Category: Reflektiota
Diplomi-insinööri ja Filosofi
Minusta tuli diplomi-insinööri keskiviikkona. Pääsin kättelemään rehtoriakin. Tänään aloitin filosofian praktikumin vetämisen TKK:lla. On aika kertoa pieni satu, joka kärjistyksien kautta paljastaa jotain olennaista sekä filosofeista, että insinööreistä.
Ismo ja Finch olivat nääntyä janoon. He olivat jo usean päivän tarponeet etsimässä jokea. Herätessään tänä aamuna, he tiesivät, etteivät näkisi iltaa, jolleivät löydä jokea. Heti herättyään heille tuli kuitenkin kiista siitä mihin lähtisivät etsintäänsä jatkamaan ja heidän tiensä erosivat, ehkä viimeistä kertaa.
Ismo lähti seuraamaan valmiiksi tallattua, melko suoraa, polkua. Tästä ovat muutkin menneet, hän ajatteli, se ei voi olla väärin. Ismo oli tehokas etenijä, hänellä oli tarmoa vielä vaikka voimat olivatkin lopussa. Hän samosi kilometrejä huomattavan määrän määrätietoisesti ja varmana siitä, että suunta oli oikea. Hän oli nopean toiminnan mies – aprikointi on heikkous – hän oli tottunut olemaan oikeassa ja tiesi, että näin tehokas etenijä ei voi joutua pulaan. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Joki oli vain kilometrin päässä polulta sivuun.
Finch katsoi Ismon määrätietoisesti etenevää selkää päätään pudistellen. Hölmö, tuolla hosumisella et ikinä pääse joelle, hän ajatteli. Itse hän käytti aamun ensimmäisen tunnin ympäristönsä analysoimiseen. Hän tutki muurahaisten polkuja, maaston kaltevuuksia, millä puolella naava kasvaa puissa. Hän analysoi ohijuoksevia jäniksiä pohtien näyttikö niiden juokseminen siltä, että ne olisivat matkalla juomaan vai siltä, että ne olisivat jo juoneet. Lopulta hän suoalueen suuntautuneisuudesta vakuuttui, että joki oli tietyssä suunnassa ja lähti talsimaan sinne päin. Vähän aikaa käveltyään hänen mielensä kuitenkin valtasi epäily. Uusien vastaväitteiden tulva läpäisi hänen aikaisemman teoriansa ja hän pysähtyi. Hän aloitti uuden päättelyprosessin ja analysoi luonnonilmiöitä jälleen pitkälti. Hän vakuuttui uudelleen ja jatkoi matkaa. Kunnes epäilys jälleen vei voiton. Tällä tavalla hiukan edeten ja jälleen pysähtyen hän eteni koko päivän. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Hän oli kävellyt oikeaan suuntaan ja joki oli jo seuraavan kummun takana.
Tarinan opetus on, että ihminen tarvitsee sekä määrätietoisesti valmista polkua seuraavaa insinööriä, että oikean suunnan määrittävää filosofia pärjätäkseen elämässä.
Samoin yhteiskunta tarvitsee sekä tehokkaita toteuttajia, että teorioihinsa eksyviä haihattelijoita. Tällä hetkellä heidän suhdelukunsa on noin sata diplomi-insinööriä ja insinööriä yhtä filosofia kohden. Tämä on hyvä, sillä filosofeista koostuva yhteiskunta olisi varsin tehoton. Toisaalta nämä sata insinööriä tarvitsevat jonkun, joka kertoo heille mihin suuntaan heidän on mentävä.
Koti-ilta
Olin eilen kotona illan. Tämä on jotenkin harvinaista, tavallisesti saavun kotiin vasta joskus kymmenen aikaan illalla ja ehdin lähinnä vain suorittaa iltatoimet ja alkamaan nukkumaan tai sitten vietän yöni jossain muualla. Tästä kotonaolemisesta seurasi luonnollisesti kaksi velmua asiaa.
Ensinnäkin intouduimme veljeni (joka on kämppikseni) kanssa leikkaamaan toistemme hiukset. Näin suoritimme pienen kapinamme yhä ammattilaistuvampaa yhteiskuntaamme kohtaan, jossa kaikkiin perustoimiinkin pitää olla joku alaan erikoistunut henkilö. Sata vuotta sitten ihmiset olivat paljon yleistaidokkaampia ja tätä perinnettä halusimme kunnioittaa. Vielä merkittävämmin toimemme oli pieni kapina ulkonäkökeskeistä nuorisokulttuuria kohtaan. Antamalla totaalisen tunarin (siskoni ilmaus) leikata hiuksemme osoitimme rohkeutta olla näyttämättä optimaalisen hyvältä. Tulokset yllättivät tosin itsemmekin!
Toiseksi intouduin siivoamaan kylpyhuoneemme. Hämmästyttävintä oli, että prosessin aikana nautin hommasta. Ehkäpä graduntekoon liittyvä konkreettisten tulosten hyvin hidas esiintuleminen sai minut nauttimaan tästä yksinkertaisesta toimituksesta, jossa tulokset olivat jatkuvasti silminnähtävissä ja konkreettisia.
’Tänään sain jäsenneltyä ajatuksiani metaetiikan realismi-antirealismi – debatin taustapremisseihin liittyvistä kätketyistä sitoumuksista’ on luonnollisesti hieno tulos kahdeksan tunnin työskentelystä. Jotenkin on kuitenkin konkreettisen nautinnollista, kun vessanpöntön ulkomuoto muuttuu tahmaisesta pölypesästä kiiltävän tyylikkääksi posliini-instanssiksi muutaman minuutin fyysisellä työskentelyllä. Luonnollisesti kylpyhuoneen alkuperäinen tila vaikutti siihen, että tulokset tosiaan olivat niin selkeästi havaittavissa.
Herrasmies kaupan kassalla
Kävin äsken ruokakaupassa ostamassa lounaan täydentävää karkkipussia. Kassalla oli viisissäkymmenissä oleva parrakas mies. Töissä. Olin, että oho, ja aloin samantien kehittää tarinaa irtisanomisista, työttömyydestä, yleisestä huono-osaisuudesta ja miten mahtaa harmittaa joutua tuonikäisenä noin ala-arvoiseen työhön. Samassa oma ajattelunjuoksuni aiheutti uuden shokkireaktion tiedostaessani kuinka stereotyyppisesti ajattelin.
Ensinnäkin, vanhempia rouvashenkilöitä on kassoilla varsin yleisestikin. Heihin en kiinnitä huomiota. Miksi on normaalia, että keski-iän ylittäneet rouvat voivat olla kaupan kassoina mutta mies ei? Miksi myös ajattelin automaattisesti, että hän on jollakin tasolla epäonnistunut, kun hän on kassalle töihin päätynyt vielä tuossa iässä? Nopeasti voin kehitellä tuhansia (no ainakin aika monia) skenaarioita työttömästä runoilijasta, sosiaalipsykologian professoriin tekemässä kenttätyötä, jotka ovat johtaneet hänet niihin hommiin. Voi myös olla kyseessä elämäntapavalinta. Voi olla, että hän vain kaipasi vaihtelua edelliseen työhönsä nähden. Kaiken kaikkiaan, jotakin ajatteluni rakenteista ja siitä mitä ’normaalius’ yhteiskunnassamme on paljastui minulle tässä kaksoisvälähdyksessä.
Samanlaista kaksoisvälähdystä tavoitteli muuten Teemu Mäki kuuluisalla (mutta hyvin harvan näkemällä) videoteoksella ’My Way, a Work in Progress’. Teoksessa on ensin tunnin verran ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa eri muodoissa,.dokumenttikuvia mm. sodista, nälänhädästä, pakkotyöstä. Sitten on kuuden sekunnin pätkä, jossa Teemu tappaa kissan. Tarkoitus oli Teemun kiteyttämänä seuraava:
”että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.”
Ajatellessamme minkälaisen yksipuolisen keskustelun, vihakampanjan ja ikuisen kissantappajan stigman Teemu aikaansai, voidaan vain todeta, että hän yliarvio katsojansa kyvyn itsereflektioon pahasti.
(Itse kissantappoon en tässä ota kantaa, se on luonnollisesti inhottavaa. Todettakoon vain, että lihansyöjän on aika vaikeata häntä siitä tuomita. Jos laitamme vastakkain yhden ihmiskunnan parantamisen vuoksi tapetun kissan ja satoja itsekkäiden kulinarististen nautintojen vuoksi tapettuja lehmiä, sikoja ja kanoja tulee mieleen aika vahvasti ison J:n sanat: ”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven”.)
hyvin menee – normi ja vaihtoelämän tilinpäätös
Palattuani Suomeen on luonnollista, että jokainen vastaantuleva tuttu ja
tutuksi tuppautuva kyselee ’no millaista oli?’ Helposti sitä tulee
vastanneeksi jotain ympäripyöreätä tyyliin ’hyvin meni’, ’oli siistiä’
tai ’good times’. Onko tässä kysymys aidosta
informaationvälitystilanteesta, jossa pyrin kertomaan jotain
faktuaalista olostani Thaimaassa, vai onko enemmänkin kyse sosiaalisesta
yhteenkuuluvuuden osoituksesta, siitä, että vahvistamme toinen toistemme
ennakko-oletuksia ja siten osoitamme jakavamme yhteisen maailmankuvan.
Mainitut kysymykset aktivoivat nimittäin minut sanomaan aina jotain
positiivista reissusta, varsinkin kommentit säästä herättävät
kuulijoissa hyväksyvää hyminää, olemme yhteisellä maaperällä. Ulkomaiden
ja erityisesti aurinkomaiden kuten Thaimaan herättämät konnotaatiot
ihmisissä ovat lähtökohtaisen positiivisia. Täällä Suomessa asiat ovat
vähän niin ja näin, luntakin sataa, mutta Thaimaassa ei voi kuin voida
hyvin. Niinpä kysymyksiin liittyy vahva sosiaalinen paine toisintaa tätä
ennakko-oletusta, kertoa kuinka ihanaa biitsillä oli ja miten
rentouttavaa siellä on oleilla ja thaimaalaiset sitten, he ovat niiin
mukavia ja ystävällisiä.
Kun kohteliaisuussääntöihin kuuluu, että kaikilla menee hyvin
kysyttäessä, katoaa oikeastaan pohja tämän kysymyksen esittämisellä
haettuun aitoon kiinnostukseen toista ihmistä kohtaan. Välillä olenkin
vastannut kysymykseen kriittisemmällä tavalla.
Olen muistanut mainita hyviä puolia, ulkomaille lähtö on sosiaalinen
haaste ja uuden sosiaalisen jengin voittaminen ympärilleen aiheuttaa
luonnollisesti
tyytyväisyyttä. Samassa hienossa kaveriporukassa vuosikymmenen
oleiltuani on kasvattava kokemus olla tilanteessa, jossa ei tunne
ketään.Tämänkaltainen tilaisuus ottaa uusi rooli ja määrittää itsensä
uudelleen opettaa myös jotain itsestään.
Myöskin uudessa kulttuurissa oleminen on kiehtovaa ja opettavaista.
Tapauksessani uusia kulttuuripiirejä oli vieläpä ei vain yksi, vaan
muutama erilainen. Ensinnäkin oli Thaimaa ympäröivänä yhteiskuntana
buddhalaisuuksineen kaikkineen. Lisäksi School of Management tarjosi
mahdollisuuden sukeltaa eurooppalaisten kauppatieteilijöiden maailmaan
ja juhlimiseen. Myöskin Gender & Development – osaston herkän välittävä
ja erilaisuutta kunnioittava tunnelma muodosti oman erillisen
kulttuuripiirinsä. Eikä tietenkään pidä mennä kieltämään matkustamisen
yleisiä iloja, uusien maiden näkemistä tai edes sitä, että
auringonpaiste, lämpö ja neljän päivän biitsillä oleilu ja juhliminen
tuntuvat kaikki primitiivisen hyvältä.
Samalla on kuitenkin tärkeätä, ettei vähättele reissun huonojakaan
puolia. Liiallinen hyviin puoliin sukeltaminen (sukellus toki oli elämys)
unohtaa sen tosiseikan, että kuitenkin olin varsin tyytyväinen
päästessäni puolen vuoden päästä takaisin Suomeen enkä todellakaan
jäänyt haaveilemaan pidemmästä olosta tuolla kaukomailla. Suurimmat syyt
takaisinpaluun positiivisuuteen olivat sosiaaliset. Vaikkakin
sosiaalisesti matka oli varsin onnistunut siinä mielessä, että löysin
monia kavereita ja jopa kourallisen niin hyviä tyyppejä, että saatan
jatkossakin heitä tavata, on silti sanottava, että puolen vuoden jälkeen
kaipasin suomalaista sosiaalista elämääni. Kysymys ei ollut määrällinen,
vaan laadullinen. Tarvitsen ehkä monenlaista sosiaalista seuraa
tuodakseni kaikki puoleni esiin ja Thaimaassa kaverini edustivat (paria
poikkeusta lukuunottamatta) maailmankuvallisesti paljon homogeenisempaa
ryhmää kuin Suomessa. Heidän kanssaan oli hauska bilettää ja juhlia,
heittää läppää ja olla iloisia mutta monia sellaisia piirteitä mitä arvostan
ystävyyssuhteissani kotomaassa ei päässyt esiin.
Muiden vaihto-oppilaiden puolesta on luonnollisesti sanottava, että yksi
selkeä syy on tietysti aika. Puolessa vuodessa ei ehdi tutustua ihmisiin
samalla lailla kuin kymmenessä. Tämä onkin matkustelun sosiaalisuuden yksi perusongelma. Syntyy paljon kertakäyttökaveruuksia. Sä-oot-tarpeeksi- hyvä-tyyppi-ja-me-ollaan-molemmat-tässä-matkan-päällä-joten-ollaan-ikäänkuin- hyviäkin-ystäviä-vaikka-viikon-päästä-ei-enää-ikinä-nähdä tyylisiä tuttavuuksia on kertynyt kyllästymiseen asti. Välillä oli sellainen olo, ettei jaksanut enää tutustua uusiin tyyppeihin, kun niitä tunki sosiaaliseen tutkaan liian tiiviinä invaasiona. Tässä ehkä ugrilaisen metsäkansan perintö tuli esiin, vaikka keskimäärin pidän itseäni ekstroverttina ihmisenä.
Kaiken kaikkiaan vaihto-opiskelu tai muu pidempi oleskelu ulkomailla on teko, jota voin suositella ihmisille. Enimmäkseen se on hauskaa, kiintoisaa ja samalla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus ’kasvaa ihmisenä’. Lisäksi kotimaata, perhettä ja ystäviä oppii arvostamaan uudella tavalla.
Troija-elokuvan aiheuttama ahdistus
Päädyin näkemään tuon Brad Pittin tähdittämän Troija-elokuvan jo toisen kerran. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, elokuva aiheutti selittämätöntä ahdistusta mielialassani. Nyt kuitenkin onnistuin ehkä paljastamaan tämän ahdistuksen juuret. Elokuvan aiheuttamia primäärireaktioita oli oikeastaan kaksi: ensinnäkin vahva inho Brad Pittin esittämää Akilleusta kohtaan ja toiseksi yleinen ahdistus. Analysoidaan ne järjestyksessä.
Ensimmäisen näistä analyysi on melko suoraviivainen. Bradia kohtaan tuntemani inho on selkeä defenssimekanismi. Minua inhottaa se, että Akhilleus vetoaa niin julmetun vahvasti naisiin. Tunsin sen elokuvaa katsellessani ja myöhemmät keskustelut ovat vahvistaneet minulle, että hyvin monille tytöille ja naisille elokuvan keskeinen anti on se sydämentykytys, jonka tuon riuskan lihaskimpun tyly käytös aiheuttaa. Tämähän se vasta ärsyttävää on. Elokuvan Akhilleus on itsekäs ja ylimielinen tappokone ilman sympatiaa ja lojaliteetteja. Mutta hän on ylettömän vahva ja taitava taistelija ja tappaja. Tämä tekee hänestä alfauroksen ja sankarin. Hänellä on varaa olla ylimielinen paska ja silti elokuvan heikot miehet ihailevat häntä ja naiset rakastavat.
Tässä mielessä Troija paljastaa ihmiskunnan raadollisuuden kaiken sivistyksen alta. Kovin alfauros on se, joka on vahvin. Se joka voi haistattaa kaikille muille, vain koska rökittää ne tappelussa. Humaani, sivistynyt ja alamaisistaan välittävä Hector on se tyyppi, joka ansaitsisi olla suurin sankari, jos ihmiskunta olisi pohjaluonteeltaan hyvä. Mutta se seikka, että sekä miehet että naiset palvovat Akhilleusta, kertoo, että voima on pohjimmiltaan paljon arvostetumpi ominaisuus. Sisällämme asuu vieläkin voiman ja kunnian kulttuuri.
Sivistyksemme ja järkeä kunnioittava kulttuuri on siis vain jonkinlainen kuorrutus näiden primitiivisten vaistojen päällä. Erityisen paljastavaa ovat teini-ikäiset tytöt ja pojat, joille Akhilleus esiintyy ilmeisenä sankarina. Me vanhemmat ja kyynisemmät ihmiset olemme sitten taipuvaisempia torjumaan nämä primitiiviset vaistot ja kokemaan Akhilleuksen vastentahtoisemmin. Sivistyneillä miehillä vastentahtoisuutta aiheuttaa myös silkka kateus. Akateemisina toimistotyöläisinä emme koskaan voi olla yhtä raa’an vetovoimaisia kuin fyysisessä taistelussa tappava Brad.
Tästä päästäänkin elokuvan aiheuttamaan yleiseen ahdistukseen. Kun miehet taistelevat kunnian puolesta tulee esiin nyky-yhteiskunnan onttous. Pohjimmiltaan nyky-yhteiskunta ei anna mahdollisuutta urheuteen. Urheutta on se, kun laittaa itsensä peliin läheistensä puolesta, parhaimmillaan hengenvaaraan. Silloin tosimiehet karsiutuvat heikommista yksilöistä, tosipaikan edessä. Mutta tällaista foorumia ei enää ole keskimääräiselle suomalaismiehelle. Luonnonvoimat ovat sen verran kesytettyjä, että ei joudu merille myrskyistä selviytymään tai metsään luontoa uhmaamaan henkensä pitimiksi. Vihollisiakaan ei oikein ole. Kaikki hengenvaaralle itsensä altistamiset extreme-urheilun tms. kautta tuntuvat keinotekoiselta pelleilyltä, suorastaan tyhmältä, koska niiltä puuttuu tarkoitus. Ne ovat vain turhaa korviketta sille, että oikeat vaarat ovat elämästämme eliminoidut. Dilemmana on, että urheus vaatii itsensä alttiiksi laittamista vaaralle, mutta ilman tarkoitusta on vain urpoa katkoa luitaan tahallaan.
Elokuva siis ensinnäkin paljastaa nyky-yhteiskunnan arvostusten tyhjyyden. Cappucinoa juovat hyvinpukeutuvat sisällöntuottajat ja pörssimeklarit ovat nyky-yhteisön sankareita. ”Tosipaikan” tullen tällaiset trendilehtien kansikuvapojat pillittäisivät tosimiesten porskuttaessa. Duudson-tyyliset itsensärääkkääjät ja urheilijat pärjäisivät paremmin mutta heitä nyt ei voi pitää kuin tyhminä. Mutta samalla kun elokuva repii nykyarvostuksilta pohjan, sen tilalle tarjoama arvomaailma on pelottavan raaka, voima jyllää. Tämä on ehkä sen ahdistuksen pohja, jonka elokuva aiheuttaa.
Yhteiskunnan arvomaailmojen ongelmien paljastamisen lisäksi elokuvan aiheuttama ahdistus johtuu siitä sisäisestä ristiriidasta, jonka kanssa painin. Toisaalta on sosialisaation synnyttämä ihmisoikeuksia, deliberatiivisuutta, humaaneja arvoja ja kulttuuria ihannoiva sivistynyt ihminen. Toisaalta on raakaa voimaa ja alfauroskulttuuria ihannoiva luolaihminen, jota sivilisaatio ei ole onnistunut eliminoimaan. En haluaisi myöntää sisäisen barbaarini olemassaoloa itselleni mutta siellä se on. En haluaisi myöntää itselleni, että Akhilleus on kovempi jätkä kuin minä ja tämän tunteen torjuminen aiheuttaa ahdistusta.
Jotenkin sekavasti ajatukseni tulivat tässä esiin mutta tavoittivat kuitenkin ehkä jotain.
Kotona
Kävelin vanhan ala-asteeni ohitse matkalla vanhempieni luota omaan tupaani. Lumi narskui jalkojen alla, ihmisiä ei näkynyt ympärillä, vain
lumipeitteiset puut humisivat. Olin tullut kotiin.
Yliopiston käytävät ja kiemurat tuntuivat jälleen tuoreen raikkailta. Ilmapiiri oli houkuttelevan yleiskiinnostunut ja suvaitseva kaupallisorientoituneen AIT:n jälkeen. Hypistelin kirjojen selkämyksiä opiskelijakirjastossa ja tunsin jälleennäkemisen vienoa riemua.
Kavereiden kanssa kaljalla istuminen tuntui myös nautittavalta. Ulkomailla sitä helposti luo ympärilleen lauman instant-kavereita, joiden kanssa on hauska hengata mutta joita ei jää paljoa kaipaamaan jälkeenpäin. He ovat ”riittävän hyviä tyyppejä” ja kaikin puolin ok. Kuitenkin vanhojen kavereiden joukkoon sitä solahtaa aivan eri intensiteetillä, tuntee vahvemmin olevansa oma itsensä ja
Kunnon urheilua olen myös kaivannut. Nopeatempoiset salibandytreenit ja futsal-matsi lupasivat hyvää tällä saralla. Toistaiseksi sitä hengästyi varsin helposti ja kuntohuippu on kaukana. Kunnon nousemisen tunne on kuitenkin hieno tunne, se kun spurttaa ja huomaa sen jälkeen, että sitä jaksaa ja jaksaa vain. Näillä näkymin käyn tämän prosessin lävitse seuraavan kuukauden aikana.
Kuukauden matkustelun jälkeen on myös jälleen nälkä tehdä jotain kunnollista. Tarttua johonkin projektiin ja suorittaa. Näin indoktrinoitu luonne minä olen. Haluan saada aikaan. Taidanpa kirjoittaa gradun.
Äiti oli ostanut jääkaappiini juustoa, voita, ruisleipää, maitoa ja aamumehua. Tämä lämmitti ulkomailla karaistunutta sydäntä.
Summa summarum, muu maa mustikka, oma maa mansikka. Tuntuu hyvältä olla kotona.
Hyvää itsenäisyyspäivää
Koulu on ohitse taalla. Pakkasin juuri kamani ja lahden laksiaisjuhlien kautta aamulla Myanmariin. Itsenaisyysjuhlien johdosta listasin muutaman asian joita Suomesta kaipaa.
1. Infrastruktuuri ja asioiden toimivuus
Tanaan kulutin nelja tuntia metsastaessani allekirjoituksia lomakkeeseen. Kavin mm. Physical Plant osastolla allekirjoituttamassa paperiin etta olen palauttanut kaikki lainani. Minulla ei ol aavistustakaan mita Physical Plant tekee, en ole koskaan siella kaynyt, enka tieda mita sielta voisi lainata. Allekirjoitus on kuitenkin pakollinen, samoin kuin tanaan lomalla olevan laitoksen sihteerin allekirjoitus siita, etta han on saanut gradu-tyoni, jota en taalla vaihto-oppilaana luonnollisestikaan suorittanut. Byrokratia on hidasta ja arvaamatonta. Lampimassa suihkussa olen ollut ehka kaksi kertaa puolen vuoden aikana. Koulun internet-yhteyksien toimivuus on valilla satunnaista. Sahkokatkot tietokoneluokassa ovat johtaneet minut kirjoittamaan samoja tekstinpatkia uudelleen ja uudelleen kun en ole tajunnut tallentaa tuotoksiani minuutin valein. Valilla vedentulo koko kampukselle on katkeillut. Pienia asioita mutta kasautuessaan sita oppii arvostamaan Suomea, jossa kaikki toimii moitteettomasti ja hairiot infrastruktuurissa hoidetaan alta aikayksikon.
2. Ruoka
Ollakseni rehellinen olen saavuttanut jonkinlaisen kyllastymispisteen aasialaisen ruoan kanssa. Jokainen mahdollisuus syoda jotain lansimaista, oli se sitten vaikka McDonalds hampurilainen tuntuu keitaalta autiomaassa. On nautittavaa kun ruoassa maistaa itse raaka-aineiden maun eika vain mausteita. Alussa diggasin thaimaalaista keittiota mutta ruokatottumukset istuvat syvassa.
Mita ruokaa sitten kaipaan? Noloa myöntää mutta lahes eniten olen kaivannut pizzaa. Kansallisromanttista ruisleivän ja salmiakin kaipuuta en ole niin vahvasti elanyt. Tosin myonnetaan etta leipaa taalta ei loyda eika juustoa. Business Communication – kurssilla tanskalais-saksalainen tyttoparivaljakko piti esitelman tummasta leivasta maistiaisineen ja se kylla maistui varsin taivaalliselta. Ehdottomasti kulinaristinen huippuelamys oli kuitenkin italialainen ravintola kunnon italialaisine antipastoineen. Punaviinin (joka myoskin on yksi erittain harvinainen ja kaivattu herkku) kanssa nautittuna tama ateria oli makunautintojen samettisen tummaa hyvailya. Maitotuotteet ovat luonnollisesti selkea kaipauksen kohde taalla. Maito itsessaan ruokajuomana, juustot erityisesti (Valion mustaleimainen emmental tai sulatettu Oltermanni), viili. Suomalaisruokakauppojen laajoista karkkihyllyista haaveilen myos paikallisessa karamellityhjiossa.
Erityismaininta tassa kohden taytyy antaa aidin tekemille ruoille, joita taalla kaukana oppii arvostamaan entista enemman.
3. Sosiaalista verkostoa
Vaikka taalta on loytynyt omat kaverit ja se jengi jonka kanssa hengaa ja pitaa hauskaa niin siltikin tuntuu etta Suomessa sita oli ehtinyt muodostaa sellaiset sosiaaliset siteet ihmisten kanssa, etta ei niista halua luopua. Perhe ja kaikki kaverit tarjoavat sellaisen ympariston jossa saan paljon ja jossa saan toteuttaa itseani. Moni matkalla tapaamani ihminen ei haluaisi palata, itselleni tuollainen asenne tuntuu niin vieraalta. Vaikka muualla on kiva kayda, ovat juureni aivan liian vahvasti Suomessa, etta haluaisin muualle pysyvasti jaada.
4. Sauna ja se ettei ole jatkuvasti liian kuuma
Nama ovat aika luonnollisia kaipuita.
Syntymäpäiväpuhe
Syntymapaivani olivat viime viikolla ja kaikille niille, jotka eivat paasseet paikalle kunniakseni jarjestetyille gaalaillallisille lupasin toimittaa pitamani puheen kirjallisessa muodossa. Tassapa se siis. Helpottaakseni luku-urakkaanne olen kaantanyt sen suomeksi.
Herra presidentti, arvon kunniavieraat, arvon lehdiston ja poliisin edustajat! Hyvat naiset ja herrat! Iloni on suuri kun olette nain suurella joukolla keraantyneet tanne Bangkokin Millenium Bowliin kunnioittaman elamani taipaleen ensimmaista virstanpylvasta: neljasosavuosisadan tayttymista tassa noyrassa ihmiselossa. Kiitoksia myos kaikille radion kautta osallistuville lahettamistanne onnittelusahkeista sun muista muistamisista.
Nuoruus on ihmiselon etsimisen aikaa. Tama patee niin unelmiin, harrastuksiin, paamaariin, arvoihin kuin sosiaalisiin viiteryhmiin. Suomen nykyinen taloudellinen hyvinvointi yhdessa arvoliberalismin kanssa on tehnyt sen, etta tama lapsuuden ja aikuisuuden valimaastoon sisaltyva aikakausi on venynyt yha pidemmaksi sukupolvi sukupolvelta. Tama aikakausi, jolloin saamme nauttia aikuisuuden tuomasta vapaudesta ilman mainittavaa vastuullisuutta on varsinaista elamisen ja kokemusten aikakautta. Elama on taytelaisen rikasta ja monipuolista, kun mahdollisuuksien tavaratalon kaikki ovet ovat viela auki ja energiaa shoppailuun riittaa.
Vapaus synnyttaa kuitenkin omat ongelmansa. Kun perhetausta tai yleinen arvoilmasto ei determinoi tulevaisuuttasi, joudut itse tekemaan suuret valintasi elamasi suunnasta. Tama johtaa nuoren helposti eksistentialiseen ahdistukseen, kun paatos elamasta pitaisi kyeta tekemaan puutteellisen tiedon vallitessa kaikista mahdollisista tulevaisuudenvisioista. ’Oman jutun’ loytamisesta tulee haudanvakava kysymys, kun pitaa pystya valitsemaan itselleen paras mahdollinen elama ilman, etta on riittavasti informaatiota vaihtoehdoista.
Varsin yleinen ratkaisu, johon itsekin olen huomannut ajautuneeni on eraanlainen tulvametodi. Kaikki-pitaa-kokea-nyt-heti asenteella elaman taideteos tayttyy nopeasti erilaisista raikeista kokemuksista ja jutuista. Kaikkea mahdollista pitaa kokeilla, kaikkeen pitaa lahtea mukaan. Bungeehyppy, rock-festari, Irak, liftaus, frisbeegolf, akateemisten vuosijuhlien jarjestaminen, Alpit, vaihto-opiskelu, porvarillinen tyoskentely, naiset. Kaikki pitaa kokea. Tama kokeilunhalu ulottuu ulkoisten tapahtumien lisaksi myos persoonallisuuteen. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa kokeillaan ottaa erilaisia rooleja, esiinnytaan ja toimitaan erilaisilla arvomaailmoilla ja toiminta- seka puhetavoilla varustettuna, eri asenteella.
Nyt kun olen saavuttanut kahdenkymmenen viiden ikavuoden merkkipaalun on pienen retrospektiivin aika. Kaikenlaista on tullut kokeiltua, monessa on oltu mukana. Harvaa asiaa kadun, enemmankin kaduttavat ne jotkin asiat, joihin en jostain sosiaalisesta pelkotilasta onnistunut hyppaamaan mukaan. Onneksi niita on vahan. Erityisen rikastavaa on ollut se, etta sita on tutustunut kaikenmoisiin ihmisiin hyvin erilaisilta elamanaloilta ja saanut ymmarrysta varsin moninaisista tavoista nahda maailma.
Tama rikastava joka soppaan sekoittuminen on kuitenkin energiaavievaa ja jossain maarin hajoittavaa. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa sita on oppinut liikkumaan hiukan eri avaimin ja sita kautta minuuteen on kertynyt monia hankalasti keskenaan sovitettavia rooleja. Vaikka peruspersoonallisuus on varsin vakaalla pohjalla tuntuu se pukevan tilaisuudesta riippuen hyvin erilaiset vaatteet paalleen. Monet elavat nain lapi koko keski-ikansakin. Minulle se ei kuitenkaan riita.
Julistankin alkaneen 25-vuotiselamani ensimmaiset vuodet persoonallisuuden integraation vuosiksi. Tavoitteena on siis alkaa rakentaa yhta ainoaa persoonallisuutta kaikkien naiden roolien yhdistamiseksi yhdeksi konsistentiksi kokonaisuudeksi. Tiedan, etta projekti on hankala ja harva kykenee viemaan sita loppuun asti aikuisiallakaan, kun tavoitteita on viela niin paljon. Koen kuitenkin sen olevan juuri se mita kaltaiseni nuori mies tassa elamanvaiheessa tarvitsee. Kokeilujen aika on ohitse, on aika niittaa tulokset. Hyvasti sosiaalisiin systeemeihin sopeutuminen, tervetuloa itsenainen uusi mina!
P.S. Paikallisissa sanomalehdissa ilmestynyt tiivistelma on jossain maarin totuutta vaaristeleva ja lienee paasyyllinen juhlapuheestani revittyihin otsikoihin. Tassa puhe siis kokonaisuudessa yleison arvioitavaksi.
meditaatiota ja buddhalaisuutta
Viime viikkoina olen pyrkinyt buddhalaisen ajatusmaailman parempaan sisaistamiseen. Tapani tutustua aiheeseen ovat sisaltaneet muutaman meditaatiosession, ennenaikaiseksi syntymapaivalahjaksi saamani buddhalais-kirjan seka keskustelut parin aasialaisen luokkatoverin kanssa.
Intialainen tyyppi piti viime maanantaina koulussamme luennon aiheesta ’spiritual base for inner harmony’ tai jotain sinne pain. Luonnollisesti olin paikalla. Luennon jalkeen han tarjosi mahdollisuutta meditaation aloittamiseen ja paatimme kokeilla. Kolmen meditaatiokerran jalkeen taytyy sanoa, etten viela ole saanut niin hirveasti siita irti. Kykyni olla ajattelematta tai pysya etaisyydessa ajatuksiini nahden ei ilmeisesti ole kovinkaan hyva. Puolen tunnin sessiossa huomaa kuinka tehokkaasti mielesta pulppuaa ajatuksia jatkuvalla syotolla. Jos saan sessioita jatkettua on mielenkiintoista nahda miten kehitysta tassa mielen keskittamisessa tapahtuu.
Kysymys siita milla termilla maaritella oma kiinnostukseni buddhalaisuuteen on myos vaivannut minua. En ole kiinnostunut siita uskontona, vaan enemmankin taman ajatustradition tarjoamasta mahdollisuudesta kehittaa omaa ajatteluani. Talloin termi itsensakehitys nousee vakisin pintaan mutta olen kokenut sen varsin vieraaksi. Peruskontradiktio itsensakehityksen ja buddhalaisuuden valilla on lokalisoitavissa yhdyssanan ensimmaiseen osaan. Itsensakehitys korostaessaan itsea sisaltaa vahvan amerikkalaiselta kalskahtavan individualismin mielikuvan. Ihminen maaritellaan sosiaalisista roolista irroitettavissa olevaksi autenttiseksi yksiloksi. Tata omaa itseaan pyritaan sitten kehittamaan. Asiaan kuuluu myos vahva ideologia ’omana itsenaan’ olemisesta ja kehitys tahtaa taman aidon itseyden vahvistamiseen.
Buddhalaisuus on perustaltaan varsin kaukana tasta yksilollisyydesta. Yksilo nahdaan paljon vahvemmin sosiaalisten rooliensa kautta. Etiikka ja hyveet koskevat tietyissa sosiaalisissa rooleissa oloa ja nayttavat kattavan yksilon varsin kokonaisuudessaan. Mina itse ja henkilokohtaiset preferenssit nahdaan enemmankin vihollisena, josta paastaan eroon oikeanlaisen harjoittelun kautta, vahan karjistetysti ilmaistuna. Nainhan asia on ollut myos Euroopassa ennen Uutta aikaa, keskiaikaisessa (paaosin uskonnollisessa) kirjallisuudessa itse sanana sisaltaa negatiivisia konnotaatioita ja roolien tayttaminen nahdaan keskeisena. Nykyinen individualismin aikamme on itse asiassa historiallis-maantieteellisessa katsannossa varsin harvinainen ilmio, nykyisessa lansimaisessa mittakaavassaan se lienee ainutlaatuisen voimakas ideologia.
Jos filosofian voidaan nahda ennakoivan yleisen ajatusmaailman muutoksia voisi viimeaikaisen uudelleenkiinnostuksen hyve-etiikkaan filosofian piirissa nahda jonkinlaisena merkkina siita, etta individualistinen ideologia on saavuttanut lakipisteensa ja tulevaisuudessa sen sisaltamat ongelmat yhteiselolle voivat johtaa kulttuurin jalleen hivenen kollektiivisempaan suuntaan.
Mika sitten on oma positioni tassa individualismin ja kollektivismin janalla? Valitsenko buddhan vai self developmentin? Individualistisen kulttuurin kasvattina olen luonnollisesti varsin individualismihenkinen kaikin puolin ja koen sen tarjoaman vapautuksen olevan positiivisen asian. Kaikilla ideologioilla on kuitenkin taipumus menna liian pitkalle ja individualismista voi seurata esimerkiksi syvallisten ihmissuhteiden rappio. On mahdollista myos ajatella, etta esimerkiksi amerikkalaisen kulttuurin vakivaltaisuus ja katujen turvattomuus on osaltaan taman individualismin seurausta. Kollektiivisemmassa Aasiassa elo on paljon turvallisempaa, kun ihmiset kokevat kollektiivista vastuuta ’every man for himself’ ajattelun sijasta. Yhteiskunnallisella tasolla koen siis individualismin olevan paaosin hyva asia, mutta erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan koen liian individualistisena.
Henkilokohtaisestikin olen aika individualistinen ja varsin pitkalle halukas itse maarittamaan omat standardini ja roolini. Mutta maarittaessani naita standardeja koen tarvetta maarittaa ne jossain maarin kollektivistisesti. Haluan tayttaa tietyt roolit ja ottaa ihmissuhteet vakavasti pyrkien niissa lahemmaksi ihanteellisuutta. Haluan kehittya paremmaksi naissa asioissa, sisaistaa ja tayttaa roolieni minulle asettamat velvollisuudet mahdollisimman hyvin. Tassa mielessa buddhalainen ajattelu vetoaa vahvasti. Jonkinlainen valittu kollektivismi lienee se mita haen takaa.
Teiniangsti-fiilistelyä Thaimaassa
Varsin voimakas tunnevirtaus kulki tänään lävitseni kuunnellessani Apulannan Plastik-albumia. Apulannan musiikki edustaa pohjimmiltaan varsin vahvasti suomalaista mielenmaisemaa melankolisuus-dramaattisuudessaan. Olo oli vahvan paikasta irronnut kun iPodin välityksellä tätä musiikkia kuuntelin Thaimaalaisessa maisemassa aasialaisten ihmisten ympäröimästä. Tästä suomalaisuuden aspektista olen varsin irroitettu täällä Thaimaan hymyilevässä todellisuudessa.
Kaiken kaikkiaan olen havainnut itselläni jonkinlaisen myöhäis-puberteettisen kiinnostuksen Apulannan ja Tehosekoittimen kaltaisiin teiniangsti-bandeihin. Kumpaakaan en suuremmalti kuunnellut teinivuosieni saatossa. Vasta siinä iässä kun monet teinifanit poistivat bandi-julisterepertuaariaan seiniltään aloin minä kokea voimakkaampaa vetoavuutta näissä bändeissä. Nykyään monet bandien biiseista osuvat varsin hyvin emotionaaliseen hermostooni aiheuttaen erilaisia ’viboja’.
Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että onnistuin kulkemaan varhaisnuoruuteni vailla mitään angstia tai vihaa, tukahdutettuja tunteita. Siksikö näiden bändien sanoma ja emotionaalinen värimaailma ei minuun vedonnut? Ja olenko nyt sitten kypsemmällä iällä löytänyt itsestäni piilevän angsteilijan, joka kolkoista luolistaan kokee yhteenkuuluvuutta tähän musikaaliseen synkkäilyyn, pää-sekaisin eskapismiin ja vallitsevaan normikielteisyyteen.
Ehkäpä näin. Matka Tapiolasta Kallioon on huomattavan paljon pidempi kuin maantiede antaisi olettaa. Tapiolalaiset Apis-fanit vain vaikuttivat nuorena niin falskeilta näennäiskapinassaan, että heidän idoleihinsa oli vaikeata samaistua. Establishment tarjosi kaiken haluamasi ja itsetarkoituksellinen ja pohjimmiltaan teennäisen konservatiivinen kapina-apinointi ei houkutellut. Vuosien myötä maailmankatsomus on laajentunut kattamaan isomman geometrisen alueen, noin kuvainnollisesti. Niinpä minuuteen mahtuu myös yhä enemmän keskenään ristiriitaisia osa-alueita. Lievä angstisuus lienee persoonallisuutta rikastava ominaisuus, osa aikuisuuteen kasvua. Tämä viimeinen lause avaa myös viittauksen edelliseen kirjoitukseeni.
Lisäksi tänään koin kampus-eksotiikkaa kun pelästytin noin kaksimetrisen leguaanin viereisestä pusikosta pakomatkalle ohikulkiessani. Sen sävähdyttävä koko aiheutti itsessänikin refleksimäisen valpastumisen.
Frank Martela 