Yritysten yhteiskuntavastuu ja alihankinta Kiinasta: Onko iPhonen ostaminen eettisesti hyvä valinta?

Mikä on eettisin valinta kännykkää ostaessa? Tulisiko meidän boikotoida Applea sen alihankinnan skandaalien vuoksi? Vai onko se päinvastoin erityisen kunnostautunut vastuullisessa alihankinnassa kilpailijoihinsa verrattuna? Miten ylipäänsä voimme tietää, mikä kännykkämerkki on eettinen? Ja voimmeko kuluttajana tehdä yhtään mitään auttaaksemme ahdingossa olevia työntekijöitä Kiinassa? Visaisia kysymyksiä. Ei huolta, kolme viisasta miestä keskustelevat asian auki puolestasi.

Tämä keskustelu tapahtui facebookissa 17.1.2011. Siinä allekirjoittanut, Lauri Järvilehto ja Mikko Hyvärinen ottavat yhteen pohtiakseen monimutkaisia kysymyksiä yritysten yhteiskuntavastuusta, siitä mitä elektroniikkavalmistajien tehtailla tapahtuu Kiinassa ja onko meillä kuluttajilla velvollisuus tai edes mahdollisuus vaikuttaa valinnoillamme näihin asioihin. Ja ennen kaikkea siitä, onko iPhonen ostaminen eettisesti arveluttava vai peräti paras valinta? Kaikki alkoi tästä viattomasta statuspäivityksestä:

Frank:
On ongelmallista, kun jostakin brändistä tulee liian ikoninen. Ei tarvitse välittää ihmisoikeuksista, kun ihmiset tykkää kuitenkin. Monet muut kansainväliset brändit kuten Nike, H&M tai Nokia ovat joutuneet kansainvälisten kampanjoiden seurauksena ottamaan alihankinnan eettisen puolen vakavasti. Toivottavasti Apple teflon-brändistään huolimatta tajuaisi, että ihmisarvoisten työolosuhteiden tarjoamisen hinta maksaa itsensä takaisin, kun brändi ei likaannu työolosuhde-skandaaleissa:
Business Insider: Your iPhone Was Built, In Part, By 13 Year-Olds Working 16 Hours A Day For 70 Cents An Hour

Mikko:
Veikkaan, ettei Kiinassa näiden asioiden valvominen ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se äkkiseltään täältä Suomesta käsin saattaa tuntua. Olen kuullut siellä reissatessani aika hurjia tarinoita. Meidän firmalla ei näitä ongelmia ole – mutta toisaalta tehtaanjohtaja onkin suomalainen. Toisaalta myöskään alihankkijan vaihtaminen ”veitsellä leikaten” ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä kuvittelisi.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin: En todellakaan hyväksy tällaista toimintaa. Haluan kuitenkin tuoda esille, että maailman kasvualueilla – kuten Kiinassa ja Intiassa – toimiminen ei todellakaan ole niin yksikäsitteistä ja helppoa kuin mitä se on esimerkiksi Euroopassa. Paras tapa vaikuttaa asiaan on maksaa tuotteesta asiaankuuluva hinta.

Älä osta halpaa.

Lauri:
Huoh… Jotenkin sitä toivoisi, että ihmisillä olisi vähän enemmän medialukutaitoa…

Tämä koko ”paha Apple” -argumentti perustuu aivan pöyristyttävän tökeröön retoriseen kikkaan: otetaan ilmiö, johon kaikki syyllistyvät ja osoitetaan sitten sormella yhtä brändiä, jota on kiva vihata.

Pari tarkennusta:

1) Ensinnäkin, Kiina-argumentti pätee ihan koko elektroniikkateollisuudesta. (Kuten Business Insider sivumennen toteaakin.)

2) Toisekseen, Apple hyväksyttiin juuri Fair Labor Association:in jäseneksi maailman ainoana elektroniikkayrityksenä. Applen koko supplier chain on nyt myös itsenäisen non-profit -organisaation valvonnan alaisena.

1) & 2) nojalla voidaan siis sanoa, että koko elektroniikkateollisuus toimii epäeettisesti, mutta että Apple on tällä hetkellä kaikista näistä toimijoista eettisin. Eli ennen iPhonea pitäisi heittää mäkeen pesukone, kahvinkeitin ja televisio, jos haluaisi olla oikeasti eettinen.

3) Kolmanneksi, tässä on kyse valtavan paljon isommasta epäkohdasta kuin yhden brändin tai yhden teollisuudenalan toiminnasta. Kyse on koko länsimaisesta kulutuskulttuurista. Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle, joka on käytännössä yhä orjatyötä. Kirjoitin tästä taannoin analyysinkin blogiini.

Frank:
1) Tilanne Kiinassa toki on sellainen – ja alihankintaketjut niin pitkiä -, että asioiden täydellinen valvonta on käytännössä mahdotonta. Eli tarpeeksi kaivelemalla jokaisen suuryrityksen alihankintaketjusta löytynee näitä epäeettisiä työolosuhteita. En siis väitä, että Apple olisi yksin tässä tai että Applen tai jonkun muun suuryrityksen olisi jotenkin helppo ratkaista tätä ongelmaa. Omia suoria alihankkijoita voi vielä jotenkin valvoa, mutta ne ostavat ison osan komponenteistaan omilta alihankkijoiltaan ja ketjun viidettä porrasta on käytännössä mahdotonta valvoa tai edes välttämättä tietää.

2) Toi Applen liittyminen Fair Labor Associationin jäseneksi vaikuttaa kyllä äkkiseltään katsottuna aika kovalta jutulta! Eli myöskään kyyninen asenne, jossa etukäteen on päätetty että kaikki suuryritykset ovat pahoja ei palvele tarkoitustaan. Aikanaan yhteiskuntavastuuta diplomityötäni varten tutkiessani huomasin, että suuryritysten välillä on aika valtaisia eroja sen suhteen, miten ne näihin asioihin suhtautuvat. Toisille ne olivat ’ihan sama’-kamaa, toiset tekivät tosissaan työtä näiden kompleksisten ongelmien ratkaisemiseksi. Oli ärsyttävää huomata, että ne yhtiöt jotka tekivät tosissaan työtä saivat mediassa saman kohtelun kuin nuo hällä väliä -yritykset. Apple näyttää tuon uutisen perusteella liittyneen ensimmäiseen kastiin.

3) Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että ”Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle”. Mitä tuo vastuunkantaminen oikein tarkoittaa? Jotakin epämääräistä murehtimista valkoisen miehen taakasta? Mielestäni nämä uutiset ja niiden levittäminen tarjoavat melkeinpä ainoan tavan, millä voimme yksittäisinä kuluttajina pyrkiä vaikuttamaan näihin asioihin. Koska:

a) Ei meillä yksittäisenä kuluttajana ole kännykkää ostaessa tarjolla muuta kuin Kiinassa tuotettuja puhelimia. Nämä ovat rakenteellisia, talousjärjestelmään liittyviä ongelmia, joita yksittäinen kuluttaja ei ratkaise. Tästä kirjoitin Hesarin mielipidepalstalle aikanaan.

b) Isoista brändiyrityksistä eettiseen puoleen vakavimmin suhtautuivat ne yhtiöt, jotka aiemmin olivat joutuneet pahiten parjauskampanjan kohteiksi. Kun 2006 perehdyin asiaan niin H&M ja Nike, jotka olivat aiemmin olleet mielikuvissa niitä ’pahoja brändejä’, olivat nyt monilla mittareilla esikuvia muille yhteiskuntavastuutaan miettiville yrityksille. Eli kuluttajat kykenevät erilaisten kansainvälisten kampanjoiden kautta vaikuttamaan suuryritysten toimiin. Edellyttäen että suuryrityksellä on tarpeeksi näkyvä brändi, että se voi likaantua.

c) iPhonen, iPodin ja MacBookin omistajana koen, että moraalinen velvollisuuteni on levittää nimenomaan Applea koskevia skandaaleita. Pitämällä niitä pinnalla voin osaltani olla mukana pitämässä huolta, että Apple suhtautuu näihin asioihin vakavammin tulevaisuudessa.

Matti:
Nyt on sanottava Frank, että tuon c-kohdan perusteella on luultavasti keksitty fraasi ”nauraa matkalla pankkiin”.

Frank:
Matti: On toki totta, että kolmen Apple-tuotteen ostaminen vs. yhden uutisen linkittäminen facebookiin ei ole kovin uhkaava epäluottamuslause Applea kohtaan 🙂

Peruspointtini on, että kuluttaja ei näitä ongelmia ratkaise, vaan ratkaisut vaativat (globaaleja) poliittisen tason muutoksia. Mutta vähin mitä voin kuluttajana tehdä on tiedostaa, että yhtiöllä on ongelma ja levittää näitä uutisia.

Apple on viime aikoina joutunut median parjaamaksi tuotantoketjun epäeettisyyksistään –> Apple liittyy Fair Trade Associationiin. Näen tässä aika selkeän syy-seuraus-suhteen.

Lauri:
Frank,

Tällaiset uutiset toimivat 99%:lle lukijoista klassisen aristoteelisen katharsiksen lähteenä. Tulee hetkeksi pöyristynyt olo, ja sitten voi jatkaa puhdistuneena arjen askareita. Churchill kirjoitti aikanaan tästä, että jos puheessa annetaan yleisölle ratkaisu tai syntipukki, yleisö ei tee mitään. Jos taas jätetään ongelma pöydälle, yleisöstä tulee ruutitynnyri, joka tarttuu itse toimeen ja muuttaa asioita.

Muutama vastine vielä:

a) Itse asiassa juuri ostokäyttäytymisellä voidaan vaikuttaa radikaalisti yritysten toimintaan. Eivät yritykset säikähdä lehtijuttuja vaan sitä, että tuotteet jäävät hyllylle. Vitsikkäintä tässä kohkaamisessa on, että sen aineiston valossa, jota olen saanut haalittua käsiini, kaikkein eettisin kuluttaja käyttäisikin juuri Applea. (Sori kaikille Apple-hatereille.) 😛

b) Tämä on erinomainen pointti, ja mielestäni yritysvastuun pitäisi ollakin pinnalla. Mutta tässäkin olisi tärkeää pitää huoli lähdekritiikistä sekä esittää argumentit oikeiden verrokkien valossa. Jos sanotaan koko alaa koskevien argumenttien varassa alan eettisimmästä toimijasta, että he eivät toimi oikein, ollaan kyllä jo aika likaisen retoriikan piirissä.

c) Lopuksi, skandaalien levittäminen ei palvele kenenkään tarkoitusta – etenkään silloin, kun ne on luotu tarkoitushakuisesti ja ilman kunnollista lähdekritiikkiä. Prikulleen sama juttu tapahtui viime syksynä, kun Hanna Nikkasen haastattelu levisi räjähdysmäisesti ympäri verkkoa. Kun jutulla on näin kova retorinen iskuvoima, harva jää pohtimaan sen paikkansapitävyyttä.

Mikko:
Mutta mitäs sun mielestäsi sen Applen tms. samassa tilanteessa olevan yrityksen tälle asialle käytännössä pitäisi tehdä ? Haluutko, että Apple puuttuu Kiinan työlainsäädäntöön? Pitäisikö heillä olla paremmat sopimukset alihankkijoiden kanssa (joita alihankkija voi kuitenkin rikkoa mielensä mukaan, koska käytännössä valvonta on jo suoralla asiakas-toimittaja -akselilla todella hankalaa)? Vai pitäisikö iPhonet ja muut vastaavat tuotteet kasata ennemmin jossain EU-maassa tai USA:ssa, jolloin laitteen hinta todennäköisesti tuplaantuisi, jolloin köyhtyvät ja kovaa vauhtia velkaantuvat länkkärit eivät pystyisi ostamaan niitä tai köyhtyisivät ja velkaantuisivat vielä entistä pahemmin?

Halvemmat hinnat ohjaavat valmistusta halpatuotantomaihin, koska materiaaleilla tai logistiikkakuluilla noita hintaeroja ei käytännössä voi tehdä. Mun mielestäni tässä on ristiriita olemassa: jos kuluttajat vaatisivat tuotteita, jotka on tehty länsimaissa koska halutaan taata eettiset työolot kaikille, niin kyllä niitä ihan varmasti siellä valmistettaisiin. Mutta toisaalta: kaikista kuluttajan valintakriteereistä tärkein on edelleenkin hinta, ja se ei oikein tue tätä ajatusta.

Kaikki nää tuotteet on valmistettu kuluttajille. On 100 % meidän päätäntävallassa, minkälaisia ne ovat. Kyse on loppujen lopuksi vaan siitä kuinka paljon me ollaan niistä valmiita maksamaan ja millä perusteella. Tuotteen laatuun nähden halpa hinta = kompromissi jonkin muun suhteen, ja se tahtoo meiltä pullamössöpossuilta aina hetkittäin unohtua, kun täältä norsunluutornista alas muuta maailmaa säälien katselemme.

Lauri:
Minua muuten kismittää tässä Apple-hatessa eniten se, että tässä on kerrankin yritys, jonka kovin johto tekee sitä, mitä rakastavat kaikkein eniten (ainakin Jobs, Ive, Cook), samalla kun kilpailijat, jotka juoksevat vaan rahan perässä joutuvat koko ajan tarkistamaan näkökulmiaan.

Miksi ihmisten ensimmäinen reaktio on: ”Plääh, miksi noilla menee noin hyvin? Epäreilua! Mitenhän ne saisi revittyä alas sieltä?” eikä: ”Kivaa, että kerrankin ihmiset, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mitä rakastavat pärjäävät näin hienosti; mitähän minä voisin tehdä yhtä intohimoisesti?”

Hyvänä esimerkkinä taannoin Kauppalehdessä ollut otsikko: ”Kuka pysäyttäisi Applen?” Miksi niitä pitäisi pysäyttää? Eikö olisi parempi, että muutkin pyrkisivät löytämään sen jutun, josta ovat yhtä innoissaan ja menisivät mukaan tekemään?

Frank:
Lauri:
1) Mun mielestäni tällainen uutinen ei anna ratkaisua tai tarjoa syntipukkia, vaan nimenomaan jättää ongelman pöydälle. Kun varsin monella on Applen tuote taskussaan, on aika vaikea kokea se ulkopuoliseksi syntipukiksi, kun omat kädet ovat tahriintuneet.

Lauri ja Mikko:
2) Ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen esimerkiksi elektroniikkaa ostaessa yliarvioi totaalisesti kuluttajan käytössä olevan informaation ja ajan. Mä mielelläni voisin maksaa ekstraa siitä, että saan eettisesti kestävän tuotteen. Mutta mistä saisin sen puolueettoman ja tarpeeksi kattavan informaation, jonka perusteella voisin tällaisen valistuneen kuluttajavalinnan tehdä? Kun yhteiskuntavastuun parhaat asiantuntijatkaan (tai yritykset itse) eivät osaa sanoa, kuinka eettinen jokin tuotantoketju on, on ihan höpönpöppöä sälyttää kuluttajan vastuulle tämän valinnan tekeminen.

Lisäksi yksittäinen kuluttaja ei kykene viestittämään eettisiä preferenssejään yritykselle. Hänen viestintämahdollisuutensa ovat yksinkertainen ostan/enOsta ja tämänkään vuoksi ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen ei toimi. Viisi miljoonaa ihmistä voi päättää olla ostamatta Dieselin farkkuja eettisistä syistä, mutta Dieselillä ei välttämättä ole hajuakaan tästä. Eli ei todellakaan ole 100% meidän päätäntävallassa minkälaisia tuotteet ovat, koska me kuluttajat emme ole missään symmetrisessä täydellisen informaation neuvottelutilanteessa joukkovoimana, vaan yksittäisinä jamppoina kaupassa, jotka joko ostavat jotakin tai eivät.

3) Eli yleisöstä tulee ruutitynnyri vain siinä mitassa kuin he pystyvät asioihin vaikuttamaan. Ja tehokkain kuluttajien käytössä oleva vaikutuskanava toistaiseksi on ollut yksittäisen yrityksen esiinnostaminen mediassa, jotta edes se joutuisi muuttamaan alihankintakäytäntöjään. Tämä on osoittautunut varsin toimivaksi strategiaksi, kuten Niken, H&M:n tai Applen tapaus näyttävät osoittavan. Se voi tuntua yksittäisestä yrityksestä epäreilulta, että miksi juuri heidät otettiin nyt maalitauluksi, mutta parempaakaan strategiaa kuluttajilla ei ole maailman muuttamiseksi paremmaksi. Yksi yritys kerrallaan.

Lauri:
Muutama selvennys vielä:

1) ”Applen tapaus näyttää osoittavan?” Apple ei ole nyt hypännyt yhtäkkiä eettisen toiminnan kelkkaan, vaan heillä on ollut käynnissä 6 vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimpia auditointijärjestelmiä. Applella on vain tavattoman tiukka seula julkiselle toiminnalle, ja he eivät ole aiemmin tiedottaneet tästä julkisuuteen. Kyse on vähän samasta asiasta, kuin että yksi antaa tonnin hyväntekeväisyyteen ja kohkaa siitä joka paikassa, ja toinen antaa miljoonan mutta ei kerro kenellekään.

2) Tämä yksittäisen brändin esiin nostaminen kohdistaa kulutuskäyttäytymisen vain tähän yhteen brändiin. Kuten Hanna Nikkanen kuulussa haastattelussaan totesi, hän haluaa iPhonestaan eroon mahdollisimman pian. Jos Applen dissaaminen ei olisi niin mediaseksikästä, niin jos nyt sitten kulutusetiikasta halutaan puhua, pitäisi tarkastella erityisesti kaikkein halvimpien mallien valmistajia, kuten ZTE:tä tai HTC:tä. Nämä halpismallit tekevät ihan kosmisia liikevaihtoja, eikä tuollainen viiden kympin puhelin taatusti synny kovinkaan eettisesti.

Mikko:
Miten sä nyt voit väittää, että on puhtaasti Applen tms. yrityksen omissa käsissä vaikuttaa asiakkaan valintaan? Meinaatko, että heille tarjotaan tuotetta, jota suurin osa asiakkaista ei halua? Nokia kokeili tätä hieman eri kontekstissa ja pieleen meni. Tuotekehitysvaiheessahan uusia ominaisuuksia tiedustellaan nimenomaan asiakkailta, samoin kuin sitä mitä he ovat valmiita tuotteesta maksamaan mitäkin ominaisuutta vasten. Ilmeisesti amerikkalaisten kuluttajien toivelistalla ei ole eettisesti puhdas tuote, ja jos he ovat päämarkkinaryhmä, niin eipä sillä kauheesti taida olla väliä mitä valintoja rationaalinen pohjoismaalainen yliopistokoulutuksen saanut kuluttaja kassalla tekee, jos tuote uppoaa kuin häkä semmoisilla markkinoilla joilla on oikeasti merkistystä.

Ja kuluttaja kyllä pystyy viestittämään eettiset preferenssinsä yrityksille: äänestämällä jaloillaan. Jos myynti pienenee, aika moni henkilö yrityksessä on mun väittämäni mukaan kiinnostunut siitä, mistä tämä johtuu. Kyllä tuo eettinen aspekti painaa siinä vaakakupissa ihan yhtä paljon kuin mikä tahansa muukin. Massat on vaan ensin saatava liikkeelle ennen kuin asialla on jotain todellista merkitystä, ja yritäpä tehdä sitä maailmassa, jossa tällä hetkellä kaikki talouteen vaikuttava poliittinen päätöksenteko tähtää ihmisten kulutuksen lisäämiseen.

Frank:
Lauri:
Jos Applella on ollut käytössä jo kuusi vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimmista auditointijärjestelmistä, niin ainakaan se ei näy erilaisissa kansainvälisissä arvioissa, joissa suuryritysten yhteiskuntavastuuta koetetaan arvostella. Esimerkiksi Ethispheren listalta löytyy kyllä Hitachia, Xeroxia sun muita, mutta ei Applea. Fortunen muutaman vuoden takaisesta listasta löytyy vuorostaan esimerkiksi Nokia ja HP, mutta ei Applea.

Siksi päättelin, että Applen liittyminen osaksi Fair Labor Associationia juuri nyt liittyy niihin kritiikkeihin sen alihankintaa kohtaan, joita viime aikoina on ollut ilmassa.

Mutta tämä kertoo ehkä eniten juuri siitä, kuinka vaikea yksittäisen kuluttajan on saada mitään käsitystä siitä, mikä yhtiö lopulta on eettinen valinta ja mikä ei. Eli voi hyvin olla, että Apple on yksi parhaimmista yhtiöstä tässä suhteessa tai sitten ei. Mutta ainakin tuo Fair Labor Associationiin liittyminen vaikuttaa mielestäni hienolta askeleelta oikeaan suuntan!

Yleisesti uskaltaisin väittää, että jos kuluttaja haluaa tehdä eettisen kuluttajavalinnan, on (erityisten eettisyyden varaan rakennettujen Body Shop -brändien puuttuessa) valistunein valinta ostaa joku mahdollisimman näkyvä ja kallis brändi. Juuri sen takia, että tällainen brändi voi tahraantua, on näillä yrityksillä paljon vahvempi motivaatio pitää huolta, että näin ei käy. Eli Nokiat ja Applet ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä parempia valintoja kuin geneeriset ZGE- tai XYZ-kännykät samoin kuin Niket ovat eettisesti parempi valinta kuin geneeriset markettilenkkarit.

Mikko:
Mun mielestäni tää Apple-aspekti on aika sivuseikka tän asian suhteen. Kyl se pääpointti on edelleenkin se, että länsimaiset kuluttajat aiheuttavat omilla toimillaan suurimman osan maailman hädästä ja kärsimyksestä, mutta eivät itse kanna siitä vastuuta, vaan sysäävät sen säälittä yrityksille, jotka alun perinkin toteuttivat tai yrittivät toteuttaa tämän ihmisryhmän toiveita. Eihän se laiva nyt niin käänny… Mut nyt lopetan kärisemisen ja alan parannella orastavaa flunssaani appelsiinien ja vitamiinivalmisteiden voimin.

Frank:
Mikko: Mun mielestä kuluttaja ei pysty esimerkiksi kännykkä-asioissa viestittämään eettistä preferenssiään yrityksille. Jos tarvitsen kännykän, niin ei minulla ainakaan ole tiedossa mitään vaihtoehtoa, joka varmasti olisi eettinen vaihtoehto.

Kuluttajan syyllistämisellä haukumme väärää puuta ja katse kääntyy pois niistä ihmisistä, jotka oikeasti voisivat asiaan vaikuttaa. Ratkaisun avaimet ovat oikeastaan kahden ihmisryhmän käsissä:
1) Suuryritysten johtoporras
2) Poliittiset päätöksentekijät

Yritysjohtajien on turha pyrkiä pesemään käsiään väittämällä, että asiakas on aina oikeassa. Jos yrityksesi alihankintaketjussa tapahtuu hirveyksiä ja sinä johtajana et ole tehnyt sitä mitä voit (ei tietysti enempää) näiden estämiseksi, niin sinä olet vastuussa näistä hirveyksistä. Johtaja on vastuussa alaistensa tekemisistä ja päätöstensä seurauksista.

Poliittiset päätöksentekijät olisivat kaikkein parhaassa asemassa asioihin vaikuttamisessa. Mutta heiltä tuntuu nykyään puuttuvan selkäranka viedä kansakuntaa moraalisesti eteenpäin. Ihannevaltiossani minun kuluttajana ei tarvitsisi kantaa huolta ostamieni tuotteiden eettisyydestä. Kun näkisin ne suomalaisen kaupan hyllyllä, tietäisin, että suomalaiset viranomaiset ovat pitäneet huolta siitä, että tuote on eettinen.

Lauri:
Frank,

Apple ei näy noilla listoilla siksi, että he ovat tähän asti kategorisesti kieltäytyneet kaikista tutkimuksista. Toisekseen, lukemani mukaan FLA-yhteistyö on ollut vireillä jo viime vuoden alusta – siis ennen tätä kohkaamista. Kuluttajapaineen aiheuttama muutos on siis aiheuttanut sen, että Apple tiedottaa nyt avoimemmin auditoinneistaan. Sivumennen sanoen, jos mietitään sitä Suomessa ison kohun aiheuttanutta Hanna Nikkasen hölynpölyä (”kun on huipulla, ei tarvitse kuunnella kuluttajia”),

Applehan on toiminut tässä suhteessa ihan eri tavalla kuin mikään muu firma. Nokia taipui vasta pitkän kuluttaja- ja viranomaispainostuksen jälkeen nostamaan eettistä ja ympäristöprofiiliaan (lue: siinä vaiheessa, kun myynti alkoi kyykkäämään). Samaten Niken ja H&M:n suunnassa näkyi muutoksia vasta kun myyntikäyrä kääntyi laskuun.

Apple teki viime vuonna kaikkien aikojen kovimman tuloksen – ja nousi samalla Greenpeacen ekolistalla kolmoseksi sekä lähti ekana FLA-yhteistyöhön mukaan. Eli kyllä tässä voi jo ajatella, että brändi on syystäkin aika hyvässä iskussa.

Loppukaneettina: jotta tällainen uutisointi olisi muuta kuin sensaatiohakuista höpönlöpöä, pitäisi keskittyä niihin yrityksiin, joiden toiminta on eettisyys- ja ekomittareilla eniten punaisella. Mutta tässä tulevat media-alan lainalaisuudet vastaan: ”ZTE:n kännykät valmistetaan lapsityövoimin” nyt vaan ei svengaisi otsikkona järin hääppöisesti. 😛

Lisäksi kuluttajahan nimenomaan pystyy vaikuttamaan tuohon johtoportaaseen ja poliitikkoihin: aseet ovat ostokäyttäytyminen, viestintä ja demokraattinen päätöksenteko.

Omalla ostokäyttäytymisellä, perehtymällä eri yritysten eettiseen taustaan, keskustelemalla ja äänestämällä – ja kirjoittelemalla vaikkapa Facebook-seinään nämä muutokset alkavat syntyä.

Ja kuten sanottua, Niken, H&M:n sun muiden yritysjohdon päätökset alkoivat muuttua vasta siinä vaiheessa, kun kuluttajien mielipide alkoi näkyä viivan alla. :/

..ai niin, ja ”varmasti olisi eettinen vaihtoehto” haiskahtaa aika pahasti idealismilta. Jos otetaan firma, jossa on 60 000 työntekijää, niin on varma, että siitä löytää aina jotain valittamista.

Mutta on täysin mahdollista vaikuttaa valitsemalla tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto. Tässä tapauksessa siis esimerkiksi Apple tai Nokia lienevät aika varmoja valintoja, ja ZTE ja HTC eivät.

Frank:
Ostokäyttäytyminen on aseena hyvin heikko.
1) Tarvittavaa informaatiota ei ole. Valtaosa informaatiosta on joko yrityksen itsensä tuottamaa tai skandaalinhakuista yksittäisten epäkohtien paisuttelua. Eettisiä kysymyksiä on niin monia, ne ovat sen verran kompleksisia ja alihankintaketjut niin pitkiä, että vertailukelpoista tietoa voi olla jopa teoreettisesti aika mahdotonta tuottaa. On siis varsin vaikeata saada kokonaiskuvaa minkään kansainvälisen toimijan eettisyydestä.

2) Ostokäyttäytyminen on vaikuttamiskeinona epädemokraattinen. Se jolla on rahaa, sillä on valtaa.

3) Ostokäyttäytyminen on viestintäkeinona kuin rikkinäinen puhelin. Ostamme tai emme, emmekä usein edes itsekään tiedä miksi. Sitten yritys yrittää joidenkin markkinatutkimusten perusteella arvailla, miksi eilen ostettiin enemmän kuin tänään.

4) Sitä eettistä vaihtoehtoa ei välttämättä ole. Eettinen kuluttaja on kännykkäkaupassa kuin kommunisti Jenkkien presidentinvaaleissa: sekä demokraatit että republikaanit ovat kaukana omista mielipiteistä, mutta muita vaihtoehtoja ei ole.

Ostokäyttäytyminen tuntuu muuttavan noita kansainvälisiä yrityksiä vain silloin, kun jokin järjestö onnistuu luomaan kansainvälisen skandaalinkatkuisen kampanjan epäreilusti yhtä toimijaa vastaan.

Eli toki meidän tulee valita tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto, mikä se sitten onkin. Mutta keskittymällä puhumaan kuluttajan vastuusta me siirrämme katseen pois niistä tahoista, jotka oikeasti voisivat muuttaa asioita.

Kuluttajan vastuun sijasta pitäisi puhua työntekijän vastuusta. Nuori polvi vaatii työpaikoilta enemmän merkityksellisyyttä ja kestäviä eettisiä arvoja kuin vanha polvi. Tämä voi olla todellinen muutosvoima suuryrityksissä. Kun yritykset huomaavat, että parhaat työntekijät kyselevät rekrytointihaastatteluissa yrityksen arvomaailmasta, niin ne alkavat aivan eri tavalla nähdä eettisyyden kilpailuetuna. Kuluttaja on etäällä yrityksestä ja kytkeytynyt siihen vain tuon minimaalisen määrän informaatiota kommunikoivan kuluttajavalintansa kautta. Työntekijä on läsnä päivittäin yrityksessä.

Jos haluamme muutosta, olisi meidän alettava korostaa työntekijöiden vastuuta yrityksensä toimista ja johtajien eettistä vastuuta omista päätöksistään. Mitä useampi meistä valitsee työpaikkansa eettisin perustein, sitä useampi työnantaja alkaa ottaa eettiset periaatteet tosissaan.

Kidnappaajat Kordofanissa ja kiusaajat Munkkivuorelaisella sisäpihalla: Kaksi tarinaa sankarillisesta sovittelusta

Unohdetaan hetkeksi vaalit ja vastakkainasettelut. Tässä kaksi tarinaa hyvin erilaisista elämänpiireistä. Henkilökohtaisesti koin tarinat varsin vaikuttaviksi, suorastaan inspiroiviksi. Olisinpa minäkin yhtä hyvä pitämään aktiivisesti heikomman puolta!

Molemmat kertovat siis siitä, miten heikompia voi puolustaa. Ja nimenomaan puolustaa heitä, ei vain tuntea tyhjää sympatiaa vierestä katsoen. Molempien opetus on sama: Jos haluat puolustaa pienempää, pidä huolta siitä, että isommat kuuntelevat sinua!

Ensimmäisen tarinan kertoo Pekka Haavisto ja se julkaistiin Image-lehden numerossa 10/2011:

Vuonna 2007 Pekka Haavisto oli palannut YK:n ja EU:n sovittelutehtävistä Suomeen. Hän istui pitkästyneenä työhuoneessaan ja surffaili netissä, kun huomasi uutisen: Sudanin Kordofanissa oli hyökätty Kiinan omistamalle öljykentälle ja kaksi ihmistä oli kidnapattu.
”Mietin, että kukahan sinne oli hyökännyt, olisiko se joku mun kavereistani. Soitin Khalil Ibrahimille ja kysyin, että olitko se sinä joka hyökkäsit. Hartaana muslimina Khalil puhuu aina totta, joten hän sanoi, että kyllä. Se olin minä.”
”Sitten mä kysyin, minkä takia sä sinne hyökkäsit.”
”Hän sanoi, että sen takia, kun kiinalaiset tukee tätä Sudanin hallitusta ja nyt pannaan loppu tälle kiinalaiselle öljyhommalle.”
”Kysyin, oletko sinä ajatellut, että laajennat Darfurin kriisiä Kordofaniin ja olet kidnapannut kaksi siviiliä, joilla ei ole konfliktin kanssa mitään tekemistä. Ja kolmanneksi mä luulen, että tää on sun uskonnon vastaista.”
”Khalil istui teltassaan satelliittipuhelimensa kanssa ja sanoi, että kiinnostavia argumentteja. Anna Pekka mä soitan sulle huomenna. Seuraavana päivänä puhelin soi. Khalil sanoi, että joo-o, kyllä sä olit oikeassa, tule hakemaan nämä panttivangit pois.”

Toisen tarinan kertoi Hannes Tiira, sokea tietokirjailija ja pastori, Satakunnan Kansassa 25.1.2012:

”’Sokkee, polkee, puolsokkee!’ Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin, tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.
 
Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.
 
’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.
 
Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’”

Olit kenen puolella tahansa vaaleissa, ole omassa elämässäsi pienemmän puolella. Mutta pidä huolta, että myös ne isommat kuuntelevat sinua!

Self-control through greater cause: Martin Luther’s solution for not eating the marshmallow

”Here stand I, I cannot otherwise!” Threatened with excommunication Martin Luther stood in front of the Emperor Charles V and the Holy Roman Empire and was asked to take back his interpretation of scriptures because they defied the power of the pope. Martin requested some time to think, prayed, consulted a few friends and gave his response the next day: ”I am bound by the Scriptures I have quoted and my conscience is captive to the Word of God. I cannot and will not recant anything, since it is neither safe nor right to go against conscience. May God help me. Amen!”

A four-year old girl is left alone in the room with one marshmallow on the table. The child is told that she can eat the marshmallow whenever she wants. But if she is able to hold off until the experimenter returns, she will get a second marshmallow.

According to Roy Baumeister, one of the most distinguished social psychologist alive, willpower is the ”greatest human strength”. It is also the one thing that most of us think we have too little of. In fact, when people are asked about their failings, lack of self-control is on the top of the list. Yet its importance is tremendous as the famous marshmallow experience has showed. The children who were able to hold out the entire 15 minutes the researcher was away at the age of four outperformed those who couldn’t in all possible fields of life when they were adults. They scored 210 points higher on SAT, became more educated, earned higher salaries, put on less weight, were more popular among their peers, used less drugs and so forth. Willpower seems to be the single factor that explains future success better than almost any other measure, including IQ.

But where to get willpower?

Ralph Waldo Emerson, one of the most influential American thinker of all time, was highly impressed by Martin Luther’s words. In his essay Fate he ponders on the strong hold that fate has in how our lives turn out. ”Nature is no sentimentalist, — does not cosset or pamper us. We must see that the world is rough and surly, and will not mind drowning a man or a woman; but swallows your ship like a grain of dust.” Nevertheless, we humans are equipped with something special – thought and will. With them we can carve our own destiny if they are deep and strong enough.

For Emerson, the source of strong will lies in surrendering oneself to a greater cause:
”Alaric and Bonaparte must believe they rest on a truth, or their will can be bought or bent. There is a bribe possible for any finite will. But the pure sympathy with universal ends is an infinite force, and cannot be bribed or bent. Whoever has had experience of the moral sentiment cannot choose but believe in unlimited power.”

In other words, when we have principles and values that we believe in, our will is unbent. When we discover a cause that is greater than ourselves, it becomes a motivational mainstay that sharpens our will: ”When a strong will appears, it usually results from a certain unity of organization, as if the whole energy of body and minds flowed in one direction.” We are so empowered by our cause that we are able to stand any pressure.

Here I stand, upon these principles. If they lead me into excommunication, then so be it. For these principles are stronger than me. Failing them would be to fail what is worthwhile in life. Therefore I stand by them, whatever it takes. I have no choice. The fate of these principles is the fate of myself.

Success in life is about willpower. And willpower is ultimately about finding a cause for oneself that is so great and capturing that it molds one’s whole being to flow towards this one, noble goal. The best way for getting things done is to connect one’s things to something that is larger than oneself. When one has found a true mission for one’s life, the necessary self-control emerges from within.

”Here stand I, I cannot otherwise!” Threatened with excommunication Martin Luther stood in front of the Emperor Charles V and the Holy Roman Empire and was asked to take back his interpretation of scriptures because they defied the power of the pope. Martin requested some time to think, prayed, consulted a few friends and gave his response the next day: ”I am bound by the Scriptures I have quoted and my conscience is captive to the Word of God. I cannot and will not recant anything, since it is neither safe nor right to go against conscience. May God help me. Amen!”

A four-year old girl is left alone in the room with one marshmallow on the table. The child is told that she can eat the marshmallow whenever she wants. But if she is able to hold off until the experimenter returns, she will get a second marshmallow.

According to Roy Baumeister, one of the most distinguished social psychologist alive, willpower is the ”greatest human strength”. It is also the one thing that most of us think we have too little of. In fact, when people are asked about their failings, lack of self-control is on the top of the list. Yet its importance is tremendous as the famous marshmallow experience has showed. The children who were able to hold out the entire 15 minutes the researcher was away at the age of four outperformed those who couldn’t in all possible fields of life when they were adults. They scored 210 points higher on SAT, became more educated, earned higher salaries, put on less weight, were more popular among their peers, used less drugs and so forth. Willpower seems to be the single factor that explains future success better than almost any other measure, including IQ.

But where to get willpower?

Ralph Waldo Emerson, one of the most influential American thinker of all time, was highly impressed by Martin Luther’s words. In his essay Fate he ponders on the strong hold that fate has in how our lives turn out. ”Nature is no sentimentalist, — does not cosset or pamper us. We must see that the world is rough and surly, and will not mind drowning a man or a woman; but swallows your ship like a grain of dust.” Nevertheless, we humans are equipped with something special – thought and will. With them we can carve our own destiny if they are deep and strong enough.

For Emerson, the source of strong will lies in surrendering oneself to a greater cause:
”Alaric and Bonaparte must believe they rest on a truth, or their will can be bought or bent. There is a bribe possible for any finite will. But the pure sympathy with universal ends is an infinite force, and cannot be bribed or bent. Whoever has had experience of the moral sentiment cannot choose but believe in unlimited power.”

In other words, when we have principles and values that we believe in, our will is unbent. When we discover a cause that is greater than ourselves, it becomes a motivational mainstay that sharpens our will: ”When a strong will appears, it usually results from a certain unity of organization, as if the whole energy of body and minds flowed in one direction.” We are so empowered by our cause that we are able to stand any pressure.

Here I stand, upon these principles. If they lead me into excommunication, then so be it. For these principles are stronger than me. Failing them would be to fail what is worthwhile in life. Therefore I stand by them, whatever it takes. I have no choice. The fate of these principles is the fate of myself.

Success in life is about willpower. And willpower is ultimately about finding a cause for oneself that is so great and capturing that it molds one’s whole being to flow towards this one, noble goal. They best way for getting things done is to connect one’s things to something that is larger than oneself. When one has found a true mission for one’s life, the necessary willpower emerges from within.

Vaalit lähestyvät – Kenen SoMe-kuplassa sinä elät?

Sosiaalinen media on näissä vaaleissa astunut isompiin saappaisiin. Haaviston nousu alkoi <a href="osittain FB-tykkäysten kautta ja monien meistä Facebook on tulvinut vaaliaiheista viestintää sietokyvyn rajoille asti. Itse olen sitä mieltä, että ihmisten innostuminen politiikasta on niin tärkeä asia yhteiskunnallisesti, että mielelläni kestän muutaman viikon ajan siihen liittyvää rummutusta. Sosiaalisessa mediassa on kuitenkin yksi vakava ongelma: se luo kuplia ihmisten ympärille.

Ihmiset seuraavat yhä vähemmän perinteisiä medioita. Yhä isompi osa heidän lukemistaan uutisista on kaverin linkkaama. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jostakin tärkeästä aiheesta voi tulla puheenaihe, vaikka valtamedia kuinka yrittäisi sen unohtaa tai jopa tukahduttaa. Twitter-vallankumoukset Lähi-Idässä ja Occupy Wall Street ovat väkeviä esimerkkejä siitä, miten sosiaalinen media onnistuu muuttamaan ruohonjuuritason yksittäiset ihmiset vallankumoukselliseksi joukkovoimaksi. Mutta mitä enemmän poliittinen maailmankuva rakentuu sosiaalisen median kautta, sitä kapeammaksi se helposti muodostuu.

Minun kaveripiirini ei ole kaikenkattava otos suomalaisista. Valtaosa facebook-kavereistani on noin itseni ikäisiä, koulutettuja, pääkaupungissa asuvia ja arvoliberaaleja. Toisin sanoen, he ovat keskimäärin itseni kaltaisia. Niinpä myös ne mielipiteet, uutiset ja vitsit, joita he levittävät, ovat tietynlaisia. Ne ovat sellaisia, että ne useimmiten tukevat niitä asenteita ja arvostuksia, joita minulla jo on.

Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Ihmiset pitävät uutisista, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja maailmankuvaansa, mutta sivuuttavat helposti uutiset, jotka vaatisivat heitä muuttamaan maailmankuvaansa. Niinpä he myös linkittävät toisilleen uutisia, jotka vahvistavat heidän yhteistä näkemystään maailman tilasta. Kun törmään tietynlaiseen uutiseen Hesarissa, voin jo melkein arvata, kuka facebook-kavereistani tulee linkittämään sen seinälleni.

Pahimmillaan tämä sosiaalisen median yksisilmäisyys johtaa maailmankuvan radikaaliin vääristymiseen. Eräs norjalainen filosofi totesi osuvasti Breivikistä, että hän toki oli psykologisesti hyvinkin sekaisin. Mutta hänen psykologinen profiilinsa oli vain ’alkoholismi-geenin’ kaltainen alttius tuollaisiin tekoihin. Tarvittiin sopiva ympäristö, jotta se puhkeaisi kukkaansa. Ja sopivan ympäristön tarjosi sokeaa vihaa pursuava nettiyhteisö, joka yhdessä lietsoi toinen toistaan yhä syvempään raivoon. Jonakin toisena aikana Breivik olisi jäänyt yksin katkeroitumaan kitkerien mielipiteidensä kanssa. Mutta nyt netti auttoi häntä löytämään samanmielisten yhteisön, joka radikalisoi häntä edelleen ja auttoi häntä saamaan voimaa omaan äärimmäiseen ratkaisuunsa.

Kun katsoo maailmaa tarpeeksi vahvaideologisesta yhteisöstä käsin, jossa jatkuvasti rummutetaan vain yhtä mielipidettä, niin mistä tahansa ”valheesta tulee vähitellen totta” niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Siksi on tärkeätä suhtautua vakavasti siihen uhkaan, jonka ’uutistenvälityksen demokratisoituminen’ muodostaa. Perinteisillä medioilla on useimmiten julkilausuttu pyrkimys puolueettomuuteen, heillä on maine, jota puolustaa, sekä ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat käyttää työaikaansa erilaisten tarinoiden totuudellisuuden tarkistamiseksi. Juuri lukemansa uutisen linkkaava yksittäinen ihminen ei välttämättä tiedosta muokkaavansa ystäviensä maailmankuvaa eikä hän edes pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun, kunhan nyt linkkasi eteenpäin yhden hänestä tärkeän näkökulman asioihin. Mutta kun hän ja sata kaveria tekevät samaa, on kupla valmis.

Mediakriittisyys on tärkeä taito. Kaikki sanomalehdet ja uutispalvelut tekevät arvovalintoja sen suhteen mitä asioita nostavat esille. Heillä on suuri valta päättää siitä, mistä asioista tulee puheenaiheita, mistä teemoista presidentinvaaleissa keskustellaan ja mistä tarinoista sinä keskustelet kavereitesi kanssa. Tässä mediakriittisyydessä sosiaalisesta mediasta on tullut hyvä apuväline, jolla murentaa perinteisen median valtaa.

Vähintään yhtä tärkeä taito on kuitenkin sosiaalinen media-kriittisyys. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että sinun kaverisi linkkaavat uutisia ja kertovat tarinoita, jotka tukevat sinun maailmankuvaasi – olit sitten perussuomalainen maanviljelijä, vihervasemmistolainen punavuorelainen tai espoolainen kokoomuksen kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että etsit aktiivisesti näkökulmia ja tarinoita myös oman kuplasi ulkopuolelta. Esimerkiksi perinteisistä medioista. Mitä laajemmasta piiristä haet tietosi, sitä vähemmän maailmankuvasi on oman kapean kuplasi rajoittama.

Sosiaalinen media on näissä vaaleissa astunut isompiin saappaisiin. Haaviston nousu alkoi <a href="osittain FB-tykkäysten kautta ja monien meistä Facebook on tulvinut vaaliaiheista viestintää sietokyvyn rajoille asti. Itse olen sitä mieltä, että ihmisten innostuminen politiikasta on niin tärkeä asia yhteiskunnallisesti, että mielelläni kestän muutaman viikon ajan siihen liittyvää rummutusta. Sosiaalisessa mediassa on kuitenkin yksi vakava ongelma: se luo kuplia ihmisten ympärille.

Ihmiset seuraavat yhä vähemmän perinteisiä medioita. Yhä isompi osa heidän lukemistaan uutisista on kaverin linkkaama. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jostakin tärkeästä aiheesta voi tulla puheenaihe, vaikka valtamedia kuinka yrittäisi sen unohtaa tai jopa tukahduttaa. Twitter-vallankumoukset Lähi-Idässä ja Occupy Wall Street ovat väkeviä esimerkkejä siitä, miten sosiaalinen media onnistuu muuttamaan ruohonjuuritason yksittäiset ihmiset vallankumoukselliseksi joukkovoimaksi. Mutta mitä enemmän poliittinen maailmankuva rakentuu sosiaalisen median kautta, sitä kapeammaksi se helposti muodostuu.

Minun kaveripiirini ei ole kaikenkattava otos suomalaisista. Valtaosa facebook-kavereistani on noin itseni ikäisiä, koulutettuja, pääkaupungissa asuvia ja arvoliberaaleja. Toisin sanoen, he ovat keskimäärin itseni kaltaisia. Niinpä myös ne mielipiteet, uutiset ja vitsit, joita he levittävät, ovat tietynlaisia. Ne ovat sellaisia, että ne useimmiten tukevat niitä asenteita ja arvostuksia, joita minulla jo on.

Tämä ei ole mitenkään yllättävää. Ihmiset pitävät uutisista, jotka vahvistavat heidän omia ennakkoluulojaan ja maailmankuvaansa, mutta sivuuttavat helposti uutiset, jotka vaatisivat heitä muuttamaan maailmankuvaansa. Niinpä he myös linkittävät toisilleen uutisia, jotka vahvistavat heidän yhteistä näkemystään maailman tilasta. Kun törmään tietynlaiseen uutiseen Hesarissa, voin jo melkein arvata, kuka facebook-kavereistani tulee linkittämään sen seinälleni.

Pahimmillaan tämä sosiaalisen median yksisilmäisyys johtaa maailmankuvan radikaaliin vääristymiseen. Eräs norjalainen filosofi totesi osuvasti Breivikistä, että hän toki oli psykologisesti hyvinkin sekaisin. Mutta hänen psykologinen profiilinsa oli vain ’alkoholismi-geenin’ kaltainen alttius tuollaisiin tekoihin. Tarvittiin sopiva ympäristö, jotta se puhkeaisi kukkaansa. Ja sopivan ympäristön tarjosi sokeaa vihaa pursuava nettiyhteisö, joka yhdessä lietsoi toinen toistaan yhä syvempään raivoon. Jonakin toisena aikana Breivik olisi jäänyt yksin katkeroitumaan kitkerien mielipiteidensä kanssa. Mutta nyt netti auttoi häntä löytämään samanmielisten yhteisön, joka radikalisoi häntä edelleen ja auttoi häntä saamaan voimaa omaan äärimmäiseen ratkaisuunsa.

Kun katsoo maailmaa tarpeeksi vahvaideologisesta yhteisöstä käsin, jossa jatkuvasti rummutetaan vain yhtä mielipidettä, niin mistä tahansa ”valheesta tulee vähitellen totta” niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Siksi on tärkeätä suhtautua vakavasti siihen uhkaan, jonka ’uutistenvälityksen demokratisoituminen’ muodostaa. Perinteisillä medioilla on useimmiten julkilausuttu pyrkimys puolueettomuuteen, heillä on maine, jota puolustaa, sekä ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat käyttää työaikaansa erilaisten tarinoiden totuudellisuuden tarkistamiseksi. Juuri lukemansa uutisen linkkaava yksittäinen ihminen ei välttämättä tiedosta muokkaavansa ystäviensä maailmankuvaa eikä hän edes pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen asioiden tarkasteluun, kunhan nyt linkkasi eteenpäin yhden hänestä tärkeän näkökulman asioihin. Mutta kun hän ja sata kaveria tekevät samaa, on kupla valmis.

Mediakriittisyys on tärkeä taito. Kaikki sanomalehdet ja uutispalvelut tekevät arvovalintoja sen suhteen mitä asioita nostavat esille. Heillä on suuri valta päättää siitä, mistä asioista tulee puheenaiheita, mistä teemoista presidentinvaaleissa keskustellaan ja mistä tarinoista sinä keskustelet kavereitesi kanssa. Tässä mediakriittisyydessä sosiaalisesta mediasta on tullut hyvä apuväline, jolla murentaa perinteisen median valtaa.

Vähintään yhtä tärkeä taito on kuitenkin sosiaalinen media-kriittisyys. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että sinun kaverisi linkkaavat uutisia ja kertovat tarinoita, jotka tukevat sinun maailmankuvaasi – olit sitten perussuomalainen maanviljelijä, vihervasemmistolainen punavuorelainen tai espoolainen kokoomuksen kannattaja. Se tarkoittaa sitä, että etsit aktiivisesti näkökulmia ja tarinoita myös oman kuplasi ulkopuolelta. Esimerkiksi perinteisistä medioista. Mitä laajemmasta piiristä haet tietosi, sitä vähemmän maailmankuvasi on oman kapean kuplasi rajoittama.

Want happiness? Make those around you happy! 5 reasons why this is the best strategy.

Take whatever book or article that reports the results of recent scientific research on happiness. One conclusion they have in common is that social relationships are what make people happy or unhappy. Here’s Daniel Gilbert, professor of psychology at Harvard, for example:

”If I had to summarize all the scientific literature on the causes of human happiness in one word, that word would be ’social’. … If I wanted to predict your happiness, and I could know only one thing about you, I wouldn’t want to know your gender, religion, health, or income. I’d want to know about your social network—about your friends and family and the strength of your bonds with them.” (from Harvard Business Review)

The best way to have good relationships is to be good towards others. That’s because relationship is about mutuality, you can’t have a high-quality relationship with someone if you don’t give something into it. Thus we are more happy when we care more about the relationship than we care about ourselves. For social animals like us, it is through relations that happiness enters our being.

So the importance of relationships is paramount for our happiness. But there are at least four additional reasons why we should care about others happiness more than our own happiness. Reason number two is purely prudential: I do a favor for you and I can expect a favor from you when I need it. I exchange favors more or less formally with those around me; some owe me, to some I do owe. By doing good deeds I build a buffer of supportive network that is there when I need it the most.

This social exchange perspective is made stronger through the mechanism of reputation. When I do good deeds to someone, the word tends to spread around – and the word spreads around even more efficiently when I am an asshole towards someone. Because people value justice, those who have a reputation of being good to others can expect favors even from people whom they have never directly benefited. Similarly, nobody wants to step up for a guy who is known to care only about himself.

The reason number three is about emotional contagion. I am affected directly by the mood of others. Through mirror neurons and other mechanisms I pick up the moods of those around me and they have a direct effect on my own mood. Bring in front of me a person who radiates excitement and I feel more energetic myself. Bring me in the midst of miserable people and my mood drops. A human being is not an a island. Thus there can’t be an island of happiness in the midst of a sea of sadness.

When we see someone smiling, it makes us more happy. Scientist call it emotional contagion.

Fourthly, researchers show that when people do acts of kindness towards others it is many times the giver who gets a bigger boost in happiness than the receiver. As a social species our brain is wired to give us a boost of happiness when we are kind to others. In the same way that it is wired to give us a boost of happiness when we eat sugar. The difference is that the positive effect produced by good deeds lasts much longer.

But most deeply, we identify with other people. The closer they are to me the more their pains and joys are also my pains and joys. In my last post I described how having a child expands our identity from a person who cares only about oneself to a person for whom my own well-being and the well-being of the child are almost inseparable. But actually the same thing applies to some degree to all our relationships. My identity is more or less overlapping with all those people that are close to me. Therefore their joys and miseries affect me directly, as if they would be my own joys and miseries.

So a practical advice: If you visit the same cashiers in a shop every day, do something extra for them. Make them smile a few times and in the future your own happiness will receive a boost everytime you see them. And if you live with somebody, you better make sure that you think more about how to make him or her happy than you think about how he or she makes you happy. As we are more prone to notice our own good deeds this is the only strategy that can make a relationship sustainable, balanced and happy for both.

Being a human is about being with others. Our own well-being and happiness is entangled to our social relations in a number of ways. Even to the degree that our best bet in increasing our own happiness is to invest in the happiness of others.

It is paradoxical but it is true. The less you care about your own happiness and the more you care about the happiness of others, the more happy you are yourself.

Take whatever book or article that reports the results of recent scientific research on happiness. One conclusion they have in common is that social relationships are what make people happy or unhappy. Here’s Daniel Gilbert, professor of psychology at Harvard, for example:

”If I had to summarize all the scientific literature on the causes of human happiness in one word, that word would be ’social’. … If I wanted to predict your happiness, and I could know only one thing about you, I wouldn’t want to know your gender, religion, health, or income. I’d want to know about your social network—about your friends and family and the strength of your bonds with them.” (from Harvard Business Review)

The best way to have good relationships is to be good towards others. That’s because relationship is about mutuality, you can’t have a high-quality relationship with someone if you don’t give something into it. Thus we are more happy when we care more about the relationship than we care about ourselves. For social animals like us, it is through relations that happiness enters our being.

So the importance of relationships is paramount for our happiness. But there are at least four additional reasons why we should care about others happiness more than our own happiness. Reason number two is purely prudential: I do a favor for you and I can expect a favor from you when I need it. I exchange favors more or less formally with those around me; some owe me, to some I do owe. By doing good deeds I build a buffer of supportive network that is there when I need it the most.

This social exchange perspective is made stronger through the mechanism of reputation. When I do good deeds to someone, the word tends to spread around – and the word spreads around even more efficiently when I am an asshole towards someone. Because people value justice, those who have a reputation of being good to others can expect favors even from people whom they have never directly benefited. Similarly, nobody wants to step up for a guy who is known to care only about himself.

The reason number three is about emotional contagion. I am affected directly by the mood of others. Through mirror neurons and other mechanisms I pick up the moods of those around me and they have a direct effect on my own mood. Bring in front of me a person who radiates excitement and I feel more energetic myself. Bring me in the midst of miserable people and my mood drops. A human being is not an a island. Thus there can’t be an island of happiness in the midst of a sea of sadness.

When we see someone smiling, it makes us more happy. Scientist call it emotional contagion.

Fourthly, researchers show that when people do acts of kindness towards others it is many times the giver who gets a bigger boost in happiness than the receiver. As a social species our brain is wired to give us a boost of happiness when we are kind to others. In the same way that it is wired to give us a boost of happiness when we eat sugar. The difference is that the positive effect produced by good deeds lasts much longer.

But most deeply, we identify with other people. The closer they are to me the more their pains and joys are also my pains and joys. In my last post I described how having a child expands our identity from a person who cares only about oneself to a person for whom my own well-being and the well-being of the child are almost inseparable. But actually the same thing applies to some degree to all our relationships. My identity is more or less overlapping with all those people that are close to me. Therefore their joys and miseries affect me directly, as if they would be my own joys and miseries.

So a practical advice: If you visit the same cashiers in a shop every day, do something extra for them. Make them smile a few times and in the future your own happiness will receive a boost everytime you see them. And if you live with somebody, you better make sure that you think more about how to make him or her happy than you think about how he or she makes you happy. As we are more prone to notice our own good deeds this is the only strategy that can make a relationship sustainable, balanced and happy for both.

Being a human is about being with others. Our own well-being and happiness is entangled to our social relations in a number of ways. Even to the degree that our best bet in increasing our own happiness is to invest in the happiness of others.

It is paradoxical but it is true. The less you care about your own happiness and the more you care about the happiness of others, the more happy you are yourself.

Suvaitsevaisuus voitti vastajytkyn!

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros antoi tärkeän opetuksen siitä, miten kohdata erilaisuus. Enkä tarkoita sitä, että Pekka Haavisto (18,8%) voitti Timo Soinin (9,4%) . Pekka Haaviston menestys ei nimittäin ollut vastajytky. Tarkoitan sitä, miten Pekka Haavisto voitti Paavo Lipposen (6,7%) ja Eva Biaudetin (2,7%).

Lipponen ja Biaudet rakensivat kampanjaansa paljon Perussuomalaisia vastaan. He pyrkivät profiloitumaan vastavoimana jytkylle, esitaistelijoina pimeyden voimia vastaan. Joskus on tärkeätä seistä puolustusasemissaan, mutta useimmiten muurin rakentaminen itsen ja toisen välille vain lisää vihanpitoa meidän ja muiden välillä, molemmin puolin. Kun viholliskuvia rakennetaan, on ainoana voittajana kovat arvot ja lisääntyvä vihanpito molemmin puolin muuria.

Halu jakaa maailma meihin ja vastustajiin istuu syvällä ihmisluonnossa. Aivan liian monet poliitikot ovat käyttäneet tätä hyväkseen ja ratsastaneet eteenpäin viholliskuvia rakentamalla. Ja aivan liian usein kansa on lammasmaisesti julistanut heidät johtajikseen. Pahimmillaan ollaan ajauduttu vihan kierteeseen, jossa vastapuolen koventuva retoriikka lisää kovien keinojen kannatusta toisella puolella. Viha ruokkii vihaa. Siksi olen ylpeä suomalaisista, että he äänestivät enemmän sillanrakentajaa kuin muurinpystyttäjiä.

Suvaitsevaisuuden todellinen kynnyskysymys on siinä, miten kohtaamme hänet, jota eniten demonisoimme. Joillekin kauhun kohde ovat tummaihoiset ja seksuaaliset vähemmistöt, toisille näiden vihaajat. Pekka Haavisto ei ole opettanut suvaitsevaisuutta vain Teuvo Hakkaraiselle ja muille Pekkaan tykästyneille perussuomalaisille. Hän on opettanut sitä myös kaikille arvoylimielisille vihreille, jotka nauravat halvekuvasti niille maaseudun ehdokkaille, jotka eivät ole pukeutuneet tarpeeksi trendikkäästi.

Laajemmin hän on toiminnallaan antanut tärkeän esimerkin kaikille meille siitä, miten meidän tulee kohdata hänet, joka on meistä kaikkein kauimpana. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha. Kun kohtaamme hänet ihmisenä ja koetamme ymmärtää häntä, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti suvaitsevampaa maailmaa – ja myös toisen muuttamista. Huutamalla viholliselle saamme nimittäin hänet vain takertumaan tiukemmin omiin asenteisiinsa ja torjumaan meidät totaalisesti. Mutta jos löydämme yhteisen perustan ja keskinäisen kunnioituksen, voimme aloittaa todellisen dialogin, jossa toinen voi oikeasti muuttua. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että olemme myös itse valmiita muuttumaan. Tässä on haastetta meille jokaiselle: kohdata vastapuoli niin, että aidosti uskomme että hän voi opettaa myös meille jotakin.

Suvaitsevaisuus vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vihollisuus. Toisen ymmärtäminen vaatii vahvempaa itsetuntoa kuin toisen demonisoiminen. Se vaatii itsensä laittamista alttiiksi. Tätä olen arvostanut Pekan tavassa kohdata ne, jotka heikompi yksilö tulkitsisi vihollisiksi. Riippumatta siitä, mitä vaaleissa jatkossa käy, toivon, että tämä opetus on näiden presidentinvaalien pitkäaikaisin perintö.

Birth of a child – or when you expand from an individual into a duovidual

I haven’t updated this blog for a while because I was fully absorbed in one of the greatest miracles of my own personal life: The birth of my first child! To keep up with the philosophical intentions of this blog I will resist the temptation to proclaim to everyone how wonderful event this was, how the child is the cutest ever and how great it is to be a father! Instead I will use this opportunity to reflect the deep-going changes in identity and worldview that this event gives rise to.

In west we have an atomized view of the individual: I am separated from all the others. I ought to be faithful to what is inside of me, to my unique personality. In the end of the day it is my own responsibility to make myself happy, to look for my own interests and make sure I am living the life I want to live. Accordingly, I should be primarily interested in the maximization of my own personal happiness only.

"The so-called Western view of the individual" is about "an independent, self-contained, autonomous entity" - Markus & Kitayama

Having a child challenges all this. The little fellow is not just another person who I can use to increase my own happiness. In terms of identity and motivation he is quite much inseparable from myself. My interests and the baby’s interests is the same; what is good for him is what is good for me; what I want is that the baby feels good. My happiness is embedded in him, his fortunes and misfortunes influence my mood at least as strongly as my own fortunes and misfortunes.

So we can say that I have deeply transformed through becoming a father. Or more accurately, what is ’I’ has expanded. The individual I was before no longer exists: I have become a duovidual. The newborn has become part of my identity, part of what I see as myself.

There is nothing mystical or unusual in this. When the sense of belongingness in some social relationship becomes deep enough it makes better sense to think of the relationship as the functional unit of what it means to be myself. In fact, a historical look reveals that most of our history we human beings have been so deeply embedded in our social relationships that it has made better sense to talk about ”an interdependent view of the self” instead of the modern ”independent view of the self.” In fact, the word individual as referring to a person didn’t exist before the 18th century.

We humans are social animals, deeply embedded in and defined by our close social relationships. Nothing brings this fact more at home for a western individual than having a child. A child is born, the individual is dead: Long live the duovidual!

I haven’t updated this blog for a while because I was fully absorbed in one of the greatest miracles of my own personal life: The birth of my first child! To keep up with the philosophical intentions of this blog I will resist the temptation to proclaim to everyone how wonderful event this was, how the child is the cutest ever and how great it is to be a father! Instead I will use this opportunity to reflect the deep-going changes in identity and worldview that this event gives rise to.

In west we have an atomized view of the individual: I am separated from all the others. I ought to be faithful to what is inside of me, to my unique personality. In the end of the day it is my own responsibility to make myself happy, to look for my own interests and make sure I am living the life I want to live. Accordingly, I should be primarily interested in the maximization of my own personal happiness only.

"The so-called Western view of the individual" is about "an independent, self-contained, autonomous entity" - Markus & Kitayama

Having a child challenges all this. The little fellow is not just another person who I can use to increase my own happiness. In terms of identity and motivation he is quite much inseparable from myself. My interests and the baby’s interests is the same; what is good for him is what is good for me; what I want is that the baby feels good. My happiness is embedded in him, his fortunes and misfortunes influence my mood at least as strongly as my own fortunes and misfortunes.

So we can say that I have deeply transformed through becoming a father. Or more accurately, what is ’I’ has expanded. The individual I was before no longer exists: I have become a duovidual. The newborn has become part of my identity, part of what I see as myself.

There is nothing mystical or unusual in this. When the sense of belongingness in some social relationship becomes deep enough it makes better sense to think of the relationship as the functional unit of what it means to be myself. In fact, a historical look reveals that most of our history we human beings have been so deeply embedded in our social relationships that it has made better sense to talk about ”an interdependent view of the self” instead of the modern ”independent view of the self.” In fact, the word individual as referring to a person didn’t exist before the 18th century.

We humans are social animals, deeply embedded in and defined by our close social relationships. Nothing brings this fact more at home for a western individual than having a child. A child is born, the individual is dead: Long live the duovidual!

Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?

Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

Tämä joululaulu kertoo yhdessäolosta ja uskonnosta

Halusin kirjoittaa jotakin tuoretta joulusta. Ehkä muistuttaa ihmisiä siitä, että toisille joulu on vuoden kohokohta, aika jolloin perhe kokoontuu yhteen ja voi kulkea koko päivän villasukissa. Mutta että kaikilla ei ole pääsyä tuohon mainosten värikylläisen lämpimään maailmaan. Että monille kaupallisten jouluviestin rummuttama läheisyyspakko muistuttaa kipeästi siitä, että heiltä puuttuvat ne läheiset joiden kanssa joulun viettää.

Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.

Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.

Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.

Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?

Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.

”I really like Christmas. It’s sentimental I know…”

Sen myötä, autuasta joulun aikaa itse kullekin säädylle!

Halusin kirjoittaa jotakin tuoretta joulusta. Ehkä muistuttaa ihmisiä siitä, että toisille joulu on vuoden kohokohta, aika jolloin perhe kokoontuu yhteen ja voi kulkea koko päivän villasukissa. Mutta että kaikilla ei ole pääsyä tuohon mainosten värikylläisen lämpimään maailmaan. Että monille kaupallisten jouluviestin rummuttama läheisyyspakko muistuttaa kipeästi siitä, että heiltä puuttuvat ne läheiset joiden kanssa joulun viettää.

Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.

Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.

Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.

Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?

Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.

”I really like Christmas. It’s sentimental I know…”

Sen myötä, autuasta joulun aikaa!

What are the ways that a life can be good? There are three of them

What makes a life good? The question is quite broad, we can admit that. One might answer by listing nice things; a cappuccino at a pleasant café on a Sunday afternoon, a gathering of good friends at the summer cottage and so forth. But there is also a deeper question: What do we mean by good life anyway? Or rather, what are the ways that a life can be good?

This question has haunted me but only when I read Dan Haybron’s book The Pursuit of Unhappiness did I find an answer that would appeal to me. He suggested that there would be essentially three different ways that a life could be good and these dimensions are well-being, morality and aesthetics. Let’s look what is meant by them.

Firstly life can be good simply by feeling good from my point of view. So we could say that a good life is a life that is good for me. A good life is a life that we have a positive feeling about. Some might call this happiness but I feel that it is a too narrow concept. Well-being covers better the broad array of ways through which a life can feel good for a person. In any case, one’s own well-being is a quite straight-forward way through which one’s life can be good.

But we can also say that someone’s life is good from the moral point of view. A certain life can be good disregarding one’s own feelings about it if one has been able to make a positive contribution to the world through one’s actions. Someone might sacrifice his or her own happiness for the sake of others and thus decrease the goodness of that life from the well-being perspective. At the same time, however, that life has reached a certain nobleness as regards morality.

Thirdly, the life of a person can be aesthetically pleasing. We can read a tragic story of someone who suffered immensely within his or her life, did the wrong choices and caused misery to those around him or her. This life might not be good from the well-being perspective nor from the moral perspective. Yet there might still be some aesthetic value in the life; it might demonstrate a certain tragic beauty.

It is easy to see that these three ways to look at good life are independent from each other. The same life can be good within one perspective but lacking in others. We can demonstrate this by looking at four persons, let’s call them Arthur, Bertha, Cecilia and David.

Arthur is an arrogant guy who knows how to make the life pleasant for himself but at the same time doesn’t care at all about the well-being of others. For him others are just instruments to be used for his own pleasures. His life might (although even this can be doubted) be good from the first perspective but bad from the second and indifferent from the third.

Bertha, in turn, has given up everything to fulfill a duty of helping the poor in some remote corner of earth. For her this duty is a heavy burden and she is not really happy out there. In addition, her life might be so repetitious that it doesn’t make an aesthetically pleasing story either. But from the moral point of view we could say that she lived an exemplary life.

Cecilia is then this tragic girl who was born into poverty, was ill most of her life, stole things to come by and even murdered someone under obscure conditions before killing herself after the love of her life abandoned her. Happiness and morality were absent from her life. Yet there might still be some tremendous beauty present in her melancholic life story.

David then is mister Right. He always does the right thing; he has cool hobbies, engaging work, perfect wife and three kids to be proud of. In addition, he is friendly towards everybody, does voluntary work in some NGO and helps the poorer kids of the neighborhood to get a good education. His well-being is excellent and his morality intact. But nobody wants to make a movie out of his life because there is not a single flaw in it that would make it interesting. Aesthetically, his life is boring.

The question about good life is the most fundamental question that a human being can ask. When you ask it the next time remember that there are three different ways to answer it. What dimension is your strength and what is your weakness?

Is there a dimension that is missing from here? How do these three dimensions resonate with your life? Share your comment!What makes a life good? The question is quite broad, we can admit that. One might answer by listing nice things; a cappuccino at a pleasant café on a Sunday afternoon, a gathering of good friends at the summer cottage and so forth. But there is also a deeper question: What do we mean by good life anyway? Or rather, what are the ways that a life can be good?

This question has haunted me but only when I read Dan Haybron’s book The Pursuit of Unhappiness did I find an answer that would appeal to me. He suggested that there would be essentially three different ways that a life could be good and these dimensions are well-being, morality and aesthetics. Let’s look what is meant by them.

Firstly life can be good simply by feeling good from my point of view. So we could say that a good life is a life that is good for me. A good life is a life that we have a positive feeling about. Some might call this happiness but I feel that it is a too narrow concept. Well-being covers better the broad array of ways through which a life can feel good for a person. In any case, one’s own well-being is a quite straight-forward way through which one’s life can be good.

But we can also say that someone’s life is good from the moral point of view. A certain life can be good disregarding one’s own feelings about it if one has been able to make a positive contribution to the world through one’s actions. Someone might sacrifice his or her own happiness for the sake of others and thus decrease the goodness of that life from the well-being perspective. At the same time, however, that life has reached a certain nobleness as regards morality.

Thirdly, the life of a person can be aesthetically pleasing. We can read a tragic story of someone who suffered immensely within his or her life, did the wrong choices and caused misery to those around him or her. This life might not be good from the well-being perspective nor from the moral perspective. Yet there might still be some aesthetic value in the life; it might demonstrate a certain tragic beauty.

It is easy to see that these three ways to look at good life are independent from each other. The same life can be good within one perspective but lacking in others. We can demonstrate this by looking at four persons, let’s call them Arthur, Bertha, Cecilia and David.

Arthur is an arrogant guy who knows how to make the life pleasant for himself but at the same time doesn’t care at all about the well-being of others. For him others are just instruments to be used for his own pleasures. His life might (although even this can be doubted) be good from the first perspective but bad from the second and indifferent from the third.

Bertha, in turn, has given up everything to fulfill a duty of helping the poor in some remote corner of earth. For her this duty is a heavy burden and she is not really happy out there. In addition, her life might be so repetitious that it doesn’t make an aesthetically pleasing story either. But from the moral point of view we could say that she lived an exemplary life.

Cecilia is then this tragic girl who was born into poverty, was ill most of her life, stole things to come by and even murdered someone under obscure conditions before killing herself after the love of her life abandoned her. Happiness and morality were absent from her life. Yet there might still be some tremendous beauty present in her melancholic life story.

David then is mister Right. He always does the right thing; he has cool hobbies, engaging work, perfect wife and three kids to be proud of. In addition, he is friendly towards everybody, does voluntary work in some NGO and helps the poorer kids of the neighborhood to get a good education. His well-being is excellent and his morality intact. But nobody wants to make a movie out of his life because there is not a single flaw in it that would make it interesting. Aesthetically, his life is boring.

The question about good life is the most fundamental question that a human being can ask. When you ask it the next time remember that there are three different ways to answer it. What dimension is your strength and what is your weakness?

Is there a dimension that is missing from here? How do these three dimensions resonate with your life? Share your comment!