Mainonta – koukuttaa mennen tullen

Sitä huomaa tulleensa vanhaksi, kun joutuu vahvan moraalisen
tuohtumuksen, suorastaan raivon partaalle, kun kadulla kohtaa uutta
teknologiaa. Puhun tietenkin uudesta Digiscreenistä, joka julistaa
’
koukuttavansa mennen tullen
’ raitiovaunuissa ja metroissa. Näin on taas yksi julkinen tila pyhitetty mainonnan manipulatiiviselle kouralle.

Miksi näin tuohduin? Toki mainokset ovat jo pitkään saastuttaneet kaupungin kaikki julkiset tilat. Mutta tämä uusi liikkuvaan kuvaan perustuva mainonta on huomattavasti vakavampi ilmiö. Ihminen on biologinen olento, joka luontaisesti reagoi liikkuviin objekteihin. Halusimmepa tai emme, liikkuvat asiat näköpiirissämme vangitsevat huomiomme. Aiemmin mainonta kaduilla ja julkisissa liikennevälineissä on ollut passiivista, katso minua jos tahdot. Uusi mainonta on agressiivista, se pakottaa meidät tuijottamaan itseään. Ilmiö on verrattavissa siihen, että prostituoidut – joita tätä nykyä ei katukuvassa näy – alkaisivat esitellä myyntitavaraansa metroissa ja busseissa. Ei tee mieli katsoa, mutta vaikeata on olla asiaa huomioimattakaan.

Miksi sitten vihaan mainontaa niin paljon? Syitä on kolme: Ensinnäkin mainonnan funktio on luoda ihmiselle tarpeita eli tehdä ihmisistä tyytymättömämpiä nykyiseen elämäntilaansa. Se pyrkii siis – by definition – tekemään meistä onnettomampia. En ymmärrä miksi tällaista ihmisiä vahingoittavaa saastetta sallitaan ilman poliittista keskustelua sen tuhovoimasta. Toiseksi mainonta oikeasti vaikuttaa meihin. Sosiaalisena eläimenä toiset ihmiset – todelliset tai TV:stä tutut – vaikuttavat ihmiseen ja hänen maailmankuvaansa hyvin syvällä tavalla. Jos yksilö väittää, että mainonta ei häneen vaikuta, hän pettää itseään. Valtaosa mainonnasta ei edes pyri muuttamaan maailmankuvaamme järkemme kautta, koska se on epätehokasta ja sitä ihminen kykenee kontrolloimaan. Se vaikuttaa meihin tunteen ja intuition tasolla. Tätä vaikutusta emme kykene koskaan kokonaan eliminoimaan, koska se tapahtuu tietoisen mielemme ulottumattomissa. Tämän vuoksi suomalaiset TV-mainostajat ovat valmiita käyttämään
207 miljoonaa euroa vuodessa
ihmisten manipuloimiseen.

Suorastaan raivostuttava on kuitenkin se viesti, jonka liikkuvan mainonnan tuominen julkisiin välineisiin luo: Älä pysähdy ajattelemaan, älä kohtaa itseäsi ihmisenä. Passivoidu, turruta aivosi pehmeään sontaan. Kadota inhimillisyytesi, kykysi toimia itsenäisenä ihmisenä. Muutu enemmän impulsiiviseksi automaatiksi, jota mediaviestit ohjaavat. Johtava flow-tutkija Mihalyi Csikszentmihalyi on tutkimuksissaan huomannut, että kaikkein passiivisimmassa ja turrutetussa tilassa ihmiset ovat nimenomaan televisiota katsoessaan.
Kaksi tuntia 53 minuuttia
passivointia vuorokaudessa ei näköjään pidetä ihmiselle riittävänä päiväannoksena. Halutaan pitää huolta, että kansalaiset eivät erehdy ajattelemaan edes työ- tai kauppamatkallaan. Kyky ajatella itsenäisesti erottaa meidät ympäristöönsä reaktiivisemmin liittyneistä eläimistä. Miksi hyväksymme sen, että ihmisyys meistä yritetään tietoisesti tuhota?

Törkeintä asiassa on se, että aikamme arvoilmapiirissä tällaista toimintaa ei tarvitse edes näennäisesti perustella millään ihmiskunnan hyvään liittyvällä argumentilla. Sen sijaan
Digimedia
avoimesti ja röyhkeästi mainostaa olevansa ”uusi ennennäkemättömän koukuttava mainospaikka raitio- ja metrovaunuissa.” Kun koukuttavuus on hyve, jota voidaan käyttää peittelemättömänä myyntiargumenttina, ollaan jo vaarallisen lähellä
Fahrenheit 451 – maailmaa
. Vielä pelottavampaa on se passiivisuus, joka tällaista toimintaa ympäröi. Ei poliittista keskustelua aiheesta, ei asiaa vastustavaa kansalaisliikettä. Pelkään, että tämä uuden mainospaikan luominen on nähty pelkästään teknisenä toimenpiteenä, jota ei tarvitse edes alistaa demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen. Olemme ikäänkuin hyväksyneet itsestäänselväksi osaksi ’edistystä’ mainonnan tunkeutumisen yhä useammalle elämänalueellemme.

Itsepuolustuksena addiktoivaa liikkuvaa kuvaa vastaan ostin juuri
vekottimen
, jolla voi edes pienessä määrin taistella tätä oleskelutilojen liike-saastuttamista vastaan. Se toivottavasti hillitsee raivoani sen verran, etten ala jollakin kättä pidemmällä hakkaamaan palasiksi näitä seiniemme saatanoita.

Kahdeksan Surmanluotia – Mistä johtuu suomalainen väkivalta?

Aina, kun tapahtuu jokin silmitön väkivaltatapaus –
Prismassa
tai
Kauhajoella
,
Kouvolassa
tai vaikkapa
Nekalassa
, jäävät ihmiset äimän käkenä ihmettelemään miten tämä on mahdollista, että miten joku pystyy tuollaiseen? Juha Luukkosen ohjaama Kahdeksan Surmanluotia pyrkii vastaamaan juuri tähän kysymykseen. Suosittelen käymään Lahdessa, teatteri
Vanhassa Jukossa
, katsomassa miten mies hiljalleen murentuu työssä käyvästä perheenisästä ihmisraunioksi, joka ei hallitse omaa elämäänsä eikä omia tekojaan.

Tarinasta opimme, että kukaan ei muutu päivässä murhaajaksi. Tavallisesti taustalla on vuosikausia jatkunut luhistumisen ja masennuksen prosessi. Tämä pätee myös Suomea kohauttaneisiin surmatöihin. Samalla käy selväksi, että silmitön väkivalta on lähes aina jonkin oman pahan olon purkautumista; uhri sattuu vain kohdalle juuri sillä hetkellä kun oma paha olo on kaikkein sietämättömin. Tästä seuraa, että väkivaltaiset purkaukset olisivat estettävissä, jos ahdistuneita osattaisiin ajoissa auttaa, ennen kuin sisältä kalvava hiljainen tuska on kasvanut niin suureksi, että itseen tai muihin kohdistettu väkivalta on ainoa keino paeta sisäistä todellisuutta.

Pitäisikö meidän siis pyrkiä muuttamaan jotakin Suomessa? Voidaanhan näes argumentoida, että kyse on vain yksittäistapauksista – yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä – eikä niistä pidä tehdä mitään yhteiskunnallisia johtopäätöksiä. Vähintään yhtä mahdollista kuitenkin on, että jos jotkin rakenteelliset seikat olisivat yhteiskunnassamme eri lailla, ei näitä äärimmäisen pahoja tekoja olisi niin paljon. Täysin niitä ei varmaankaan voida estää – jotkut osaavat kärsiä niin hiljaa ettei heidän kuiskaavaa hätähuutoaan kukaan huomaa – mutta monia voitaisiin varmaankin auttaa ajoissa.

Mitä sitten voisimme tehdä toisin? Lähtökohtana yhteiskunnan rakentamisessa täytyy olla inhimillisen heikkouden tunnustaminen. Osa meistä on herkempiä maailmalle, osa meistä kestää vähemmän vastoinkäymisiä. Heikkous voi johtua synnynnäisistä seikoista tai rikkinäisestä lapsuudesta. En kuitenkaan usko ikinä päästävän sellaiseen tilaan, jossa jokainen suomalainen on personal trainereiden avulla piiskattu vahvoiksi ja vastoinkäymisille nauraviksi elämänuskoa uhkuviksi yli-ihmisiksi. Yhteiskunnalliset ja yhteisölliset olot vaikuttavat siihen, kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä on, mutta meillä tulee aina olemaan ihmisiä, jotka masentuvat ja voivat pahoin.

Mielestäni on siis turha keskustella siitä ovatko alkoholisoituneet ihmisrauniot tai narkomaanit itse syypäitä tilaansa. Kaikille elämän korttipakka ei jaa samoja kortteja. Yhteiskunnan hyvyys mitataan katsomalla miten se kohtelee heikoimpiaan. Hyvinvointiyhteiskuntana meillä on mielestäni velvollisuus auttaa heitä, jotka herkimmin oireilevat. Yhteisöllisen velvoitteen lisäksi voidaan kuitenkin vedota myös ihmisten itsekkyyteen. Tosiasia on, että panostamalla enemmän esimerkiksi mielenterveysongelmien hoitoon ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, olisi osa
Keravan puukkosurman
kaltaisista teoista saatu estettyä. Ei varmastikaan kaikkia, mutta osa. Kysymys on, kuinka moni suomalainen olisi valmis esimerkiksi maksamaan erityistä mielenterveysveroa, jos olisi syytä olettaa, että edes yksi tällainen viattomien tappamistapaus saataisiin estettyä? Kuinka paljon olisimme yhdessä valmiit maksamaan, jotta kukaan meistä ei joutuisi sokean väkivallan uhriksi?

Yhteiskunnalliset ratkaisut voivat kuitenkin vain osittain parantaa tilannetta. Mikään määrä palkattuja mielenterveystyöntekijöitä ei voi korvata sitä inhimillistä tukea ja lämpöä, jota ihmiset voivat toisilleen arkisissa ihmissuhteissaan tarjota. Olen yhä taipuvaisempi ajattelemaan, että hyvinvointivaltio ei ole vain rakenteellinen asia. Se on ennenkaikkea yhteisöllinen asia: se vaatii toimiakseen yhteisön jonka jäsenistöstä valtaosa uskoo siihen ja toteuttaa sen sanomaa arkisissa teoissaan. Pahat teot kiertävät; raiskatun lapsesta tulee koulukiusaaja, pahoinpidelty kyynistyy ihmissuhteissaan. Mutta myös hyvät teot kertautuvat; iloisesti hymyilevä bussikuski saa meidät auttamaan lastenvaunut ulos bussista, naapurin tädin voimauttama koulukiusattu päättää ryhtyä aikuisena terapeutiksi. Näin jokainen meistä uusintaa arjen valinnoillaan vallitsevaa yhteisöllisyyden mallia. Meidän keskinäinen suhtautuminen toisiimme, joka tulee näkyväksi arkisissa elämänvalinnoissamme, lopulta määrää sen kuinka hyvä tai paha yhteisömme yksittäisille ihmisille on. Mitkään muodolliset turvaverkot eivät riitä, jos itse olemme yhteisönä valmiita unohtamaan lähimmäisemme.

Tämän vuoksi olemme jokainen henkilökohtaisesti omien tekojemme kautta vastuussa siitä, kuinka paljon yhteisössämme esiintyy pahaa oloa ja kuinka paljon siellä esiintyy väkivaltaa. Väkivaltaan on ennen kaikkea vastattava hyvällä: olemalla entistäkin valmiimpi ylläpitämään niitä rakenteita, jotka väkivaltaa estävät ja pyrkimällä entistä enemmän olemaan hyvä ihminen kaikille kohtaamilleen ihmisille.

Mitä on raha? Mihin me sitä tarvitsemme? Mitä jos se olisi erilainen?

Mitä raha oikeastaan pohjimmiltaan on? Minkälainen järjestelmä sen ympärille rakentuu? Näitä ikuisuuskysymyksiä kutkutti, kun katsoin
’Money as Debt’-dokumentin
ja kun uuden vuoden Skandinaavia-reissulla tutustuin Tukholmassa
Kungliga Myntkabinettetissa
. Rahan historia tuli tutuksi Lydian Kroisoksen painattamista kolikoista aina maailman ensimmäiseen* moderniin pankkiin, Stocholm-bankkeniin, joka toimi vuosina 1681-88 ennen kuin meni konkurssiin ja johtaja tuomittiin kuolemaan.

Mitä raha on? ”Arvon mitta ja vaihdon väline” vastasi Rölli-peikko aikanaan. Vastaus pitää paikkansa, mutta ei vielä kerro miten raha onnistuu nämä tehtävänsä täyttämään. Pohjimmiltaan raha on
luottamusta
. Luottamusta siihen, että kyseinen välikappale – oli se sitten, metallia, paperia tai bittejä – säilyttää arvonsa muiden ihmisten silmissä siihen asti, että vaihdan sen jälleen johonkin tavaraan tai palveluun.

Mitä raha mahdollistaa? Se mahdollistaa vaihtosuhteen irrottamisen henkilökohtaisista suhteista. Vaihtokaupassa molempien osapuolten piti vaihtaa tavaransa samaan aikaan, jollei heidän välinen henkilökohtainen luottamussuhde luonut varmuutta toisen myöhemmästä takaisinmaksusta. Luottamuksemme rahaan mahdollistaa fyysisesti, sosiaalisesti ja ajallisesti erilliset vaihtotapahtumat. Saan rahaa laitokselta vastineeksi työpanoksestani. Tämän rahan maksan kuppilaan vastineeksi oluttuopeista. Raha tekee siis kasvottoman vaihdon mahdolliseksi. Pienet keräilijä- ja maatalousyhteisöt tulivat toimeen ilman sitä, mutta monimutkaiset kaupunkiyhteisöt, joissa iso osa väestöstä toimii muualla kuin alkutuotannossa, tarvitsevat luotettavan vaihdon välineen toimiakseen. Raha on siis välttämätön rakenteellinen tekijä moderneissa yhteiskunnissa.

Miksi luotamme rahan arvoon? Aikanaan raha oli arvokasta, koska siinä oleva metalli oli arvokasta. Aluksi paperiraha oli arvokasta, koska sen julkaissut pankki oli sitoutunut tarjoamaan sen arvoa vastaavan määrän kultaa keskusvarastostaan. Nykyään raha ei ole sidottu mihinkään todelliseen. Se on arvokasta vain, koska me kaikki uskomme sen olevan arvokasta ja uskomme, että muutkin uskovat sen olevan arvokasta. Me uskallamme luottaa sen arvoon, koska sen ympärille on rakentunut valtava instituutio pankkeineen, keskuspankkeineen ja valtiontakauksineen, jotka kaikki pyrkivät estämään sen arvon romahduksen.

Mistä rahaa syntyy? Keskeinen nykymenon mahdollistava innovaatio rahajärjestelmässä on lainoitus. Pankit voivat harkintansa mukaan lainata rahaa jopa yhdeksän kertaa enemmän kuin mitä niissä on talletuksia. Kun pankki myöntää lainan, se ei siis ota rahoja tililtään, vaan se yksinkertaisesti luo uutta rahaa maailmaan.
Tämän ansiosta Matti Meikäläinen voi marssia pankkiin ja jos hänellä on esittää tarpeeksi uskottava tarina, voi hän saada puoli miljoonaa euroa visionsa toteuttamiseen. Tämä mahdollisuus saada rahaa tänään omia tulevaisuuden tienestejä vastaan on keskeisesti vauhdittanut yhteiskuntamme teknistä ja taloudellista kehitystä. Ilman sitä eläisimme huomattavasti vaatimattomammissa taloissa, omistaisimme paljon vähemmän elämää helpottavia tavaroita ja tulevaisuutemme olisi paljon enemmän riippuvainen vanhempiemme varallisuudesta.

Jonkinlainen rahankaltainen vaihdon väline on siis elimellinen osa kompleksista yhteiskuntaa. Mutta voisiko raha olla joiltakin osin erilainen kuin nyt, ja silti palvella yhteiskuntaa? Heitetäänpä ilmoille siis muutama vaihtoehtoinen vaihdon väline.

Mielenkiintoisen vaihtoehdon tarjoaa niin sanottu ’
negatiivisen koron raha
’. Nykyjärjestelmä on rakennettu siten, että rahan pitäminen säästössä tuottaa korkoa, mutta mitäpä jos raha polttelisi näpeissä, koska sen arvo alenisi hiljalleen, mutta vääjäämättä. Raha ei voisi maata hyödyttömänä tilillä, vaan ihmisillä – ja vielä enemmän pankeilla ja yrityksillä – olisi suurempi halu käyttää sitä, joka johtaisi rahan nopeampaan kiertoon ja sitä kautta suurempaan tuottavuuteen ja työllisyyteen. Ajatusta on sovellettu käytäntöön paikallisrahoina monia kertoja viimeisen sadan vuoden aikana. Jännittävää kyllä, viime aikoina teema on noussut vakavaan
keskusteluun
ja asiasta ovat alkaneet kiinnostua myös keskuspankit. Ruotsin keskuspankki on
tiettävästi
ensimmäinen pankki, joka muutti ohjauskorkonsa lievästi negatiiviseksi. Jos negatiivisesta korosta tulisi yleinen standardi, voisi se muuttaa rahamarkkinoiden dynamiikkaa huomattavasti.

Toiseksi olen miettinyt, että nykyjärjestelmässä rahaa luodaan lainaa vastaan, joka tarkoittaa, että rahan luominen jakautuu hyvin epätasaisesti yhteiskunnassa. Miksei voitaisi kehittää nykyjärjestelmän rinnalle jonkinlaista ’inhimillistä vaihtovälinettä’. Sitä ei luotaisi velkaa ottamalla, vaan sen sijaan jokainen kansalainen olisi oikeutettu esimerkiksi 365 yksikköön kyseistä valuutta vuodessa, jotka ilmestyisivät tilille yksi kerrallaan päivittäin. Tätä valuutta sitten voisi käyttää normaalisti ostamiseen ja sillä olisi jokin vaihtokurssi suhteessa ’normaaliin’ rahaan. Ideana olisi kuitenkin, että sen syntymekanismi takaisi jokaiselle kansalaiselle tietynsuuruisen perustulon. Lisäksi se ohjaisi ihmisten toimeliaisuutta enemmän erilaisia ihmisiä tasaisesti hyödyttävien tuotteiden ja erityisesti palveluiden kehittämiseen.

Tämänkaltaista valuuttaa voisi kehittää vielä edelleen esimerkiksi säätämällä, että jokaisessa transaktiossa se menettäisi hivenen arvostaan. Tällöin kyseinen valuutta tasoittaisi myös tehokkaasti rahan keskittymistä tiettyihin käsiin ja näin kaventaisi tulonjakoa. Tästä voisi vielä tehdä sellaisen sovelluksen, että puhtaassa palvelutransaktiossa arvo ei alenisi toisin kuin tuotteiden myynnissä. Tämä ohjaisi ihmisiä enemmän palveluntuottamiseen ja vähemmän tavarantuottamiseen, mikä olisi ekologisesti perusteltua.

Tässäpä nyt siis ensinnäkin vähän pohdintaa rahan perusolemusta. Lopussa sitten muutama villi heitto, joiden kaikkia seurauksia ei todellakaan ole pohdittu lävitse. Vieläkin radikaalimmin erilaisia rahajärjestelmiä voisi varmaan keksiä. Lisäksi nykyinen tekninen kehitys voisi mahdollistaa monia sellaisia visioita, jotka aiemmin ovat kaatuneet käytännön toteuttamisen mahdottomuuteen. Elektroninen raha avaa ovet monille tempuille, joita käsin kosketeltava raha ei sallinut. Jännittävämpiä spekulaatioita en nyt kuitenkaan keksinyt. Raha on jotenkin simppeli, mutta silti varsin kimurantti asia. Sen olemukseen liittyvien perusasioiden, saatikka sitten dynamiikan, pohtimisessa meinaa mieli nyrjähtää.

*Museo on ruotsalainen, joten saattaa olla, että historiaa on katsottu sini-keltaisten silmälasien lävitse.

Tammikuun kihlaus, nuorison yksilöllisyys ja työväenliikkeen tulevaisuus

Tammikuun kihlauksesta on tänään 70 vuotta. Tuolloin ”muurattiin suomalaisen sopimusyhteiskunnan keskeinen kivijalka” (Lauri Ihalainen, HS 23.1). Siirryttiin aikaan, jolloin työntekijöiden joukkovoima kanavoitui ammattiliittojen kautta neuvottelupöytään, jossa työnantajat, työntekijät ja valtio tasavahvoina toimijoina väänsivät kättä työehdoista. Työväenliikkeen neuvotteluvoimaan perustuikin paljon suomalaisen hyvinvointivaltion rakentuminen.

Nuo ajat ovat nyt kaukana. Nykynuorison korvissa luokkatietoisuus ja ammattiyhdistystoiminta kalskahtavat vanhojen ukkojen horinoilta. Ikäluokaltani puuttuu peruskäsitys siitä, miksi ammattiliitton kuulutaan. Eräskin tuttu kertoi kuinka hänen alallaan on lakko meneillään. Itse hän ei lakkoon osallistunut, koska ”enhän mä saa siitä edes rahaa kun en kuulu liittoon.” Lakkoon osallistumattomuus ei siis ollut mikään ideologinen valinta. Hänelle ei oikeasti vain edes tullut mieleen, että täytyisi jotenkin selittää miksi ei osallistu yhteiseen rintamaan.

Ylipäänsä kun olen kertonut tutuille liittyneeni ammattiliittoon, alkavat nämä aina pohtia eri liittojen työttömyyskassojen eroja. Asiaa katsotaan siis automaattisesti puhtaasti yksilöllisen edun näkökulmasta. Mieleen ei tule, että ammattiliittoon voisi liittyä joitakin ideologisia näkökohtia tai että ne joukkovoimallaan ajaisivat yhteistä asiaa.
Yksilöllisen vaikuttamisen maailmassa sellainen näyttäytyy käsittämättömänä. Ammattiliittoja ei siis mitenkään vastusteta, niitä ei vain ylipäänsä ymmärretä.

Samanaikaisesti puhutaan paljon työelämän murroksesta. Olemme siirtyneet uuteen talouteen, jossa tuotanto ei enimmäkseen kohdistu materiaalisiin asioihin, vaan merkityksiin. Ihmiset tekevät työtään ’epätyypillisesi’, löyhemmissä yhteisöissä, lyhyemmissä projekteissa, pätkätöinä. Yhä harvempi tekee sitä kahdeksasta neljään työtä, jota ammattiliitot vieläkin pitkälti pyrkivät puolustamaan. On siis helppo tehdä johtopäätös, että aika on ajanut ammattiliittojen ohitse.

Ongelmana on, että jos ammattiliitot menettävät merkityksensä, tarvitsemme jotakin tilalle. Ilman työväen jonkinlaista järjestymistä olemme epäsymmetrisen vallan tilanteessa ja yhteiskunta liukuu yhä enemmän yritysten etuja – ja vähemmän työntekijöiden etuja – ajavaksi. Merkkejä tästä liukumasta on jo nähty runsaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisua tulee mielestäni hakea kahdelta rintamalta:

Ensinnäkin uuden työn kasvavasta merkityksestä huolimatta iso osa ihmisiä toimii vielä perinteisen logiikan työsuhteissa. Heidän osaltaan on pyrittävä irrottautumaan yksilökeskeisestä elämänymmärryksestä, palata yhteisöllisemmän hyvän käsitykseen. Melkein kukaan ei nykyään koe kuuluvansa perinteiseen ’työväenluokkaan’. Tilalle pitäisi onnistua luomaan uusi kollektiivinen identiteetti, johon oman aikamme valkokaulustyöväki voisi samaistua.

Toiseksi, perinteisen ammattiliiton tavoitteet eivät kohtaa ’uuden työn’ piirissä toimivia. Heitä varten pitää kehittää uusia toimintamalleja ja -kanavia, joiden kautta heistä voi muodostua joukkovoima. Tätä varten uusi työelämä pitää ensiksi käsitteellistää. Toistaiseksi meiltä paljolti puuttuvat ne sanat, joilla puhua niistä kokemuksista joita ’uusi työ’ tuo mukanaan. Koska ymmärrys uuden työn luonteesta itsetsään on vielä hakusessa, ovat myös siihen sopivat kollektiivisen vaikuttamisen tavat vielä mysteeri. Tämänkaltaisesta toiminnasta minulla oli eilen ilo kuulla Akseli Virtaselta, heidän
possensa
ilmeisesti pyrkii juuri tähän uuden työn ja uusien vastarinnan muotojen artikuloimiseen.

Kaiken kaikkiaan onnistuin tässä nyt varmaankin vain artikuloimaan ongelman – työntekijöiden yksinäisyyden vaikuttajina – ja vihjaamaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikein kysymys, eli miten sinne päästään jäi vastaamatta. Miten luodaan uusi luokka-identiteetti tai miten luodaan kollektiivista voimaa vielä artikuloimatta olevan uuden työn sisällä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin en vastannut. En vastannut niihin lähinnä siksi, että en niihin vielä osaa vastata.

Uuskonservativismi: aikamme nouseva trendi

Elämme uuden ajan kynnyksellä. Inhimillisemmän ja vähemmän individualistisen ajan. Jonkinlaisena aikalaisanalyysinä tai keittöpsykohistoriana tarjottakoon todistusaineistoksi seuraava historiallinen kaari, jossa hegeliaanisen kauniisti teesi kohtaa antiteesin ja me, 2000-luvun nuoret, olemme synteesi.

Sodat, sotakorvaukset ja sen jälkeisestä puutostilasta nousu hitsasivat yhteen Suomen kansan. Tämän seurauksena 40- ja 50-luvuilla Suomessa oli vallalla aidosti yhteisöllisin sukupolvi. Kaveria ei jätetty, rakennettiin yhdessä parempaa tulevaisuutta kansakunnalle. Koskaan ennen tai jälkeen historiassa emme ole olleet yhtä voimakkaasti yksi kansakunta. Toki riitasointujakin esiintyi, itsekkyyttä, oman eturyhmän yksisilmäistä puolustamista ja yhteisestä veneestä pudonneita – mutta vähemmän kuin minään muuna aikakautena. Koskaan muulloin eivät koko kansakunnan etu ja toisten auttaminen oman lähipiirin ylitse ole olleet niin aitoja motiiveja niin monille.

Vastareaktio oli kuitenkin tulossa: 60-luvun nuoriso ryhtyi kaatamaan tätä kahlitsevaa yhden kulttuurin Suomea. Länsimaiden ylitse pyyhki itsenäisen nuorisokulttuurin aalto, rock-musiikki syntyi, e-pilleri keksittiin ja yksilöllisyys aateloitiin. Eksistentialismi pisti jokaisen yksinäiseen vastuuseen oman elämänsä ja arvomaailmansa rakentamisesta. Vanhassa ei ollut enää vara vakaampi, vaan jokainen sai – ja jokaisen tuli – itse löytää oman tapansa elää ja olla onnellinen.

Alkoi individualismin voittokulku, joka saavutti hybriksensä 80-luvun kasinovuosina ja 90-luvun hedonismissa ja yksilön tarpeiden palvonnassa. Oma yksilöllinen elämä on se linna, jota jokaisen kuuluu hartaudella vaalia. Kun jokaisella on velvollisuus maksimoida yksilöllinen onnellisuutensa, on pyyteetön teko aina itseltä pois, ylväs uhraus. Niinpä yksilöllisyyden puolesta taistelleet ajattelijat tahtomattaan petasivat tien auki itsekkyydelle.

Yksilöllistä onnea kannattaneet filosofit, hipit ja muut aikalaisvaikuttajat tulivat myös traagisesti yliarvioineeksi ihmisen. Ajateltiin, että kun yksilö vapautetaan yhteisön kahleista, hän vihdoin kykenee löytämään itselleen oman, itselleen sopivimman arvomaailmansa. Valitettavasti vain marginaalisen pieni poikkeusryhmä on ajattelussaan tarpeeksi itsenäinen tähän kyetäkseen. Muut poimivat arvomaailmansa omasta ajastaan ja ympäristöstään. Kun kirkon, tradition ja vanhemman sukupolven auktoriteetti oli kaadettu ja ajatteleva nuoriso julisti postmodernismia, syntyi arvotyhjiö. Sen täytti erityisesti TV:n myötä populaarikulttuuri ja mainonta. Suuret massat eivät heränneet ajattelemaan itsenäisesti, vaan omaksuivat pureskelematta pinnallisen, kulutukseen perustuvan elämäntyylin omaksi tiekseen kohti onnea.

Tämän seurauksena yksilöllisestä onnen tavoittelusta on tullut se oman aikamme pakkopaita, joka lopulta estää hyvän elämän elämisen. Ihmiset suorittavat hampaat irvessä vapaa-aikaansa, ehtiäkseen varmasti kokea kaiken, jonka TV:n sokaisemin silmin uskovat onnea tuovan. Hedonistinen oravanpyörä ei tunnu toimivan, mutta tämä laittaa ihmiset vain juoksemaan kovempaa niin työssä kuin vapaa-aikanansa, suorituskykynsä äärirajoilla. Yhä useampi putoaa kelkasta ja harva muistaa ihmisen perustarpeita: turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kulttuurin luomasta harhasta huolimatta ne ovat kuitenkin edelleen aidosti onnellisen elämän eväät.

Nyt, vuonna 2010, elämme synteesin kynnyksellä. Individualismin ylilyöntien seuraukset ymmärtänyt nuoriso etsii tapoja palauttaa yhteisöllisyys ilman yhtenäiskulttuurin pakkopaitaa; keinoja olla yksilöllinen yhteisössä. Vaikka paluuta vanhaan ei ole, väkisinkin tämä projekti pakottaa meidät katsomaan myös taaksepäin etsiessämme aineksia tälle uudelle tavalle katsoa ihmistä ja yhteiskuntaa. Tavallaan siis yksi kaari on sulkeutunut tämän viidenkymmenen vuoden välissä. Vuoden 1960 yhtenäiskulttuurista lähdettiin, vietiin yksilöllisyys ääripisteeseensä ja nyt vuonna 2010 etsitään tapoja sovittaa nämä kaksi yhteen.

Jotkut itseään fiksuina pitävät opiskelijat kuvittelevat vielä olevansa ajan hengessä julistaessaan yksilönvapautta ja pilkatessaan arvoyhteisöjä, kuten kirkkoa tai suomalaisuutta. He eivät ymmärrä olevansa nykyajan konservatiiveja. Oman aikamme modernit ajattelijat taasen julistavat uuskonservatismia: ihmisen vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä sekä ymmärrystä ihmisen juuriaan myöten sosiaalisesta luonteesta. Tämä yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden uusi korostaminen on kädenojennus yli sukupolvien; osoitus siitä, että isovanhempiamme elähdyttänyt yhteisöllisyyden aate elää vielä vahvana nousevassa sukupolvessa.

Ahneudesta aitoon ahkeruuden hyveeseen

”Ahkera suomalainen ansaitsee palkintonsa” toteavat valtiosihteerit Mika Rossi (kesk.) ja Velipekka Nummikoski (kok.) debattia herättäneessä keskustelunavauksessaan (HS 15.11, ks. myös HS 20.11 ja 23.11). Ahkeruutta tukeva politiikka on heille pehmopolitiikkaa, koska ”ahkerat rahoittavat hyvinvointivaltion.” Peikko, jota vastaan nämä soturit taistelevat, on tasapäistäminen, joka johtaa ”niukkuuden jakamiseen.” Valitettavaa, että Rossilta ja Nummikoskelta tuntuvat menevän ahkeruus ja ahneus sekaisin.

”Ahkeruus on hyve”, näin miehet toteavat. Ankarien pohjoisten olosuhteitten ja luterilaisen työmoraalin muokkaamassa kansakunnassa ahkeruus on tosiaan ollut vahva hyve. Miestä ja naista on arvostettu hänen työpanoksensa mukaan. Ahkeruus on ollut itseisarvo, itsessään kunnioitusta herättävä seikka. Ahkerat, työtä pelkäämättömät kansalaiset ovat nostaneet tämän kansakunnan sille hyvinvoinnin tasolle, johon me nuoret olemme saaneet syntyä. Ahkeruudesta on tehnyt hyveen se hyvä, mitä se on tuottanut ympärilleen.

Ahkeruus on siis yhteisöllinen hyve. Siitä on tullut niin keskeinen arvo suomalaisille juuri sen yhteisöä hyödyttäneen luonteensa vuoksi. Tätä Rossi ja Nummikoski eivät ole ymmärtäneet. Heidän mielestään suomalaisia tulee kannustaa ”oman työn hedelmien kasvattamiseen”, mikä heillä tarkoittaa verotuksen progression vähentämistä. Kannustimena on siis silkka raha. Ahkeruus rahan vuoksi ei kuitenkaan ole enää hyve, vaan silkkaa ahneutta.

Nostaessaan ahkeruuden hyveeksi Rossi ja Nummikoski astuvat moraaliselle maaperälle. Heidän ihmiskuvansa ei kuitenkaan tunnu näkevän ihmisellä muuta motivaation lähdettä kuin oman edun. Tämän vuoksi heidän hyveeksi tarkoitettu ahkeruutensa muuttuu ahneudeksi. Hyveellinen ihminen kykenee kuitenkin motivoitumaan myös toisille tuottamastaan hyvästä. Hänelle työn hedelmät kasvavat muuallakin kuin omalla pankkitilillä. Aidosti
ahkeralle jo työn teko itsessään tuottaa nautintoa, mutta hyveelliselle
ihmiselle sydäntä lähellä on myös se hyvä, jota hänen työnsä tuottaa alaisille, työtovereille ja yhteiskunnalle. Hänelle verotus ei ole pelkkää ”tasapäistämistä”, vaan kunnia-asia, hänen ahkeruutensa hedelmä suomalaiselle yhteiskunnalle.

”Ahkeruus turvaa hyvinvointimme”, tästä olemme samaa mieltä. Palkintona ahkeruudestaan suomalainen saa elää maassa, jossa hänen itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin lisäksi koko kansakunnan hyvän elämän ehdoista huolehditaan – veronkannon avulla. Hyveelliselle ihmiselle jo tämä on palkitsevaa.

Vähemmän verotusta, vähemmän palveluja

Jukka Mäkinen ja Petri Räsänen kiinnittävät (HS Vieraskynä 5.12.) huomiota tärkeään ongelmaan: kuinka julkinen sektori hiljalleen vetäytyy perinteisestä yhteisöä palvelevasta roolistaan ja kuuntelee yhä herkemmällä korvalla yritysmaailman vaatimuksia. Taustalla oleva syykin on selvä: ”Valtioiden poliittinen valta on vähentynyt ja yritysten valta kasvanut.” Nähdäkseni Mäkinen ja Räsänen antoivat kuitenkin yrityksille liian aktiivisen roolin tässä prosessissa.

En usko, että yritykset kannattavat libertaristista yhteiskuntaa, kuten Mäkinen ja Räsänen esittivät. En ole edes varma, kuinka moni yritysjohtaja, varsinkaan Suomessa, kannattaisi tällaista yhteiskuntamallia. Itse näen, että kyseessä on enemmänkin rakenteellinen ongelma.

Siirtyminen kohti libertaristista yhteiskuntaa ei ole tiettyjen tahojen masinoima valtaisa projekti, vaan koostuu enemmänkin pienistä yksittäisistä mutta samansuuntaisista askelista. Yritykset painostavat poliitikot tekemään tietyn päätöksen siellä, talouskasvua palvelemaan pyrkivät poliitikot keventävät verotusta täällä.

Nämä pienet päätökset ketjuuntuvat ilman, että kukaan on varsinaisesti halunnut, että vanhainkodeissa ja kouluissa joudutaan pakon edessä säästökuurille. Vähemmän verotusta, vähemmän palveluita – niin yksinkertaista se kuitenkin lopulta on.

Yritysten edustajilla ei ole mitään hyvinvointia vastaan, mutta yritysten toimintaedellytysten puolesta tehdyt päätökset kumuloituvat pitkällä aikavälillä kapeammaksi rahoituspohjaksi valtiolle.

Suomessa hyvinvointivaltiota kannatetaan niin vasemmalla kuin oikeallakin. Kukaan ei siis varsinaisesti halua tätä uuslibertaristista yhteiskuntaa. Siirtyminen sitä kohti jatkuu kuitenkin niin kauan, kunnes tälle taloutta palvelevalle kehitykselle syntyy uskottava poliittinen vastavoima.

Siihen asti yritykset pysäyttää tätä asteittain etenevää prosessia ovat pelkkää viivytystaistelua. Itse panen toivoni onnellisuusekonomiaan ja muihin orastaviin onnellisuutta ja kansalaisten elämänlaatua päätöksenteossa painottaviin poliittisiin liikkeisiin.

Žižek ja sosiaalidemokratian puolustaminen

Kulttuurintutkimuksen ja vasemmistolaisuuden eri suuntiin räiskyvä rokkitähti Slavoj Žižek kävi kertomassa Porthaniaan kokoontuneelle kansanjoukolle kuinka olla kommunisti tänään. Hengästyttävä parituntinen monologi sisälsi tiuhan tujauksen teemoja tarjoiltuna tajunnanvirranomaisesti. Itse jäin eniten pohtimaan kuinka demokratia ja erityisesti sosiaalidemokratia ovat vaarassa jäädä jyrän alle ja jäinkin pohtimaan, miten ne voitaisiin pelastaa.

Žižek näki sosiaalidemokratian olevan uhattuna kahdelta suunnalta. Ensinnäkin Singaporen, Kiinan, ja Venäjän johdolla on syntymässä uusi yhteiskunnallinen järjestelmä, ’kapitalismi aasialaisin arvoin’, toisin sanoen kapitalistinen markkinatalousjärjestelmä yhdistettynä autoritaariseen, epädemokraattiseen johtamistapaan. Euroopassa ja Amerikassa markkinatalous ja demokratia ovat kulkeneet käsi kädessä, mutta Aasian maiden esimerkki pyrkii murtamaan tämän yhteyden. Markkinat voidaan vapauttaa, mutta kansaa silti johtaa rautaisella ottella väärinajattelijat eliminoiden. Ei ole mahdotonta, että tämä vapaiden markkinoiden ja kahlitun kansan yhdistelmä osoittautuu tuottavuudessaan tehokkaammaksi kuin ihmisoikeuksilla ja kansalaisoikeuksilla suitsittu länsimainen kapitalismi.

Toinen uhka tulee länsimaisten demokratioiden sisältä. Sosiaalidemokratia on laskusuhdanteessa kaikkialla Euroopassa. Toisesta maailmansodasta asti vallinnut tasapaino sosiaalidemokraattisen ja konservatiivisemman oikeistopuolueen välillä on monissa Euroopan maissa järkkynyt, kun sosiaalidemokraattinen puolue ei ole onnistunut enää oikeuttamaan omaa olemassaoloaan. Nykyjärjestelmään tyytymättömät eivät enää haaveile punaisesta vallankumouksesta, vaan kerääntyvät enemmän tai vähemmän äärioikeistolaisten populistipuolueiden lipun alle. Oikeistopopulismista on tullut oman aikamme työväenpuolue; asenteet jyrkentyvät ja koventuvat ympäri Eurooppaa.

Miten sitten ratkaista tämä ongelma? Žižek panee toivonsa Eurooppaan: ”Suoraan sanottuna: tahdommeko elää maailmassa, missä ainoa valinta on amerikkalaisen sivilisaation ja nousevan kiinalaisen autoritaarisen kapitalismin välillä? Jos vastaus on kieltävä, ainoa todellinen vaihtoehto on Eurooppa.” Kiinalaistyylinen autoritaarinen kapitalismi ei varmaankaan tule olemaan Euroopan tie, mutta näiden maiden menestys rohkaisee muuta maailmaa samaan suuntaan, ellei ole vaihtoehtoista esikuvaa tarjolla. Liukuminen amerikkalaisempaan, vähemmän-tukea-ja-holhousta-mutta-enemmän-valvontaa-ja-rangaistuksia -yhteiskuntaan, jossa ’kukin pärjätköön omillaan’ on suurempi uhkakuva. Liukuminen on nähdäkseni estettävissä vain jos onnistutaan muotoilemaan ’eurooppalainen malli’, uskottava vaihtoehto amerikkalaiselle yövartijavaltiolle ja kiinalaiselle autoritarismille. Vahvana Eurooppa toimisi esikuvana muulle maailmalle, suunnannäyttäjänä kehittyville valtioille.

Mikä sitten voisi olla tämä Eurooppalainen malli? Toistaiseksi mallina on ollut vahva valtio, joka huolehtii kansalaisistaan, mutta menestyy silti globaalissa kilpailussa. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, EU:n olisi aika määrittää oma ytimensä, kirjoittaa auki eurooppalainen arvomaailma. Tarvittaisiin jonkinlainen euroopan eri kansoja puhutteleva prosessi, jossa pyrittäisiin määrittämään eurooppalaisuuden ydinarvot. Itse toivoisin ja uskoisin listalta löytyvän ainakin demokratian, sananvapauden, suvaitsevaisuuden, heikommista huolehtimisen ja yhteisöllisyyden.

Kun arvot olisi saatu kirjoitettua ylös, voisi Eurooppa ilmoittaa, että nämä ovat ne arvot, joiden takana seisomme. Pyrkimyksenämme on rakentaa yhteiskuntaa ja maailmaa, jossa nämä arvot toteutuvat kaikkein parhaiten. Järjestelmämme ei ehkä ole taloudellisesti kaikkein tehokkain, mutta mikään muu järjestelmä ei takaa kaikille kansalaisilleen mahdollisuutta elää hyvää elämää yhtä hyvin kuin eurooppalainen sosiaalidemokratia.

Kaiken kaikkiaan näen siis, että ainoa tapa estää hiljainen valuminen kohti hedonistista yksilöä palvovaa ja vähempiosaisista välittämätöntä kulutusyhteiskuntaa on uskottavan vastavoiman luominen. Nykysosiaalidemokraattien hiljainen torjuntataistelu on pelkkää valumisen hidastamista. Tämä uskottava vastavoima puolestaan on löydettävissä vain kirjaamalla ylös jonkinlainen arvomaailma, joka voidaan asettaa hedonistista yksilöyhteiskuntaa vastaan. Arvomaailman etsinnän suhteen uskon vielä Eurooppaan: uskon, että täältä löytyy tarpeeksi ajattelevia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet myös lähimmäisistään, jotta ’eurooppalainen arvojulistus’ olisi sellainen, että minäkin voisin seisoa sen takana.