkin aivan liian helppo manipuloida ylös tai alaspäin, jos kysyjä vain haluaa. Jos tutkittava esimerkiksi on löytänyt lattialta kolikon juuri ennen kysymykseen vastaamistaan, on hänellä tutkimusten mukaan tapana antaa positiivisempi kokonaisarvosana elämälleen yleensä. Triviaali tapahtuma on hetkellisesti nostanut hänen mielialaansa ja arvioiva minä erehtyy luulemaan tätä hetkellisesti kohonnutta mielialaa jonkinlaiseksi yleiseksi merkiksi onnellisuudesta. Samaten sateisena päivänä ihmiset arvioivat elämänsä kokonaisuudessaan huonommaksi kuin aurinkoisena päivänä, vaikka hetkellisen sään ei tulisi tällaiseen kokonaisarvioon vaikuttaa. Myös se, mihin elämänalueisiin satumme kysymyshetkellä kiinnittämään huomiomme, vaikuttaa suuresti arvioon. Kysy ensin parisuhteesta, niin sinkut arvioivat elämänsä onnettomammaksi kuin jos et olisi tätä asiaa kysynyt.
Arvioivan minämme lausunto omasta onnellisuudestamme onkin lopulta kyseisenä hetkenä erilaisten vihjeiden perusteella tehty arvio, joka ei välttämättä ole yhtään sen tarkempi kuin hyvän ystävämme antama arvio meidän onnellisuudestamme.
Kumman onnellisuuteen sitten kannattaa panostaa, kokevan vai arvioivan minän? Tämä on kinkkisempi kysymys. Arvioivan minän kokemukset vaikuttavat nimittäin siihen, miten tulevaisuudessa toimimme. Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita uuteen kolonoskopiaan tarvittaessa, pidemmän kolonoskopian kokeneet vastasivat useammin myöntävästi. Sama juttu lomien kohdalla: Jälkeenpäin tehty arvio onnellisuudestamme lomalla vaikuttaa halukkuuteen lähteä uudelleen samanlaiselle lomalle enemmän kuin loman aikana oikeasti kokemamme tunteet. Päätökset tekee siis arvioiva minämme ja siksi sen arviot onnellisuudestamme vaikuttavat suuresti tuleviin valintoihimme.
Olisi silti väärin sivuuttaa kokevan minämme tuntemukset epäolennaisina. Hetkelliset tunteemme vaikuttavat esimerkiksi psykologiseen kasvuumme enemmän kuin tietoisen minän arvio elämäntyytyväisyydestä. Kokiessamme positiivisia tunteita mielemme on avoin ja olemme alttiimpia oppimaan ja kehittymään. Myönteisten tunteiden evolutiivinen hyöty on niiden kyvyssä laajentaa ja rakentaa toimintakykyämme, jolloin olemme paremmassa iskussa seuraavan haasteen kohdatessamme. Siksi myönteisiin tunteisiin panostaminen parantaa elämänlaatuamme paitsi hetkellisesti niin myös pitkällä tähtäimellä tekemällä meistä sopeutuvaisempia ja taitavampia erilaisten haasteiden edessä. Kokevan minän kokemuksilla on siis pitkällä tähtäimellä merkitystä myös arvioivan minän hyvinvoinnin kannalta.
Parasta lienee siis seurata Daniel Kahnemanin neuvoa ja hyväksyä, että kumpikaan näistä onnellisuuksista ei ole se ’oikea’ todellinen onnellisuus. Mieltämme asuttaa kaksi erillistä persoonaa: kokeva ja arvioiva minä. Ja niiden onnen lähteet ja kokemukset eriävät toisistaan.
P.S. Jos haluat kaventaa kuilua kahden minäsi välillä, lienee itsetietoisuuden lisääminen ainoa keino. Kun olemme läsnä hetkessä ja valmiita hyväksymään kokemusmaailmamme koko kirjon, opimme tuntemaan itsemme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme ja mitä tietoisemmin olemme läsnä omassa kokemuksessamme, sitä pienemmäksi kutistuu kuilu tiedostavan ja kokevan minuutemme välillä. Ole siis valpas, hyväksyvä ja kasva yhdeksi ihmiseksi!
Frank Martela 