Volter Kilpi: Alastalon Salissa

Sain viimein luettua tämän suomalaisen kirjallisuuden järkäleen.
Kahdeksassasadassa sivussa kuvataan miesten mietteisiin syvälle sukeltaen Herman Mattsonin salissa tapahtuva kokoontuminen
parkki-laivan rakentamisen tiimoilta, siitä hetkestä kun ensimmäiset vieraat
saliin saapuvat siihen hetkeen, kun viimeiset siitä poistuvat.

Itse tunnustaudun heti alkuun tämänkaltaisen kirjalajin suureksi ystäväksi. Volter itse kiteyttää esseessään Ajattelusta melko hyvin mistä hienoissa kirjoissa on kyse. ”Toisissa ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. [—] Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä” Halu ymmärtää ihmistä syvällisellä tasolla on se motiivi, joka ajaa nuoren miehen Proustin tai Kilven ääreen. Odotukseni tästä kriitikoiden parhaaksi itsenäisyyden ajan romaaniksi valitsemasta
romaanista olivat siis kovat.

Päällimmäinen kerros kirjassa on itse kieli. Kilpi kirjoittaa uskomattoman rikasta ja kalevalaisesti soljuvaa tekstiä, jossa asiat sanotaan erilaisin kielikuvin, sivujuontein ja vivahtein toistaen moneen otteeseen, eri kulmista valottaen ja kiemurrellen, jo sanotun jälleen esiintuoden ja sivujuoniin eksyen kuin humalaisen aviopuolison selitykset myöhäisestä kotiinpaluustaan. Tämän seurauksena Härkäniemen kuuluisa korkeintaan muutaman minuutin pituinen piipunvalintaoperaatio venyy 70 sivuiseksi.

Kiehtovaa kirjassa on sen psykologinen syvyys. Kun henkilöhahmojen sisään mennään, heidän ajatuksenjuoksuaan seuraamaan, se tehdään perusteellisesti. Ajatuksen annetaan virrata, eikä mitään sivujuonteita jätetä huomioimatta. Useiden salissa läsnäolevien päiden sisässä käydään ja soljutaan tarinaa eteenpäin heidän mukanaan. Heidän ajatuksenjuoksunsa liikkuu notkeasti eteen- ja taaksepäin historiassa mikä luo varsin syvällisen henkilökuvan näistä miehistä, heidän elämäntavastaan ja valinnoistaan. Heidän motiivinsa, ajattelutapansa ja tunteensa piirtyvät tarkasti eteemme.

Samalla kielenkäyttö on myös ehkäpä kirjan pääheikkous. Se on kirjoitettu
kokonaan yhdellä äänellä, kaikkien miesten ajatukset ja puheet samoin kuin kertojan ääni ovat kaikki samanlaista rikasta kielenvirtaa. Vaikka miehet ovat pintapuolisesti erilaisia emme me heidän päähänsä päästessään pääse näkemään suoraan miten ajatus siellä virtaa, vaan saamme tämän ajatuksenjuoksun vain jonkinlaisen Volter-suodattimen lävitse, joka värjää yksinkertaisetkin ajatuskulut sanatulvaksi ja kielikuvamereksi. Lehtosen Putkinotkon päähenkilön ajatuksenjuoksun hitaus tuli esiin töksähtävissä lauseissa ja keskenjääneissä pohdinnoissa. Kilven jatkuvasti samalla rikkaudella virtaava teksti ei jätä sijaa tällaisten erojen tekemiselle. Henkilöhahmojen psykologiset erot on haettava rikkaan kielen takaa.

Aikansa ajattelun kuvauksena teos on kohtuullisen ansiokas. Se tuo esiin
miten rannikon isännät tuohon aikaan haastelivat ja toimivat. Tässä kohden
henkilöhahmojen kirjo on kuitenkin hiukkasen kapea. Meille esitellään
käytännössä lähinnä kylän menestyvimmät isännät, joiden ajattelussa on
varsin paljon samankaltaisuutta tietyistä pintapuolisista
mielenlaadullisista eroista huolimatta. Palvelusväen, naisten tai edes
jonkun huonomminmenestyneen isännän ajatteluun pureutuminen ja tilanteen katsominen heidän perspektiivistään olisi tuonut kirjaan lisää
kiinnostavuutta ja syvyyttä. Menestyvät miehet ovat kaikkialla maailmassa
melko samanlaisia.

Lukuprosessina kirja ei ole helpoin, vaan vaatii aikansa ja tilansa. Teksti
on niin hitaasti soljuvaa, että siihen ei tee mieli tarttua, ellei ole
mielellään ainakin tuntia lukuaikaa tiedossa. Muuten siihen ei ehdi upota.
Tämän takia se on kerännyt mainetta romaanina, jota kukaan ei saa luettua
loppuun. Kuvaavaa omassa lukuprosessissani oli, että ensimmäiset 600 sivua luin alle viikossa Aasian-matkani loppuvaiheessa, pitkien bussimatkojen varrella. Parhaimpana päivänä alas meni 250 sivua. Nyt Suomessa viimeiset 200 sivua vaativat melkeinpä kaksi kuukautta. Kirjan teksti on niin raskaasti soljuvaa, että lukeminen vaatii pidemmän aika-aukon kuin mitä arki tavallisesti tarjoaa kaiken muun lukemisen ohessa.

Kaiken kaikkiaan teos oli ihan lukemiseen käytettyjen runsaiden tuntien
arvoinen, vaikka oli paitsi pitkä, niin sanavaraston laajuuden takia
hidaslukuinen. Elämyksen syvyydessä se on aika järkäle ja pitkälti tiedostamattomaksi jää, miten se vaikutti ihmiskäsitykseeni. Kielellisesti se on ilmausten ja sananparsien loppumaton runsaudensarvi. Hivenen enemmän moniäänisyyttä olisin kaivannut, mutta tämänkaltaiset tajunnavirtaavat romaanit kai kertovat pohjimmiltaan vain kirjailijasta itsestään, jolloin on ymmärrettävää minkälaisille hahmoille hän suunvuoron antoi. Tässä mielessä se oli painava puheenvuoro, sanan monessa merkityksessä.

Ilouutinen humanisteille

Kun nyt tätä sivistysyliopiston kriisiä on vatvottu viime aikoina paljon eri foorumeilla ja käytäväkeskusteluissa niin tuntuu mukavalta vaihteeksi nähdä iloisia uutisia, joissa riippumatoman humanistisen tutkimuksen toimintaedellytykset paranevat kertaheitolla iloisesti.

Kyseessä on Akateemikko Eino Jutikkalan testamentti, jossa hän lahjoittaa 22 miljoonaa euroa säätiön perustamiseen, jonka tehtävä on humanistisen tutkimuksen tukeminen. Summa on varsin huomattava. Hesarissa arvioitiin, että siitä riittäisi vuosittain jaettavaksi 660 000 euroa. Matalapalkkaisien tutkijoiden 15 000 vuosituloiksi jaettuna tämä tarkoittaisi, että säätiö mahdollistaa 44 uuden palkallisen humanistisen tutkijan olemassaolon. Tämä on varsin suuri lisäys, joka tulee helpottamaan tutkijoiden toimintaedellytyksiä alalla, jota jatkuva apurahojen hakeminen ja palkattomat kaudet leimaavat.

Toisin kuin yleinen harhaluulo olettaa, valtio ei kustanna humanistisesta tutkimuksesta kuin pienen osan. Valtaosa väitöskirjoista ja muista tutkimuksista valmistuu erilaisten säätiöiden jakamien apurahojen turvin ja näistä säätiöistä iso osa on taasen perustettu erilaisten testamenttien pohjalta. Alalle pyrkivillä täytyy olla varsin suuri kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Apurahojen saanti on epävarmaa ja jaetut apurahat useimmiten takaavat tutkimusrauhan vain lyhyeksi ajaksi, tyypillisesti puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Toissa päivänä juuri eräs teologian laitokselle väitöskirjan tehnyt arvioi vakavasti, että ensimmäisen puolentoista vuoden aikana noin puolet työajasta kului apurahahakemusten täyttämiseen. Jotta ehtisi saada myös tuloksia aikaiseksi, täytyi aika iso osa vapaa-ajastakin sitten uhrata tutkimukselle. Lisäksi byrokratia katsoo tutkijan yrittäjäksi, jolloin hän ei palkattomilla kausillaan ole oikeutettu työttömyysturvaan ja apurahat eivät kerrytä eläkettä tai muita sosiaaliturvia.
Osapuilleen professoreiksi päätyviä lukuunottamatta palkkakehitys ei myöskään ole kovin hyvä, vaan elämänsä läpi saa kituuttaa mäkkäriesimiehen palkkatasolla, pätkätöissä. Tutkijan ura on siis aikamoinen ’paskaduuni’ puitteiltaan.

Kaiken kaikkiaan mielikuva yhteiskunnan varoilla pilveä polttelevista hipeistä, jotka antavat syvällisiä lausuntoja on varsin kaukana humanistisen tutkijan arjesta. Alalle päätyviä täytyy leimata vahva sisäinen pakko ja kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Heidän täytyy sisäisesti kokea tekevänsä jotakin todella merkityksellistä, jotta he suostuvat tutkijan arkeen. Lisäksi taistelu apurahoista ja viroista erottelee nopeasti jyvät akanoista jättäen jäljelle ne tutkijat, jotka ovat a) valmiita tekemään 60 tuntista työviikkoa ilman lomia b) äärimmäisen lahjakkaita saadakseen riittävästi tuloksia aikaan tutkimuksessaan.

Onneksi löytyy Jutikkalan kaltaisia visionäärejä, jotka näkevät tämän työn arvokkuuden ja mahdollistavat ihmisille heidän todellisen kutsumuksensa toteuttamisen. Kiitoksia siitä!

David Lynch: INLAND EMPIRE

On aina kutkuttavaa katsoa elokuvaa, jonka aikana tasainen virta ihmisiä poistuu paikalta kesken kaiken. Näitä poistuneita ei voi moittia. Kolme tuntia pitkä filmi ei edes yritä teeskennellä, että siinä olisi taustalla jokin juoni, vaan sisältää enemmänkin katkelmia erilaisista tarinoista sekoitettuna erilaisiin surrealistisiin elementteihin. Se on ehkä Lynchin rehellisin elokuva tähän mennessä.

Elokuvan perusjuoni kertoo elokuvan kuvaamisesta mutta siihen alkaa sotkeutua selittämättömiä elementtejä heti alusta lähtien. Lopulta vain Laura Dernin roolihahmon esiintyminen säännöllisesti rytmittää eri otoksia. Lynch itsekin toteaa haastattelussa, ettei hänellä ollut käsikirjoitusta elokuvalle ja ettei hän etukäteen tiennyt mitä elokuvassa tapahtuu. ”I write the thing scene by scene and much of it is shot and I don

Visiollisuutta yhteiskuntaamme

Kirjoitin perjantain Hesariin mielipidekirjoituksen Sivistyksellisen huippuyliopiston tarpeellisuudesta. Taustalla tässä kirjoituksessa oli näkemykseni siitä, että suomalainen yhteiskunta samoin kuin yliopisto ovat jo pitkään kärsineet vision puutteesta.

Yksittäinen ihminen ja erityisesti yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen merkityksen toiminnalleen, jonkinlaisen maalin mitä kohti tähdätä. He haluavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä, he haluavat luoda jotain jolla on arvoa. Yhteiskunnallisen suuren kertomuksen avulla on ihmiset mahdollista valjastaa suurtekoihin yhteisen päämäärän puolesta (historiasta on löydettävissä liuta sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä). Yksinkertaistaen ja eri kansanryhmiä unohtaen voi sanoa, että suomalaisilla oli tällainen yhteinen missio viime vuosisadan alussa. Katajainen korpikansa halusi nousta köyhyydestä, päästä irti puutteesta ja vieraan vallan alta. Ahkeralla työnteolla ja suomalaisella sisulla suomalaiset lähtivät rakentamaan köyhästä maasta maata, jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä materiaalista puutetta.

Missio onnistui yllättävän hyvin. Suomi nousi yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista. Tämä on hieno asia, olkaamme kiitollisia niille, jotka rakensivat sen hyvinvoinnin, josta me ponnistamme. Nyt elämme eräänlaista murroskautta. Vanha missio on täytetty siltä osin kuin talouskasvu ja materiaalinen hyvä voivat ihmistä auttaa. Samalla olemme joutuneet eräänlaiseen arvotyhjiöön. Se pohjimmainen syy miksi raadettiin niska limassa on täytetty.

Arvotyhjiö on kauhistuttava vaihtoehto, eksistentiaaliselta ahdistukselta meidät pelastavat monenlaiset defenssit. Keskeisin niistä tuntuu olevan tahdin kiristäminen entisestään. Näyttää siltä, että mitä vähemmän työlle on löydettävissä merkitystä, sitä pidempää päivää ihmiset ovat valmiita tekemään unohtaakseen sen. Valkokaulustyöntekijöiden maailma muistuttaa välillä juoksukilpailua, jossa jokainen kiristää tahtia ollakseen muita edellä ja kaikki ovat niin keskittyneitä voittamaan toisensa, että kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että maalia ei ole enää olemassakaan.

Nuorisokulttuurin pirstaloituneisuus ja keski-ikäisten pitenevät työpäivät ovat molemmat oireita samasta asiasta, yhteisen mission puutteesta. Politiikassa se näkyy siinä, että isot puolueet keskittyvät vain virkamiesjohtoiseen taloudelliseen kehitykseen ilman rohkeita avauksia mihinkään suuntaan lähestyen näin toisiaan. Löytyykö Suomesta ainoatakaan poliittista johtajaa, joka kykenee sanomaan ’minulla on unelma’ ja uskoa mitä sanoo?

Elämme murroskautta. Avain siitä eteenpäinmenoon olisi arvojen uudelleenarviointi ja uudenlaisen yhteisen vision löytäminen. Taloudellinen hyvinvointi on edellytys sen toteuttamiseen mutta ilman yhteistä visiota rengistä tulee huono isäntä ja kuten tuli, se polttaa ihmiset loppuun. Taloudellinen retoriikka on vallannut alaa yhteiskunnan eri osissa ja muuttunut isoksi arvoksi aloilla, joissa taloudellinen arvottaminen on alunperin vierasta.

Yhteisen vision rakentaminen ei ole helppoa. Sen on kummuttava yhteisistä arvoista ollakseen yhteinen. Tällöin sen luominen onnistuu vain laajapohjaisen, avoimen ja huomioonottavan yhteiskunnallisen keskustelun avulla. On aloitettava deliberatiivinen yhteiskuntavision luomisprosessi.

Kaupallisen huippuyliopiston rinnalle sivistyksellinen huippuyliopisto

Kysymys huippuyliopistosta on nyt vahvasti pinnalla. TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun rehtorit tukevat kaikki Sailaksen työryhmän ehdottamaa yhdistymistä uudeksi ‘huippuyliopistoksi’. Tämä kaupallinen huippuyliopisto olisi Suomen vastaus globalisaation lisäämään kilpailuun huippuosaamisesta. Sillä on selkeä visio: “Suomen kilpailukyvyn kehitys”. Sen olemassaoloa perustellaan sillä, että se on pitkällä aikavälillä kannattava, ellei peräti välttämätön investointi Suomemme taloudelle ja sitä kautta nykymuotoisen hyvinvointivaltion säilyttämiselle. Vaikuttaa siltä, että Suomi tarvitsee tällaisen kaupallisen huippuyliopiston. Samaan aikaan näen, että Suomi tarvitsee sen vastapainoksi myös toisenlaisen huippuyliopiston, kutsuttakoon sitä ‘sivistykselliseksi huippuyliopistoksi’.

Sivistyksellisen huippuyliopiston olemassaolon oikeutus ei ole aivan yhtä yksiselitteinen. Vaikka sillä on merkittävä osansa Suomen talouden kehittymisessä, ei tämä ole sen olemisen ydin. Sen olemassaolon oikeutukseen päästään käsiksi kääntämällä kysymyksenasettelu toisinpäin. Kun valtio kysyy yliopistolta sen olemassaolon oikeutusta, kuuluu yliopiston vastata, että idea nykymuotoisesta valtiosta kehitettiin yliopistoissa. Kun markkinat kysyvät yliopiston hyötyä, yliopisto muistuttaa, että ajatus markkinataloudesta syntyi yliopistojen tutkijankamareissa. Tai kun Suomi pohtii yliopiston funktiota, on tiedostettava, että yliopiston piirissä luotiin ajatukset suomalaisuudesta, yhtenäisestä suomen kansasta ja itsenäisestä Suomesta. Suomen valtiota, Suomen nykymuotoista taloutta tai Suomen kansaa ei olisi olemassa ilman yliopistoa.

Yliopisto on siis ensi sijassa paikka, jota ei tule arvottaa oman aikamme kriteereillä. Tämä johtuu siitä, että yliopiston perusluonne on ylittää nämä nykymuotoisen ajattelun ehdot. Yliopisto on paikka, joka luo uusia tapoja hahmottaa maailmaamme ja uusia kriteereitä arvottaa sitä. Se luo edellytykset uudenlaisille maailmantulkinnoille. Omaan aikaamme kuuluu kiinteästi asioiden alistaminen taloudellisten tehokkuusmittarien arvioitaviksi. Yliopiston rooli ei ole alistua näihin mittareihin, vaan nostaa esiin arvokeskustelu näiden mittareiden soveltuvuudesta eri elämänaloille. Esimerkiksi ympäristötietoisuus on hiljalleen hiipinyt osaksi arkipäiväämme ja erilaisten hankkeiden arviointikriteereitä. Kuitenkin ennen kuin suuri yleisö ja päättäjät heräsivät ajattelemaan ympäristöasioita, oli yliopistollisissa piireissä tehty vuosikymmeniä myyräntyötä asian esiintuomiseksi ja tutkimiseksi. Nämä tutkimukset ja hankkeet, joiden oli vaikea aluksi osoittaa omaa hyödyllisyyttään, muuttivat lopulta ajattelutapaamme uusiin suuntiin. Tutkimus, joka taas voi tulevaisuudessa murtaa ajattelumme ja yhteiskunnalliset visiomme uusille urille on onnellisuusekonomia, joka haastaa liikaa talouteen keskittyviä hyvinvoinnin mittareita ja päätöksentekoamme.

Sivistyksellisen huippuyliopiston rooliin luonnollisin kandidaatti on itseoikeutetusti Helsingin Yliopisto, kansainvälisissä arvioissa maamme korkeimmalle arvostettu yliopisto. Astuakseen näihin saappaisiin, on sen kirkastettava ydintään ja luotava selkeämpi visio olemassaolostaan. Sen on rohkeammin sanouduttava irti talouselämän palvelijan roolista ja tiedostettava ydintehtävänsä: löytää uusia perspektiivejä maailmaamme. Tämän takia sen tulee pystyä toimimaan mahdollisimman riippumattomana oman aikamme tulosmittauksista ja kriteereistä; sen tehtävä on luoda uusia kriteereitä. Ollakseen ‘uuden ajattelun huippuyliopisto’, on Helsingin Yliopistoa kehitettävä lyhyen tähtäimen tulokseen perustuvasta rahoituksesta riippumattomampaan suuntaan. Söderman (HS 28.3) perusteleekin Helsingin Yliopiston nykyistä menestystä sillä, että se lukuisten itsenäisten rahastojensa ansiosta on vähemmän valtion tilivirasto kuin muut yliopistot. Uuden paradigman luovia innovaatioita syntyy vain olosuhteissa, joissa lahjakkaille tutkijoille kyetään tarjoamaan tutkimusrauha kaikennäköisestä kvartaalitulosvastuusta. Vain tällaisissa oloissa syntyy ajatuksellisia innovaatioita kuten demokratia, vallan kolmijako, ihmisoikeus-ajattelu, markkinatalous tai sosiaaliturva.

Yhden huippuyliopiston mallin sijaan olisi pitkänäköisempää ajatella kahden huippuyliopiston mallia. Ensimmäisen ydin on nykyisenmuotoisen yhteiskunnan ylläpito kilpailukykymme parantamisen avulla. Toisen ydin on uudenlaisten yhteiskunnallisten visioiden ja ajattelun luonti. Ei riitä, että yhteiskunnallemme luodaan tehokas moottori viemään sitä eteenpäin.

Tarvitaan myös nykyisestä suunnasta riippumattomia tahoja, jotka kykenevät arvioimaan kriittisesti vallitsevaa suuntaa ja luomaan Pekka Himasen (HS 29.3) peräänkuuluttamaa suomalaista unelmaa. Kansakunta tarvitsee paitsi vahvan elinkeinoelämän luomaan resursseja yhteisen vision toteuttamiseen, myös viisaita miehiä ja naisia luomaan tämän yhteisen vision, jonka puolesta tehdä työtä.